Part 9

"En luule, herra. Tullessamme sisään oli liian pimeätä heidän nähdä."

"Hyvä. Pitäkää, jos mahdollista, vaaria heidän askeleistaan, tehkää voitavanne tytön kanssa ja tarkatkaa, mitä ikinä tapahtuu. Näkemiin."

Astuessamme ruokasaliin, istui yhdeksän henkeä jo pöydässä odotellen kärsimättömästi illallista, mutta Don Pedro istui yhä riippumatossaan mitä vilkkaimmassa keskustelussa poikansa Josén kera. Pöydässä istujista oli vain yksi valkoinen mies, laiha, surkastuneen näköinen ja käyränokkainen, jonka koko olemus täytti meidät inholla. Muut olivat sekasikiöitä, kaikenkaltaisia hylkiöitä ja roistoja, jotka olivat päässeet karkaamaan oikeuden kynsistä ja elivät rosvouksella ja ryöstöllä.

Katsellessamme näitä hylkiöitä tuntui meistä ilmeiseltä, ettemme, joutuessamme heidän valtaansa, voisi odottaa suurtakaan sääliä, sillä heillä ei olisi varmaankaan meitä teurastaessaan suurempaa tuskaa kuin metsästäjällä otuksia ampuessaan.

Huomatessaan meidät nousi Don Pedro riippumatostaan lattialle ja sanoi, ottaessaan herra Stricklandin kädestä:

"Saanko esittää Teidät työnjohtajalleni, herra Smithille Texasista. Hän on amerikalainen ja on iloinen tavatessaan jonkun, joka osaa puhua englantia, sillä hänen espanjansa ei harjoituksen puutteessa ole kaikkein loistavinta."

Englantilainen teki kumarruksen ja amerikalainen seikkailija puhui hänelle englanninkielellä, vääristellen naamaansa kuin koira, vaikkenkaan tiedä mitä hän sanoi. Sitten vei Don Pedro vieraansa kunniapaikalle pöydän päähän, oman paikkansa viereen, jota vastoin minut pantiin pienen matkan päässä olevaan toiseen pöytään, mihin minulle yksin tuotiin ateria, koska minun ei puhdasverisenä intiaanina sallittu syödä yhdessä seurassa noiden sekasikiöitten konnien kanssa. Kun Don José oli istuutunut pöydän toiseen päähän amerikalaisen kanssa, alkoi ateria, joka oli verraton.

Keskusteluun, joka nyt seurasi, en minä ottanut lainkaan osaa, paitsi roistojen pyytäessä minua juomaan viiniä kanssaan, sillä he tahtoivat saada minut juovuksiin; mutta näyttäessäni puuhailevan ateriani kera, minä ajattelin paljon ja tarkkasin vielä enemmän. Keskustelun seuraamisen heitin sikseen, koska en sitä tarkkaan kuullut ja koska englantilainen sen minulle kertoi.

"Maistakaahan vielä tätä burgundia", sanoi Don Pedro, kun ruoka-astiat oli korjattu pois, täyttäessään lasinsa seitsemännen tahi kahdeksannen kerran, "se on oikeata lajia, suoraan Ranskasta, vaikkeikaan siitä koskaan ole tullia maksettu", ja hän nilkkasi ilkeällä silmällään.

"Terveydeksenne, herra, ja eläkää kauvan, tehdäksenne eilisenlaisia urotöitä monta, pelastettuanne poikani mereen hukkumasta. Muuten, tiedättekö, että Santa Marialla sanottiin Teillä olleen pahan silmän, joka sai aikaan haaksirikon? Samaa sanottiin myös pitkänaamaisesta toveristanne intiaanista."

"En totta tosiaan tuota ennen kuullut", vastasi herra Strickland nauraen; "mutta jos niin olisikin, ei paha silmämme teitä kauvemmin häiritse, koska lupaamme jatkaa huomenna matkaamme."

"Loruja, ystävä, loruja; ette kaiketikaan luule minun tuollaisia pilapuheita uskovan, vai luuletteko? Voidaan sanoa paljon asioita, joilla on vain leikin luonne. Näinpä", ja hän korotti äänensä niin, että minä voin kuulla häntä pöydästäni, "Teidän kumppaninnekin, tuo tuolla, -- eikö hänen nimensä ole Ignatio? -- kertoi laivalla maineelleni ikävän jutun, jota hän varmasti itsekään ei uskonut", ja siinä samassa hän tuijotti minuun, lisäten röyhkeästi: "Eikö olekin niin, intiaani?"

"Jos kysytte minun mielipidettäni, Don Pedro", vastasin eteenpäin nojaten ja puhuen hyvin selvästi, "sanon, että on hyödytöntä toistaa sanottuja sanoja tahi muistella tehtyjä tekoja. Jos sanoinkin joitakuita sanoja, tahi jos Te joskus menneisyydessä teittekin joitakuita tekoja, ei täällä, Teidän vieraanvaraisen kattonne alla, ole oikea paikka tuoda niitä esille."

"Aivan niin, intiaani, aivan niin; Te puhutte kuin oraakkeli, kuten Montezuman oli tapana sanoa Cortesille, kunnes Valloittaja keksi keinon opettaa hänelle rehellistä puhetta, -- suuri mies, tuo Cortes, hän ymmärsi kohdella intiaaneja." Sitten sylkäsi hän lattialle ja, katsottuaan pöytään, sanoi herra Stricklandille hieman huolestuneella äänellä.

"Sanokaahan", hän virkkoi, "sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka monta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?"

"Laskien ystävänikin mukaan, on meitä kolmetoista", hän vastasi.

"Niin minäkin ajattelin", sanoi kiroten isäntämme, "ja on liian myöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset -- ja niitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa -- pahoista merkeistä. Näen Teidän pitävän minua hupsuna."

"En lainkaan", hän vastasi; "olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä mielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä."

"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime kerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi amerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää liikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille, ja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja tappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin nukutte -- miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan, mutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi."

"Totta tosiaan", vastasi herra Strickland; "oli kummallista, että kaksi juopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa."

"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että intiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta sitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo intiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus tahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat sopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä kaikkialle", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.

"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä", hän jatkoi; "pahat henget, joita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös salakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät minne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain ilmoittaa mitään niistä.

"Niin" -- ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän kallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan -- "minulla on tällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen kastamaton intiaani, -- en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen pahempi, -- ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen; -- ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen, näytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät, sillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana, vaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku miehiä katsomaan häntä", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin, "mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.

"No niin -- voitteko uskoa sitä? -- tällä tytöllä ja hänen vanhalla isällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta meistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä, että kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja ottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun."

KAHDEKSAS LUKU.

Illallisella ja illallisen jälkeen.

"Kuulkaahan herra, jos Teitä huvittavat vanhat rauniot ja intiaanit, on Teidän täytynyt kuulla kerrottavan heimoista, jotka muka asuvat metsäseuduissa, minne ei ainoakaan valkoinen mies ole astunut jalallaan, ja heidän ihmeellisistä kaupungeistaan, joiden sanotaan olevan täynnä kultaa. Monet väittävät näitä kertomuksia valheeksi, ettei muka olisikaan olemassa sellaisia heimoja ja sellaisia kaupunkeja. Näin sanovat he siksi, ettei kukaan ole löytänyt niitä; mutta minä puolestani olen aina uskonut että näissä jutuissa on jonkunmoista perää, sillä muutoin ne eivät olisi säilyneet niin kauvan.

"No, muutamia kuukausia sitten kuulin, että muuan vieras intiaanitohtori, jonka sanottiin tulleen kaukaa sisämaasta, asusti metsässä jossakin erään naisen kanssa, mutta missä hän asui, sitä en tiennyt enkä viitsinyt siitä ottaa edes lähemmin selvää. Noin kahdeksan viikkoa sitten satuin kumminkin kysymään eräältä intiaanilta tullia, jota minä kannan kaikilta ohikulkijoilta -- palkkiona siitä, että pidän kunnossa teitä -- ja tuo intiaani maksoi tullinsa pienellä kultapalalla, jonka kummallekin puolelle oli lyöty sydämen kuva.

"Ette taida ehkä tietää, vaikka minä tiedän, että sydän on ja on ollut jo monta sukupolvea pyhä tunnusmerkki intiaanien kesken, sillä se nähdään heidän raunioissaankin, vaikkakin vain piru, heidän herransa, voi sen tarkoituksen selittää.

"Kun näin siis merkillä varustetun kultapalasen, kysyin intiaanilta mistä hän oli sen saanut, ja hän kertoi minulle, että se oli tuon tohtorivanhuksen hänelle antama maksu ruuasta. Hän kertoi myös, mistä voisin hänet löytää ja lähti tiehensä, mutta hänen sydämensä oli petosta täynnä, sillä hän valehteli paikan ja antoi minun etsiä turhaan. Niin, lyhentääkseni pitkää kertomustani, vaikkenkaan vielä tiedä missä tuo intiaani piileskeli, minä sain hänet kiinni salajuonella -- ai, ja samalla hänen tyttärensäkin.

"Se oli hyvin yksinkertainen juttu. Eräs mies tällä paikkakunnalla tunsi toisen miehen, joka kävi tohtorin luona metsässä hakemassa lääkettä, mutta joka ei tahtonut ilmoittaa hänen kätköpaikkaansa. Mutta palvelijani viekoitteli sen häneltä seuraavalla tavalla: hän lähetti ystävänsä kautta ruikuttavan pyynnön tohtorille, että tämä tulisi parantamaan hänen kuolevaa lastansa, joka oli jossain lähitalossa, ja jota ei voitu liikuttaa.

"Lopulta tulikin tohtori tyttärineen. Niin, he astuivat keskellä yötä suoraan ansaan, juuri tähän taloon, herra, ja huomasivat erehdyksensä vasta lukkojen taa jouduttuaan ja nähtyään tuon kuolevan lapsen olevan vain Teidän nöyrä palvelijanne, Don Pedro Moreno.

"Voin tunnustaa Teille, herra, nauraneeni aika lailla, kunnes miltei huudahdin nähtyäni heidän kasvonsa, sillä heissä ei ollut lainkaan mitään nauramista, mies oli kuin vanha kuningas ja tyttö kuin kuningatar, aivan erilaisia kuin intiaanit näillä tienoin. Ensinnäkin oli heillä sellaiset viitat etten ole milloinkaan nähnyt, pohja palttinaa, koristettu vihreillä sulilla."

"Kun ukko huomasi olevansa häkissä, kysyi ihan missä oltiin ja mikä tarkoitus kaikella oli, puhuen mayankieleen vivahtavaa murretta, jotta minä saatoin ymmärtää häntä erinomaisen hyvin. Sanoin hänen saavan olla vieraanani jonkun aikaa, ja vein hänet tyttärineen kahden miehen avulla varmaan paikkaan, jolloin hän oli vallan haljeta raivosta ja kirosi kamalasti meidät kaikki, eritotenkin sen miehen, joka oli hänet kavaltanut. Niin kaameat olivat hänen kirouksensa ja kosto, jonka hän vannoi lähetettävän taivaasta meille, että tukka nousi pystyyn päässäni; ja mitä mieheen tulee, joka hänet petti, uskotellen lapsensa sairautta, tapahtui niin, että hän kuoli kahden päivän kuluessa äkkiä sisäisestä kauhistuksestaan. Kun toinen mies kuuli toverinsa kuolemasta, pakeni hän näiltä tienoin, peläten samanlaista kuolemaa, eikä hänestä sittemmin ole mitään kuulunut."

"Näin ollen, herra, siis minä yksin tiedän näiden lintujen häkin. Tänä yönä aion esittää poikani heille, sillä muihin en uskalla luottaa, enkä anna kenenkään intiaanin päästä heidän lähelleen."

"Niin, kun vankini olivat ensimäisestä mielenliikutuksesta tyyntyneet, puhuin minä heille ristikon lävitse, sanoen haluavani tietää mistä he olivat saaneet noita sydämen kuvalla leimattuja kultaharkkoja, mihin ukko vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan mistään sellaisesta kullasta. No, tiesin hänen varmasti valehtelevan ja keksin toisen juonen. Komero, mihin heidät suljettiin, oli sama, missä vanhat munkit pitivät vankina kerettiläisiksi epäiltyjä, ja sen lähellä on salainen paikka -- niitä on tässä talossa paljon, herra -- mihin voi urkkija piiloutua ja sekä nähdä että kuulla kaiken, mitä komerossa tapahtuu."

"Tähän paikkaan asetuin makuulle, rottien juoksennellessa ylitseni, sillä niin hartaasti halusin päästä asian perille. Lopulta näytti toivoni toteutuvan, sillä he alkoivat puhella. Paljon oli heidän keskustelussaan minulle hyödytöntä, mutta vihdoin sanoi tyttö, tarkastettuaan vanhaa, seinällä riippuvaa kullattua ristiä:

"'Katsokaahan, isä, tässäkin on kultaa.'

"'Se on kultausta, eikä kultaa', hän vastasi; 'minä tunnen sen tekotavan, vaikkeikään sitä meillä käytetä muutoin kuin suojelemaan metsästäjäin käyttämiä keihäitä ja nuolenpäitä ruostumiselta!' Sitten hän jatkoi:

"'Mitähän mahtaisi sanoa tuo pahasilmäinen, ahne, valkoinen varas, jos hän tietäisi meillä olevan pienessä temppelissä niin paljon tuota metallia kuin hän tarvitsisi täyttämään tämän komeron viiteen kertaan lattiasta kattoon asti?'

"'Hst!' sanoi tytär. 'Näillä seinilläkin voi olla korvat. Älkäämme olko varomattomia, sillä vain tietämättömyyttä näytellen voimme päästä vapaiksi!'"

"No", kysyi herra Strickland innoissaan, "mitä vastasi siihen Zibalbay? Luulen Teidän sanoneen tuon miehen nimen olleen Zibalbay", hän lisäsi, koettaen sotkea varomattomuuttaan.

"Zibalbay! Ei, en ikinä minä maininnut sitä nimeä", vastasi Don Pedro epäillen ja muutti äkkiä esitystapaansa. "Hän ei vastannut mitään. Kun seuraavana aamuna tulin tekemään kysymyksiäni, olivatkin linnut tipotiessään. On vahinko, sillä muutoin olisin voinut kysyä tuolta ukolta -- onko hänen nimensä Zibalbay. Otaksun intiaanien päästäneen heidät pakenemaan, mutta en siitä päässyt selville."

"Kuinka, Don Pedro, juurihan sanoitte heidän olevan vielä tässä talossa?"

"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan nimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus se antaa -- uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa puhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän, herra, ottamaan kuppi kahvia -- se on hyvää."

"Kiitos, ei", vastasi englantilainen, "en juo koskaan kahvia illalla, se estää minulta unen."

"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme itse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta."

"Se on myrkkyä minulle, en uskalla", hän sanoi. "Mutta sanokaahan minulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä pöydässä, teidän viljelyksiänne?"

"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin kun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta he ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen, hellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa salata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista, mutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin maanviljelys.

"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit vaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin hiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla kiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa."

"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen toisensa", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan osannut vaieta.

Äkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen iloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.

"Olen väsynyt, herra", hän sanoi, "niinkuin Tekin varmasti olette, ja jos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa. Ehkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes haluatte käydä levolle."

Noustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran epävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.

Kun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö Luisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja texasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko, olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja pyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä näyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa ja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa haaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen pelata.

"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä", sanoi Don José, "sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja vyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään sivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis juttelemaan, kun nuo muut pelaavat."

"Niin, se on paljon parempi", vastasi herra Strickland ja hoippui tyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja sikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin pelirahat olivat mitättömiä -- ne olivat kakaopapuja -- ja kuunteli pelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.

Puhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän alkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa maata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut erästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli murhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas, miten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin ajamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat kuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin, joita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland, malttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.

Kaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni oli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken mitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani, kuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo konnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.

Minä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta olin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen pitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien ja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä ihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa läsnäolollaan.

Nämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don Smith tokasi äkkiä:

"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko keväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla, missä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa. Muistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla hänen huutonsa."

Hän nauroi raa'asti ja lisäsi: "Käykäähän, kuningas, ottamaan ryyppy."

"Kiitos, herra", vastasin, "olen juonut."

"Polttakaahan sitten sikaari, oi kuningas."

"Kiitos, herra, en polta tänä iltana enään."

"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda", sanoi Don Smith, "antakaamme hänelle siis pyhääsavua", ja otettuaan lautasen, hän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen. Sitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut kohoilivat ilmaan ympärilläni.

"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin", sanoi amerikalainen käsiään paukuttaen; "kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö, joka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni --."

"Ei, ei, toveri", katkaisi hänet José, "eivät Teidän kujeenne käy tänä iltana -- unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin tehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen", hän lisäsi juopumuksen raivossa. "Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla ollessamme."

"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut minä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi, jotta olisi lakannut valehtelemasta."

"Sen minä kyllä teenkin", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; "hän on solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on suoritettava korvaus siitä", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti sitä kasvojeni edessä.

En siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä välähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos vähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:

"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa, mutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä väkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat vieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei korkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua."

"Tappakaa, José, tuo sika", sanoi Smith; "hän pilkkaa Teitä taaskin. Niin säästytte pitemmästä vaivasta."

Kun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi herra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.

"Kuulkaahan, ystävä", hän sanoi, "leikki sijansa saakoon, mutta Te jatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle", ja tarttuen miestä olkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään sellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja vieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville, mistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.

Tällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä unestaan, näki hetken tulleen astua väliin.

"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!" hän huusi uneliaana riippumatostaan. "Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja lopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle -- on aika heidän jo käydä nukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne ainaiseksi tauonneet."

"Ymmärrän yskän", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä. "Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat, nukkukaa hyvin", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.

Ovella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli meitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt heidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don Smith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta muut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin miehiin.

Don Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti meihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton ääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue hautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli kynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua värisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.

Pian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven jälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä pulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.

"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin murheellinen?" kysyi herra Strickland.

"Luisa kyllä toi ruokaa minulle", hän kuiskasi. "Kuulkaahan, herra, ja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet tappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän kuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä tapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan lapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla kaivetaan meidän hautamme lattian alle."

Kun me tämän kuulimme, masentui mielemme, sillä olihan kauheata ajatella, että olimme muutaman tunnin sisällä tuomitut lepäämään saman lattian alla, missä nyt vielä elossa kävelimme. Jos nuo roistot olivat määrätyt tappamaan meidät, näytti kohtalomme auttamattomalta, koska meillä oli vain veitset puolustukseksemme, sillä vaikka olimmekin pelastaneet pistoolimme ja jonkun verran ruutia ruutisarveemme, oli kosteus pilannut haaksirikossa kaiken ruudin, jottei se voinut syttyä.

"Pelkään että olimme liian uhkarohkeita lähtiessämme tänne", sanoin minä, "ja ellemme voi heti paikalla paeta, saamme hengellämme maksaa uhkarohkeutemme."