Part 6

Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin ja halki aikain harmajain ain aattehensa lensi aamun koihin, mi nousi kaukaa kangastain. Hän nähnyt vuossadat suurta unta ol' sankar'heimosta sankar'maan, ett' eläis kaukana kansakunta, mi hänet tuntisi kokonaan, mi kuulis Herransa hellän kielen, mi tajuis miettehet taaton mielen.

Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahtosuut. Mut vait ol' ihminen, vait ol' kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut laaksojen lintujansa, ei nähnyt kukkien kumpujaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa. sen sydän syttä, sen korvat kultaa.

Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan. Se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannalle toivot soitti, se itki multahan ihanteet; ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet. Mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamun koihin.

Käy maassa laulu, että vielä voisi nuo vainaat nousta haudoistaan, kun kuka suurta unta unelmoisi taas sankareista sankar'maan, kun Luojan toivehet toisen kerran maan päällä toivoa tohtis ken ja taasen uskoa uneen Herran ja elää uskonsa eestä sen. Mut kenpä, kenpä se lauleloihin tääll' enää luottaa ja aamun koihin?

PÄIVÄN LASKIESSA.

Muistatteko, kuinka muinoin lassa talvihämyn tullen ikkunassa istuttihin kanssa siskojen syvään tuumien ja tutkien?

Muistatteko, kuinka metsän rantaan päivä vaipui niinkuin aalto santaan, jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen, kultakuplat aallon kultaisen?

Muistatteko, kuinka kamalasti silloin rusko päivän haudan rasti, pilvet paloi, hehkui hattarat, tulta hyrskyi taivaan rantamat?

Näytti kuin ois ollut meri siellä, tulitulva, joka maata niellä tahtoi--kas, se tänne vyöryvi!-- kas, jo tuolla kuusi leimahti!--

Muistatteko, kuinka toisihimme silloin siskoset me painausimme, kuinka hiljaa kuiskittihin vain äänin värjyvin ja huohottain?

Ilmi kuiskittihin kammot rinnan, aavistukset alta lammen pinnan, unten harmaat pohja-usmat nuo, joita nostaa Manan suuri suo.

Pelkäsimme toitotusta torven, Herran vihan ääntä kautta korven, idän päältä tuolta pitkäisen leimausta hamaan läntehen--

Maa kun huojuis, taivas tulta löisi, meri maata, tuli merta söisi, ukkosena Herran uhka sois-- missä, missä silloin suoja ois?

Muistatteko, kuinka toisihimme silloin siskoset me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään ja mieliin levon loi?

SALOJÄRVEN JOUTSENET.

Ken rantamalle Salojärven käy, kun aamu koittaa, ilta hämärtäy, se veden päällä näkee välkkehen, mi häipyy salmiloihin saarien.

Ne joutsenia Salojärven on. Ne päiväks väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.

Niin kerrotaan, on ijäks onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, se päivät uinuu, yönsä unhottaa ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.

Siks harvoin rantamalle järven sen vain tulla tohtii joku hiipien. Mut talvi-illoin kautta kaiken maan näin järven joutsenista lauletaan:

Ol' ennen mökki järven rannalla. Siin' yksin asui ukko uuttera, pyys pyitä syksyt, talvet nuottaa loi ja kesät purressansa pulikoi.

Hän ain ol' iloinen, vaikk' yksikseen, ja muille altis, vilkas vierailleen, hän köyhää auttoi, antoi omastaan ja ohjas eksyneitä oikeaan.

Siks yli seudun häntä siunattiin. Ja kun hän joskus sattui naapuriin, kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan-- hän usein silloin alkoi kertomaan.

Hän kertoi kauneudesta keväimen, mi tullut taas ol' Salojärvellen, hän kuvas rannan kukat, kuikat veen ja metsän tapaukset tarkalleen.

Myös maista kaukaisista kertoi hän ja kaupungeista, kansoist' etelän, hän kaikki tunsi, vaunut valtojen ja herrain herkut, riemut rikasten.

Ne laulaa turhuudesta taistojen, ne kertoo kauneudesta keväimen, ne rakkautta, rauhaa julistaa-- ne mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.

Näin kertoi hän ja kansa ihmeissään se häntä katsoi, mietti mietteitään. Mut aina laulujensa lopuksi hän Salojärven rauhaa kiitteli.

Hän yksin eli. Vuodet kulki niin. Vain harvoin vanhus sattui naapuriin. Mut kerran häntä vierren viikkojen kun nähty ei, niin käytiin mökillen.

Hän makas kuollehena majassaan. Mut mökin alla hänen rannallaan sous oudot linnut, suuret, valkoiset-- ne oli Salojärven joutsenet.

Ne varmaan aatoksia vainaan on. Ne päiväks väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.

Ja on kuin maassa koittais aika uus ja viha väistyis, katois kavaluus, kuin veljet yhtyis, sisko siskon sais ja yhteisvoimin voittoon astuttais.

Niin kerrotaan, on ijäks onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, se yönsä valvoo, päivät unelmoi ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.

ELKÄÄ TE RIKKAHAT!

Elkää te rikkahat ihmetellä, jos köyhän lapsi laulaa. Köyhällä sydän suruja täynnä ja laulu on köyhän rauha.

Elkää te rikkahat ylvästellä, kun köyhän lapsi laulaa. Kerran on vuodessa köyhän juhla ja kekrinä köyhä nauraa.

Elkää te rikkahat rinnan tulla, kun köyhän lapsi laulaa. Saattaisi ilo mennä rikkahalta ja köyhälle tulla kauna.

Elkää te rikkahat yritellä, jos köyhän lapsi laulaa. Köyhällä sydän on kipeä, ja rikkaalla vain on kaulaa.

LEGENDA.

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari ne merta, maata muinoin matkasi, niin kerrotaan, he kesä-illan tullen myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun, mi kasvoi kaltahalla salmensuun, ja tavan mukaan pikku toraan jälleen he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

»Oi Herra, mille maalle jouduttiin! Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin! Maa karu, kallioinen, pellot pienet, ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!»

Mut Herra hiljakseen vain hymyili: »Voi olla, maa on karu, kylmäki, ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin, mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.»

Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen. Ja katso! Kumma hohde peitti veen, suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes, ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin. Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin sa istut koivun alla, on kuin täällä viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

NUORTEN USKO.

Näin unta, että oli suuri maa, mi päivän alla aaltos vainioina, ja nurmet nuoret taivaan rannan taa ne kukki kunnahina, laaksoloina.

Näin unta, että virroin vaahtosuin maan kaiken halki kaikui kevään valta ja virran vieret tuoksui tuomipuin ja savut armaat nousi puiden alta.

Näin unta, että valkomajoissaan siell' asui suuri, suora, ylväs kansa, niin kuulu kunniastaan, tarmostaan ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.

Sen kansan aatos tulta salamoi, sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla ja kiurun lempenä sen kieli soi ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.

Ja maassa siinä laulu sääsi lain ja taide hallitsi ja tieto johti ja tuomioita jakoi tunto vain ja sääli syytöksien ponnet pohti.

Ja itse totuus oli usko maan ja oma sydän oli kirkko kunkin ja Luoja oli luodun hyve vaan ja työt ne rukoili, ei messut munkin.

Näin unta, että oli suuri maa ja maata suurta asui suuri kansa. Se maa se oli niinkuin Suomenmaa, sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan nous maailmalle uuden aamun rusko. Sen sinne nuoret nosti voimallaan-- ja nuorten voima oli nuorten usko.

ERAKON HÄMMÄSTYS.

Ma olin maailmahan suuttunut ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin, en heidän rientoihinsa puuttunut, vaan yksin erakkona elin niin.

Tää maailma ol' eläintarha vaan ja apinoita ihmishaamut nuo ja onnen haave oli harha vaan ja elon taival suuri korpisuo.

Mut kuinka kerran seuraan hienoston taas sitten mennä päätin kuitenkin. Tok' ensin hankin eläinnaamion, ja apinaksi aivan pukeusin.

Niin saavuin suureen juhlasalihin ja tungoksehen frakkiherrojen ja puoleen kumpahankin tervehdin ma kättä puristain ja hymyillen.

Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin ja mairitin ja häntää heilutin ja herrain kanssa veljenmaljat join ja hamekansoa ma hakkailin.

Mut sitten alkoi minust' tuntumaan, ett' täytyy lopettaa jo leikki tää: He verraksensa luulee minut vaan ja se on sentään vähän ilkeää.

Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain ma syrjähän ja lausuin: »Erehdyt, kun apinaksi minut luulet vain.»-- Ja pois ma naamion heitin nyt.

Hän ensin hämmästyi, se totta on, mut hetkeks vaan--ja kohta hymyillen hän kasvoiltaan myös otti naamion: Kas kummaa, hänkin oli ihminen!

KESÄMUISTOJA.

_Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta._ Suomal. kansani.

METSÄPURO.

Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulia-- mietin usein puron partahalla-- vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto? Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla, siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan-- sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.

AAMUTUNNELMA.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rantaman raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain-- niin lensi mun lempeni riemuineen.

SOITA SOMER, HELKÄ HIEKKA!

Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti, kalaparvet karkeloi, tuomilehdon lentosuukot vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki rantamata virran veen, somer soitti, hiekka helkki alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut kaikui munkin mielessäin, kun ma virran äärtä kuljin armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori!-- lyhyt Suomen suvi on.

KUUSI JA LÄHDE.

Kerran kesä-iltamalla kanssa Allin armahain istuttihin kunnahalla kuherrellen kaksin vain.

Lähde läksi kummun alta puhtahana pulputen, mutta lähteen rantamalta kasvoi kuusi kaunoinen.

Vienosti kun illan tuuli lehviä sen tuuditti, tuulen huminassa kuuli, kuinka kuusi kuiskasi:

»Oi, sa suuri sulho siellä, kuinka sua lemminkään! Siksi laulan riemumiellä yöt ja päivät yhtenään.

Vilppahalla veellä aina juottelet sa juuren, että lehvät voimakkaina taivahalle nousisi.

Illoin tuulten uinuessa nukun vienoon loiskinaas, hiljaa aamun auetessa laulus herättää mun taas.

Ja kun kanssa syksytuulten taasen käyn mä painimaan, silloin kuiskees vienon kuulten tuosta voimaa uutta saan.»

Noin se kummun lähtehelle kuusi kuiski lempien. Kohta kuultiin kuusoselle laulavan nyt lähtehen:

»Oi, sa lähde armahani, kuinka sua lemminkään! Siksi näin sun oksillani varjoon peitän vehreään.

Mistä tuulissäässä mulla turvaa muuten olla vois, ellei suojakseni sulla varjo-oksat vankat ois?

Illoin tarut kummat vasta lehviltäsi mulle soi tuolta kaukomaailmasta, jot' en itse nähdä voi.

Mutta vaikka ainiaaksi jäänkin maahan pieneksi, sinä vartut voimakkaaksi-- siinä onkin onneni.»

Hiljaa tuuli illan henki, hiljaa lauloi loiske veen, ja he kuiskas kumpainenki hyvää yötä toisilleen.

KULJIN KERRAN LÄPI HONKAHOLVIN--

Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota huomannutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle, kahden tumman silmän poltteesen, siellä taivas kaksi valaa kuuli sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain--aamun koittaessa-- tunsin tiellä risut, oksat jo, mut en tuntenunna, kuinka sydän verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin neitoani tuntenut ma en.

KYLÄTIELLÄ.

Noin poikajoukko se vallaton kylän reuhasi raitiolla. --»Kas, kasvitarhassa tyttö on!»-- --»Mun rauhassa suokaa olla.»--

--»Elä huoli, solmia meille vaan pari morsiusseppeleitä ja sitten me lähtähän tanssimaan! --Kas, mistä on kyyneleitä?»--

--»Mun äitini kuollut on äskettäin, hänet eilen hauta jo sulki ja hälle mä solmian seppeltäin.»-- Pois poikaset hiipien kulki.

MIKSI SUREE KUMMUN KUUSI?

Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi illalla sirkkunen, lauloi lauluja lemmen nuoren, kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski kuusonen kukkapään, hiljaa, hiljaa sen oksat painui. eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät vain yhä painoksiin.

SYYSTUNNELMA.

Teit oikein ystävä ainoo, kun luotani läksit pois. Sun rintasi nuori ja lämmin mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka lumipälvestä nostavi pään. Mitä vuottelet kukkani vielä? On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi, sen vaan minä muistaa voin: Oli tielläni kuihtunut kukka ja sen peitoksi lunta ma loin.