Part 2

August vihjaili siihen suuntaan, että hänen asiansa olivat juuri sillä hetkellä hullusti, hän oli kiinnittänyt nahkoihin kaikki pikkurahansa, eikä hänellä nyt ollut millä maksaa vähäpätöistä vuokraakaan.

Mies ymmällä: Mutta onhan sinulla rahaa veneen ostoon?

On, on minulla, vastasi August. Ei sitä silti tarvitse huudella, mutta suurenlainen seteli minulla on, pari suurta seteliä, mitä oikein lienevätkään. Mutta veneen vuokraan minulla ei ole rahaa ennen kuin saan vaihdetuksi.

Karolus hämmästyen: No voithan maksaa vuokran sitten, kun olet saanut markkinoilla vaihdetuksi.

Niin siis sovittiin, ja toverukset kuormasivat nahat purteen, hankkivat eväät ja purjehtivat Stokmarknesiin. Oikeastaan olisi niin suureen veneeseen pitänyt olla useampia miehiä, mutta sää oli kaunis ja suvinen, eivätkä he olleet arkalasta kotoisin.

Matka sujui hyvin melkein koko Länsivuonon poikki, sopivaa tuulta ja auringonpaistetta oli tähän vuodenaikaan yöt ja päivät, vuorotellen he pitivät perää ja kumpikin taas vuorostaan loikoi torkkuen nahkakimpuilla. Peräsimessä istuessaan August lauloi ja puheli itsekseen englantia, ja kun Edevart sitten heräsi ja kohotti katseensa, kiroili August silkkaa iloaan ja kehui matkantekoa niin suurenmoiseksi, että he oikeastaan saattaisivat vaikka pyörähtää Atlantin poikki saman tien.

Augustilla oli kovin hailean siniset silmät, eikä hänessä kaiken kaikkiaan muutenkaan ollut mitään erikoista, Herra nähköön. Tuntuu siltä, että joitakin yksityisiä seikkoja hän taisi sekä käsillään että päällään, mutta erikoinen älyniekka hän ei silti näyttänyt olevan. Nyt hän oli tyytyväinen, tämähän oli kuin silkkiä tämä laiska purjehtiminen, ja killinkejä hän myös joka tapauksessa aikoi ansaita!

He olivat ohjanneet liian kauas pohjoiseen, Hindö näkyi kaukana; täällä tuuli yöksi kiihtyi, mutta aallot eivät vielä olleet korkeat. August istui peräsimessä. Mitä nyt — yltyikö tuuli yhä? Hän oli kutakuinkin tottumaton näihin raakapurjeveneisiin ja tuli merikipeäksi. Merkillistä kyllä alkoi vielä sataa rakeitakin, nousi valkoinen tuuli, aurinko sammui, hän katsoi taakseen, taivas pimeni. Tuli kappale aavaa merta, ankara ilma, raemyrsky. August herätti Edevartin, huusi tälle. Edevart kavahti pystyyn.

Miten sinä ohjaat! hän huusi.

Minä käännän takaisin, vastasi August, hänen oli paha olla ja hän pelkäsi.

Edevart sanoi: Hulluko sinä olet! Et voi kääntää tässä tuulessa.

Mitäs minä teen, sanoi August saamattomana.

Hellitä narua! komensi Edevart, veti purjetta ja reivasi sitä kaksi reikää kerrallaan. [Lofootien kalastajaveneissä käytetään vielä nelikulmaista raakapurjetta niinkuin vanhoissa viikinkiveneissä. Purjeen alaosassa on rivissä reikiä, joihin alareuna kiinnitetään reivattaessa.]

Ei raakapurjevene tottakaan ollut laiva. August ei voinut seistä veneessä, istua vain, hänen täytyi olla matalana, koukussa, vaivoin hän saattoi polvistua; tässä nyt merimies pelkäsi henkeään.

Herra Jumala, miten tässä nyt käy! hän valitti.

Käännä taas toiselle kyljelle! neuvoi Edevart.

Toinen teki työtä käskettyä. Veneeseen roiskahti vettä, mutta keula oli taas merelle päin, täytyi pyrkiä Raftsalmeen.

Augustilta ei nyt luistanut puhe, hän näytti olevan aivan suunniltaan ja huusi Edevartille: Jumala kai tahtoo minua rangaista!

Miten niin? näytti Edevartin naama kysyvän.

Näetsen, Edevart, minulla kun ei enää ollut rahaa veneen vuokraankaan, sen vuoksi valehtelin ja tahdoin tämän kahdeksanhangan muka ostaa.

Vai niin, sanoi Edevart, sinullako ei ollutkaan rahaa?

Ei ollut, vastasi August. Jumala meitä auttakoon!

Edevart huomasi, että peränpidossa oli vikaa, veneeseen tuli koko lailla vettä, aallokko oli kasvanut. Mene keulaan! hän käski toveriaan, ja kuusitoistavuotias poika tarttui itse peräsimeen. Hän veti sitä sisäänpäin ja työnsi ulospäin kaksi kertaa joka laineella eikä sitten vettä roiskunut kuin silloin tällöin jokunen ropsahdus keulamiehen selkään, veneeseen ei ollenkaan.

Sinä pidit perää kuin hutilus ja kastelit nahat, hän sanoi kuin kokenut mies konsanaan. Sen hän uskalsi sanoa.

Mitä minä nahoista, kunhan vain pelastamme henkemme, vastasi August.

Edevart huusi: Reivaa kolmanteen reiviin!

August teki niin ja oli vallan tyytyväinen, kun sai totella komentoa. Siihen hän oli tottunut. Olihan August tietysti merellä ollut, niinkuin oli kertonut vanhoille ja nuorille, oli viettänyt laivalla koiran päiviä, vaikka huolettomia päiviä, oli raatanut ja kärsinyt, mutta maissa pitänyt iloa ja hummannut. Monta kertaa hän kuitenkin oli muuttanut paikkaa, ansiota ja ammattia. Hän puolustihen sillä, ettei hänellä ollut elämässä erikoista tehtävää, minkä vuoksi hän saattoi ruveta vaikka mihin, maanmuokkaajaksikin, ja miksipä ei sen puolesta vaikka maan allekin vuorimieheksi. Niin hän ainakin sanoi ja se kuulosti kovin vaatimattomalta, mutta hyvin se silti saattoi pohjaltaan olla kerskailuakin. Hän oli milloin astellut auran kurjessa, milloin ollut kaupungeissa työssä, usein pulassa, kerran ihmeeksi kirkossakin; kaikkialla hän oli ollut yksi monesta, siltä kuulosti, joukon jatkona, toisten käskyläisenä. Toisinaan hän vietti iloisia päiviä ollessaan maissa semmoisilla rannoilla, missä ei tarvinnut vaatteita ensinkään ja ruokansa voi poimia puista, toisinaan joutui maleksimaan jossakin kylmässä kaupungissa, jossa ruoka-annos meni yli hänen varojensa, ja lihasta oli maksa huokeinta. Saattoiko häneltä siis liikoja vaatia? Toisten poikien ja vertaisten kanssa hänen täytyi silloin tällöin turvautua metkuihinkin, hänen tapanaan oli nauraen tunnustaa, niin, mutta August ei tappanut, ei, ei, ei koskaan tappanut! — Se kuulosti uskottavalta ja hyväntahtoiselta ja ehkä hän olikin oikeassa. Näpistyksensä hän myöhemmin aina korvasi vaaraan joutuessaan.

Purjetta reivattiin reivi reiviltä, lopulta ajettiin myötäiseen melkein masto paljaana, niin että vene hädin tuskin totteli peräsintä. August istui keulassa kurjana ja märkänä, hänen tilinsä Jumalan kanssa tuntui yhä venyvän venymistään, ne kultahampaatkin, niin hän nyt tunnusti, olivat maksamatta, hän oli antanut vain vähän käsirahaa ja sitten karannut kaupungista ja koko maasta. Soisin mielelläni niiden makaavan vaikka meren pohjassa! hän sanoi hampaista ja koetti murtaa niitä ulos suustaan.

Rupeaisit ennemmin mättämään vettä veneestä, sanoi Edevart miehevästi. Hän oli tietenkin käynyt hieman itsetietoiseksi toverin alennustilan johdosta, hän se tässä istui peräsimessä ja oli veneen päällikkö.

Mitä kannattaa vettä mättää! sanoi August toivottomasti. Ilma vain pahenee eikä parane; en minä näe pelastuksen mahdollisuutta.

Oletko päästäsi vialla! huusi Edevart. Etkö näe, että minä lasken hätäsatamaan!

August totteli taas ja mätti vettä sen kuin taisi, mutta hänen ajatuksensa olivat toisessa maailmassa. Hän oli tietenkin kuullut hoettavan, että kuoleman jälkeen alkoi uusi elämä ja hän tahtoi käyttää viimeiset hetkensä tunnustaakseen syntinsä ja rukoillakseen Jumalaa. Mutta enempää minä en juuri tällä haavaa tiedä! lausui hän tunnustustensa lopuksi.

Tunnin verran he näin jatkoivat matkantekoa, tuli puoliyö, aallokko kasvoi yhä, aurinkoa ei näkynyt, raekuuro oli mennyt menojaan, mutta taivas oli yhtä mustanpuhuva, oli tulossa lisää sadetta. Hämärässä purjehtiminen kävi hieman epävarmaksi, kumpikaan ei tuntenut väyliä, Edevart vain ohjasi parhaan ymmärryksensä mukaan ja painui oikealla kädellä olevaa maata kohti; edessäpäin häämötti Hindö. Piti etsiä jokin lahti, kapea salmi. Se maa, joka oli kaukana vasemmalla, oli ollut paremmin matkan varressa, mutta sinne ei sopinut tuuli, nuo olivat Lofootien vuorenhuiput.

Emmehän me nyt ole ylen kaukana maasta, sanoi August. Hän oli ehkä alkanut hiukan toivoa, oli tunnustanut syntinsä ja tunsi mielensä keventyneen.

Äkkiä jyrähti ukkonen, Edevart loi salamannopeasti silmäyksen taakseen, muutamia rakeita ropsahti taas nahkakimpuille, äkkivihuri iski vinkuen mastoon, Edevart ei kyllin sukkelaan ehtinyt hellittää purjenuoraa ja vene kallistui pahasti. Pian ryöppysi taivaasta jälleen rakeita.

Augustin rohkeus lannistui jälleen ja hän huusi kasvot taivasta kohti: Pelasta meidät, Herra Jumala! Jos niin kävisi, niin on minulla vielä satoja muita syntejä —

Mätä vettä veneestä! käski Edevart.

August ei kuullut. Entä silloin kun meidät laskettiin maihin lomalle, kun olimme neekerimaassa ja tuli tyttö vastaan ja meitä oli neljä sen kimpussa —

Mätätkö vettä! kiljui Edevart.

August haparoi äyskäriä, mutta hänessä ei ollut miestä sitä käyttämään. Synkät muistot olivat kokonaan vallanneet hänen mielensä ja hän pudisteli epätoivoisena päätään. Me hukumme! hän sanoi.

He olivat lähellä maata. Edevart huomasi kauhukseen, ettei hän ollut ottanut lukuun kovaa virtausta. Päästä yksi reivi! hän huusi kuin hengenhädässä, hän tahtoi siten antaa veneelle vähän enemmän vauhtia voidakseen ohjata sen jälleen ulos rantahyökyjen lähettyviltä.

August mahtoi älytä, mikä oli hätänä, totteli käskyä — ja vene totteli jälleen peräsintä. Kului neljännestunti, vene oli vettä puolillaan ja August alkoi vähin itsestään käyttää äyskäriä. Jos Edevart olisi voinut lähteä pois peräsimestä, hän olisi luultavasti heittänyt mereen joitakin nahkakimppuja, mutta siteiden katkomiseen olisi kulunut aikaa eikä hän uskaltanut mainita asiasta Augustille, joka oli noin perin avuton. Sen sijaan hän sanoi rohkaistakseen toveriaan: Se on oikein, mätä vain vettä!

Vähän ajan kuluttua aukesi saaren kupeeseen kuin kolo, se oli jo vaihtelua, kauempana oli uusi kolo, joka kasvoi kuiluksi, mustaksi kidaksi, Edevart käänsi päättävästi alemmas, käänsi peräsintä niin kauas kuin se suinkin meni ja ohjasi veneen suoraan tuohon mustaan kitaan. Se oli uhkayritys, vene saattoi siellä ruhjoutua palasiksi, kumpikaan ei tuntenut paikkaa; täydelleen onnenkauppaa; mutta Edevartin hermostunut rohkeus oli melkein lopussa, hän ei uskaltanut viipyä kauempaa aavalla merellä, hänen kasvonsa olivat harmaat. August taas nähdessään maata kummallakin puolella elpyi ja vilkastui jälleen, mätti ahkerasti vettä, tarttui keksiin ja istui siinä valmiina pelastamaan itsensä, jos tästä tulisi haaksirikko. Kun minä huudan, niin heitä sinä ankkuri! käski Edevart pysyen yhä edelleen huolellisena.

Heidän ei tarvinnut heittää ankkuria, heillä oli suorastaan hullun onni, eivät he kärsineet haaksirikkoa. Tuo musta hornankita, joka tunkeutui saaren sisään, kääntyi ja päättyi lahteen, siellä oli ennestään jo toinen vene, nelihanka, tyynellä vedellä vain yhden ankkurin varassa. Täällä ei ollut tuulta lainkaan, heidän täytyi lopuksi soutaa airoilla rantaan päästäkseen.

He olivat pelastuneet.

Edevartilla olisi nyt ollut syytä ylpeillä, mutta hän ei pitänyt lainkaan melua, suu oli veretön, näytti jäykäksi jäätyneeltä, eikä hän puhunut mitään. August teki, mitä tehtävä oli, vei köydenpään maalle ja sitoi veneen kiinni, viskasi siitä veden viimeiseen tippaan ja levitti purjeen kuivamaan. Kun kaikki oli tehty, karkaisi Edevart taas mielensä ja sanoi näyttääkseen rauhalliselta: Sinä puhuit neekereistä, mitä neekereitä ne olivat?

Niin, se oli kuuma maa, vastasi August hämillään ja ravisti päätään. Mutta minkä sille enää mahtaa.

Edevart olisi ehkä tunnustellut miehen arempiakin kohtia eikä päästänyt tätä näin vähällä, mutta hän kun piti toveria arvossa, ei sentään viitsinyt, eikä sitä paitsi nyt juuri olisi jaksanutkaan. Hän ei enää ollut iso mies eikä varma itsestään, kuten äsken purjehdittaessa. Maalle tultuaan hän meni kerrassaan kurjaksi, jännitys laukesi, hän alkoi antaa ylen. Tämä tuli Augustille oikein otolliseen aikaan, niin että hän sai olla ensimmäisen kiusallisen tunnin rauhassa.

Voitko sinä pahoin? hän kysyi.

En, vastasi Edevart ja antoi ylen.

Näytti olevan pitkä matka ihmisiin ja asumuksiin, pieni venetalas täällä oli, mutta se oli puulukolla lukittu. August aikoi murtaa oven auki, mutta Edevart vastusteli. Niin siinä sitten kävi, että he istahtivat tuulensuojaan, söivät eväitään ja odottivat aamunkoittoa. Edevart reipastui, tahtoi saada tarkemmat tiedot toverin tunnustuksista, mutta August vastasi vältellen. Edevart ei suotta ollut kuuttatoista täyttänyt, hän ei voinut unohtaa neekerityttöä.

Mitä te sille teitte? hän kysyi.

Mitäkö me sille teimme? Emme mitään!

No, mutta olihan teitä neljä sen kimpussa?

Älä, sanoinko minä neljä? Älä sinä kysele. Se oli vain lapsi, niin että ymmärräthän sinä siitä, ettemme tehneet hänelle mitään. Se tuli tiellä vastaan.

Huusiko se? kysyi Edevart.

August ei vastannut siihen mitään, sanoi sen sijaan: Ei ollut sen suurempi kuin Ragna, joka on meillä. Mutta kuumissa maissa on asianlaita niin, että vaikka ne ovat vielä lapsia, ovat ne kuitenkin täysikasvuisia. Ne menevät Ragnan iässä naimisiin. Niin kummasti on ihmisten laita kuumissa maissa. Kas, tuossa on taas aurinko!

August laskeutui veneelle ja kantoi märimmät vuodat maalle kuivamaan. Hän oli tunnustanut syntinsä ja oli jälleen vapaa mies, nyt hän taas hoiti työnsä.

He lähtivät saaresta yöllä kauniilla säällä. Oli aivan tyyni, mutta päästyään ulos Raft-salmesta he saivat vetävän tuulen.

II

Markkinoilla oli liikettä ja hälinää. Aluksia ja veneitä oli suurempia ja pienempiä, ja lisää tuli päivällä ja yöllä. Talojen välissä kuhisi ihmisiä mustanaan; pari Namdalin miestä oli juonut vähän liikaa ja haastoi nyt tappelua. Itsekukin oli oma poliisinsa.

Edevartille oli sekä hauskaa että kehittävää päästä sinne, ja Augustin myydessä nahkakuormaa hän kuljeskeli siellä täällä katsellen kaikkea. Oli kauppoja, joissa myytiin hienoja ja karkeita tavaroita, summittain tavaraa ja paljon suurempi valikoima kuin Lofooteilla. Täällä oli nuorallatanssijoita, posetiivinsoittajia, villieläimiä, keilarata, katukaupustelijoita, karuselli, mustalaisia, jotka povasivat ihmisille, limonaati- ja kahvitarjoiluja, maailman lihavin nainen ja vasikka, jolla oli kaksi päätä. Ja täällä kierteli myös Papst, vanha kunnianarvoinen kellojuutalainen, jolla oli merkillinen taskuviitta; merkillinen mies.

Edevart pysytteli jonkin aikaa vanhan juutalaisen lähettyvillä, ei siksi, että olisi luullut kykenevänsä ostamaan tältä mitään, vaan sen vuoksi, että kiiltävät taskukellot olivat joka tapauksessa ihana näky. Kuinka rikas äijä mahtaa ollakaan, kun kannattaa pitää mukanaan noin paljon kelloja! ihmetteli Edevart itsekseen.

Ukko Papst oli kerrassaan kotiutunut Norjaan, vaikka hänen ehkä olisi paremmin kannattanut olla muualla. Hän oli kierrellyt Nordlandia kokonaisen ihmisiän, kävellyt kylästä kylään, käynyt kalastusasemilla, markkinapaikoilla. Norjaa hän puhui erinomaisesti, tunsi kaikki sanat, vaikka lausuikin ne hieman oudosti. Yleensä Papst oli kaikkialla mielellään nähty vieras, ihmiset tunsivat tuon lyhyen, paksun äijän, jolla oli ison mahansa päällä monen monet kellonperät. Hän huuteli nuorille ja vanhoille; rikkaille hänellä oli kultakelloja, köyhille halpoja hopeakelloja. Kauppaa tehdessään hän käytti erilaisia menetelmiä aina sen mukaan, minkälaatuinen oli ostaja.

Nuorille, joita viivyskeli hänen ympärillään silmät suurina katsellen hänen komeuttaan, Papst saattoi sanoa: On minulla hyvä kello sinullekin, kas tässä, ole hyvä ja pidä sitä kädessäsi! Kun sitten nuorukainen oli saanut kuulla hinnan ja heittänyt tykkänään ostoaikeet, kysyi Papst: Paljonko sinulla on? Nuorukainen ehkä mainitsi puolet tai vain kolmanneksen. Papst ei silloin hylännyt nuorukaista, ei suinkaan! Hän kävi ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi, tuntui siltä kuin hän olisi tässä erikoisessa tapauksessa mennyt vielä tavallistakin pitemmälle ja itse lainannut pojalle hiukan rahoja, jotta tälle kävisi mahdolliseksi hankkia haluamansa kello; sattuipa silloin tällöin sellaistakin, että Papst suostui odottamaan loppuhintaa seuraavaan vuoteen. Sinä olet hyvää sukua ja rehellinen mies, hän sanoi, kyllä sinä maksat köyhälle juutalaiselle! Niin suureen ja uhrautuvaan luottamukseen ei poika voinut olla vastaamatta samalla mitalla, hän osoitti rehellisyyttä, jota ei kyllä tarvinnut jokapäiväisessä elämässä, ja maksoi seuraavana vuonna. Harvoin, jos milloinkaan, kävi niin, että Papst joutui petetyksi.

Sillä tavalla vanha kellojuutalainen menetteli, hoiti kiertävää liikettään vuodesta toiseen aina yhtä levollisena ja arvokkaana. Hän petkutti, milloin taisi, mutta jos hänet saatiin siitä kiinni, hän oikaisi hyväntahtoisesti kepposensa, tosin joskus uudella kepposella.

Hänellä oli hyvä silmä kehuskelijoihin, jotka tarkoin tutkivat kelloa ja olivat olevinaan oikein aikamoisia kellontuntijoita — heitä Papst petti mielihyvin. Niin, nämä olivat olevinaan jos jotakin ja puhuttelivat häntä tuttavallisesti Moosekseksi: No, Mooses, onko teillä tänään minulle hyvää kelloa? sanoi tuollainen tuntija. Papst otti kellon taskustaan ja näytteli sitä ostonhaluiselle täydessä valossa. Katsele sitä! sanoi hän. Mies katseli kelloa, avasi sen ja kysyi, oliko se hyvä. Hyväkö? vastasi Papst, minulla on itselläni samanlainen omassa taskussani, katso itse! Ja hän antoi jonkin omista taskukelloistaan verrattavaksi. Sitten oli sovittava hinnasta. Papst pyysi runsaasti hintaa kaikilta, mutta kehuskelijoilta, jotka olivat olevinaan kellontuntijoita, hän pyysi kaksinkertaista hintaa; jos hänelle sitten tarjottiin puolet, näytti hänen murheellinen muotonsa ikään kuin vielä masentuneemmalta, kun maailmassa olikin niin paljon pahuutta; hän otti kellon takaisin, eikä sinä päivänä syntynyt kauppaa.

Mutta ostaja tunsi Papstin ihmisten puheista, hän ilmestyi myöhemmin uudelleen, ja Papstkin tunsi miehen. Tarjotkaa vielä kerran! hän kehoitti. Mies saattoi lisätä joitakin killinkejä tai neljännestalarin, mutta ei, ei, ei mitenkään! sanoi Papst ja otti kellon uudelleen esiin, näytteli sitä, avasi sen, painoi kiinni ja pisti sitten taskuunsa. Mutta jos mies sitten näytti heittävän kaiken sikseen ja lähtevän tiehensä, huokasi Papst syvään tämän maailman pahuutta ja teki kaupat. Hän myi tappiolla, tappiolla, tappiolla! Tämä vie vielä hänet häviöön, mutta minkä sille mahtoi! Kun mies oli lukenut hänelle rahat kouraan, otti Papst kellon esiin ja ojensi sen ostajalle. Se oli kirkas ja kaunis, kuoressa oli hieno kaiverrus, se tikitti suurenmoisesti — mutta se ei ollutkaan sama kapine, Papst oli pistänyt kätensä johonkin salataskuunsa ja ottanut sieltä toisen kellon, joka oli samannäköinen, mutta halvempaa laatua.

Mutta saattoihan kehuskelija tosiaan olla ovela mies, ja kun lisäksi hänen epäluulonsa olivat täten heränneet, hän ehkä sai Papstin kiinni petkutuksesta ja alkoi pitää siitä suurta melua. Silloin Papst ravistaa päätään omalle tyhmyydelleen ja sanoo: Nyt näen, etten tosiaan tiedä sinua terävämpää miestä! Itse en huomannut sitä, mutta sinäpä huomasit! Ja rauhoittaakseen ostajaa hän antaa hänelle oman taskukellonsa, mitä mies pitää varmana takeena. Mutta pois lähtiessään hänellä onkin taskussaan kolmas halpa kello.

Täällä markkinoilla Edevart jälleen näki armenialaisen, kotona tapaamansa posetiivinsoittajan, ja unkarilainen näkyi yhä olevan hänen seurassaan. Hän tapasi kaverukset kerran iltapäivällä laivalaiturin luona; olivat asettuneet paikkaan, josta kulki ohi paljon väkeä, ja soittivat ja näyttelivät kaikin voimin.

Toverukset eivät olleet niin suuresti muuttuneet, ettei heitä olisi tuntenut, vaikka olikin kulunut kolme vuotta siitä kun näyttäytyivät Edevartin kotikujilla. Armenialaisen molempien silmien ympärykset olivat vain käyneet sinisiksi, joten hän siis nyt oli aivan sokea. Miesparka, jonka täytyi kulkea posetiivinsoittajana vieraassa maassa, se oli hänen kohtalonsa! Toiset säälivät raukkaa ja pistivät killinkejä kerjäläispojan maljaan, lapsia ja nuorisoa kerääntyi täälläkin tuon ihmeellisen soittopelin ja kullalta kimmeltävän Napoleonin ja tämän komeiden kenraalien ympärille.

Minä tunnen heidät, kuiskasi Edevart vierustoverilleen, olen nähnyt heidät ennenkin! Ja kääntyen suoraan soittoniekan puoleen hän kysyi: Oletteko käynyt sokeaksi?

Niin olen, sokeaksi, olen käynyt, mies vastasi surumielisesti päätään ravistaen.

Sitä minä en usko, sanoi Edevart. Sillä hän oli varmasti huomannut kunnon armenialaisen katsoneen häneen hänen kysyessään.

Nyt astui unkarilainen paikalle ja puhui isoon ääneen, alkaen vanhaan tapaansa lyödä ja tuuppia ja kolhia toveriaan, niin että katsojat äkkiä pelästyivät ja kaikkosivat pakoon ja huusivat täysi-ikäisiä menemään apuun. Hyvä, täällä oli jokainen oma poliisinsa. Lähellä seisoi Namdalin miehiä, näistä pari iski kouransa unkarilaisen kaulukseen ja nosti hänet päänsä päälle ilmaan uhitellen ja ilkkuen, että hän oli kapalolapsi ja että nyt hänet heitetään mereen. Kaksi miestä oli tietysti liikaa unkarilaiselle, hän sätkytteli hetken aikaa vastaan ja koetti rimpuilla itseään irti, mutta lannistui sitten ja rupesi rukoilemaan armoa. Namdalilaiset olivat armollisia; saatuaan miehestä näin täydellisen voiton he potkaisivat häntä takapuoleen ja antoivat hänen painua tiehensä. Jäivät vielä seisomaan ja hymyillen katsomaan hänen jälkeensä, eikä heidän kehumisellaan ollut mitään määrää: he olisivat tehneet hänestä pöperöä ja syöttäneet hänet kanoille!

Namdalilaiset kääntyivät nyt pahoinpidellyn soittoniekan puoleen saadakseen häneltä kiitokset. Mutta tämä ei kiittänyt, seisoi vain ja päivitteli itsekseen ja pyyhkieli poskeaan.

Oletkos nähnyt noin kummaa verta? ihmettelivät namdalilaiset keskenään; aivan kuin siihen olisi sekoitettu sinistä joukkoon!

Ei se ole verta, sanoi Edevart, hän vain tuhrii sitä kasvoihinsa. Olen nähnyt nämä miehet ennenkin.

Eikö se ole verta? Ei ole. Eikä hän ole sokeakaan.

Joukosta kuuluva ääni rupesi Edevartia kannattamaan: Ei, ei tämä mies ole sokea. Minä olen nähnyt nämä veijarit Ruijassa, he tekivät siellä samat temput saadakseen meidät antamaan rahaa.

Namdalilaiset astuivat aivan miehen luo ja silmäilivät häntä tarkkaan. Etkö ole sokea? kysyivät he.

Mies voivotteli ja vastasi: Kyllä, olen sokea. Ihan varmasti.

Yksi miehistä tempasi puukon ja oli lyövinään. Sokea räpäytti silmiään ja ponnahti kauhistuneena askelen taaksepäin. Ei, ei hän kestänyt koetusta. Kiireen vilkkaa hän rupesi nostamaan posetiivia selkäänsä paetakseen pois paikalta. Namdalilaiset laskivat raukan menemään, mutta näyttivät tuntevan itsensä noloiksi, kun eivät tehneetkään hänelle mitään, vaan olivat puuttuneet kerta kaikkiaan naurettavaan juttuun, joka ei ollut edes nyrkiniskun arvoinen. He seisoivat siinä hämillään, käsiään taskuun työntäen ja ottaen ne jälleen pois. Eivätkö he totisesti olleetkin aikoneet heittää mereen väärää miestä!

Laputa tiehesi! he komensivat. Ethän sinä ole sen sokeampi kuin mekään.

Olenpas, mutisi armenialainen, olen melkein sokea, hyvin sokea.

Laputa tiehesi, kuuletko!

Muukalaiset lähtivät tiehensä. Heidän esiintymisensä oli täällä käynyt mahdottomaksi, armenialainen ja hänen toverinsa katosivat markkinoilta. He lähtivät Hädelsen poikki Melbohon, soittivat taloissa, tekivät temppujaan ja keinottelivat eteenpäin vähän kerrallaan. Mitäpä he voivat muutakaan? He olivat ihmisiä ja raahustivat eteenpäin, miten parhaiten taisivat, ja elivät kunnes kuolivat...

Augustin elämään liittyi sittenkin enemmän elämyksiä ja seikkailuja. Hän katosi kerran aamulla Edevartin silmistä rannassa, jossa he olivat maanneet yön veneessä, sitten Edevart ei nähnyt häntä ennen kuin vasta seuraavana päivänä iltapuolella. Silloin August oli päissään ja iloisella tuulella. No se August, se vasta osasi... nyt oli meripoika taas laskenut itsensä rantalomalle!

Hän luoviskeli pitkin katua, jolla Edevart seisoi tuijottaen vanhaan Papstiin ja tämän kelloihin. August oli iloinen kuin kolmen markan hevonen, naama punoitti ja hän puhui itsekseen englantia. Hänellä oli kiiltävä kultasormus, jonka oli ostanut, ja kaulassa jotakin silkkiä, joka varmaankin oli naisia varten hankittu, ainakin siinä oli ripsuja.

Kun Augustin silmät osuivat Edevartiin, hän nyökkäsi tätä tulemaan luokseen ja kysyi: Oletko saanut mitään suuhusi? Tule, mennään yhteen paikkaan, jonka minä tiedän!