Part 6

"Sinä et vähääkään ymmärrä nykyaikaa. Ei suinkaan ihminen ole luotu ainoastaan sitä varten, että iän kaiken työtä tekemään. Totta kai hänellä täytyy olla jotakin hengenravintoakin", selitti Laura toimessaan.

Mutta vanhin sisko tiuskasi:

"Olisin minä isän ja äidin sijassa, niin loukkoon istuttaisin kehräämään enkä antaisi iltakausia raittia laukata. Siinä olisi sinullekin hengenravintoa."

"Sinä olet tyhmä, sisko parka!" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.

"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaa kuria sinulle pidä!" porisi sisko siihen närkästyneenä.

Mutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa. Kuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.

Kaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpo talonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestä he eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika. Rukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoret miehet.

Sellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.

Mutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaan uskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoi Lauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihan laajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä koko talon lyömättä, liikuttamatta!

Hän kyllästyi nuorison rientoihin, ja "aatteet", joita hän kansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksi aikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkin oli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Ja sen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jota toiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.

Ylpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaa kuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsi kateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkun nuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi, josta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.

Ja silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruuden hulluimman ajan elänyt... jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa elää todellista elämää.

* * * * *

Mutta eräänä keväänä, juuri silloin kun valtaväylä loi jääpeitettään, tuli Torikkaan vanhin sisko vieraisille.

Lauran nähdessään sanoi hän:

"Mikä sinut on laihduttanut... jopa sinä oletkin laihtunut... Ja eikö sinulle kukaan kelpaa, kun kuulut hyville miehille rukkasia jaelleen..."

"Ole nyt!... Minä jäänkin vanhaksipiiaksi", koetti Laura selittää.

Mutta sisar oli kylmä järki-ihminen, joka ei ottanut uskoakseen Lauran puheita.

"No mihin sinä nyt olet ehtinyt niillä 'riennoillasi ja aatteillasi'? Sinunhan piti saada hirveän paljon aikaan, kun kansanopistosta palasit!"

Sisaren ääni oli kylmä ja katse jäinen.

"Niin... ei ole helppo sivistää nuorisoa, joka..."

"Niin kuuluu. Hullummaksi on tämänkin kylän nuoriso vaan tullut sitten entisen... Nythän kuuluu nuori väki yökaudet mellastavan ja riihitanssia pitävän... ja onpa siitä jälkiä näkynytkin..."

Ja sisaren terävä katse upposi Lauran silmään kuin hiottu veitsi.

"Minkäpä minä heille mahdan", sanoi Laura, mutta käänsi pois katseensa.

"Aioithan sivistää ympäristöäsi..."

Ja sisar meni sen sanottuaan pois, jättäen Lauran yksikseen.

Pelko ja tuska valtasi Lauran. Hän kävi kuin kuumeeseen ja tunsi kauhean häpeän painavan hartioillaan. Oliko sisar huomannut?

Hänen katseensa oli ollut jäinen ja kylmä, ja halveksien oli hän puhunut nuorisosta ja nuorison riennoista!

Mutta Laura tiesi tilansa ja ymmärsi, että kohta koko maailma saisi sen tietää! Ehkä olivatkin jo huhut liikkeellä...

Sisaren tulo tänne juuri nyt? Se oli jo sinne asti, toiseen pitäjääseen kuulunut...!

Laura silmäsi kuvastimeen ja pelästyi omaa kalpeuttaan...

-- Häpeä! Häpeä! -- sanoi hän kuin hourien.... ja tulee tietoon, kuka on isä... kulkeva tukkilainen...!

Torikan Laura, joka aikoi muille opettaa sivistystä ja tietoja jaella...

Isän, äidin, koko suvun häpeä... Nyt vasta hänelle oikein selvisi tilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella...

Elääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa...!

Ei ikinä!

Pois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!

Hän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan...

Mitä hän aikoikaan?

Hän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalle ja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskien välisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemien nokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monen sylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoa vieritellen.

Laura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkee hänen mielessään hänen häpeätaakkansa... Hänestä tuntuu niinkuin koko kylän väki osoittelisi häntä sormellaan... hän on kuulevinaan ilkkumista ja naurua rannalta...

Hän heittää huivin hartioiltaan... sulkee molemmat silmänsä ja puristaa huulensa tiiviisti yhteen... ja paiskautuu pää edellä virtavimpaan paikkaan...

Talossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävän väylään... Kaikki rientävät rantaan...

Vene työnnetään vesille; keksien ja sauvoimien avulla on aikomus uskaltautua jäiden sekaan.

"Ei siinä kestä vene, ja virta painaa selkään", huutavat toiset.

Kolme nuorta miestä työntää veneen vesille ja hyppää siihen. Mutta heti kun se irtaantuu rannasta, rynnistää jääteli sen kylkeen ja puristaa toista jääteliä vasten ruupuksi kuin pärekorin. Miehet pääsevät hädin tuskin jäätelin päälle, johon rannalta heitetään vahva köysi. Mutta lujalla pitää ennenkun väkivoimalla saavat jääteliä sen verran rantaantumaan, että miehet pääsevät törmälle.

Silloin huutaa joku, että jo paljo alempana, keskiväylässä, näkyy kuin ihmisen käsi kahden jäätelin välissä.

"Se on auttamattomissa... Sitä ei ihmisvoimalla enää pelasteta", sanoo sisar, joka on pysynyt levollisena ja kylmänä koko ajan.

Ja siinä seisovat tyhmistyneinä ja neuvottomina katsellen, miten virta töitään tekee, miten jäälautat vauhdilla kulkevat... ja tuntevat, että he ovat voimattomia...

Eikä puhu kukaan mitään.

Silloin viimein, kun pihasta kuuluu äidin katkera valitus ja kun vanhan isän silmät käyvät kyyneliin, kohoaa kovan sisarenkin povi ja hän virkkaa:

"Laura parka!"

Eikä saata sisar enää puhua vanhemmilleen siitä, että ne Lauran "aatteet" hänelle semmoisen lopun tuottivat.

RAITIKOSKEN ANTTI

Ylimaan suurten järvien kirkkaat vedet kuljettaa Raitijoki ison väylän valtasuoneen. Järvestä järveen kulkee joki, kokoilee voimia vähän kustakin ja levenee ja syvenee joka järven läpi kuljettuaan. Erämaan synkkien korpien ja kiveliöiden läpi virrattuaan se puskee vesirikkaana, jyrkkänä ja mutkikkaana Raitikoskeen. Se on vaarallinen ja juonikas koski, jossa lauttojen lasku on täpärää ja hengenvaarallista ja jossa moni lautta on kiveen kolahtanut ja yksin puin hajonnut. Ei ole sille koskelle tottumattoman panemista eikä ole monta koko pitäjässä, joka sen oikein osaisi laskea.

Miesmuistin ajan on koskenkorvassa jo asunut tottunut ja uskalias laskumies Raitikosken Antti. Hänen mökkinsä on vähän loitompana toisista, jotka ovat yhdessä rivissä pitkin kosken rantaa. Mökin seinät ovat tuhkaharmaat ja savupiipun pää vinossa koskeen päin.

Siinä kuuluu Antti syntyneenkin ja nuorena jo isävainajansa kanssa oppineen taitavaksi ja rohkeaksi laskumieheksi. Nykyinen polvi ei enää muistanut Antin nuoruutta. Tuommoinen kirkassilmäinen, laiha ja kuivettunut äijä oli hän ollut jo kolmisenkymmentä vuotta. Aina yhtä sukkela ja rohkea, aina neuvokas silloin, kun koski tulvan vallassa valkoisena vaahtona myllersi ja nyrkkiä pui miehille, jotka lauttoinensa koskenniskassa vuoroansa vartoivat. Korkeimman tulvan ollessa ja kesäkuivilla oli koski vaarallisin, mutta ei ollut sitä aikaa, ettei Antti uskaltanut perämelaan käydä.

Mutta oli jolloinkin sattunut, että Antti ei perämieheksi kyennytkään, kun kihti kolotti jalkoja ja käsiä. Silloin turvaantuivat lauttamiehet toisten mökkien miehiin. Joku heistäkin uskalsi lähteä silloin kun kosken voima oli vähimmillään ja laskureikä sopivassa vedessä. Mutta melkein joka kerta sattui joku pienempi tai suurempi vaurio. Milloin katkoi vitsoja, milloin hajoitti koski pari pohjaa yksin puin ja milloin repi koko telin hajalleen.

Ei Antille milloinkaan vahinkoa sattunut, ei silloinkaan, kun koski oli pahalla vedellä. Häneen olikin opittu luottamaan niin ettei arimmillakaan pelko mieleen tullut, kun Antti perämiehenä seisoi.

"Vaan siinä se on minunkin hautani sentään," kuultiin Antin sanovan.

Kuluneena keväänä oli tulva korkea, ja Raitikoski oli vimmattuna. Ylimaan järvien jäät olivat lähteneet ja jäiden perässä tulivat tukit.

Jäänlähdön aikana ja tulvan noustessa teki Antti joka päivä havaintojaan koskessa. Välisti unehtui siihen kosken rannalle vanhalle tutulle kivelleen istumaan tuntikausiksi. Mitä siinä lie miettinyt vanha koskenlaskija?

Miettikö sitä, että rupesi vanhuus hänessä tuntumaan, jo oli jäntevän käsivarren voima heikonnut ja joustava varsi kangistunut. Vai sitäkö, että koski oli vielä nuori ja voimakas, sen kivet salaisia ja vaanivia ja veden voima uupumaton...

Mutta vielä oli mieli rohkea ja vielä oli selvillä kosken kivet ja juonteen perät, vielä muisti joka äkkimutkan ja kiivaan käänteen...

Mitä miettineekään vanha Antti, kun siinä kivellään istuu. Samalla kivellä, jossa aina joka kevät virran juoksua tarkasteli ja joka oli kuivan aikana kuivalla maalla, mutta jonka kuvetta pitkin tulvavesi vihaista vauhtia kiiti ohi...

Ei kuule Antti tyttärensä huutoa pihalta...

Ensimmäiset lautat ovat jo järviltä saapuneet ja koskenniskaan kiinni otetut. Lauttamiehet ovat tulleet Antin puheille.

Jo viimein äkkää Anttikin lauttamiehet ja kuulee huudot. Vedessä kaahloen hän tulee kiveltään miesten luo.

"Milläs mielellä nyt Raitikoski on?" tiedustelevat miehet.

"Äkeänä on ja tulva nousee... on noussut kolme tuumaa taas parissa tunnissa... pahimmillaan on..."

Niin on Antin aina ollut tapana sanoa. Siihen on totuttu eikä se sentään merkitse sitä, ettei koskea voi laskea.

"Vaan reikään taidetaan yrittää", arvelevat lauttamiehet.

Mutta miettiväisempi on nyt Antti kuin koskaan ennen. Ei lupaa lähteä, mutta ei jyrkkään kielläkään.

"Tavaton tulva nyt onkin", selittää hän miehille, kun ovat pirttiin kaikin tulleet ja kahvin keittoon alettu. "En minä muista tämmöistä tulvaa pitkään aikaan... Jos kolmekin tuumaa olisi matalampi, niin..."

"Onko koskaan tullut lasketuksi tällä vedellä?" kysyy muuan Antilta.

"Eipä tähän aikaan. Vaan muistan minä yhden keväimen... kyllä siitä nyt on viidettäkymmentä vuotta aikaa... Isävainajakin silloin vielä oli elossa... Silloin oli vielä vähän korkeampi tulva kuin nyt... Mutta isävainaja huusi minulle, kun korvasta löysättiin, että katso silmillä eläkä rei'illä, ja niin me hurautimme alle, vaikka rannalla seisojat sanoivat, että jo oli siinä viimeinen matka... Mutta minäkin olin silloin nuori..."

Ja kuta enemmän Antti puhuu, sitä enemmän tuntuu niinkuin hän ei oikein luottaisi enää itseensä. Mutta kun on kahvit juotu, sanoo hän miehille:

"Jos huomenna koettaisimme... taikka puolenyön aikana, jolloin kosken voimat ovat vähimmillään ja virta nukuksissa..."

Ja Antti lähtee taas kivelleen katsomaan.

Miehet jäävät siihen hetkeksi juttelemaan.

"Kukahan tästä sitten alle pääsee, kun tuo Antti kuolee", arvelee muuan.

"Ei sen enää tarvitsisi lähteä", selittää tytär. "Vanhuus sitä jo vaivaa, ja välisti jo höpisee itsekseen..."

"Vaan kun eivät muut uskalla eivätkä osaa..."

"Sepä se on..."

"Siinä voipi sentään tuossa Raitikoskessa Antin hauta olla", arvelee taas muuan vanha mies.

"Kukapa sen tiennee."

Ja miehet väsyneinä kallistuvat mikä penkille, mikä lattialle ja vaipuvat unen helmaan...

Silloin kuuluu naapurimökeistä kova huuto ja hälinä...

"Antti putosi koskeen... kiveltään putosi pää edellä!" huutavat vaimot; miehiä rientää rantaan, avopäin ja neuvottomina...

Ei näy jälkeäkään Antista.

"Tuossa seisoi kivellä... minä tässä kujalla katselin... niin oli kuin olisi joku takaapäin tyrkännyt, että kupsahti silmälleen", selittää naapurimökin vaimo.

Keksit ja köydet olalla rientävät miehet kosken alle, mutta ei nouse Antti aalloista, ei luun surmaa näy.

"Eikö ääntäkään päästänyt?"

"Mikäpä kuulee, kun koski pauhaa ja ulvoo..."

"Omansa on Raitikoski ottanut eikä takaisin anna", sanoo vanha vaimo, joka on yks'ikäinen Antin kanssa.

Ja kun on hetken itkenyt, niin selittää miehille.

"Usein minulle sanoi, että siinä on hänen hautansa... että haltiat ovat häntä suojelleet ja aina lautan päällä olleet, ettei kiviin koskaan ole kolahtanut... Mutta palkinnokseen ovat hänet itsensä tahtoneet... haudan aikoja valmistaneet... ja nyt ottivat, nyt veivät omansa..."

Siinä seisovat voimattomina kaikin, vakava ilme miesten silmissä ja vaimot itkeä uikuttaen...

Ja Raitikoskessa hyppelevät hyrskyt kuin iloissaan, vaahto nauraen pursuaa ja kiehuu ja pauhu ulvoo... kuin odottaisi vielä jonkun omakseen.

UUSI OIKEUS

Vanha herrastuomari ei ollut kahteen vuoteen käynyt käräjäpaikalla. Kun vanha tuomari kuoli, jäi hänkin pois...

Mutta häneen oli, häneenkin, samoin kuin muihinkin vanhoihin lautamiehiin, mennyt käräjähenki. Kaksi vuotta oli hän taistellut haluaan vastaan, mutta sitten ei enää jaksanut. Täytyi lähteä sinne emäkirkolle, käräjäpaikalle. Ja vaikka hänellä ei ollut mitään asiallista asiaa, selitteli hän puolustuksekseen, että hän tahtoi puhutella lääkäriä, jonka oli kerrottu käräjäaikana kirkolle tulevan.

"Taitaa vielä käräjähenki vaikuttaa", sanottiin hänelle.

Eikä hänen käynyt kieltäminen, että se tehosi häneenkin, kun hän kuuli käräjistä puhuttavan. Nuoremmat lautamiehet juoksivat hänen luonaan neuvoja kysymässä monenlaisista lakiasioista.

Silloin hän aina tuli lakituulelle ja selitti laajalti lain henkeä, unhottaen, että hän ei enää ollut haastemies.

Mutta kun sitten nuoremmilta lautamiehiltä kuuli miten nykyään oikeutta istuttiin, hämmästyi hän suuresti. Ja silloin hän ei enää voinut haluansa hallita, vaan varustausi matkaan yksin tein toisten käräjämiesten kanssa.

Käräjiä istuttiin vielä samassa paikassa, jossa ennenkin, mutta entiseen verraten olivat ne näinä vuosina olleet peräti lyhyet. Kun ne ennenaikaan kestivät neljä, jopa viisikin viikkoa, ehdittiin ne nyt suorittaa viikossa. Ja se se juuri vanhaa herrastuomaria, Mooses Kivirovaa, kummastutti.

"Ei siellä taida enää olla entisiä meininkejä ollenkaan, kun vanha tuomari ja vanha vallesmanni ovat kuolleet", arveli hän jo matkalla.

Mutta kun hän asiainjakopäivänä ajoi käräjätalon pihaan, riemastui mieli niinkuin ennenkin. Tuttuja miehiä pyörähteli siinä pihalla, sikarit hampaissa roihuten niinkuin ennenkin. Hevosia oli piha täynnä, ja pitäjäläisten puolelta kuului puhelua ja naurua.

Vanhat tuttavat tulivat kättelemään, iskipä jokunen silmääkin, että olisi sitä vähä täällä povitaskussa...

Ja päästyään sisälle ja saatuaan sikarin palamaan, antautui hän puheisiin.

"Onko sitä herrastuomarilla täällä omaa asiaa, vai onko todistajaksi haastettu?" kysyivät.

Ei ollut omaa asiaa eikä ollut kukaan haastanut todistajaksikaan, vaikka hän sitä sydämessään oli toivonut.

"On niitä tietenkin asioita", hän kuitenkin vastasi.

Siinä oli vanha lautamies toinenkin, Kalliomäen Juhani, joka tuli kättelemään ja hyvillään näytti olevan vanhan herrastuomarin kohdattuaan.

Ja sillävälin kun Juhani kävi tekemässä tilaa kahvipöydän luona ja kahvia tilaamassa, ehti Mooses siinä silmätä ympärilleen... Tuttujakin naamoja siellä näkyi vilahtelevan joukossa, mutta eivät tuttavat Mooseksen mielestä kohdelleet häntä riittävällä arvonannolla eivätkä kylliksi nöyrällä kunnioituksella. Se teki kipeää hänen sydämelleen, ja ylpeä mieli pahastui...

Siinä kulki porstuan ja juttukamarin väliä nuoria herroja, kovat, korkeat kaulukset kaulan ympärillä kuin kiviaita kasvattipuun suojana...

"Keitä ne nuo ovat?"

Siinä oli uusi vallesmanni, ja nuo toiset olivat varatuomareita... asianajoa varten tänne tulleet... siihen Kiuvas-Kauha juttuun... mutta ottivat ne ajaakseen kenen juttuja tahansa... äsken siitä kävivät ilmoittamassa...

"Vai niin", arveli Mooses ja kummastellen katseli noita hoikkia herroja, joiden kaula oli niin kovin puristuksissa.

Jo tuli Kalliomäen Juhani ja vaati Moosesta kahville.

Ja kun Mooses oli penkkiin päässyt ja Juhani istui hänen vieressään, sanoi hän:

"Eivät saaneet varatuomarit vanhan herrassöötingin aikana käydä asioita punomassa... eri oli silloin komento ja hoito..."

"Eri oli", vakuutti Juhanikin.

"Minkälainen on tuomari?"

"Ei ole tämäkään kuin varatuomari, sijaisena vai minä lienee määrättynä... Pojan huiskale näkyy olevan..."

"Onpa teillä sitten oikeus!... Entäpä lautamiehet?"

"Nuoria ne ovat nekin... ja lakia tuntemattomia, ei ole kelpo miehen näköistä yhtään..."

"Hm. Hm."

Ja kun olivat kahvin juoneet ja siihen oli kokoontunut heidän, kahden vanhan miehen ympärille kansaa kaikennäköistä, puheli Mooses:

"Kyllä se oli vanhan tuomarin aikana tämä käräjäaika hauska lautamiehillekin... Onko tämä tuomari muuten mitään näin käräjäin alkaessa..."

"No ei suuta ole avannut yhdeltäkään lautamieheltä..."

"Minä arvaan. Mutta vanhan tuomarin aikana oli toista... Näin käräjäin alkaessa kun lautamiehet olivat käsketyt oikeuteen ja ensimmäinen tehtävä oli toimitettu, niin kaikki jäivät paikalleen ja kahvivehkeet tuotiin pöydälle... Siinä oli vallesmannit, rättärit joukossa. Ja vanhimmille lautamiehille ja minulle tietenkin sanoi herrassöötinki:

"'Tuossa on rommipullo näitä ikämiehiä varten... pankaapa siitä kahvin sekaan...'"

"Niin oli", vakuutti Kalliomäen Juhani.

Ja Mooses jatkoi muistojaan:

"Eikä silloin ollut tämmöinen tulinen hätä asiain käsittelyssä niinkuin kuuluu nyt olevan... Jutut saatiin melkein aina käsitellyksi puolille päivin ja sitten jälkeen puolenpäivän 'kalaseerattiin'... Väliin oli tuomarin tykönä herrainkalaasit, väliin muualla... Vanhimmat lautamiehistä ja rättäri saivat usein olla joukossa ja suu märkänä ja pää täynnä erottiin..."

"Niin oli", vakuutti taas Kalliomäen Juhani.

"Ja vallesmannissa olivat herrain kalaasit usein ja lautamiehille päivälliset..."

"Vallesmanni, joka oli semmoinen hyvä, ruokalystinen mies", sanoi Juhani väliin.

"Ja käräjäin loputtua taas samat juhlat..."

"Niin oli..."

Mutta silloin juuri remahti pirtin ovi sepposen selälleen ja lautamiehet rynnistivät kahvipöydän luo...

"Tehkää sijaa lautamiehille", huusi kahvin kauppias.

Muut siirtyivät, mutta eivät liikkuneet Mooses eikä Juhani. Istua könöttivät vain ja Mooses tarkasteli lautamiehiä.

Kyllä olivat viheliäisen näköisiä miehiä lautamiehiksi! Ei partaa yhdelläkään, ei uusia kangasvaatteita eikä tervanruskeita pieksuja niinkuin ennen! Ei yhdelläkään komeaa punaista puseroa, jonka lautamiehet ennen käräjäin ajaksi hankkivat! Hoikkia patinijalkasia pojan huiskaleita! Ei näyttänyt yhdelläkään olevan uusia pieksuja ja kenessäkään sitä ryhtiä, josta lautamiehet ennen tunnettiin...

Ei ollut tästä oikeudesta!

"Mikä se tämä toinen vanha mies on?" kysyi muuan lautamiehistä.

Semmoinen kysymys, varsinkin kun se tehtiin välinpitämättömällä äänellä, loukkasi syvästi Moosesta.

Pitäisipä hänet tuntea, hänet, joka neljäkymmentä vuotta oli lautamiehen penkissä istunut! Mistä oli tuo lautamiehen reuhake, joka ei häntä tuntenut!

"Pitäisipä minut tuntea", arveli vihdoin Mooses, kun eivät muutkaan vastanneet.

"En minä vaan tuonnäköistä ukkoa muista", virkkoi vain se reuhakkeen näköinen lautamies ja haukkasi nisua sen mitä suu aukeni eikä näyttänyt hänen kunnioituksensa sen enempää Moosesta kohtaan nousevan.

Sitä piti jo Kalliomäen Juhanikin suoranaisena kunnianloukkauksena Moosesta kohtaan. Hän sanoi:

"Ei sitä sillä lailla vanhaa herrastuomaria kohdella..."

"Vai herrastuomari", puhui suu täynnä se reuhake lautamies. "En minä semmoisista tuomareista ole kuullut puhuttavan."

Ja nauraa hohotti siihen, katsellen Moosesta niinkuin tämä olisi hänen vertaisensa.

"Oletpa liian varhain päässyt kehdostasi", sanoi Mooses loukkaantuneena ja nousi lähteäkseen. Muuan lautamiehistä huusi:

"Mikä se tuo vanha harmi on, joka on niin olevinaan tässä?"

Mutta Mooses ja Juhani pyrkivät väkijoukon läpi porstuaan, Mooses syvästi pahastuneena.

"Ei ole tästä uudesta oikeudesta", sanoi hän, ja hänen ilonsa oli kadonnut.

Oli aikonut käydä tuomarinkin puheilla, mutta kun kuuli, ettei tämä ollut entisen tuomarin veroinen, päätti olla käymättä.

"Ja mitenkä siellä asiatkin tutkittaneen, kun tuommoset ovat lautamiehet ja tuomarina nuori viisikko..."

"Eivät kuulukaan kukaan tyytyvän päätökseen. Valittaa aikovat."

Ja Mooses ja Juhani kävelivät Kalliomäelle päin, johon Juhani oli Mooseksen kutsunut vieraisille, kävelivät vierekkäin hidasta vanhanmiehen käyntiä ja keskustellen siitä, ettei ollut tästä uudesta oikeudesta siihen vanhaan verraten...

KUN SAVINAISTA VANGITTIIN

Suuret rosvot ja ryövärit herättävät aina "ansaittua huomiota". On ihmisiä, jotka suorastaan asettuvat puolustamaan roistoja. Mitä suurempi rikos, sitä suurempi sankari.

Savinaisen juttua oli seurattu jännittyneesti, ja varsinkin hänen kiinniottohommansa herätti suurta mielenkiintoa. Muut asiat saivat jäädä, politiikastakaan ei välitetty niinä viikkoina mitään.

Poromiehet, jotka kaiken talvea paimentelevat karjojaan metsien kiveliöissä, ovat innokkaita sanomalehtien lukijoita, vaikka se tuntuu kummalta. Kun sattuvat yksinäisten metsätalojen läheisyyteen, niin pyrkivät taloon yöksi kuulemaan, olisiko joku kulkija sattunut kirkolta päin tulemaan ja tuomaan lehtiä.

Pitkiä penikulmia laaja oli sekin laidun, jolla Simo Suikilla olivat poronsa, sekä omat että pitäjäläisten. Monen miehen ja kymmenien koirien täytyi olla niitä vartioimassa, etteivät päässeet hajaantumaan ympäri metsiä tai karkaamaan paliskunnan rajojen ulkopuolelle. Usein täytyi jäädä talviyöksi nuotiolle, vaikka päivä oli oltu kovassa hiihdossa. Eivätkä saaneet kaikki nukkuakaan, sillä yhden piti aina olla vartioimassa "porotokkaa", joka oli saatu asettumaan jäkäläiselle männikkösaajolle suon laitaan. Saattoi tapahtua, että ulvahti susi edempänä, ja silloin nopsajalkaiset ja tarkkakuuloset porot karkasivat pystyyn ja alkoivat vilistää metsiin, taikka lähestyi porotokkaa vaaniva, viekas ja verenhimoinen ahma, lähestyi vaanien ja hiipien iskeäkseen julmat torahampaansa nukkuvan poron niskasuoniin.

Minulle olivat sekä Simo Suikki, että hänen miehensä vanhoja tuttavia. Kun olin kuullut, että Suikki poroineen nyt oleskeli Moinavaaran tienoilla ja kun minun oli sen kautta mentävä yksinäiseen taloon toisen pitäjän rajalle, päätin poiketa Moinavaaran kautta ja viedä poromiehillekin lukemista.

Puolillaan olikin laukkuni sanomalehtiä, kun läksin hiihtämään. Oli jäädekeli, ja suksi luisti kuin rasvassa. Iltapuoleen nousi kuu, ja minun oli helppo noudattaa poromiesten avointa latua.

Nuotion ympärillä oli luettu Savinaisen juttua "Helsingin Sanomista", jotka Pitkä Valleri oli tilannut. Muissa lehdissä ei ollut niin täydellistä kertomusta rosvon kiinniotosta.

Valleri, jonka elämä oli ollut hyvin kirjavaa, oli kaiken aikaa ollut Savinaisen puolella. Siitä oli ollut hyvin usein tinkaa ja toraakin, kun lehtiä luettiin.

"Saivatpahan vihdoin sen roiston kiinni", sanottiin Vallerille.

Vallerista oli olemassa kertomus, että hänet oli kerran tappelusta ja pahasta elämästä pantu kiinni ja lähdetty viemään linnaan. Mutta kun tulivat linnan portille, teki Valleri tenän, ryöstäysi irti poliisien käsistä, läksi juosta livistämään ja sillä tiellä on. Toista poliisia oli iskenyt nyrkillä naamaan ja toista potkaissut sydämen alle. Oli Vallerista muitakin juttuja liikkeellä, ja sen vuoksi hän oli poromieheksi ruvennutkin, jotta saattoi vältellä rantamaita. Ja sen tiesivät kaikki, että Valleri oli julman vankka ja sydämetön mies, joka ei paljoa toista säästänyt...