Part 5

Kulunut kesä on ollut lämmin ja hyvä, vilja on tuleentunut aivan valmiiksi ja erinomainen viljavuosi on tiedossa. Halla ei ole kertaakaan yrittänyt eikä siitä ole pelkoa tänäkään iltana. Lauha on hiljainen taivas, vaikka kirkas vinkka sieltä vielä vilkkuu. Etelästä päin käypi tuulenhenki, ja pehmeässä pilvessä on taivaan kansi. Jo saavat nyt kaikki tuleentunutta, kypsää viljaa! Ei tarvitse kenenkään tehdä sirppihallaa!

Niin Jumala siunaa tänne polo Pohjolaankin välisti viljavuoden, niin muistaa meitäkin Kaikkivaltias Herra.

Vaisusti hämärtyy ilta, hitaasti kasvaa yönverho taivaan kannelle. Länneltä vielä, suurten vaarain yli, pohottaa kalpenevaa valoa sieltä, johon päivä on laskenut. Välkkyy vielä leveän joen pintakin, päilyy kauniisti niistä paikoin, joihin mailleen menevä valo sopii vaarain välistä hohtamaan. Mutta pohjoisen taivasta vasten, jossa kirkas vinkka vielä erottaa yönverhon taivaanrannasta, kohoaa kirkon uljas torni ja risti kuin jättiläissormi.

Nousen kotipihasta ja kävelen piennarta pitkin naapurin riihen sivutse Palovaaraan päin. Mieli on hyvä ja sydän rauhallinen. Tulevan talven leipä on tiedossa, tuossa on kuhilailla: raitis eloisa elämä.

Siinä on aivan peltojen takana Olkkos-Kaisan pirtti peltoineen. Ei olekaan Kaisalla muuta karvajalkaa kuin kissa, ei lehmää, ei lammasta niinkuin monella muulla mökkiläisellä. Kaisan elämä on nyt hyvää ja huoletonta, vaikka on kai ollut hänelläkin murheen päiviä. Kuuluu olleen nuorena kylän kauneimpia tyttöjä, mutta sitten kävi hänellekin niinkuin on käynyt monelle ennen häntä: hän synnytti aviottoman lapsen, vankan pojan ja jonkun vuoden kuluttua vielä toisenkin. Yksin oli Kaisa silloin maailmassa. Vanhemmat olivat kuolleet, mutta jättäneet Kaisalle perinnöksi tämän pirtin ja vähä rahaa...

Kaisan pojat ovat nyt täysiä miehiä kumpikin ja hyviä miehiä ovatkin. Huhutaan, että he ovat tukkitöissä niin paljon ansainneet, jotta aikovat talon ostaa.

Käyn poikia ja Kaisaa tervehtimään. Pojat ovat juuri saapuneet Herralasta työstä, -- ovat olleet pellon leikkuussa. Kaisa on sytyttänyt tulen piisiin. Hermanni, vanhempi pojista, paikkaa kinnastaan, ja nuorempi Uno lukee sanomalehteä. Kaisa toimittelee toimiaan.

"On sillä Kaisalla kaksi pulskaa poikaa!"

Kaisa on ylpeä pojistaan. Ne pojat eivät halveksi äitiään, vaikkeivät kumpikaan isästään mitään tiedä. Hymähtää Kaisa aina silloin kun hänen poikiaan kehutaan, hymähtää ja sanoo:

"Laitoinpahan vanhan päivän turvan itselleni. Ikävään minä yksin kuolisinkin."

Ja kehahtelee Kaisa joskus, että ovat ne hänen poikansa vähä parempia: kilvan heitä työhön kysyvät talolliset, ja puulaakeissa aina otetaan päällysmiehiksi. Ilmoittaa jolloinkin, että on niillä pojilla säästöjäkin, vaikka hyvissä vaatteissa käyvät ja hyvin syövät.

"Herrainpäivät ne ovat Kaisalla, kun tuommoset pojat ovat."

"Ei ole Jumalan kiitos leipä loppunut, ei ole tarvinnut ajatella, että mitä huomenna pataan pannaan... aina on ollut..."

Mutta yksi salaisuus on Kaisalla, josta kukaan ei ole selvää saanut, vaikka on arveltu sinne tänne. Ei tiedetä, kutka ovat poikain isät vai onko sama isä kummallakin. Ja siitä on paljon Kaisaa puhuteltu, mutta eipäs sano Kaisa.

"Saanen pitää sen omana tietonani", arvelee hän.

Olkkos-Kaisan naapurina on Vesannon Mikko.

Mikko on merkillisimpiä miehiä tämän maan päällä. Minun mielestäni hän on filosofi, viisas mies, joka on oikein ajatellut elämänsä. Mitäpä pyrkimään ylemmäs kuin siivet kantavat! Oma pieni mökkinsä on Mikollakin ja kaksi peltotilkkua kiviraunioiden välissä pirtin vieressä. Jo on Mikkokin, näemmä, peltonsa leikannut ja verrattoman sieviin kuhilaihin lyhteet asettanut. Kotonaan näkyy olevan, keittämähommissa, koska pata on piisissä ja iloinen tuli nuoleskelee sen mustia kylkiä.

Kumma mies hän on. Töissä hän ei kulje, ei kesäisin ei talvisin, mutta siinä vain hengissä pysyy, peltojensa keskellä lämpöisessä pienen pienessä mökissään.

Mikon mökki onkin kaikkein pienin Palovaaran rinteellä. Hyvän vuoden saapi Mikkokin. Isot ovat tähkät, ja valmiiksi on Mikonkin pelto joutunut.

"No mitä Mikolle nyt kuuluu?"

Istun siihen piisin loisteeseen jakkaralle ja panen tupakaksi.

"Mitäpä sitä kuuluu. Hyvä tulee vuosi. Leipä tulee valkoista kuin juusto", arvelee hän.

"Noista kahdesta pienestä peltotilkusta saapi Mikko koko vuodeksi leipää."

"Tänä vuonna tulee nyt hyvinkin riittävästi", kehahtaa hän.

Mikko olisi miesten parhaimpia työssä, mutta ei lähde hän päiväläiseksi. Eikä raskasta päivää ole hän koskaan elänyt.

Miten sitten elää?

Talvisin hän tekee koreja ja kelkkoja juuri sen verran, että saapi karjanantia. Mutta jolloinkin voipi hän elää kuukausimääriä paljaalla leivällä. Perunankylvöä on hänellä sen verran, että joka sunnuntai saapi päivälliseksi perunakeiton, johon hänellä ei ole mitään muuta "höystöä" kuin suoloja, joita saapi porvarilta vuodeksi palkkana siitä, että syksyisin panee porvarin pytinkiin toiskertaiset akkunat.

Entä mistä lanta pellolle?

Omat ulostuksensa kokoaa Mikko tarkkaan ja käyttää tarkkaan. Lisäksi saapi hän talosta, Mäkelästä, viisi kuormaa tallilantaa vuosittain siitä, että kesäsin laittaa emännälle vispilöitä mitä talossa kuluu. Sellainen lantamäärä riittääkin Mikon peltoon, koskapa aina on vankka olki ja täysi terä.

Onnellinen mies hän on minusta, filosofi, joka on osannut elämänsä sovittaa niin, ettei ole kenestäkään riippuvainen. Ei ketään hänen tarvitse kumartaa eikä rukoilla. Ei mihinkään ole pakko lähteä, jos ei itsellä ole halua. Ja kun hän antaa kaikille ihmisille siivon rauhan, ei ole kenellekään pennin velkaa eikä huolehdi muiden ihmisten elämästä, ei hänellä ole yhtään vihamiestä. On malttanut elää vanhana nuorenamiehenä, niin ettei ole perheestäkään ristiä.

"Mitä Mikko nyt keittää?"

"Vasikan kävin tappamassa, Mäkelässä, niin emäntä antoi pään ja jalat... Keitänpähän lihapottuja huomiseksi valmiiksi."

Mutta eipä taida olla nyt Mikolla tupakan viljaa, koska ei näy piippua hampaissa, jossa se, kun tupakkaa on viljalti, höyryää lakkaamatta. Silmii Mikko vesissä suin minun piippuani... silmii kukkaroakin...

"Paneepa Mikkokin tästä piippuunsa!"

Mielihyvällä, huulet hyväntahtoisessa irvistyksessä, täyttää Mikko ison visakoppansa ja päretikun sytyttäen ottaa tulen tupakkaan.

On voinutkin olla tupakatta taas useita viikkoja. Mutta Mikko ei tarpeitaan valita, ei huuda huolistaan, vaan kärsii ja vartoo... Ja siinä se onkin hänen elämänsä suuri viisaus, että voi nauttia ja olla nauttimattakin, voipi viettää talvisin viikkomääriä niin vähillä eväillä, että se olisi kunniaksi kelle nälkätaiteilijalle tahansa, ja taas kun pääsee ruuan kimppuun, niin syöpi kahdesta, jopa kolmestakin miehestä... Mutta ennen nälkää näkee, ennen kuristaa suolivyötään kuin lähtee päiväksi vieraan työhön...

Hän ei tunne muuta maailmaa kuin tämän, tässä Palovaaran rinteellä. Ei ole koskaan kotokylästä mihinkään liikkunut eikä hänen mielensä nuorenakaan ole palanut maailman markkinoille. Tuossa on syntynyt aivan lähellä, tässä pyörinyt ja maailman viisautta katsellut koko ikänsä. Ja selvillä on hänellä jo sekin, että tässä kohtaa kuolemakin... tähän omaan pirttiinsä kuolee... syysyönä, ja aamulla siitä löytää joku naapuri.

Ja niin se sitten on päättynyt hänen elämänsä...

"Joo, joo. Polvi menee, toinen tulee. Hohhoh... Aikansa kukin kylvää ja niittää; ei aikaakaan, niin murenee mullaksi, josta on otettukin..."

Mikon pirtiltä viepi kapea polku lähteelle, josta kaikki Palovaaran mökkiläiset vettä noutavat, mutta polku jatkuu lähteen vieritse Mikon naapuriin Jussin lesken pirtille. Leski elää nyt kuin kuningatar rentoa ja rikasta elämää. Ennen Jussin eläessä ja lasten ollessa pieniä oli hätä aina ja puute jokapäiväinen...

Mutta kaikki lapset ovat nyt täysiä ja jokikinen on Amerikassa. Ja sieltä äitinsä tänne hoitavat, rahaa lähettävät ja muutakin hyvää. Nyt leski monenlaisia limppuja leipoo ja voissa lihankin paistaa. Ennen ei ollut kaukaloon panemista, eikä päin pöytään kääntymistä. Ennen lesken täytyi vähissä voimin töissä kulkea ja ottaa markka sieltä, toisen täältä. Nyt ei muuta kuin herrastelee, istuu polvi polvella, sikaria polttelee ja passauttaa naapurien eukoilla itseään.

Kun ehdin Jussin lesken pirtin luo, töksähtää siinä vastaani Sarvelan vanha muori, joka on menossa Mikon pirtille.

Koko päivän kertoo muori olleensa leikkuussa Herralassa. Huomenna on aie omat peltotilkkunsa leikata, vaan väsymys, uupumus ja raukeus, vanhuus alkaa voittaa. On nyt menossa Vesannon Mikon puheille, että jos saisi Mikon huomiseksi auttamaan, Mikko kun on omat peltonsa jo leikannut.

"Eikö tämä Jussin leskikin joutaisi leikkaamaan?" kysäisen muorilta.

"Mitä vielä", arvelee muori. "Se on niin ylpistynyt, ettei rikkaa ristiin pane... nyt vastakin on ostanut uuden kattolampun... syö ja mässää vaan, ja konstikos on elää, kun vähä väliä Amerikasta tulee rahaa... On sillä hyvät lapset... Monella on siellä lapsia, mutta eivät muuta lähetä kuin tyhjiä kirjeitä... ohoo... pitää lähteä... Liekö siellä Mikko pirtillään?"

"Kotona oli ja keittämähommissa."

Muori lähtee astumaan lähteelle vievää polkua ja minä sivuutan Jussin lesken pirtin. Akkunan läpi näen, että siellä on vieraita, Mäkelän nuori emäntä ja Herralan Kaisa. Teetä näkyy leski vierailleen toimittelevan... näkyy olevan vehnäsiäkin.

Jussin leskellä ei ole muuta maanviljelystä kuin pikku perunamaa pirtin päässä. Sekin on roskan vallassa, ettei yhtään ainoaa kaalta ole näkyvissä.

Mutta Laitalan Aukusti, jonka mökki on siinä Jussin lesken pirtin lähellä, on kelpo pienviljelijä. Kiviseen vaaran kylkeen on Aukusti puskenut peltoa monta laajaa tilkkua; vuoden leivän saapi itselleen ja perheelleen. Mutta Aukusti onkin ainoa täällä mäen laidassa, jolla on lehmät ja hevonen. On kolme lehmää ja hevonen ja neljä lammasta. Tupa on hauska, ja navetan on vasta viime syksynä laittanut. Laitalan pihan läpi viepi polku.

Kun tulen pihalle, tervehdän emäntää, joka on lypsämään menossa. Etelänpuolisen pirtin akkunan alle on Aukusti laittanut puutarhankin, jota ei ole kenelläkään muulla. Siihen on Aukusti istuttanut pihlajia ja koivuja, on penkkeihin kylvänyt nauriita ja porkkanoita, ja laidimmaisessa penkissä kasvaa suurilehtisenä rabarberi.

"Aukusti se sen kanssa hommaa ja lapset", selittää emäntä, kun katselen somaa pienois-puutarhaa.

Siinä on kolme vanhinta lasta äidin matkassa.

Vanhin tyttö, Sofia Elmiina, selittää:

"Tämä iso pihlaja, johon enimmän marjoja tulee, on minun. Tuo pienempi tuossa on Fannin ja tuo kaikkein pienin Unon..."

"Entäs koivut?"

"Ne on isän kaikki, ja raparperi on äidin."

Aukusti ei ole nyt itse kotona. On vielä sillä matkalla, kun lähti tukkilauttaa alas viemään.

"Hyvä taitaa tulla vuosi teillekin?"

"Kauniilta näyttävät kuhilaat, mutta vielä on leikkaamattakin tuo Hakatarha", selittää vaimo.

"Niin, ja Naurispellossakin on vielä yksi nurkka leikkaamatta. Se on jätetty siihen tuleentumaan", tietää Sofia Elmiina.

Emäntä käskee sisälle, kun sattuu olemaan juuri valmista kahviakin. Sillä välin kun hän lypsää, puhelen minä lasten kanssa pirtissä. Siistiä, ahkeraa ja toimeliasta väkeä asuu tässä. Kaikesta sen näkee. Lapset minulle näyttelevät mitä isä milloinkin on ostanut ja kotia tuonut ja mikä on minkin oma. Kirjallisuuttakin Aukusti harrastaa. Kahdenlaiset sanomalehdet hänelle tulevat. Ne on ripustettu naulaan molemmin puolin pirtin peräakkunaa. Siinä siistinä riippuvat, äidin mustaa silkkihuivia ja isän sunnuntailakkia lähellä. Mutta seinäkellon vieressä on Lönnrotin, Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen ryhmäkuva.

Toisella seinällä on Sofia Elmiinan kuva, jonka hän on saanut pappilasta.

"Sitä kaikki kiittävät kauniiksi. Se on Lotta Svärd miehensä kanssa... isä tekee siihen tulevana talvena raamit ja leikkauttaa lasin kraatarissa", selittää Sofia Elmiina.

"Mutta kamarissa on isällä iso kuva", sanoo siihen väliin Fannikin.

"Niin, mutta isä ei anna sitä panna seinälle ennenkun kamariin pannaan tapeetit", tietää siihen Sofia Elmiina.

Tulee emäntäkin navetasta ja käy keskusteluun.

Kuluukin tunti puhellessani Laitalassa. Hyvä elämä heillä on, onnellisia ihmisiä ovat. Vireitä ja työtätekeviä. Paljaat kämmenet ovat heillä kummallakin olleet, niin Aukustilla kuin vaimollaankin, kun naimisiin menivät. Nyt on hyvä mökki, siinä peltoa, lehmät, hevoset, lampaat. Eikä kuulu olevan pennin velkaa kellekään.

Kun astun pihalle, on kuu noussut. Suurena, punaisena ja täyteläisenä nousee Palovaaran kuusten takaa. Mutta leuto on ilma ja lämpöisessä pilvessä taivaan kansi...

Laitalan pihalla jo huomaa, että toimelias on siinä talossa isäntä. Eivät veny neuvot ja kapineet huiskin haiskin kujien takana, vaan järjestyksessä ovat. Halkopinokin, joka on navettaladon päätyä vasten, on niin suora ja sileä kuin seinä.

Kuutamon valaisemaa polkua pitkin, joka Laitalan navetan päitse viepi Vierelän Juuson pirtille, lähden kulkemaan.

Suuri erotus on Laitalan ja Vierelän mökeillä. Laitala on siistin näköinen punattuine seinineen ja valkoisine akkunapielineen, somine puutarhoineen ja pienine ulkohuoneineen. Vierelän pirtin ympärillä ei näy monta peltotilkkua, ja nekin ovat viheliäisessä tilassa. Pirtin akkunat ovat lahot ja ruudut rikki. Porstuan ovi on rempallaan ja halkivikainen. Ei näy halkopinoa missään. Ei ole ulkohuonettakaan minkäänlaista. Pirtin porrasten edessä on risuläjä, tylsä kalsu vieressä. Vierelässä on iso lapsilauma, repaleisia, pahankurisia poikia, joista on naapureille vaivaa.

Kuinka ollee näin?

Vierelän Juusoa on aina mainittu kuuluisaksi tukkimieheksi niin tukkimetsässä kuin tukkijoellakin. Ja poissa hän onkin kotoa melkein aina. Mutta hätä ja puute ahdistelee perhettä, jonka tuon tuostakin täytyy turvautua ihmisten apuun.

Ja kuitenkin olen usein kuullut sanottavan, että Juuso on kiva mies saamaan rahaa ja että hänelle, tottuneelle tukkimiehelle, aina maksetaan parempi palkka kuin muille.

Pirttiin tultuani vastaa kitkerä haju sieraimiin. Takassa palaa ynisten ja huonosti tuoreita risuja, jotka vain heikosti valaisevat. Köyhä on pirtti sisältäkin; kaikki neuvot mitä on, ovat likaiset ja rikkinäiset. Uuni on niin koloja ja syvennyksiä täynnä, että luulisi sen olleen ampumamaalina, lattia siivoton.

Penkillä istuu oudonnäköinen nuori mies, ja pimeästä loukosta kuuluu emännän itkua. Nuorimmat lapset ovat nukkuneet sänkyyn, jossa puolialastomina viruvat poikin ja pitkin päin.

Kun emäntä näkee tuloni, alkaa hän itkun seasta selittää:

"Nyt se teki viimeisen kumman, kun kuulutaan kiinni pannun..."

"Kuka on kiinni pantu?"

"Juuso tietenkin. Oli tapellut ja mellastanut ja eikö lie tehnyt miesmurhaa, vaikkei tämä vieras sano..."

"Ei ole muuta kuin vinttasi naamaan muuatta poliisia ja siitä veivät putkaan", alkoi oudon näköinen nuori mies selitellä.

"Kukapa sen tietää..." vaikeroi emäntä.

"Minähän sen tiedän, joka olen paikalla ollut", selitti edelleen mies. "Kun ryypättiin siinä kadulla, niin tulivat siinä poliisit hätyyttelemään, ja tämä Juuso sattui olemaan vähä hiprakassa, niin roivasi naamaan. Siinä ottivat kiinni ja lähtivät viemään putkaan... Juuso huusi minulle, että 'käypä siellä mökillä sanomassa, että kyllä minä täältä tulen, että olla huoletonna vaan'..."

Kun ei emäntä siihen mitään virkkanut, sanoi mies lohdutellakseen:

"Pääsee se siitä sakolla..."

"Olisi edes rahaa lähettänyt, kun ei viikkokausiin ole lähettänyt..." tuumaili vaimo, joka sentään nyt alkoi tyyntyä.

"Olisi kai lähettänyt, vaan mitenkäs siinä ehti, kun poliisit molemmista käsistä taluttivat..."

Ei tehnyt mieli istua siinä pahanhajuisessa pirtissä. Pois läksin.

Puutetta oli heidän, Vierelän väen, elämä aina ollut. Silloin kun hyvin saatiin rahaa, niin söivät ja joivat ja mässäsivät. Vaimon sanotaan olevan vielä hullumman tuhlarin kuin Juuson. Joi kahvia väkevää kuin tervaa, mutta ei vain liiennyt lapsille maitoon...

Mutta koskapa vielä näkyy Sarvelan vanhusten pienestä pirtistä iloinen ja kirkas takkavalkea, niin käväisenpä tervehtimässä vanhuksiakin...

Vanhoja vanhuksia he ovatkin.

Kahdeksannella kymmenellä ovat kumpikin, mutta terveitä ja työhön kykeneviä molemmin. Tässä pienessä pirtissä ovat koko elinaikansa eläneet ja olleet. Tässä ovat lapsensa kasvattaneet, jotka nyt ovat maailmalla kaikki.

Heilläkin on peltoa niin paljon, että vuoden leivän saavat, ja muuten ansaitsevat kumpikin. Ukko verkkoja kutoo, muori kehrää, kuppaa ja hieroo. Sarvelan muorin sauna on maailman parhaimpia, ja siellä on joka lauantai-ilta hammassärkyä potevia vaimoja ja miehiä muorin kupattavina...

Ja apu sieltä tulee aina, ja lantit saa muori vaivoistaan. Niin elävät. Ei hätäpäivää ole ollut, ja kun viimeinen penni on mennyt, tulee taas uusia. Ei ole heidän tarvinnut kunnan apuun vielä turvautua, ja siitä ovat he hyvillä mielin.

Me juttelemme ukon kanssa hyvästä vuodentulosta, kun muorikin samassa palaa Vesannon Mikon mökistä.

"No, lupasiko Mikko tulla pellonleikkuuseen?"

"Täytyi luvata. Minä uhkailin, etten ota hänen pottujaan kellariini, jos ei tule", selitti muori touhussaan.

"Ha, ha, ha", nauroi vaari "Vai jo uhkasit..."

"On se olevinaan nyt tuokin Jussin leski... Ei muista entisiä aikoja, kun hyvin usein tuli meiltä leipää lainaamaan... on niin nyt ylpistynyt... Aivan emäntäin kanssa nyt seurustelee kuin mikäkin pruustinna... Nytkin oli vieraana Mäkelän nuori emäntä ja Herralan Kaisa... Teetä niille tarjosi ja vehnästä, vaan ei liiennyt minulle, vaikka sisällä kävin..."

"Vai ei antanut!" kummaili vaarikin.

"Ei. Mutta muistetaanpas se, kun tulee tahtomaan kuppaamaan", uhkasi muori.

Mutta sitten hän äkkiä kääntyi piisiin päin, jossa kiehui perunapata, että höyry pirttiin puski.

"Potut ovat kypsät... Syömään pitää joutua ja makaamaan. Huomenaamulla pitää olla ennen kukon laulua pellolla..."

Jätän hyvästi herttaisille, iloisille vanhuksille ja lähden kävelemään kylää kohden...

Ja kun olen jo levolla, mietiskelen yhtä ja toista tuolta mökkiläisten elämästä... Kuu kumottaa huoneeseeni ja kietoo mielen haaveiluihin ja unelmiin. Ja kysymyksiin ja ongelmoihin.

Mikä oli täällä kunkin kohtalon määrääjä ja oliko omassa vallassa saavuttaa elämän onni...

Yksinäisen miehen elämä on kuin uunin raossa torkkuvan torakan, sanoo Kivi. Mutta sittenkin minä nukun levollisemmin, kun tiedän, etteivät ole minun lapseni pahan maailman potkittavina.

Mitä sinä ajattelet, ystäväni?

SOVINTOA HIEROMASSA

Mäenpään Heikki ja Oikotien Mooses, talokkaita kumpikin ja naapureita, olivat jo olleet pitkän aikaa "yysyrjäiset" toisilleen. Mistä lienee karjanäyttelyn aikana syntynyt kinastus, ja siitä asti olivat mulkoilleet toisilleen kuin karhut. Eivät hyvää huomenta toisilleen toivottaneet, vaikka naapureita olivat. Kumpikin ajatteli mielessään, että jos anteeksi tulee pyytämään, niin minä kyllä annan, vaan ensiksi minä en lähde... tulkoon hän tänne.

Mutta tapahtui, että Mäenpään Heikki sairastui ja makasi vuoteessa.

Tuli silloin Männyn Tuomas, uskovainen ja rauhaa rakastava mies, Oikotien Mooseksen puheille, nuhteli ja sanoi:

"Nyt Mäenpään Heikki makaa sairaana ja voi käydä, ettei hän siitä vuoteesta enää nousekaan... lähde nyt, Mooses, Heikin luo, ano anteeksi ja tehkää sovinto, niin Herrakin taivaassa antaa teille molemmille anteeksi kinastelunne ja pahan sydämenne..."

"Tulkoon Heikki ensin tänne minun puheilleni!... Kyllä minä anteeksi annan heti... olisin jo aikaa antanut, jos olisi pyytänyt", arveli Mooses Männyn Tuomaan puheeseen.

Mutta Tuomas ei helpottanut, vaan ottaen raamatusta esimerkkejä ja sydämeen käyvillä vertauksilla puhuen lähimmäisen rakkaudesta kehoitti Moosesta lähtemään naapuriin.

Ja Mooses vihdoin lähti Tuomaan seurassa.

Saapuivat niin Mäenpäähän ja menivät isännän kamariin, jossa Heikki makaili vuoteessa.

"Tässä nyt tulee Mooses sinun tykösi, Heikki, ja pyytää anteeksi pahaa sydäntään", sanoi Tuomas heti kun he saapuivat huoneeseen.

Heikkikin näytti virkistyvän, sillä hän kohosi istumaan ja ojensi kätensä Moosekselle sanoen:

"Terve tulemaan, naapuri. Kaikki on sovittu minun puolestani."

"Niin minunkin puolesta, rakas naapuri", vastasi Mooses.

Mutta kumpikin katseli toistaan epäillen.

"Jo minä tästä alankin virkistyä. Tänään olen jo paljoa riskimpi kuin eilen", sanoi Heikki sitten.

Mutta Tuomas, lempeä ja uskonnollinen mies, sanoi itkuja puserrellen:

"Enkelitkin taivaassa iloitsevat, kun näkevät pyhään asuntoonsa, miten rakkaus täällä vallitsee naapurien kesken -- Herralle kiitos."

"Joutavaa se on ollutkin meidän kinastelumme", arveli Heikki.

"Joutavaa vainen. Mutta paha on ihmissydän", sanoi Mooses.

"Ja joutavan asian vuoksi kinastelumme alkoikin", taas Heikki jatkoi.

"No niin joutavan, että eipä sitä uskoisi", myönteli Mooses.

"Siellähän se alkoi karjanäyttelyssä."

"Siellä se..."

"Kun palkintotuomareiksi meidät valittiin, niin siitä tinka sai alkunsa. Minä ja agronoomi olimme yhtä mieltä, mutta tämä Mooses pani vastaan, ja kun ei voittanut, niin siitä nokkaantui", muisteli Heikki.

"Eihän se niin ollut. Eri asiahan se oli, josta meille tinka syntyi", oikaisi Mooses.

Mutta kumpikin puhui naurussa suin ja niinkuin kristilliset ja hyvät naapurit ainakin. Männyn Tuomaskin hymyssä suin kuunteli, kuinka naapurit nyt sovinnossa haastelivat.

"Minä tahdoin, että Ollilan 'Tähti' palkittaisiin, ja sitä tahtoi agronoomikin, mutta tämä Heikki pani vastaan. Me emme antaneet tälle Heikille valtaa, vaan me palkitsimme Ollilan 'Tähden'. Siitä tämä minulle suuttui", muisteli nyt vuorostaan Mooses.

"Joutavapa oli asia", arveli Tuomas väliin.

Mutta Mäenpään Heikki oli eri mieltä ja kivahti:

"Mooses valehtelee. Asia ei ole ensinkään niin."

"Kuinka sitten?" kivahti Mooseskin,

"Kuulittehan sen jo äsken. Sinä sen ensin riidan ja kinastelun rakensit", taas Heikkikin kiivaasti vastasi.

"Sinussa alku oli silloinkin... niinkuin ennenkin. Elä väitäkään!"

"Soo, soo, miehet... naapurit", koetti Tuomas naapurien nousevaa turmelusta asettaa.

"Saan minä tässä puhua... tämä on minun huoneeni", tiuskui Heikki eikä näyttänyt sairaalta enää vähääkään.

"Mokomakin sairas... Mitä minua tänne kutsuukaan..."

"En minä sinua ole käskenyt..."

"No, no, so, so... hyvät miehet... rakkaat naapurit... Mitä sanovat enkelit taivaassa..." koetti Tuomas väliin, mutta naapurit eivät enää kuulleet Tuomasta, vaan jatkoivat sanakiistaa.

"Luulit kuolevasi... niin tuntosi heräsi. En minä sinulta ole anteeksi pyytänyt", pani taas Mooses vastaan.

"Enkä minä sinulta. Mitäs tulit!"

"Pääsen minä täältä..."

"Mennä saatkin... aina väität..."

"Sinähän se väität, kun et vikojasi tunne."

"Sinä se et tunne..."

"Vaan saipahan Ollilan 'Tähti' palkinnon... ja se sinua vieläkin kaivelee", puhui Mooses oven raosta mennessään.

Semmoista oli Heikin ja Mooseksen sovinnonteko. Mitä lienevät enkelit taivaassa siitä ajatelleet.

LAURA PARKA

Torikan Laura oli koko pitäjän kaunein ja iloisin tyttö.

Hän oli nuorin lapsista ja hemmotellen kasvatettu verrattuna vanhempiin siskoihin, joihin vanhempain kuri oli ankarana ulottunut.

Laura varttui silloin naiseksi, kun uusi aika "sivistyksineen" ja mieltä ylentävine illanviettoineen pyrki lyömättömiin erämaihin. Kaunis ja vikkelä tyttö herättää aina huomiota, ja kun Laura lisäksi oli lahjakas ja hyväpäinen, kehittyi hän nopeasti.

Kun vanhemmat siskot hänet näkivät silloin kun hän koreana neitona palasi kansanopistosta, oli heidän hämmästyksensä suuri. Työtä ja vaivaa oli heidän elämänsä ollut nuorenakin, jopa sitten kun olivat naimisiin joutuneet. Ei ollut heillä aikaa iltakausia juoksennella kylällä ja joutavaa toimitella. Eivät saaneet he pukeutua niinkuin itse olisivat tahtoneet, vaan heidän täytyi tyytyä siihen, jonka äiti määräsi.

"Nyt on eri aika ja eri pyrkimykset ja riennot kuin silloin kun te olitte nuoria. Silloinhan ei edes ollut kansakoulua täälläkään olemassa", puolusteli Laura tekojaan.

"Pyrkimykset ja riennot!" matki Lauran vanhin sisko. "Mitä pyrkimyksiä ja mitä rientoja? Nälkä siinä vain monen saavuttaa, jos eivät muuta ala tehdä kuin iltakaudet laulaa lojuta ja senkin seitsemässä harjoituksessa olla."