Part 2

Saukkolan Johan Petteri tuli siitä hyvilleen, sillä siinä ilmoituksessa ei puhuttu mitään tuosta kirotusta maatiaisrotuisesta. Hän tyyntyikin ja rupesi asiasta naapurienkin kesken puhelemaan.

"Ne kuuluu pitävän olla maatiaisrotuisia ne sonnit", sanoi naapuri Saukkolalle, mutta kun hänessä ei näyttänyt olevan ivaa eikä Johan Petteri huomannut hymyä naapurin suupielissä, ei hän pahastunut.

Ja jonkun viikon päästä luettiin taas lehdessä, että esitelmä pidetään Saukkolassa...

Siitä tuli Johan Petteri taas hyvilleen. Sillä se, että esitelmä juuri heille oli kuulutettu, todisti, että herrat olivat ottaneet huomioonsa hänen karjansa ja että talo oli muutenkin sopiva esitelmäpaikaksi.

Saukkolassa oli sinä talvena kaksi sonnia: toinen oli iso ja ruskean kirjava, ja sen sanottiin olevan ulkomaan alaa; mutta toinen oli pieni, matalajalkainen ja valkoinen töpsä, joka oli emännälle lahjoitettu metsäkylästä. Se oli jo tuomittu tapettavaksi, mutta oli lykätty siikemmäksi, kun liha oli halpaa.

Valkoinen jukuripää ei isäntää miellyttänyt juuri sen vuoksi, että se oli niin matalajalkainen ja pieni. Mutta emäntä siitä piti ja hoiti hyvin. Se kun oli hiljaisen luontoinen ja söi nuuskimatta ja miettimättä toisten suutteet.

"Pilaa koko karjan tuo tuommonen rakki", oli isännän tapa sanoa.

Mutta koska ilmoituksessa oli ollut, että agronoomi myös tarkastaa sopivia siitossonneja, alkoi isäntä pitää erityistä huolta isosta ruskeasta sonnistaan, jolle hän, historiaa tuntevana miehenä, oli pannut "Ilkan" nimeksi. Syötti apettakin Ilkalle ja navetassa käydessään harjaili ja puhdisteli.

Ei ollut siinä kylässä eikä kuulosallakaan sellaista sonnia kuin Saukkolassa, ja kaikki naapurit olivat yksimielisiä siitä, ettei muualla missään ole Saukkolan Ilkan vertaista.

Ja siinä uskossa oli isäntä itsekin.

Tuli sitten se toivottu esitelmäpäivä, ja agronoomi saapui Saukkolaan. Hän oli joku vasta virkaan nimitetty nuori mies, jota Saukkola ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta iloinen mies näytti olevan, laski leikkiä ja naureskeli ja ilvettään piti.

Kun sattui sunnuntai-ilta, niin väkeä alkoi karttua kovasti Saukkolaan. Tuli muistakin kylistä, että Saukkolan iso pirtti oli ihan täynnä.

Mutta ennenkuin agronoomi aloitti esitelmää, oli hän yksinään poikennut navettaan lehmiä tarkastamaan. Eikä ollut muita katsonutkaan kuin emännän valkoista, matalajalkaista sonnia. Piika Erika oli silloin huomauttanut, että täällä perässä... tämä Ilkka... täällä se sonnien sonni on...

"Jaa... jaa, kyll' mä senkin näen", oli vain Erikalle vastannut.

Isäntä ei oikein pitänyt tästä uudesta agronoomista. Se oli liiaksi poikamainen ja nauraa virnisteli joutaville asioille.

Varsinkin kummastutti isäntää, ettei tahtonut nähdä lehmiä...

"Jo se kävi navetassa", ilmoitti isännälle Erika, jolle isäntä kummastuksensa sanoi.

"Vai kävi! Mitä sanoi? Kehuiko?"

"Kehui se lehmiä kauniiksi, mutta ei sanonut olevan maatiaisrotuisia", selitti Erika.

"Ei niitä meillä tarvitakaan", tikasi isäntä ja näytti olevan pahalla tuulella.

Pirtissä seisoi pöydän takana agronoomi ja alkoi esitelmänsä. Ensiksi teki hän selkoa niistä ulkomaalaisista lehmäroduista, joita Suomessa nykyään on olemassa. Hän tiesi sanoa tarkoin kuinka paljon lehmät lypsivät vuodessa ja minkä verran söivät. Sitten hän innostui ja alkoi lämpimästi puhua kotimaisesta lehmärodusta eli n.s. maatiaisrotuisista...

"Sillä", jatkoi hän ja näytti puhuvan täyttä totta, "paitsi sitä, että tämä rotu on oloihimme parhaiten tottunut ja ilmanalaamme, niin sanoakseni, imeytynyt, on tällä rodulla se verraton etu, että ne syövät niin vähän..." (väkijoukosta kuului naurun tirskumista).

Ja sitten agronoomi selitti, että tätä rotua pitäisi jokaisen lehmänystävän harrastaa, sillä näyttää siltä, että maatiaisrotu vähenemistään vähenee ja sijaan tulee sekarotu, jota ei pitäisi enää kasvattaa.

Hän tuli käyttäneeksi useita kertoja sanaa maatiaisrotu. Saukkolan Johan Petteri istui tulipunaisena ja kuuli, kuinka takapenkillä nauraa kikatettiin. Häntä alkoi suututtaa, ja viha kiehui.

Mutta yhä enemmän innostuneena jatkoi puhuja:

"Olen tälläkin paikkakunnalla karjoja katsellut, ja ani harvassa talossa olen tavannut maatiaisrotuisen lehmän, vielä harvemmassa puhdasrotuisen maatiaissonnin." (Saukkola istui kuin kuuman pellin päällä ja yritti jo kerran sanomaan että: heitä pois juorusi.)

Mutta agronoomi jatkoi, ja kuinka lie sattunut, että näytti niinkuin olisi vähän naurahtanut:

"Oli siis suuri iloni, kun saavuin tähän taloon, josta olen kuullut paljon kerrottavan, ja kohtasin tuollaisen puhdasrotuisen, matalajalkaisen maatiaissonnin..."

Mutta kun hän sen oli sanonut, rämähti koko väkijoukko nauramaan, isäntä tuli ja iski nyrkkiä pöytään hänen nokkansa alla ja huusi:

"Lapa helvettiin...!"

Eikä ole sen ajan perästä Saukkolassa esitelmää pidetty ja tuskin vain tämän isännän eläessä pidetäänkään.

LUNTA...

(Talvella 1906)

On tuiskunnut lunta monta kuukautta: yötä päivää, pyhää, arkea. Ja lisäksi tuullut jokaiselta ilmansuunnalta niin vimmatusti, että ummessa silmin on täytynyt talonvälitkin hiihtää... Lumeen ja nietoksiin ovat peittyneet koko Perä-Pohjola, Lappi ja koko tämä pohjoinen maailma. Ei näy enää matalimmista majoista muuta kuin savu, joka näyttää nousevan suoraan kinoksesta, ja vaivainen viiritanko, joka kitkuu ja valittaa vaivojaan myrskyn käsissä. Upissa ne ovat muutkin talot melkein, vähän vain vilahtaa punaista seinää kinoksen keskeltä.

Tohmeroinen ja pehmeä kuin jauholaari on maantiekin, jota pitkin silloin tällöin, kun tuisku vaistoaa, mennä vätöstää rahtimiesten murheellinen kulkue. Mutta metsätiet ovat ummessa, ja naapurien väliset kinttupolut ovat suksen latuna, milloin ei tuisku ole niitä umpeen pannut.

On odotettu kärsivällisesti, on luotettu, että kyllä se nyt heti herkeää lumen tulo, että määrä siinä sentään on mitä taivaastakin liikenee. Niin on varrottu ja pirtin akkunasta katseltu taivasta ja taivaan rantoja, että koska alkaa seestää...

On se välisti Pohjolan taivas kirkastunutkin, taivaanrannat ovat palaneet kuin tulen liekissä, ja taivaankantta pitkin ovat revontulet sähisten ja kellertävän valjuina leimunneet.

Mutta aamulla on tuuli taas ollut etelässä, ja lunta on taivas taaskin ruvennut antamaan...

Hukkaan meni toivo jälleen!

Muutamissa taloissa alkoivat isännät käydä pahalle tuulelle, kiukkuilivat vähäpätöisemmistäkin asioista ja olivat itseensäkin tyytymättömiä; toisissa taloissa moljottivat piiat, kun joka aamu piti pirtin lämpimästä lähteä kahlaamaan navettaan ja tarpomaan kinoksissa...

Ylipään isäntä Mikko oli muutenkin kiivasta ja tulista miestä, mutta nyt kun eivät ilmat asettuneet, kävi hän ylen äreäksi. Eikä se kumma ollutkaan, kun olisi ollut hirsiä metsästä ajettava ja nyt täytyi hevosten joutilaina syödä tallissa ja miesten pirtissä. Eiväthän ne enää tämänaikuiset rengit viitsineet puhdetöitäkään tehdä. Jonkun päreen kiskoivat, siinä kaikki.

Ja se oli kumma, että joka ainoa tulija, joka talossa sattui käymään, kolisteli lunta tamineistaan ja puhkuen arveli:

"Mutta jo sitä on tuota lunta... aivan siihen hukkua hankkii..."

"No jo. Ja toista tulee. Ja kuka sen metsätienkin aukasee?" siihen toinen vastasi.

Tuota samaa jahkailemista, samaa sanomista oli kaikilla ollut monta viikkoa. Se alkoi jo kyllästyttää itsekutakin, mutta Ylipään kiivasta Mikko isäntää enimmin. Ei ollut ensinkään ihme, että äreiksi kaikki ihmiset kävivät.

Halot loppuivat: metsään ei päässyt; heinät olivat lopulla nekin, ja piiat ja emännät pitivät aivan työnään niistä alinomaa miesväelle muistuttaa... Ja yhä vain lunta tuiskusi.

Mutta jo eräänä lauantaina ilma seestyi, taivas oli suuri ja sininen, aurinko lämmin ja kulki jo korkealla, kevättä ennustellen ja kaikki muut merkit viittasivat siihen suuntaan, että jo ne nyt viho viimein taukosivat tuiskut ja loppui lumen tulo...

Hyvillä mielin oli Ylipään Mikkokin ja naurussa suin puhutteli karjakko-Erikaa ja rengeillekin ystävällisen sanan antoi. Ja hän alkoi valmistella metsään hirrenajoon. Kirveet hiottiin teräviksi, tukkireet laitettiin kuntoon, ja emäntä toimitteli viikon eväät valmiiksi laukkuihin, että aamulla varhain lähdettäisiin liikkeelle.

Ja puhteella oli hauskoja puheluita, ja koko mieliala ilosta ja hupaisaa...

Mutta illalla myöhään, kun renki Sameli palasi tallista hevosia illastamasta, istui hän ääneti uunin suuhun ja alkoi verkalleen riisua kenkiä jaloistaan, kovin miettiväisen näköisenä...

"Riisu sinäkin nyt, sammuta lamppu ja pane nukkumaan, että aamulla jaksetaan aikaseen metsään", käski isäntä, joka vuoteellaan kuorsaavan emäntänsä vieressä valvoi omissa mietteissään.

"Tuiskupa siitä näyttää tulevan vieläkin", arveli Sameli, kun puuhaili sukkiaan kuivamaan.

"Mitä h--ttiä? Ei suinkaan", kivahti Ylipään kiivasverinen Mikko ja nousi akkunasta pihalle katsomaan.

"Tuulee siellä ja lunta jo heitteli taivaastakin ja katon räystäiltä pyryä punoo", lisäsi Sameli veltosti, mutta isännästä tuntui, että Sameli sanoi sen hyvillään, ikäänkuin ilkkuen isännälle...

Ja kun Mikko silmäsi pihalle, näki hän, että siellä todella ajatti lunta... ja tuulen vinkuminen kuului selvästi... Häntä pisteli lemmon lailla.

"Kyllä kai se sinulle ja sinunlaisillesi olisi mieleen, että aina saisitte toimettomina ja laiskoina maata... kelvottomat... tässä olette riivatut haisseet monta viikkoa minun huoneessani!" Ja Mikko meni aivan Samelin nokan alle ja ähkyi: "H--ttiin minä ajan kaikki laiskat talostani... se on viljainen vissi... sinäkin veltto ja pehmeä kuin nahkiainen..."

"Elä päälle tule siinä... taikka roivaan tuolla kengällä", kiivastui Samelikin.

Siinä tuli kova tinka ja huuto, josta koko talonväki heräsi...

-- Mutta aamulla Mikko teki Samelille "rätingin", ja Sameli läksi paarustamaan ylöspäin.

Ja taivaasta yhä antoi lunta... lunta kuin pumpulia.

VARSANÄYTTELYSSÄ

Sitä oli odotettu, ei niinkuin kuuta nousevaa, vaan niinkuin suurta historiallista tapausta, joka tekee perinpohjaisen mullistuksen "olevissa oloissa"... sitä varsanäyttelyä nimittäin.

Ei ollut koskaan ennen Heinärannalla sellaista ollut; lehmä- ja maanviljelysnäyttelyitä oli pidetty, mutta hevosmiehet olivat saaneet katsella kujalta, kuinka jukuripää sonneja, kallipää lehmiä, pottuja, kaalia ja muuta roskaa palkittiin, mutta ei yhtään hevosta eikä hevosen varsaa otettu kysymykseen, vaikka takapihalla seisoi korskuvia orhia, murheellisia tammoja ja alakuloisia ruunia.

Mutta nyt!

Nyt saavatkin, saakeli vieköön, kaikki lehmäkeksit pysyä kotonaan koelypsytauluineen, kaikki lehmäkeksit ja vantukouraiset lehmänostajat...

On nyt hevosmiestenkin vuoro näyttää, että pois alta... pois alta kaikki saaplarin maatiaisrotuiset...

Iloisena uutisena tuota tulevaa varsanäyttelyä juteltiin ympäri pitäjää ja vauhdissa oltiin. Nekin, joilla ei ollut varsoja näyttelyyn vietäviksi, innostuivat niin että sylki suuhun tuli. Lehmämiehetkin innostuivat ja puhelivat hevosista nyt niinkuin ennen olivat lehmistä jutelleet.

"Mitä sinäkin, hyvä mies, puhut hevosen varsoista, joka ilmosen ikäsi olet lehmän nänniä tunnustellut", sanoi Sarvilahden Israeli Kalliomäen Moosekselle.

Sillä Sarvilahden Israeli oli olevinaan hevosmies, ja nyt oli hänellä emää seuraava maitovarsa, josta toivoi ensi palkinnon saavansa.

"Elä sinäkään vielä leveile... jos liian aikaseen kurkkuat... on sinne muillakin varsoja vietävänä kuin sinulla", kivahti siihen Mooses ärtyneenä.

Ja kaikki ne, joilla oli vuoden vanhoja tai sitä nuorempia varsoja, kaikki ne olivat kovassa touhussa ennen näyttelyä. Sillä jokainen toivoi ensi palkintoa -- tietenkin. Emiä ruokittiin paremmin, puhdistettiin ja puohattiin. Sarvilahden Israelikin pani varsalleen nimen, sillä niin kuului pitävän olla, muutoin ei huolittu.

"Vaan muistatko, milloin syntyi?" kysyttiin Israelilta.

"Muistanko? Miksen muista. Vähää ennen Jaakon päivää", muisteli Israeli.

"Vaan sepä ei kelpaa. Pitää tietää päivä ja kuu ja tarkalleen sanoa -- ei ne kelpaa nuo tuommoiset... 'Jaakon aikana'... 'ennen Perttulia'... 'Juhannuksen tienoissa'... vaan pitää tietää päivä ja kuu..."

"Haista sinä... Mistä sinä sen tiedät", kivahti Israeli, mutta huolissaan hän kuitenkin oli varsansa syntymäpäivästä.

Valkeni sitten viho viimein näyttelypäivä; se oli kirkas ja lämmin syyskuun päivä. Taivaskin tahtoi hymyillä hevosmiehille. Ja niin näytti Sarvilahden Israelista, kun hän tyytyväisenä istui kärryissään, valjaissa leveä tamma ja siinä vieressä kävellen kiharahäntäinen ja vilkassilmäinen varsa, että koko luonto hänelle hymyili, kellastunut koivu hymyili ja tummat kuuset sänkipeltojen päissä näyttivät kuin viittovan ja onnea toivottavan... Ja ihmimiset, jotka tulivat vastaan, varsaa ensiksi puhuttelivat ja sanoivat että: voi tuhannen kuinka onkin sievä...

Hymyssä suin istui Israel, ei itse kehunut, ei laittanut...

Mutta tultuaan lähelle näyttelytaloa näki hän jo kauas, että siellä liikkui väkeä pihalla ja nurkkain takana, hevosia tuli ja meni, varsoja juoksi kahakäteen, kuului hirnumisia, huutoja ja puhelua...

Tuossa näkyi ajavan Leväjärven agronoomi tuimana ja voitonvarmana... tuolla taas oli Strömin herrakin liikkeellä, pieksujalassa... ja varsoja näkyi joka kujalla...

"Pois alta!" huusi hänelle joku juuri kun hän oli pihaan tulossa.

Se oli Östmanin Viljaami varsansa kanssa.

"Äijä hoi!... aja helvetissä syrjään, ettet loukkaa varsaani..."

"Pääsee siitä jo vaikka neljän varsan kanssa", ärähti Israeli hänelle.

Kun hän sitten oli saanut tammansa kiinni ja jouti katselemaan ympärilleen, sai hän ihmeekseen kuulla, että palkintotuomareina olivat nyt samat herrat kuin lehmännäyttelyssäkin ja ettei täällä palkittu muita kuin _ruskeavärisiä_ varsoja...

Tuossa ne näkyvät olevankin, palkintotuomarit... pyöreävatsaisia, leveänaamaisia... tuokin saakeli, tuo Öystin Antti, jolla oli Israelille vanhaa vihaa...

Mutta eipä näkynyt Israelin mielestä yhtään niin sievää varsaa kuin hänellä.

Liikamaan Penjaamilla oli hyvä varsa. Se olikin polkijansa puolesta kuuluisaa hevossukua...

Olivat aloittaneet palkintotuomarit toimensa ja valinneet Kalliomäen Mooseksenkin palkintotuomariksi...

Liikamaan Penjaamin varsaa ensiksi katselivat...

"Kuinka vanha?" kysyi se palkinto tuomareista, joka näytti enimmin herralta.

"Siinä se syntyi vähän ennen heinäaikaa", vastasi Penjaami.

"Jaa, jaa, mutta minä päivänä?" tiuskasi herra.

"Pyhäilta... eli kyllä se oli puolessa yö..."

Mitä ne nuo herrat naureskelevat... tuokin Öystin Antti... perkele!

"Melkein liian pitkät jalat!" muistutti Öystin Antti. Kaikilla oli heillä kirja kädessä, johon näkyivät koukeroita tekevän.

"Omansa ovat, vaikk' ovat pitkätkin", vastasi Antin muistutukseen Penjaami.

Ja kun eivät muuta hoksanneet, niin määräsivät Penjaamin juoksemaan ja taluttamaan tammaa, että minkälainen on varsalla askel...

"Paremmin... paremmin!" huusi Öystin Antti, ja muut nauroivat.

Sitten taas merkitsivät kirjoihinsa, minkälainen oli askel.

Rantalan Villellä oli musta varsa, vuoden vanha ori, suurta juoksijasukua, mutta laiha...

"Liika laiha, ja huono väri", sanoi joku herroista, ja Leväjärven agronoomi kuului supattavan ruotsia niille herroille.

Ja "ylös" panivat.

Östmannin Viljaamin varsasta pidettiin.

"Siinä on sievä varsa", sanoivat.

Tulivat Israelin luo.

"Vankka varsa, mutta kömpelö", muistutti Öystin Antti heti.

"Niinkö on?"

"Ja laiskan näköinen... ja liika käyrät takajalat", muistutti toinenkin, ja taas supatti Leväjärven agronoomi ruotsia herroille.

"Men eljest vacker", arveli yksi herroista.

"Och fet..."

"Juu... juu", myönteli Kalliomäen Mooseskin.

"Menkää helvettiin minun varsaani näpistelemästä!" suuttui Israeli ja komenteli herrat pois.

"Tämäpä kummaa on, kun hevosille ja lehmille on samat palkintotuomarit", sanoi hän sitten, että herrat kuulivat. Mutta palkintotuomarit jatkoivat matkaansa, tutkien, tarkastellen ja tunnustellen.

Illempana jaettiin palkinnot. Leväjärven agronoomi sai ensimäisen palkinnon, mutta Sarvilahden Israelille ei annettu mitään, vaikka monelle muulle.

Mutta pois mennessään vannoi Israeli vielä kostavansa sille Öystin Antille ja Leväjärven agronoomille... Ne ne olivat perkeleet...

Illalla puhui sitten Öystin Antti hevosenkasvatuksesta ja näyttelyn merkityksestä, "valituin sanoin" tietenkin.

Ja näyttely päättyi paljoa laimeammin kuin se oli alkanut.

Mitä sitten vaikuttanee tulevaisuudessa?

ESITELMÄ APULANNOITUKSESTA

Se oli ensimäinen esitelmä laatuaan Raitikosken kylässä, eikä siitä niin pitkää aikaa vielä ole kulunut.

Ei olisi tietty koko esitelmästä, ellei Nyrkki-Sakari, jolle sanomalehdet tulivat, olisi siitä tietoja levitellyt ympäri kylää. Sillä Käkikoskella elettiin vielä vanhaa hyvää aikaa eikä tahdottu ollenkaan seurata millään alalla kaikenlaisia joutavia uudistuksia. Nyt oli kuitenkin, niin tiesi Sakari kertoa, kuulutettu lehdissä, että tammikuun viime päivänä pidetään Raitikosken Lampelassa esitelmä apulannoituksesta ja karjan jalostamisesta.

Se ihmetytti koko kylän asukkaita, sillä se oli aivan tavatonta. Sunnuntai-illoinko koonnuttiin Lampelaan asiasta puhelemaan, koska aikaa oli kullakin liiaksi ja pitkät olivat puhteet. Arveltiin sinne, arveltiin tänne, mutta selville ei päästy. Toivottiin, että Nyrkki-Sakari, joka oli räätälioppinsa saanut kirkonkylässä ja muutenkin oli semmoinen hoksaava ja viisas mies, tietäisi asiaan valistusta antaa.

Eräänä iltana taas istui Lampelan pirtti puolellaan väkeä, Nyrkki-Sakarikin joukossa. Ei ollut enää esitelmäiltaan kuin parisen viikkoa aikaa.

"Olisi se kumma tietää, mikä ne tähänkin kylään opasti", ihmetteli joku.

"Niinkö ne esitelmän pitäjät?" jatkoi toinen.

Ja kolmas arveli:

"Joutessaan kulkevat kylästä kylään niinkuin mustilaiset."

Mutta Nyrkki-Sakari tiesi selittää:

"Se on herrain kesken päätetty, että joka kylässä pidetään tänä talvena esitelmiä apulannotuksesta ja karjan ruokinnasta, että kansa oppisi oikein maataan viljelemään ja lehmiään ruokkimaan."

Tuollainen selitys vähän loukkasi raitikoskelaisia, jotka olivat varakasta väkeä eivätkä tarvinneet muista kylistä apua. Oinasmäen isäntä arvelikin heti:

"Esitelköön mitä tahansa, vaan sen minä sanon, ettei tarvita meidän talossa apulantaa, ja mitä karjanruokkimiseen tulee, niin kysyn: kuka myypi enemmän voita syksyllä kuin minä?"

Ollilan Jaakko, joka oli kylän köyhin isäntä, siihen tuumasi:

"Paljon niistä vaan on kirkonkylässäkin pidetty, niistä esitelmistä. Ja selvää on, että oppi on aina oppia ja että isommassa maailmassa apulantaa käytetään..."

Mutta ei saanut Ollilan Jaakko pitkälti asiaansa puolustaa, sillä melkein joka mies alkoi väitellä vastaan.

Ja yli kaikkien muiden huusi Oinasmäen varakas isäntä:

"Minä en käsitä muuten, mitä apulannalla tehdään? En suinkaan minä kylästä lähde lannan apua hakemaan, kun pellot ovat muutenkin jo liian lihavat."

"Ja jotka lantansa myisivät, niiltä pellot laihtuisivat", hoksasi Tarrimaan Josua, joka piti itseään viisaana.

Huomattiin että Nyrkki-Sakari naureskeli pilkallisesti. Tarrimaan Josua luuli, että Sakari ivasi hänen sukkeluuttaan, ja tiuskasi kiivaana:

"Mitä naureskelet...?"

"Sitä, että koko kylässä ei ymmärretä apulannasta mitään."

"Sinäkö sitten yksin vaan! Kyllä sen ymmärtää kraatarinkin järjellä, että apulanta on apulantaa, että jos ostan lantaa mökeistä taikka esimerkiksi kylän kraatarimestarilta, niin apuna eli lisänä se on oman lannan joukossa, he, he, he", tiuskui Tarrimaa Nyrkki-Sakarille.

"Väärinpä tiesit. Sillä sitä on monenlaista apulantaa", sanoi Sakari.

"No niin, niin... huonompaa ja parempaa apulantaa."

"Sitä tuodaan säkeissä ulkomaalta."

Mutta siihen pani Oinasmäen isäntä jyrkän vastalauseen:

"Elä helkkarissa, Sakari! Luuletko säkillisen pellossa vaikuttavan, kun ei kaikesti kuormaakaan tottele."

Ja niin väiteltiin vihoihin asti, tulematta selville, mitä apulanta oli ja minkä näköistä.

Ollilan Jaakko kyllä koki selittää, että hän oli nähnytkin apulantaa, ja että Sakari puhui totta, mutta hänen sanojaan ei otettu huomioon varsinkaan sen vuoksi, että hän oli vähävarainen. Oinasmäen isännän ja Tarrimaan Josuan luultiin parhaiten asiat ymmärtävän.

Ja semmoista kinastelua oli joka kerta kun yhteen satuttiin.

* * * * *

Kuulutettuna päivänä saapuivat jo aamulla agronoomit Lampelaan ja käskivät kylällä ilmoittaa esitelmistään ja toivoivat lukuisaa kuulijakuntaa. Eikä heidän tarvinnutkaan tyhjälle huoneelle puhua, sillä väkeä karttui Lampelan iso pirtti täpösen täyteen...

Ollilan Jaakko oli asettunut istumaan hyvin lähelle pöytää, jonka takana esitelmän pitäjät vuoroonsa puhelivat. Oinasmäen isäntä istui pyylevänä akkunan luona ja hänen edessään Tarrimaan Josua. Mutta Nyrkki-Sakari oli kiivennyt uunin otsalle ja istui siellä kuin kukko orrella.

Herrat kumpainenkin lausuivat mielihyvänsä ja ilonsa siitä, että kuulijoita oli niin paljon saapunut. Ja he toivoivat samalla, että hyvin moni ottaisi huomioonsa, mitä he selittivät niin karjanhoidosta kuin apulannastakin. Toinen herroista ensin puhui karjanhoidosta. Sitten seurasi esitelmä apulannoituksesta. Sitä kuunneltiin hyvin tarkkaavasti. Ollilan Jaakko näytti nielevän joka sanan, jonka agronoomi lausui, mutta Oinasmäen isäntä tuntui välinpitämättömältä ja yritti monta kertaa katkaista esitelmän... Kun sitten esitelmät olivat loppuneet, enin väki oli poistunut ja agronoomitkin menneet muihin huoneisiin, syntyi pirtissä vilkas keskustelu siitä, mitä oli kuultu.

"En minä vieläkään tullut hullua viisaammaksi siitä apulannasta", sanoi Oinasmäen isäntä.

"Juuri niin. En minäkään", vakuutettiin monelta haaralta.

"Puhuihan se niin selvää kieltä, että se olisi pitänyt ymmärtää", sanoi siihen Ollilan Jaakko.

"No, sanoppa sitten, kun niin viisaana itsesi pidät", tiuskasi Oinasmäen isäntä.

"Kuulithan sen niinkuin minäkin", vastasi Ollilan Jaakko.

"Eipähän sanonut, niinkuin sinä olet väittänyt, että sitä säkeissä ulkomaalta tuodaan", tinkasi Oinasmäki.

Mutta nyt sekaantui puheeseen Tarrimaan Josuakin virkkoen:

"Ymmärrettävästihän se puhui. Olisipa se pitänyt tajuta, kun moneen kertaan tolkutti. Jos elän tulevaan kesään, niin ostan jonkun säkin takasuolle ja koetan kylvää..."

"Niin tee. Vaan eiköhän teilläkin ole rahanreikiä muualle kuin lantaan... luulen, ha, ha, ha", sanoi Oinasmäki siihen pilkallisesti.

"Vaikka onkin, niin ostan minä silti kokeeksi", vakuutti Tarrimaa vain.

"Parempi kun laittaisit katon rakennukseesi, ettei tarvitsisi pöydän alle sateen ollessa piilota. Vaan minun ei tarvitse ostaa sontaa. Meillä on karjaa sen verran, että on lantaa liiaksi ja lehmät lihavat..."

"Kyllä kylän heinillä pitää isoakin karjaa", pisti Tarrimaa väliin.

"Mitä laverrat! Sanoitko minua heinänvarkaaksi! Ettekö kuulleet, hyvät ihmiset?"

"En minä sinua heinänvarkaaksi ole sanonut..."

"Sanoitpahan, sanoitpahan! Tässä on monta kymmentä korvaa ollut kuulemassa... Aha... sinä kälmi... Oletkin aina suuna ja päänä vastassani... Tiedätkö, mihin se hirvi katosi tässä takasyksynä...?"

Siitä sai taas Tarrimaa vettä myllyynsä ja nousten seisaalleen hän huusi:

"Kyllä kuulitte kylän miehet, että hän soimaa minua hirven ampujaksi... Siitä sinulle tulee kallis asia, senkin... Tiedätkö, mihin Ollilan rantaladosta mennä vuonna heinät katosivat?"

Mutta nyt vimmastui Oinasmäki ja rähisi niin, että agronoomi tuli ja rakoutti ovea, tiedustellen, mistä oli kysymys ja rähinä mainio.

"Täällä vaan koetettiin kylvää apulantaa vanhoihin ketoihin", vastasi Nyrkki-Sakari ja nauraa virnisteli.

Mutta Oinasmäki ja Tarrimaa uhkasivat kovasti toisiaan manata käräjiin.

Onhan käräjöity monesti vähemmästäkin. Sillä lailla se sitten päättyi esitelmä apulannoituksesta Raitikosken kylässä.

KUN KRUUNUNORITTA HOMMATTIIN HEINÄRANNALLE