Part 1

MAALAISKUVIA I

Kokoelma novelleja

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Arvi a. Karisto, Hämeenlinna, 1907.

SISÄLLYS:

Osuustoimintaa. Ensi kelillä. "Maatiaisrotuinen". Lunta. Varsanäyttelyssä. Esitelmä apulannoituksesta. Kun kruununoritta hommattiin Heinärannalle. Uusi vaalilaki käytännössä. Kuka herrainpäiville? Pankinvarkaita. Yks' Helsingin pankinvaras. Pomminheittäjä. Käräjiltä. Lautamiesten penkiltä. Kun viina loppuu. Onneton mies. Sadepäivänä. Työväenliikettä. Kylää hiihtäessäni. Kevään enteitä.

OSUUSTOIMINTAA

Monella tavalla sitä on tätä meidän kansaamme herätetty; kouluilla, puheilla, esitelmillä, kulkusilla ja aisakelloilla. Muutamissa seuduissa on herätty niin, ettei öilläkään olla rauhassa, muutamissa taas tahtovat silmät umpeen painua keskellä päivääkin. Eikö sitten liene osattu kulkea kultaista keskitietä, vai kuinka, mutta varmaa on, että on tässä vain sotkujakin...

Oli hommattu osuusmeijeriä pitkän pitäjää Savukylään. Innostuttu oli, ja moni jo laski, että niin ja niin paljon tuottaa nyt hänen karjansa, kun osuusmeijeri saadaan toimeen.

Ja se saadaan, osuuskuntaan on jo liittynyt niin paljon kansalaisia, ettei muuta kuin aletaan toimeen vaan. Ostetaan koneet, laitetaan komea, uudenaikainen höyrymeijeri, semmoinen, joka kannattaa. Laitetaan se tuonne Savukylään, sielläpä sitä on ennenkin liikaa savua tuprunnut. Joo. Innostus oli suuri ja asiaaharrastavat lisäsivät vauhtia, selitellen osuusmeijerin monipuolisia etuja. Niin vain. Kaikki oli nyt valmiina, siitä vain vielä kysymys, mistä ostetaan tontti, joka kaikin puolin on sopiva.

Mutta siitä syntyikin arvaamaton juttu. Sillä sopivia paikkoja olisi nyt ollut niin monta, ettei sitä alussa tultu ajatelleeksikaan. Ja se oli nyt tullut kaikille selväksi, että likellä sen pitäisi olla, tuossa naapurissa ihan.

Alkoi kuulua ääniä, että jos vain Savukylään meijeri perustetaan, niin silloin Heinärannan ja Voikylän miehet luopuvat pois koko hommasta.

"No, kun tuumataan... perustetaan vain sitten Heinärannalle", koetti hallituksen esimies esitellä.

"Jaa, jos se Heinärannalle perustetaan, niin meidän kylän miehet luopuvat koko tuumasta", napisivat siihen Voikylän miehet, ja samaa kuului Napolan ja Sipillan kylistä.

"No missä se olisi sopivin paikka, joka olisi keskellä ja..." tiedusteli esimies.

"Meidän kylässä tietenkin", sanoivat savukyläläiset.

"Teidän kylässä!" panivat siihen muut vastaan. "Sinne syrjään tiestä, pensasten keskelle. Eikä siellä ole vettäkään."

Semmosta jankkausta oli ollut.

Mutta nyt oli kuulutettu kokous, johon kaikkia osuuskunnan jäseniä kehoitettiin tulemaan. Sillä nyt oli paikka määrättävä ja rakennuksen tekoon ryhdyttävä kiireesti.

Niin oli kuulutettu.

Mutta sillä välin oli moni ruvennut miettimään, että taisi olla hullutusta ruveta koko hommaan. Kun rakennus tulee niin kalliiksi, niin menettäähän siinä elon elämänsä. Pois siitä pitää luopua, hyvissä ajoissa ennenkuin joutuu koko pitäjän nyljettäväksi. Mutta sitten tiesivät toiset kertoa, että semmoiset ovat säännöt -- ja ne ovat laissa vahvistetut, -- että se, joka osuuskuntaan on liittynyt ja nimensä kirjoittanut niihin suuriin kirjoihin, jotka olivat laajat kuin kirkonkirjat, ei pois pääse, vaikka mitä tekisi. Ei muu auta kuin maksaa pois osansa mukaan, maksaa vaikka tulisi rakennus maksamaan satatuhatta ja vaikka lehmän osalta menisi sata markkaa.

"Semmonen helvetin valehtelijako se olikin se kesällinen meijeriherra! Kun selitti, ettei mene kuin markka lehmältä eikä tarvitse mitään vaivaa nähdä, osuuskunta tekee kaikki. Ei muuta kun käydä meijeristä rahaa noutamassa!" ihmeteltiin, ja yhä useampaa alkoi kaduttaa, että oli antanut itseään narrata.

Muutamat isännät olivat ihan onnettomia, kun emäntien tietämättä olivat nimensä menneet kirjoittamaan. Monessa talossa oli ollut kiivaita kahakoita aviopuolisoiden kesken ja kuului Säkkijärven emäntä Ollinsa komentaneen eräänäkin iltana yön selkään. Itkuja mies parka puserteli, kun pitkin kylää yksin yöllä tassutteli ja mainoi tätä meijerin aikakautta.

Niin oli surullista.

Mutta nyt pitikin pitää silmänsä ja korvansa auki ja mennä sinne kokoukseen ja näyttää, että...

"Sinne kuuluu tulevan konsulentti asiaa valasemaan", tiesi joku sanoa, kun kokoukseen oltiin menossa.

"Sitä ei tarvitse valasta eikä valehdella enää... Se on siksi pimeä asia, ettei se valkene valheilla. Ei ole ollut muuallakaan kun suora pettäminen", puhui Takavainion Ulrikki ja tuntui kuin olisi suuttunut koko maailmalle.

Ja niin väitellen saavuttiin lomissa ja yksittäin kokoushuoneelle.

Ja aivan oikein. Siellä olikin konsulentti, joka oli kiertänyt pitkin laajaa pitäjätä osuustoiminta-aatetta selitellen ja osuusmeijerin tosihyödystä puhellen.

Ja siitä hän nytkin tahtoi puhua, selittää miten oli käynyt muissa pitäjissä, joissa osuusmeijeri oli ollut pitemmän aikaa käytännössä. Täällä sanoi hän sen sopivan vallan mainiosti. Asia olikin jo hyvällä alulla. Osuuskunta oli valmis, nyt olisi vain kysymys, mikä paikka olisi sopivin...

"Minä pyydän siis, että osuuskunnan jäsenet lausuvat mielipiteensä, jotta tässä päästään keskustelun alkuun", sanoi hän kehoittavasti.

Ei kuulu hiiskaustakaan. Karsinan puoli tupaa on emäntä-isäntien hallussa, joita Isolan emäntä johtaa. Miehet istuvat lakkejaan pyöritellen ja toistensa pieksuja katsellen... (ei saanut tupakoidakaan).

"Niin, lausukaapa nyt mielipiteenne!" kehoittaa hän vielä.

Jo nousee Takavainion Ulrikki ylös ja niinkuin vihassa virkkaa;

"Jaa... minä lausun, etten rupea koko hommaan... pyyhkikää pois minun nimeni..."

"Mitä tarkoitatte... Poisko? Säännöissähän on, että kahdeksi vuodeksi..."

"Olkoon. Se on ollut petosta ja kavaluutta; minä en rupea koko hommaan... se on kerta puhuttu."

"Minä myöskin tahtoisin pois", kuuluu Säkkijärven Ollin valittava ääni loukosta. "Minä emännän tietämättä menin polonen..."

Siihen yhtyy muitakin, ja vähitellen on koko pirtti äänessä.

Mitä tämä nyt on? Mitä merkitsee nyt tämmöinen?

"Ne pitävät, että rakennuksesta tulee liian kallis, ja sen vuoksi he eivät..." selittää konsulentille joku likempänä istuva.

Konsulentti nousee ja aloittaa uuden esitelmän. Puhuu asiallisesti ja ymmärrettävästi, että jos tuollainen kookas, uudenaikainen höyrymeijeri tuntuu liian kalliilta, niin nyt alussa perustettaisiin vain pienempi, hevoskierrolla käypä meijeri, siksi kunnes osuuskuntaankin ehtii liittyä yhä useampia jäseniä... Se voisi olla vuokrahuoneissa eikä olisi mitään erinomaisempia kuluja.

"Vaan minä en rupea siihenkään, ja ne semmoset resut on jo täällä nähty", tinkaa taas Takavainion Ulrikki.

Mutta toiselta puolen pirttiä kuuluu ääniä, että tuo se nyt on jotakin, jos halvemmalla aloitetaan.

"Pois minä vaan myöskin tahdon... minä emännän tietämättä..." kokee Särkijärven Olli saada ääntänsä kuuluville.

Ja taas sekaannutaan pois pääasiasta, ja kesken muiden puheiden nousee Hannulan Ville ja sanoo:

"Vaan sen minä sanon, että niin se panna pitää, ettei toisen tarvitse vetää pitempää matkaa maitoaan kuin toisenkaan."

"Juuri niin. Sitä minäkin", kuuluu Villen selän takaa, ja hän saa paljon puolustajia.

"Osuuskunta tietysti kustantaa maidon ja kerman kuljetuksen, mutta se tulee tietenkin kuluksi", kokee konsulentti selittää. Mutta hänkin alkaa jo tuskaantua, ja kuinka lie, että hän kesken kaikkea muistaa:

"Pois puolustamaan kotimaatamme, pois..."

-- Äsh -- suuttuu hän omille ajatuksilleen, ja kun Hannulan Ville yhä seisoo niinkuin jotakin odottaen, alkaa hän taas selittää:

"Sitä paitsi tämmöiset kysymykset, kuten maidon ja kerman kuljetus kermomisasemilta, ovat osuuskunnan kesken sovittavat ja autettavat niin, että saadaan mahdollisimman halvalla."

Ville, joka on hiukan kuuro, luulee sen nyt kysyvän häneltä, että mihinkä isännällä on niin kiire, ja sanoo:

"Meinasin tässä välissä pistäydä karvarissa."

Toisia naurattaa, joku hohottaa täyttä kurkkua, ja muutamat menevät ulos, eivätkä enää tule takaisin.

"Karvarissa pitää minunkin käydä", arvelee taas joku ja poistuu hänkin.

Mutta nyt nousee seisomaan Mallikylän isäntä, Maaherran Heikiksi sanottu. Hän on tähän asti pitänyt suunsa kiinni, kuunnellut toisten tinkoja, nyt on hänenkin vuoronsa puhua.

Hän selittää, että jos ei höyrymeijeriä perusteta, kerrassaan kelvollista ja ajanmukaista, jollainen on ollut alunpitäin tarkoitus, niin hän ei puutu eikä sekaannu koko hommaan -- hän tahtoo pois. Hän ei tahdo vastustaa myöskään hevoskierrolla varustettua osuusmeijeriä, mutta siihen soppaan ei pistä lusikkaansa hän. Ja lopuksi tahtoo hän ilmoittaa, että koska hänet myös on valittu hallituksen jäseneksi, -- niin hän nyt täten eroaa hallituksesta.

Siinä se nyt oli!

"Eihän tästä näy tulevan mitään", arvelee konsulenttikin.

"Tuo Maaherran Heikki puhuu oikein. En minäkään rupea, ellei höyrymeijeriä laiteta", kuuluu emäntäväen puolelta kimakka ääni.

-- Sakramenskadt följe, -- noituu konsulentti syvällä sydämessään.

"Niin, se nyt on jo päätetty, että hevoskierrolla varustettu osmismeijeri on perustettu. Hallituksen asiaksi jäävät nyt muut toimenpiteet, kuten huoneen, koneiden ja sen semmoisten hankkiminen..." alkaa hän taas puhua.

Miehiä poistuu yhä useampia, eivät virka sinne eivätkä tänne.

"Ja se on tietty, että kaikki, jotka ovat osuuskuntaan ruvenneet, ovat myös velvolliset..."

"Se vaan on helvetin kumma, jos en saa omaa maitoani pitää missä tahdon", ärähtää kiivaana vielä ulosmennessään Takavainion Ulrikki.

"Kyllä minäkin vaan katson, pitääkö ruveta maksamaan kuluja meijeriin, johon en maitoakaan tuo!" sanoo joku hänen vieressään.

"Vaan jos et maksa, niin tulee vallesmanni noutamaan", arvelee joku.

"Niin, mitä menitkin nimeäsi kirjottamaan... Minäpä en kirjottanut, vaikka kyllä viekasteltiin", sanoo tyytyväisenä Paksulan juureva isäntä ja poistuu hyvinvoipana kotiaan päin.

-- Tämmöistä osuustoimintaa, -- kummastelee konsulentti, ja taas soi hänen korvissaan:

"Pois puolustamaan kotimaatamme, pois..."

ENSI KELILLÄ

Koko lauantaipäivän tuiskusi lunta, peitti vaarat ja vainiot, silitti tiet ja alleen hautasi kartanoroskat ja kesän viimeiset jäännökset.

Hauska talvi oli tullut, valkoinen lumi viehätti silmää, virkisti mieltä ja munaskuita. Yhtäkkiä katosi syksyn synkkyys mielistä, yhtäkkiä velttous muuttui vereväksi tositoiminnaksi ja tuntui kuin imisi ilmasta raitista, virkeää, voimakasta elämää...

Ei ole monta kulkijaa tielläkään näinä viimeisinä sumuisina ja pimeinä syksyn päivinä. Eipä paljon muita kuin posteljooni, joka ärtyisänä ja märkänä istuu rattaillaan niinkuin vanha varis sateessa...

Äreä ja kiukkuinen on ollut Korkeaniemen Aukustikin näinä päivinä, mutta sunnuntai-aamuna hän herää kuin uuteen elämään...

Alushoususillaan vielä ollessaan silmäilee pihalle ja näkee lunta... valkoista, silmiä huikaisevaa lunta... Hän tuntee veren virtaavan nopeammin, mielen ilostuvan, ja näppärästi ja haukottelematta saa hän vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa.

Muu talonväki on jo ennen noussut. Emäntä on jättänyt kahvipannun hiillokselle ja Aukusti särpää kuppinsa sisällön hopussa kuin olisi hengen hätä. Hän rientää ulos... pihalle on jo teitä laastu sekä navettaan että talliin. Kun hän pääsee kuistin eteen, laukkaavat varsat ohitse niin että vinkuu, häntä sulkana perässä, kiitävät tielle päin, tienhaaraan seisahtuen. Hännät vetäytyvät kaarevaan koukkuun, pää ja korvat ovat pystyssä ja koko ruumis jännityksissä. Siinä puhaltavat sieraimistaan pärisevän puhalluksen ja panevat laukkaa pitkin tietä, että kavioiden kopse kartanolle kuuluu...

Aukustin mieli tulee yhä iloisemmaksi. Se on renki-Matti, joka on päästänyt varsat kilostelemaan, pitkästä aikaa jalkojaan taivuttelemaan...

Hän juoksee kujalle katsomaan mihin asti varsat laukkaavat ja huomatessaan Matin tallin ovella huutaa:

"Matti hoi! Päästä vanha ruuna ja Pilkkikin penteleinään."

Matti on hyvillään hänkin ja rientää isännän käskyä täyttämään.

Hetken päästä ilmestyvät vanha ruuna ja Pilkkikin pihalle. Pilkki lyöttäiksen tuliseen laukkaan, ja takapäätä viskelee vanha ruunakin niinkuin nuoret hevoset...

"Jo tuli lunta", sanoo Aukusti.

"No rekikeli mainio jo... kun pihallakin melkein kyynärä", vastaa Matti, ja molemmin he seisoivat pihalla hevosten iloa katsellen.

"Tästä jo Jussilan Lauri ajoi sivu kruununoriillaan, että vinkui", ilmoittaa Matti.

Aukustiinkin tarttuu ajohenki, tuntuu niin sanomattoman hauskalta elämä. Aivan niinkuin olisi uudestaan syntynyt koko mies. Mattikin on ollut vireämpi, toimeliaampi ja hoksaavampi kuin muina aamuina. Juoksijaoriin "Urvon" on hän parhaan ymmärryksensä mukaan puhdistanut, aivan kuin olisi arvannut isäntänsä lähtevän ajoon. Isäntä kiittelee. Pyyhkäisee kuitenkin itsekin Urvon kiiltävää karvaa, harjaa, silittelee ja hännän solmiaa vähän lyhemmälle ja hommatessaan puhuu Matille ystävällisellä ja veljen äänellä, viheltelee Urvolle ja kaulaa taputtelee...

"Jopahan, saakeli soikoon, tulikin rekikeli, tuli tulinen ettei arvannutkaan... päästään tästä mekin vähän jalottelemaan... ja näin kaunis ilma... Taivaan rannat seestyvät... alkaa pakastaa... kyllä se teki talven aivan yhteen sanaan... Mutta kuka siellä jo kulkusissa ja aisatikuissa ajelee?"

He rientävät pihalle sekä isäntä että Matti ja näkevät ajajan vinhaa vauhtia tulevan alhaalta päin. Varsat laukkaavat edellä, että tierat suurina lumipalloina lentelevät korkealle ilmaan...

Kuinka lystiltä tuntuu!

Aisakellon ääni on kuin ihaninta musiikkia ja kulkusen kimeämpi helinä kuin ilon verrattominta hymniä...

Kuinka kuitenkin tuntuu hauskalta... hauskalta tämä ikävä ihmiselämä...!

Aukusti tulee aivan haltioihinsa.

"Se on lukkari, lukkari se on", hokee hän Matille.

"Lukkari se näkyy sittenkin olevan", tuntee Mattikin.

Lukkari on kaikin puolin talvitamineissaan ja kirkkoon tietenkin matkalla. Hänen tunnettu ruunansa "puistaa aisoja", että tiuku soutaa kuin koskessa... Tuntuu lukkarista, että menee... Mutta suurempaan vauhtiin yhä vaatii ruunaansa, pitkällä ruoskalla reen perästä viuhtoen ja mahtavalla kurkkuäänellä karjahdellen.

"Katsos perhanaa tuota ruunaa, kun se vieläkin... vieläkin on juoksevinaan", arvelee Aukusti.

"Matti, ota sipikka pian rekihuoneesta... pistä vähä heiniä ja loimi ja ne maalatut aisat", toimittaa hän kuin hengen hädässä Matille, sillä hänelle tulee sellainen ajohalu, ettei hän pysy paikoillaan. Ja erinomaisen hyvällä tuulellakin hän on.

Laskee leikkiä ja naureskelee karjapiialle, Joosefiinalle, joka kaivon kannella seisten vinttailee vettä. Laulutuulella ja hyvällä kiirillä on Joosefiinakin, aivan laulelee ja hyräilee, että:

Maantien poskessa on katajapensas, jossa on tikkelperi-peri-peri. Ja tämän kylän poikain liivin taskuss' on Saksan silinteri-teri-teri.

Naapurissakin ovat hevoset lasketut pihalle ja laukkaavat pitkin peltoa minkä kavioista lähtee. Mutta "juhlatunnelmissa" istuu Aukusti sipikassaan kylän läpi ajaen. Korskuen ja juoksuun pyrkien Urpo valjaissa valssaa, mutta Aukusti ei päästä, tyydyttelee kävelemään, ystävällisesti puhuttelee ja viheltelee...

Kujilta ja pihoilta katselevat ihmiset häntä ja hänen hevostaan, ja pikkupojat huutavat:

"Tulkaa katsomaan... Korkeaniemen isäntä ajaa juoksijallaan, tuossa menee..."

Ja vanhempi väkikin rientää kujalle katsomaan...

Mutta ylpeänä, päätään sinnepäin kääntämättä, istuu Aukusti sipikassaan vihellellen...

Kauppiaan luona ajaa häntä vastaan Jussilan Lauri kruununoriillaan.

Silloin Aukustikin löysää hieman ohjia ja pyrynä vilahtaa kruununoriin ohi...

Ei ole vertoja Aukustin Urvolle, vaikka kruununori on mukamas komea, hyväntapainen ja kaunis hevonen, ei ole sillä semmoisia juoksunlahjoja kuin on hänen Urvollaan...

Rantalan Villekin on liikkeellä, nuorta varsaansa opettamassa.

"Terve mieheen!" huutaa Ville jo kaukaa.

"Terve, terve... No jopa se Villekin on Piijun pojan aisoihin..."

"Jo minä... ensi kertaa tämä vasta", kokee Ville esittää.

Mutta Piiun poika, joka on Urvon jälkeläinen, on kovin levoton ja ennenkuin Ville arvaakaan, hyppää se ojan yli ja laukkaa Tuomelan pihalle. Sieltä saa Ville sen sentään pian palaamaan.

Aukusti vartoo ja huutaa:

"Katsos tuota sinun varsaasi, kun tulee polkijaansa... Kun sinä vaan nyt sen siivolla kasvatat, niin siitä vielä tulee hyvä hevonen ja nopea juoksija..."

"No ei tuota tiedä..."

"Annasta kun minä ajan, että näen minkälainen on askel..."

He ajavat Immolan pihalle ja siinä vaihtavat. Aukusti lähtee Villen varsaa ajamaan ja Ville istuu ylpeänä ja hymyillen juoksija Urvon sipikkaan.

"Ensi kerralla se on varsa hyvin ohjattava, muutoin menee ijäksi pilaan", arvelee Aukusti, kun tottumatonta varsaa koettaa ohjata tielle.

"Mihin päin ajamme?" huutaa hän vielä Villelle.

"Aja meille päin!" huutaa Ville vastaan.

Ja Rantalaan päin lähtevät. He ovat hyviä hevosmiehiä kumpikin ja vanhoja ystäviä. Ja monta hauskaa ovat yhdessä pitäneet. Aukusti on kavalampi ja riskimpi, Ville hyväluontoinen ja antelias.

On Aukusti tuntenut, että Ville väliin haiskahteli viinalta -- oli varmaan ajoon lähtiessään tehnyt puolikuppisen -- niin alkaa hänelläkin mieli tehdä ryyppyä. Hetken kun ovat ajaneet, huutaa hän Villelle, kääntäen päätään Villeen päin:

"Tästä tulee aivan samanlainen kuin polkijansakin... kun pitää oleman tuo takajalkain askelkin juuri samanlainen... Tästä tulee rahahevonen..."

Hyvillään kuuntelee Ville Aukustin kiittelemistä, ajattelee, että pitää sitä tuolle Aukustille näin ensi kelin kunniaksi edes ryypyt antaa ja huutaa sitten Aukustille:

"Hyvin siitä muutkin pitävät..."

"Eipä sitä näe usein näin isänsä näköistä varsaa... Ei ollut minusta Kuopion näyttelyssäkään... Vaikka kyllä se Turun Hippos..."

Ei jouda Aukusti nyt pitkiin selvityksiin, sillä varsa on virma ja virkku ja ihmisiä on kovasti liikkeellä.

Kun he ajavat Rantalan pihaan, nousee höyry sipikkain perästä. Piha pullahtaa kylän väkeä täyteen, ja Isonjoen Hermanni, joka myöskin on hevosmies, sanoo, että kaikki kuulevat:

"Siinä tulee isä ja poika komeasti kartanoon..."

Se tekee Villelle hyvää, ja hän käy Hermanniakin kättelemään. Muutkin kättelevät ja sanovat, että komeat ovat ja yhdennäköiset.

Mutta Villen kamarissa istuvat vieraat, Korkeaniemen Aukusti, Isonjoen Hermanni ja Ville, istuvat maistellen puolikuppisia ja hieman humaltuessaan, entisiä markkinamatkoja muistellen. Ryyppäävät taas ensi kelin kunniaksi, ja kun raittiusasiasta tulee puhe, eivät hyväksy... sillä aivan vastoin luonnonlakia on se, että hevosmiehet selvällä päällä aina...

Niin arvelevat ja luultavasti ei heistä yksikään rupea raittiusseuraan, arvelevat ja maistelevat, maistelevat niin, että kun Aukusti illalla lähtee kotia päin, niin saapi Urpokin tuntea, että... hih...

Illalla ajelee kylän herrasväkikin, ajelee huvikseen, koska talvi on tullut iloineen ja pakkasineen, koska kulkuset soivat ja tiu'ut helisevät, että vaaroilta vastaa... näin ensi kelin kunniaksi...

"MAATIAISROTUINEN"

Hyvin tiettyä on, että meillä näinä takavuosina on tavattomasti edistytty maanviljelyksenkin alalla. Maanviljelysoppineita kulkee maalaiskylissäkin luennoimassa, maanviljelys- ja karjanäyttelyitä pidetään, joissa neuvotaan ja opastetaan, kuinka viljellä maataan ja kuinka ruokkia karjaansa, jotta suurin hyöty saataisiin. Maalaisväestö on innostunut ja kokee parhaansa tehdä niinkuin neuvotaan. Oppineet kirjoittavat neuvoja maanviljelyksestä maanviljelyslehtiin, ja paikkakunnankin lehtilöissä nähdään usein huomiota herättäviä kirjoituksia. Maalaisväestö on hyvin ahkera niitä sellaisia opettavaisia neuvoja lukemaan, koskivatpa ne sitten pellon tai niityn viljelystä, lehmän ruokkimista tai vasikan kasvattamista. Onneksi on kylässä aina joku pomo, viisas mies, tietävämpi muita, joka asiat parhaiten ymmärtää ja luetun sisällön oikein käsittää. Hän sitten vähemmän ymmärtäväisille "tekee selvää", mitä milloinkin on tarkoitettu.

Sillä yhtä nopeasti kuin on maanviljelys ja karjanhoito edistynyt, yhtä sukkelaan on maanviljelys-sanavarastokin lisääntynyt, niin että eihän niitä kaikkia outoja sanoja, vaikka lienevätkin supisuomalaisia, tahdo oikein käsittää.

Saukkolan Johan Petterikin oli kylän oppineempia miehiä ja sanomalehtien lukija verraton. Ja edistyksen mies kaikin puolin. Ensimäinen meijerimies oli hän pitäjässään, ja ensiksi uskalsi hän ostaa niittokoneenkin, joita nyt on joka talossa.

Mutta hänen erityisalansa oli karja. Lukuunottamatta sitä, että hän oli tottunut vaikeimpiakin lehmäin tauteja parantamaan ja toimi harvinaisella menestyksellä kätilönä lehmän poikimishommissa pitkin pitäjää, oli hän erinomainen lehmäin tuntija. Hänen karjansa olikin mallikelpoinen, eikä missään saatu voita niin paljon kokoon kuin Saukkolassa. Karja oli Johan Petterin ylpeys, ja kiitokset oli hän saanut agronoomeiltakin, jotka varta vasten olivat käyneet sitä katsomassa. Mutta kun edistys riensi jättiläisaskelin eteenpäin, alkoivat maanviljelysoppineet puuhata ja puhua siitä, että pitäisi saada aivan oman maan rotuisia lehmiä, -- että ne ne olisivat parhaita. Sekarotuiset söivät muka enemmän ja lypsivät verrattain vähemmän kuin maatiaisrotuiset...

Siitä oli pitkä ja asiallinen kirjoitus kerran eräässä maanviljelyslehdessä.

Saukkolan Johan Petteri luki ja tutki sitä, mutta ei päässyt oikeaan käsitykseen sen sisällöstä. Siinä kyllä selitettiin maatiaisrotuisista lehmistä, mutta ei sanottu tarkemmin, minkälaisia niiden tulisi olla.

Eikä sitä tietenkään kukaan muukaan kyläläinen osannut selittää.

Kerran kirkolla tuli lukkarin kanssa puhe maatiaisrotuisista lehmistä, niin Johan Petteri tiedusteli lukkarilta, että tiesikö lukkari...

"Miksen tietäisi", sanoi lukkari sukkelaan... "Ne ovat semmoisia matalajalkaisia, sarvettomia ja paksuja..." ja naureskeli sitä sanoessaan, katsellen veitikkamaisesti Johan Petteriin, joka oli paksunlainen, matalajalkainen isännän tallukka.

Johan Petteri närkästyi, sillä hän piti hyvin pahana, jos häntä vain sanottiin matalajalkaiseksi.

"Elä sinäkään niin viisaana ole... minusta näyttää, että kyllä tarvitsisit sääriisi vahviketta... leipälukkari", sanoi hän närkästyneenä ja poistui.

Mutta Johan Petterin ja lukkarin keskustelua olivat muutkin kuulleet, ja siitä puhuttiin jälkeen kirkonajankin.

Ja heinäaikana, kun Johan Petteri torui renkejään, oli muuan Erkki niminen renki alkanut sompottaa isännälle vastaan. Siitä syntyi sanasota, joka huvitti toisia.

"Mokomakin lehmäkeksi... maatiaisrotuinen."

Sen ehti renki sanomaan, mutta siitä vimmastui Johan Petteri niin, ettei ollut nähty häntä niin kiukuissaan ennen.

"Paikalla pois minun talostani", luki hän tuomion Erkki rengille.

Eikä hän asettunut sittenkään, vaikka oli Erkin pois pannut. Kiukutteli ja kärisi kaiken kesää, vähimmästäkin seikasta torui ja mellakoi. Kun hän lisäksi oli huhuna kuullut puhuttavan, että häntä kylällä takana päin sanottiin "Saukkolan maatiaisrotuiseksi", harmitti se häntä niin, että oli ärtyisenä aina.

Häntä alkoi harmittaa tuo sana maatiaisrotuinen niin, ettei olisi sitä tahtonut nähdä painettunakaan, jopa sitten, että sitä ääneen kuuli lausuttavan.

Oli kuin kirottu tuo sana tänä aikana!

Melkein jokaisessa karjanhoitolehdessä tehtiin selvää maatiaisrotuisista lehmistä ja niiden erinomaisesta lypsykyvystä.

Emäntä eräänä sunnuntai-iltana sanoi Johan Petterille:

"Etkö sinä ole lukenut, kun ne nyt niistä maatiaisrotuisista lehmistä niin paljon kirjottavat? Liekö heitä meillä yhtään?"

"Mitä sinä niistä huolta kannat -- ja ole lukematta sanomalehtiä", ärähti Johan Petteri vastaan, eikä sanaakaan puhunut lehmistä, vaikka ennen oli niistä laverrellut tunnittain.

Eräässä lehdessä oli kerrottu sonniyhdistyksistä ja kehoitettu semmoisia yhdistyksiä perustamaan. Oli myöskin ilmoitettu, että sitä varten palkattu agronoomi tulee pitämään esitelmiä asiasta ja samalla tarkastamaan karjoja, löytyisikö sopivaa siitossonnia. Paikkakunnan lehdessä oli se ilmoitettu, että kaikki saisivat tietää. Paikoista ja ajoista, joissa esitelmät pidetään, luvattiin vastedes tarkemmin mainita.