Part 5

Tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta, mut meille mieron köyhillen vain muiston musta silta.

Siis tulkaa, vanhat ystävät, mun ainoat, mun armaat, te syksyn tunteet synkeät, te mieron katseet karmaat!

Ma myöskin kanssa tuttavain tään illan tahdon olla-- ne saapuu, saapuu sadoittain, ne joutuu joukkiolla.

Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta-- tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.

SAMETTISILMÄ.

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva-- niinhän vanhojen virsi soi-- kun ei rintoa rikokset paina, kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät, maailma kuorehen katsovi vain: Miks on perhosen pelko, jonka kukkanurmelta kiini sain?

Miksi herkkä on jänösen korva, miksi pysty on oravan pää, miksi kaino on karitsan mieli?-- siks on impeni arka tää.

Pelkäät perhoni siipes kultaa, väistelet silmiä vainoojain, katselet kyttää, kuuntelet nuolta, lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihintunteinen, kauvanko säilyt, kauvanko päilyt, syöttinä silmien ahnaiden!

ERÄÄLLE YSTÄVÄLLENI.

Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se on niin lämmintä ja armas vierellään on viivähdellä.

Kun sydän synkkä, sielu rikki on ja ilma ahdistaa ja elo painaa ja uskon kukka kun on tuoksuton, kun riemu vaipunut ja toivo vainaa--

Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa on käydä yksin, yksin talvi-öissä ja nähdä eessään laaja erämaa ja kauvas harhaella haavevöissä.

Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus ja elon aate kaikuu korkealta: Työn rantamilla kasvaa rauhan kuus ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä--ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.

METSÄÄN NUKKUNUT.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Ei tiedä koito hän, mik' aika on, ei tiedä miss' on koti, kussa tie. Käy teitä kyllä kautta hongikon, kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.

Niin jylhä, kaamea on korpi, huu, niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa, ei tunnu tuulonen, ei liiku puu, ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa ja nousee, lankee, nousee jällehen. Mut pien' on poika, suur' on metsämaa ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

JOUTOTYÖTÄ.

Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, niin' ympärill' on puisto ihanin, mut puiston kaiken kaartaa musta muuri.

Ja höyhenvuode hieno, uljas on sen linnan suuren saliss' suurimmassa ja Turkin matto peittää permannon ja purppurat on joka ikkunassa.

Sen vuoteen untuvilla unelmoi siell' linnan herra itse levollansa ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi ja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.

Hän polttaa hienoimpata Havannaa ja silmin seuraa savukiehkuroita, näin milloin pyörylöitä puhaltaa ja milloin huviksensa rikkoo noita.

Hän haaveksii ja katse harhailee ja sulaa kauvas kaihon autereeksi; hän varmaan tehdä jotain aikonee, mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.

Mut aika vierii, hetket lentävi ja yhä tuumii linnan herra tälleen; ja loppunut kun yks on sikaari, hän toisen, ottaa--sekä tuumii jälleen.

Miks ei hän päätä? Miksi aikansa näin turhaan tuhlailee hän patjoillansa?-- Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala ja linna tää on hänen taivahansa.

Hän aikonee kai nousta toimimaan ja tehdä kohta oikein miehentöitä, mut niitä miettien hän joutessaan vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.

Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki ja samoin tuumii taivaan Herra vaan ja samoin lentää savupyörösetki.

Kai jotain aikonee hän parempaa ja miehentöitä häll' on mielessänsä. Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa jo kyllin tästä lapsenleikistänsä?

HATARA SYDÄN.

Voi, voi sinun sydäntäni, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.

Minä myös olen ollunna kerran siellä ja istunut illan ja toista. Mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta-- en, en ole nähnyt mä moista.

Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa, ja minä en käske, en kiellä,-- mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.

YÖ.

--Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön-- oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.

»On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus, oi nukkuos poikani nuori, taas huomenna työ on uus.»

--Älä lähde äitini vielä, sa kuuletko ääntä yön? Se kutsuu, se käskee, se uhkaa--niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, se on laulua lahden vain, se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain.»

--Älä lähde äitini vielä, sa näätkö silmiä yön? Ne etsii, ne väijyy, ne vaanii--niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, ne on tähtiä taivahan, ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan.»

--Älä lähde äitini armas, kas tuossa on koura jo yön! Se poikas temmata tahtoo--niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, se hongan on oksa vaan, mi ulkoa kurkistaapi taas leikkikumppaniaan.»

--Niin kaikk' oli ennen ehkä, kun puhdas oli mun syön-- oi äiti, äiti, äiti, miks heitit mun helmahan yön?

ON MUNKIN RINNASSANI HONGAT HUOJUNEET--

On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell' on latvain lautuvain, on munkin aatteheni nuorna nuojuneet ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.

On munkin lehvilläni lempi istunut ja onni laulanut on munkin oksillain, on munkin latvassani käkönen kukkunut ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.

Ois munkin rinnassani voima noussut näin ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen. Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin ja sotasoihduks nous--ma itse iskin sen.

Nyt maa on mustana ja kangas karstana ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen. Mut sieltä täältä toki louhten lomista nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.

Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen, nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin, mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.

MA UNEKSIN--

Ma uneksin, että mun sydämein oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.

Ja sydäntä kuollutta tuudittain minä maantien laidalla laulelin vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi valvonut armainen.

Tien kulkijat katseli kummissaan. Niin nousin ja läksin mä vaeltamaan.

En tiennyt, kunne ma kulkisin, mut kuljin ja hiljaa hyräilin:

Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi itkenyt armainen.

Kuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie! Ma toivon, jo kohta on lopussa tie?

Mut sydäntä kuollutta tuudittain minä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi lempinyt armainen.

KUVERNÖÖRIN KOIRA.

Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa-- ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, ne nostavat olkapäitä ja syrjässä korvahan nuorempain ne kuiskivat niitä ja näitä:

»On hänkin laihana laukannut ja ulvonut meidän lailla ja haukkunut, haukkunut näljissään, mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, kuka vaan tuli vastahan tiellä, oli kerjuri taikka kenraali-- sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se Maaherran Fox ja silloin meidät hän heitti ja maaherran piikoja mairittain hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin ja kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien mainehet jo satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa ja kansalle karvoja nostaa ja meihin kun tohdi hän koskea ei, niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö, jos kuinka sen kiiltävi hammas, kun Murresta vaan häntä muistuttaa, hän lauhkea on kuin lammas.»

Näin hallit ne haasteli irvistäin, mut mennä ja uskoa heitä!-- Kuka koskaan koirilta rauhassa lie astunut arvon teitä?

KOMPIA.

I.

MERKILLISTÄ.

Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin niin runoniekaksi sun luulevi kansa ja maa, vaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki, että sä pohjaltas sentään kriitikus oot.

II.

ERÄÄLLE PAPILLE.

Ellei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan, lihan siin' ei syytä ole,--henki häll' on heikko vaan.

HÄMÄRISSÄ.

_Mais où sont les neiges d'antan?_ François Villon.

Elä itke impeni nuori, jos ystävän pettikin. Kun pääsi mun povelleni toisit, niin laulun ma laulaisin.

Elä itke impeni nuori, kuin kupla on ystävyys. Kesän kukka on kahden liitto, sen murtavi ensi syys.

Elä itke impeni nuori, luo lunt' yli muistojen. On talvi viisahan aika, sain nuorna ma oppia sen.

Elä itke impeni nuori, elo korpien kulkua on. Kuin äitini töllin liesi oma lempemme olkohon.

Ei liekit ne riehuis, ei roihuis, vain lämpöä lauhaa lois, ja kun hiilos se hiljaa riittyis, niin aika jo unenkin ois.

Miks itkisit impeni nuori? Sydän kylmä se kestävi vaan. Mun kanssani kyyneles kuivaa, käy iltoa odottamaan.

1.

Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se säihkyi niin, kun kukkana syntyä sait, kun tulta sa heittelet tunteisiin ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota elon halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkkovi ain?

2.

Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen, mitä ympäri näin, sitä tein: ivanauruin ma itkuni peitin, runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi, näki kukkaset kummat vain, ja hän lammelle laulaen riensi, ei huolinut huudoistain.

Voi, impeni valkea, vieno! Pian poimitut kukat on sen. Mut kukkien alla on aalto niin musta ja mutainen.

3.

Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä ja milloin se haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä.

Sen sointua kuulin ma kummaksein ja se syömeni pohjakan syöpyi, se tuskalla täytti mun tuntehein ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!

4.

Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin kotiseutuhun kultaiseen, mi yksin talvi-yössä nyt nukkuvi mökkineen.

Jos tehtäis tölli me sinne ahon laitahan, alle puun, ja illat istuttaisi siellä valossa valjun kuun.

Siell' istuttaisi me illat, huu, talviset illat nuo, kun mökkiä kinokset kiertää ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä, minä verkkoa kutoisin, ja joskus, viikkojen päästä, tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit etelän perho? Joko lähdemme lentämään taas maille lemmen ja riemun ja heitämme talven ja jään?

5.

En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen. Minust' on kuin silmies yöstä sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen, tai suurehen murheeseen. En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen.

6.

Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea?-- Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi.-- Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä?-- Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. Kuka on kulta heinäsirkan?-- Lepinkäinen leppälintu. Minne matka miekkosien?-- Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti mä hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

8.

Leikitäänkö? Leikitään. Kisasilla kiistellään. Ole sinä kissa, minä olen hiiri, täss' on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit. Kupsis! Kohti kurahdit. Joko tuli hirmu, joko tuli surma? Ei, vaan huulien hurraa.

9.

Olin kulkenut kukkaistarhat ja lempesi lehdot nuo ja hiljaa hiipien tullut sydänkammios sisimmän luo.

Minä kuuntelin, kurkistelin, minä katselin kallella päin, ei kuulunut armahan ääntä, niin läksin mä kotihin päin.

Niin itkien illan suussa taas läksin mä kotihin päin-- kah, sieltähän impeni armaan jo vastahan tulevan näin.

Voi, kuinka hän säikähti silloin syyspuolaksi punastuen. --»Mist' täältä te tulette neiti?» --»Tulen juurelta tuomien.»--

--»Miks huulenne sinisnä värjyy?»-- --»Siellä mustikoita ma söin. Mut silmänne vesiss' on, herra?»-- --»Minä oksahan itseni löin.»--

Minä kuivasin silmäni, neiti puri huulensa punaisiks, minä kumarsin kohteliaasti ja neiti niiasi, niks.

10.

Oi, suljehan silmäsi sirkkusein ja luo'os kiini luomet, niin näätkö sä vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.

11.

Nuku hetkinen impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan, katinkultani kauneimman, sydänhelmeni, lauluni helkkeen, teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais, sulot varjelis valkoiset. Sen suullesi suutelen hiljaa. Toki tuosta sa heränne et?

12.

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui-- se virsi se viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi-- Jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se oi!

13.

Hyi, kuinka sa impeni hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin-- hyi, miksi sä hymysit taas?

Vai arvaatko impeni armainen, sa mille nyt nauroit, mille? Sa nauroit umpuille nuoruuden, elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sä tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?

14.

Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi?-- Oli kerran neitonen nuori, joka kulki ja karkeloi.

Oli kerran neiti, mi nuorna kevätpolkuja karkeloi, niin tulikin vastahan syksy ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin tien laidalla laulupuut, voi, kuinka ne kuiskivat silloin sinivuokot ja siskot muut:

»Varo syksyä, valkea neiti, ja kummejas kuulekkin!» Ei tyttö se kummeja kuullut, meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit nenän kyynärän pitkän kai, kun helmasta synkeän syksyn kesän nousevan nähdä he sai--

Kesäpäivät kaunihit, vienot, kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?

15.

Katsokaamme kauvan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauvan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!

16.

Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta näät Tuomelan kattoja ja täällä on äitini hauta-- Miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät-- jo kirkkokin jäädä tais.

17.

Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui-- käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui-- ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.

18.

Näkinkengät ne rannalla karskui ja helisi heisipuut. Kuka rantoja riemuiten kulkee? Niin kulje, kulje ei muut--

Siell' impeni armahin astuu näkinkengillä keikuttain. Häll' on niin valkea jalka, sen kerran ma nähdä sain.

19.

Vait! Hän nukkuvi nurmella. Käkönen kukkuvi kaukana. Tuuloset vienot tuomipuun tuoksuja kantelee, haavehet hienot marjasuun nauruja narrailee, nauruja impeni nuoren. Vait!

Vait! Hän nukkuvi valveillaan. Kesä se kukkuvi kulmillaan. Kesä se laihoja tähkäpäin täysin jo lakoilee, lempi se kaihoja kypsyttäin rintoja raukaisee, rintoja impeni nuoren. Vait!

20.

Elä pelkää impeni armas suven murheita, suruja sen, vaan itkeös iloja lemmen ja kerkkiä keväimen.

Mitä kauniimpi kesän on aika, sitä synkempi syksy on. Siks niin minä syksyä pelkään, oma perhoni onneton.

21.

Näin pääni kun helmahas painan ja kun kuuntelen huountaas, en tiedä, miksi sen vanhan merimiehen mä muistan taas.

Kai siellä hän kotini alla yhä valvovi yksinään, ja kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.

Ei ain ole töllissä tässä hän istunut iltojaan, hän kaukana syntyi ja kasvoi, monen matkasi meren ja maan.

Hän ollut on oppinut herra-- niin kansan kaskut ne ties-- hän tehnyt on merillä töitä, joita tee ei joka mies.

Syysmyrskyllä tänne hän saapui yön ajona, yksinään. Nyt kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.

Nyt kuuset ne hiljaa kuiskii yli vainajan valkopään-- Oi, tiedätkö impeni, miksi taas muistan ma tarinan tään?

22.

Sua katselen silmin ma huikaistuin kuni kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin meren laskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.

23.

Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi, kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut-- Oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!

24.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme tien varsien vaapukoita! Kas, kuinka ne kauniina heloittaa! Kas, kuinka ne viittoen vilkuttaa! Kuka hennoisi heittää noita?

Oi poimikaamme, oi poimikaamme, kesä kestihin kutsuvi meitä. Ken ties, koska toisti me juhlitaan! Pian synkeä syksy on peittävä maan ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!

25.

Sua lemmin kuin soutava sotka avovettänsä virran alla, kun talvi jo lahdet ja lammet hyys ja rantoja routivi halla.

Sua lemmin kuin kulkurikoira sulosoittoa vierahan linnan, niin sävelet maantielle tunkeutuu ja vellovi vyöryjä rinnan.

Ja koira se haukkuvi, hullautuu ja se pyörivi, piehtaroi kiel' ulkona ulvoen, vaahdossa suu-- Ja soitto se soi ja soi.

26.

Yöperhonen nuori se nukkui lepän lehdellä yksikseen. Mut näkki se aaltoja souti, näki perhosen päällä veen.

Heräs äkkiä nukkuja hento-- kas, laineilta laulua soi. Se rintahan riemukkaasen niin kummaa kaihoa loi.

Ja perho se lentää ja lentää. Mihin häipynyt hämyhyn lie. Mut näkki se aaltoja soutaa Ja Ahdille anteja vie.

27.

Emo etsien huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne äidin lintunen lensi?

He verhosivat ikkunat uutimiin ja katu kuusenlehvillä peiteltiin. Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa!

Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois, kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois. Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

Ne sanoi hänen matkalle lähteneen. Mut miksi lapsen laskivat he yksikseen, ma miks en hältä hyvästiä saanut?

Ja äiti se huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne emon lintunen lensi?

28.

Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt? On niinkuin päiv' olis päättynyt.

Häll' oli niin lämpimät kätöset. Oi, ethän sä impeni pettänyt, et.

Oi, ethän sä jääksi mun muuttuvan sois? Mut miksi sä kuitenkin läksit pois?

METSÄTORPPARIN LAULUJA.

_Menen metsähän mäelle, puhelen Jumalan puille._ Kanteletar.

METSÄTORPPARIN LAULU.

Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.

En kylää kutsunut ma talkoihin, en käynyt luona papin, lukkarin ma päivätöitä heiltä kerjäten ja kauppamiestä miellytellyt en.

Vaan itse kaasin, veistin honkapuut ja hankin sammaleet ja tarpeet muut ja kesän kirvestä kun heilutin, niin valmis syksyll' oli mökkikin.

Nyt etähällä metsätorpassain ma yksin erakkona elän vain, en kylän karkeloiss', en häissä käy ja vierasta ei torpan tiellä näy.

Mut kesä-illoin peltoni kun nään ja pellollani täyden tähkäpään ja illan päivän yli lampuen ja ranta-saunan savun rauhaisen.

Niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen mun kanssain nauttimahan onnestain ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.

TERVE, LUONTO!

Oi terve, suuri luonto taas, sa tuhat-ilmeinen! Ma lasken äidin-valkamaas, ma vaivun vienoon huokunaas, ma tunnen rintas aallot, sa tuhat-rintainen.

Ma kauvan poissa ollut oon, oi, äiti armahain, ma jouduin tuulten taisteloon, ma eksyin elon ahdinkoon ja kääpiöiden maahan kuin Gulliver ma sain.

Voi, kuinka tää on ihanaa, kun ilmaa keuhkoihin, kun nostaa taasen päänsä saa ja seljän oikein ojentaa-- näät kääpiöiden maassa käy köyryyn selkä suorinkin.

Tuo mulle voimaas äityein, sa tuhat-rintainen ja hengi henkes povehein, suo sitä lauluin, kantelein mun heikon heijastella kuin peili tuhat-pintainen!

HANGET SOI.

Hanget soi, hanget soi, jo kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi, jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi, ne Suomehen kevättä soittaa. Toivo jo uus, usko jo uus läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi, ne soittavat Pohjan häitä. Riemujen leivot lemmestäin jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi, kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, min jäässä jo olevan luulin.

AAMUN TOIVOSSA.

Mä heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen-- ja ma nousin ja katsoin ja hain.

Mut yö oli yllä ja yö oli alla ja yö minun mökkini ikkunalla ja kukkulan kuuset ne huokas vaan yli synkeän, syksyisen maan.

Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin.

Ja niin minä valvoin ja niin minä vuotin ja aamuni nousevan koittohon luotin ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.

Lien kauvan jo kaihoten vartonut näin, on ammoin jo riittynyt mökkini lies ja aamunkin aik' olis mielestäin-- vaikk' kenpä sen tarkkahan ties!

En tiedä, onko vierinyt vuos eli hetki, tai ehkä kohta lopussa on elämäni retki ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties koittaako koskonkaan.

Mut sirkutus soi minun rinnassain ja ilmassa lehtojen tuoksua on, pian päivä on koittava, pilvi se vain lie peittänyt auringon.

Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin, sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin ja tulla sen täytyvi, aamuni sen, kun valvon ja rukoilen.

TÄLLÄPÄ POJALL' ON--

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät ja kello, mi käypi ja kukkuu-- Vuotahan tyttöni, kyllä mä joudun, kun vaan äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa ja karhun talja on reessä-- Vuotahan varsani, kohta sa välkyt pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis ja kuokittu sarkaa kaksi-- Sinne mä tyttöni, tyttöni noudan lautsojen laulelijaksi.

TUNTEMATTOMILLE TUTUILLE.

Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti ja maailmoita, maita loi, kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti, maan ihanuudet unelmoi, niin kuvat nousi ja kuvat vaipui ja aatteet aineessa heijastui, ja aine totteli, tahdas taipui ja värit sointuhun seijastui. Näin ihmemuotoihin, muodon alle, loi Luoja sielunsa maailmalle.

Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret, loi vihan virrat vaahtosuut, loi rantamille rauhan lehdot nuoret ja antoi armon öljypuut, loi linnut puihin, loi tarutarhat, loi ihmelähtehet iloineen ja surun hattarat, toivon harhat ja kaaret kaunihit kyynelveen. Ja kaiken kauniinsa viimeiseksi loi ihanne-uskonsa ihmiseksi.