Part 6

Janne Haavisto oli yksi vähäisimmistä, mutta hänessä oli erinomaisen vahva luontainen vaisto siitä, että järjestys ja vapaus ovat ne kaksoissisaret, jotka yhdessä — _mutta vain yhdessä_ — voivat loihtia inhimillisen elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia kestävän hetkisen ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta kumminkin siedettäväksi. Enkä sittenkään, minä enempi kuin Haavistokaan, pääse siitä uskosta, että työväellä, jonka tietoa, tahtoa ja tunnetta eivät sokaise osingot ja keinottelut, on suuremmat edellytykset kuin muilla luokilla ratkaisevasti vaikuttaa niiden toteuttamiseksi.

VAIHEESSA

Tämä maailma on jo unohtanut Jussi Kovasen eli Kivasen. Moni kyllä tietää, että hän makaa sairaana Plihtarin pakarikamarissa ja että hän tuskin enää paranee siitä taudista; se on sällin taudiksi liian pitkällistä parantuakseen. Mutta ketään se ei liikuta, ei niin vähääkään. Sekä Kivennavan että Rovaniemen raitilla voi tällä hetkellä kävellä sällismies, joka kyseen tullessa tuntee Kivasen Jussin, vaikkei omasta alotteestaan tule häntä ajatelleeksi. Jussi puolestaan tuossa tuskallisena viruessaan muistaa hempeinä häivähdyksinä suhteitaan kaikenlaisiin ihmisiin...

Hän on kuudenkolmatta ikäinen ja hän tietää olevansa mennyttä tältä elämältä, vieläpä varsin pian. Ajattelipa ja kuvitteli muuten mitä tahansa, se tosiasia ympäröi mielen ajattelemattakin, uutena ennen kokemattomana asianhaarana, joka vaatii hempeätä alistumista, ei tyydy vanhoihin koeteltuihin metkuihin. On jo etäällä hänen viimeinen sellainen yrityksensäkin. Poikkesi näet tässä keväämmällä muuan vanha kaveri katsomassa ja antoi kelpo ryypyt takataskustaan. Jussi oli silloin viimeisillä voimillaan viimeisen kerran entisen olonsa lumoissa, taisipa viimeisen kerran silloin kunnollisesti kirota ja vannoa, uhkasi nousta sängystään, nousikin ja toikkaroi rappusille. Siinä tunnin läähätettyään pääsi vielä omin voimin takaisin, mutta sänkyyn päästyään luuli jo loppunsa tulevan. Silloin jäi elämä sinne rappusille ja pihamaan polulle, jota tuttava oli mennyt. Kyynellyttävä kaiho jäi ahtaaseen rintaan.

Kyyneleet alkoivatkin siitä ruveten tulla erinomaisen helposti; koko eletyn elämän riuskeus pyrki väkisinkin sulamaan niihin ja näyttäytymään tajunnalle vain haikeana nöyryytysten jaksona. Joskus, joskus vielä sisu hiukan elpyi, kun talon emäntä, tunnettu uskovainen, Jussin kyyneleet uumottuaan alkoi jaaritella hänelle sielun valmistuksesta ja samassa hengen vedossa esitellä vaivastalolle muuttoa. Jussi taisteli kyyneleitä vastaan, mutta sai kumminkin sanotuksi, ettei hänen sentään vielä tarvitse mennä vaivastalolle; hän voi maksaa hyyrynsä ja ruokansa selvällä rahalla, jos emäntä tahtoo, ja muuttaa sitten jonnekin muualle. Kyllä niitä on, jotka hänet ottavat. Vähältä piti, ettei hän vielä perään sanonut jumalauta. Kun saisi jotenkin sanan kulkemaan Hakalan Pauliinalle, että kävisi täällä.

Emäntä kiiruhti myöntämään, että saahan tässäkin olla, kun ei näyttänyt maallista elämää enää pitkältä riittävän. Pauliina kumminkin saisi tulla. Ja Pauliina tuli, palatessaan hieromasta sieltä ja mennessään kuppaamaan sinne, kertoi, kuinka hänen mökillään oli viime pyhäyönä Suojan Saimasta tapeltu: Iivari sinne oli tullut hulluna juovuksissa, kun Saima oli siellä Oskarin kanssa yön kulmaa. — Oli, oli Elmakin käynyt.

Jussi oli poikkeillut Kuppari-Pauliinan mökillä niinkuin paikkakunnan muukin irrallinen väki. Hän oli jossakin vaiheessaan makaillutkin siellä pari päivää, ostanut nisusta ja limunaatia ja itsetietoisesti nautiskellut vapaudestaan. Siltäiseltä oli siellä vieläkin hänen nahkareppunsa ja puolipitoiset kenkänsä — ne olivat siellä ja Pauliina oli nyttemmin hänelle niinkuin äiti. Se oli käynyt täällä monta kertaa, tuonut milloin mitäkin ja nyt lopuksi luvannut toimittaa pastorin täällä käymään. Kuumeinen ajatus tuijotti tuohon ihmeelliseen seikkaan — oli kuin olisi jokin uusi hätä nyt tänä päivänä yhä kiihtyen ympäröinyt Jussin. Jokin käsittämätön yleinen epäselvyys, jonka kun olisi saanut järjestykseen, olisi varmaan rinnan ahdistuskin hellittänyt Oli pakko sellainen, kuin olisi pitänyt jollakin uudella tavalla muistaa kaikki elämänsä tapaukset ja ihan tuossa tuokiossa. Ei se ollut mitään sellaista tavallista synnintuntoa, jota vanhukset kuolinvuoteillaan tolkuttomien houreittensa välissä kuiskivat ja lihavat emäntätylleröt täysissä voimissaankin paasaavat. Se oli vaan semmoista, että — kuinka hän tuon Pauliinankin kanssa noin ihan tahtomattaan oli joutunut tämmöisiin väleihin. Ei Pauliina ollut jumalinen, kaukana siitä. Hänellä oli kolme yksinäistä lasta, hän hieroi ja kuppasi ja hänen mökillään pidettiin monenlaista humua. Mutta hän poikkesi tänne äskettäin, antoi taskustaan Jussille piparkakkua, näki katsomatta Jussin onnettoman tilan ja puheli leppoisasti supattaen, että ehkä sinun sentään tulisi parempi ollaksesi, jos pastori täällä kävisi, ei se ole mikään turhamainen mies... Ja niin monta kertaa kuin Jussi oli lopettanut emännän samanlaiset puheet. Mutta Pauliinan puhe oli niinkuin yhteistä harkintaa yhteisessä ahdingossa ja — tänä päivänä pastori tulee tänne. Se on yhtä auttamaton asia kuin sekin, että sisuksissa tuntuu kauhea pakotus, jalat ovat ajettuneet ja pää kuuma ja että hän tuli tehneeksi sen kirkosta eroomisen tempunkin, niin kuin niin monta muuta vaaratonta rohkeuden näytettä ulkona kujilla. Ne sopivat niin hyvin siihen ilmaan, joka leviää tuolla maailman teillä ja tanhuvilla, ja jossa elämä on jotakin vallan toista kuin tämä tämmöinen hempeys. — Sinä Jussi sairastat nyt ja kuolet pian.

Tuskallinen olo pusertuu taas kyyneleeksi. Kukas minä olen ja mitä minä olen tehnyt? Olen elänyt ihan niinkuin — niinkuin vahingossa, niinkuin eilen, hyvin pitkän eilisen, ja siitä nyt on hätä, ettei ole tullut oikein täyttä eloa elettyä. Niinhän tämä on niinkuin olisin vielä mukula, äidin poika, Miinan, joka oli kivulloinen ja kuoli vaivastalolla. Jos minua nyt lähdettäisiin sinne viemään, niin en voisi sille mitään. Minä en pääse enää vapaille maanteille ja etäisiin kyliin, joihin toivo niin kerkeästi sijoitti keveitä ja nopeita rahanansioita, ihanine jälkiremuineen, noita sällielämän suuria suloja. Äiti — mitäs se sällille kuuluu? Sitä ei kysy pomo eikä heila. Mutta tässä äiti tulee mieleen ja kaikki, kaikki... Kaikki sellainen iankaikkisen turhanaikainen, jonka ei pitäisi elämiseen ja olemiseen kuulua eikä kuulukaan noiden, jotka tuolla etääntyvässä ulkomaailmassa elävät ilman minua... Nyt oli niinkuin huoneen nurkat olisivat väistyneet kauemmaksi ja sieltä nousivat ja lähestyivät nuo pirulliset seikat niinkuin kummitukset tai niinkuin jotkut tohelot puolitutut lapset. Siinäpä se, että ne olivat hiukan tuttuja, hän ei houraillut. Ellei sittenkin ollut hourailua tämä asioitten nurinkurinen kääntyminen: ettei enää tuntunut tekevän mielikään terveeseen elämään ja että nuo tämän hetken kummitukset, joiden muistista nutistaminen ennen oli ollut paras voimien tunnu, nyt kävivät rohkean tutuiksi. Äidistä se alkoi ja pikkupoikuudesta.

Kovanenhan minä olen ja Kivaseksi sanotaan. Niillä lukusijoilla, joilla minä sen nimen otin, minä ensi kerran hengessäni kirosin pappia, joka irvisteli, että siinähän sitä on nimeä hyvällekin. Kun sitten illemmalla sain Pauliinan mökillä sahtia, joka ei oikeastaan muuta ollut kuin kaljaa, niin minä sakissa jankkasin papin sanaa ja hoin, että minä olen vaikka Kivanen, jumalauta — ja siitä alkaen olinkin. Miinan Jussi, Kovanen, Kivanen — niinkuin tuossa sarjassa sittenkin näkyisi jotain tylyä hymyä ihmisten puolelta, niittenkin, joita on aina pitänyt miehinä ja esikuvinaan. Ja eiväthän ne voikaan muuta kuin ilvehtiä tälle tilalle, jossa minä nyt olen. Ja eiväthän ne yleensäkään voi muuta kuin ilvehtiä tai — panna tosi huminaksi. Mikä piru siinä on, etten minä sittenkään ole oikein jäntterä mies, en ole koskaan saanut oikeata tilaisuutta ollaksenikaan, että on aina tympäissyt, milloin olen ollut jonkun onnettoman voittavinani. Ja tämä nyt, tämä tuska, sehän se on kaikkein onnettomin ja hervottomin ja se minut voittaa...

Tule, tule ukkosilma kakaramaisuuksinesi; voin minä tässä vielä katsoa sinua päin ennenkuin pappi tulee. Olenhan minä sentään kirkosta eronnut, vaikka sinä nyt väität, että se on pieni asia. Mutta se on papille suuri asia ja siinäpä kohden juuri minä ainakin vielä olen papista voitolla; se luulee, että minulla on jokin hätä sen tähden. Siinä pappi erehtyy; se juttu vaivaa minua vain kakaramaisuudellaan: että minä ja se rytkysuutari olemme ainoat koko pitäjässä, kun koko Kuuskosken humusakki ei ollut semmoisista eroomisista tietävinään.

Mutta — jospa minä panenkin papin piukalle ja näytän sille tämän kaiken muun, näytän uhalla ja häikäilemättä tämän, tämän... väännättävän tuskan. Aivan outo ja kummallinen tunne levisi Jussin kuumaan tajuun ja kun sen valtaan antautui, tuntui siltä kuin voimat olisivat lisääntyneet. Hän oli näkevinään kauniskasvoisen nuoren papin niinkuin lamaan lyötynä, kun hän paljastaa sille kaiken tämän, minkä rinnalla sellainen kirkosta eroominen on vähäpätöinen nulikkatemppu. Ennen tuntematon aavistus suuren miehisen voiton mahdollisuudesta täytti kuolevan sällin mielen. Hän ei voittaisi oikeata suurta sälliä, mutta pastorin hän voittaa, jota taas ei suursälli voitaisikaan, ei voisi ollenkaan mitään koetusta tullakaan esimerkiksi pastorin ja Huru-Kallen välillä... Mutta hän, Jussi, tietää nyt asian. Pastori on hempeä, siloihoinen herrasmies, sitä tulee melkein sääli...

Mieli kiihtyi, mutta kiihtymys oli nyt toista lajia, se toi voimaa. Niinkuin olisi kaikkialta mahtavasti virrannut tajuntaan niitä voitonmuistoja, joita äsken tuskan kiihtyessä oli niin toivottomana kaivannut. Ukkosilma ja sitten vielä se toinen olivat parhaita. Ne olivat äsken nousseet nurkista kummituksina, puolituttuina kakaroina, nyt ne olivat hävinneet, mutta niiden voima oli miehen sisuksissa. Hänpä Jussi Kovanen oli ne elänyt ja kokenut, ei tarvinnut muuta kuin ne voittaa, näin ne nähdä, ja kuolema sai tulla, ja ensin pastori...

* * * * *

Se oli ollut koko iltapuoli silloin siellä Pekkas-Villellä niinkuin tämän valmistusta. Jussi oli juuri uittojen loputtua majaillut Pauliinan mökillä ja vain niinkuin piloillaan suostunut Villelle työn apuun yhdeksi päiväksi. Hän oli silloin välmännyt suutaan niin että jo itseäkin väsytti — eihän siellä ollut mitään vastaajaa, tuskin kunnon naurajaakaan, rivot puheet ja uhittelut lensivät löyhinä ilmaan. Iltapuolella meni pilveen ja ehtoollista syötäessä oli jo jylhää pirtissäkin. Jussi jatkoi syödessäänkin välmäystään — hän muisti vielä nytkin, mitä hän oli puhunut kasvisvoista ja sanonut lopuksi, että tämän pojan hottiin ei mene sitä lajia yhtä murenoakaan, ennen hän syö vaikka... ja niin edespäin, kunnes aterian lopulla Villen akka sanoi kuivakkaasti, että nyt häntä sitten söit kerrakseen, näkyipä tuo maittaneen. Eihän siinä muuta voinut kuin väittää vastaan, ja lähteä nopeahkoon kortteeria kohden. Ensimäiset salamat välkähtivät Jussin lähtiessä, häntä kehoitettiin jäämään, mutta hän lasketti oven aukeamassa kaikkein rivoimman uhittelun akkojen salama-siunauksista ja painui salskeana hakatielle.

Eikä siellä hakatiellä sen kummempaa tapahtunut, kuin että tämä Jussi erään ankaran ja kovin läheisen jyrähdyksen hetkellä kohotti oikean kätensä kaksi etusormea taivasta kohden ja tiesi vannoneensa valan, joka ei sisältänyt sanoja mutta sitä kauheamman ajatuksen. Ei tosin ajatuskaan ollut selvä, mutta kauhea se oli — niinkauan kuin rajuilmaa kesti. Kun ilma sitten päivänlaskun aikaan kirkastui, oli Jussin olo mitä suloisin. Hän leperteli sydämellisesti Pauliinan kanssa ja lähti vielä yhdeksän aikaan maantielle, vaikka hyvin tiesi, ettei raiteilla tänä iltana mitään ollut. Tuo ihmeellinen sormennosto jäi kauaksi niinkuin ehtoolla sattunut tapaus aamulla on jäänyt unen taakse. Sinä yönä ei Pauliinan mökillä käynyt muita vieraita ja Jussista tuntui unta odottaessaan ihmeen kotoiselta ja turvalliselta.

Koko asia meni menojaan; seuraava talvi oli Jussille hauskimpia aikoja. Mutta sitten tuli kevät. Jussi meni uitoille ensi päässä, kun öisin vielä oli kuuraa. Hän sairastui kuumeeseen; ei auttanut mikään, täytyi jäädä taloon makaamaan. Jäseniäkin kolotti ja ne turpoivat hiukan... Ja kun hän yksinään virui vuoteellaan tähän tapaan kuin nytkin, niin tuli se sormennosto — ei se tullut mieleen, se tuli siihen viereen, ikäänkuin itsellään. Hän luuli näkevänsä mitä se oli, vaikkei osannut eikä halunnutkaan sitä sanojen muodossa ajatella. Hän vain katsoi tuota unhosta palannutta seikkaa vakavasti, jokseenkin samoin, kuin hän oli sitä katsellut sinä ukkosiltana niinkauan kuin jyrinää kesti. Kivun kiristyessä ennenkuin hän rupesi hourailemaan, hän ajatteli, melkein päätti, että jos hän paranee, niin hän menee ripille. Ei hän sillä kertaa sormeaan nostanut eikä oikein tiennyt oliko hän edes päättänyt vai ajatellutko vain. Toivuttuaan hän koetti toisten puheista tarkkailla, mitä hän oli hourinut, mutta eivät ne muusta tietäneet, kuin että hän oli kovasti huhtonut riihellä Pekkas-Villen kanssa.

Jussi toipui, mutta tunsi ettei hänen sinä kesänä ollut enempää yrittämistä kosteisiin uittotöihin. Hän jäi talonjussin mieheksi. Tämä kipu oli tuonut mukanaan rippijutun, pienen lisän ukkosjuttuun...

Ei saanut kylä nähdä sitä ihmettä, että Kovasen Jussi olisi mennyt ripille, mutta erään toisen tapauksen kirkonkylän sällit näkivät. Heitä seisoskeli Pappilan raitilla koko rykelmä, kun provasti palasi postista, eikä tullut menneeksi ohi puhuttelematta; poikien olo ärsytti »kirkkoisää». Pojat vastailivat ja kun ukko ärtyneenä vihjasi jotakin siihen suuntaan, ettei siihen — seurakuntaan — tarvinnut kuulua, jota ei haluttanut, niin tokasi Jussi, että hän ei kuulu sitten tän yön perästä. — Ei semmoista asiaa tanhualla puhuta, sanoi rovasti. — Näytäänpä puhuttavan ja jos pappi vaan avaa kansliansa, niin kyllä minä olen valmis, sanoi Jussi ja rehvahti provastin rinnalle. Mikäs siinä ukkoa auttoi — sisälle mentiin ja toiset sällit kylälle hirnumaan tapausta.

Niin se tapahtui, ja tämä asia ei painunutkaan sinne unhon uumeniin, jonne olivat painuneet nuo pari entistä juttua, joita ei enää viitsi mainitakaan. Tämä asia painoi Kovasen sälliä niinkauan kuin hän oli terve, painoi siitä syystä, että se sällikannalta ilmeisesti oli jotenkin mukulamainen ja tarpeeton teko. Mutta kun tämä sairaus tuli ja nopeasti näyttäytyi lopulliseksi kivuksi, niin samalla koko tuo kohtaus rovastin kanssa muuttui mitättömäksi. Toiset peikot nousivat nurkista — lapselliset sormennostot ja horjuneet lupaukset. Ja kun tuska näin taituttuaan lientyi, tuntui siltä kuin hän olisi ne jo keveästi täyttänyt, tuon sanattoman valan ja hataran lupauksen.

Kun nuori laupiasääninen pappi pian on istuva sängyn vieressä, aavisti Jussi, että hänestä tulee auttaja ja pastorista autettava. Kovasen sälli, Kivas-Jussi, oli päässyt uuteen elämänsä kauteen, joka oli kestävä vain muutamia tunteja.

VANHA VALTIAS

Varhainen ja erittäin suloinen kevätaamu ympäröi Pärsää, Polsaa ja moniaita muita taloja soman sisäjärven rantamilla. Seinät ja savupiiput, viirisalot ja vihannoivat kotikoivut, kaikki ne heiastelivat samaa elpymisen hurmaa. Siinä olisi kyllä ollut nähtävää runoilijalle, joka kuvailee jykeviä, turpeeseen pureutuneita, raadannan jalostamia suomalaisia talonpoikia: kuinka sukupolvien taisteluilla nöyryytetty maa muhineen ja sen yllä ilma lintuineen juhlii työpäivän alkamista... Tällä hetkellä ei kylää tosin ollut katselemassa muita kuin paikkakuntalainen aamuvirkku rysänkokija ja hän ei ollut runoilija. Kun hän katseli kylää vesiltä, teki se kyllä vaikutelmansa häneenkin. Kirkastuva ja lämpenevä aamu antoi hänen vaistomaisesti kokonaisuutena tajuta edessään aukenevan elämänilmiön, kyläkunnan vaiheineen ja juonineen. Ja luonnon hurma ja yksinäisyys vaikuttivat sen, että hän, nälkiintynyt mökkiläinen, katseli vauraita taloja tyynemmin ja ikäänkuin syvemmin. Hän katseli muiden muassa Pärsän pienempää asuinrakennusta ja arveli itsekseen, että sen katon alla voi hyvinkin muuan äijänkäriläs juuri tällä hetkellä vedellä viimeisiään; voi olla sen aikakauden päätöshetket, jona Pärsän vaari on tätä maailmaa asunut. — Mutta sai kuin saikin vaan nähdä tuon Polsan Rantavainion joutuvan Pärsän haltuun. Mahtaa nyt kuolla keveästi.

Märkä melan lapa läikähteli aamuvalossa, säestellen miehen mielikuvia, joilla ei ihan vielä ollut vastaavaisuutta todellisuudessa.

Tällä kyläkunnan aamulla oli jo toinenkin katselijansa: Pärsän talon vaari seisoi juuri samalla hetkellä niinkuin jäkälöitynyt tuulikaadon kanto keskellä talon pihamaata ja olisi voinut hyvin nähdä rysämiehen, jos olisi sattunut sinne päin vilkaisemaan. Mutta vaarilla oli nyt muuta katseltavaa. Hän ei ollut viikkokausiin käynyt ulkosalla, eikä taannoin oltu luultu hänen enää ulos kykenevänkään — oli luultu Pärsän nuoren isännän jo pääsevän isästään ja samalla muonanmaksustaan. Ankara hengenahdistus oli tavannut vaarin jäitten lähdön aikana; hän oli viettänyt monta yötä keinutuolissa läähättäen, kun ei voinut olla pitkänään. Koko aikana hän ei kysellyt mitään ulkomaailman asioita, mutta hän mietti monet mietteet, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään. Häntä kiusasi turvattomuuden tunne; Pärsän talo oli hajoomassa, kuten koko maailma. Poika oli nainut onnettomasti vain kiusatakseen isäänsä, maksoi väelle kalliita palkkoja ja oli tuttua kaikenlaisten lautakuntien kanssa, jotka erottelivat torppareille maita. Isännäksi tultuaan se oli oikein järjestelmällisesti alkanut kiusata isäänsä. Kapinarähinöitten alussa oli uhitellen jättänyt talonsa ja lähtenyt seikkailemaan;: silloin vaari oli melkein kironnut hänen kevytmielisyyttään. — No niin — punikit kyllä sitten kukistettiin ja pojalla oli kunnianmerkki, mutta mitä siitä oli hyvää, kun sitten naitiin piikoja, annettiin ojurisällein korotella palkkojaan ja kumarreltiin kaiken maailman lautakuntia, jotka marssivat taloon milloin viljaa, milloin maita ryöstämään. Koko sotimisen tarkoitus oli ja pysyi Pärsän vaarille käsittämättömänä — kun ei sitten kumminkaan voiton hedelmiä nautittu.

Näitä vaari ehti miettiä tuhanteen kertaan sillaikaa kun jäät lähtivät ja hänen loppuansa odotettiin. Mutta siinä ilma vähitellen kirkastui ja keveni ja tunkeutui kiertoteitä vaarin vastahakoisiin keuhkoihin ja sydämyksiin. Ajettuneet sääret alkoivat sulaa ja hän rupesi huomaamattaan nukahtelemaan. Silloin muuttui hänen mielialansakin; tuli sisuksiin omituinen mietous, joka oikeastaan oli ellottavaa, mutta jolle ei mitään voinut. Sitä vaille, ettei jo ruvennut tunnustelemaan syntejään. Vain se seikka, että miniä — joka vaarin mietouden turvissa oli alkanut lähennellä — ilmeisesti vaaniskeli hänen papinkaipuutaan, lisäsi vaarissa terveellistä tympeyden tunnetta koko asiaa vastaan. — Semmoisien papittelujen kanssa saa olla varovainen, etenkin jos ämmät omasta alotteestaan pääsevät niitä touhuamaan: jos sattuukin paranemaan, niin kuinkas silloin on housujen laita. Pitää nyökytellen kuunnella jonkun hurskaan liikuttajan jaaritusta ja laupiaasti hyväksyä kaikkinainen pehmeys. Muuten saa kuulla, että pehmenitpä sinäkin kipeänä.

Pappia ei tuotu ja vaari tunsi toipuvansa. Päivä paistoi ja vaarin mieli ikäänkuin hajosi sadoiksi säikeiksi, jotka levottomasti suuntautuivat ympäröivään maailmaan. Tänä aamuna hän herätessään havaitsi auringon jo olevan nousemassa.

— On hyvin sen näköistä kuin kävelisi Polsan Iisakki tänä aamuna Rantavainiolla nautiskelemassa siitä, että se nyt lopulta on Polsalle jäänyt.

Hetken päästä vaari jo seisoi pihamaalla ja västäräkit tirskuttivat hänen ikivanhalle talvipalttoolleen. Tarmo ja tuo viime aikojen kiusallinen mietous taistelivat koko hänen olemuksessaan. Suloinen ja outo uupumus pyrki kuiskaamaan, ettei hänen nyt tällaisena aamuna ja tässä tilassaan pitäisi ajatella niitä ajatuksia eikä tahtoa niitä tahtomuksia, joihin toisaalta vietti veti. Olihan hän muka rikas mies, jonka ei tarvinnut huolehtia tämän maailman asioista. — Niin kai, mutta muona on kiinnitetty tähän taloon ja jos talo nypistellään tyhjiin, niin silloin se on kiinnitetty ilmaan... Ja mikäs estää jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja kraatareilie... Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla tietenkään ei muuta olekaan kuin... ja unta.

— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi? Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin, luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit... Nuo sarat ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa. Ne voidaan vaikka myydä. _Myydä — maata!_

Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa. Jollei ihminen eläissään pyri _lisäämään_ tiluksiaan, niin mitä varten semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.

Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin minä kuolisin... Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä... Tässä minä istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.

Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään edes vihollinen. Minä omistan vielä...

Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon, saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki, kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.

Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on hallittava... Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat. Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.

Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi. Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa... Nämä pellot ja tuo talo ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan omin käsin...

Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni. Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun pääsi vainion kulmaukseen.