Part 8

Ei mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä hänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka lojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen syntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä, heittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset että ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä ihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan. Sokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki yhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa aluksessamme, ties minne.

Kun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui pelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden voimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä uhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani, mutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut ollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut surra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi vartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin, ettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.

Itse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska kuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet yllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata välttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan kuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin hirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon kauhuissa ja jännityksessä.

Sentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani, itsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken kuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan tulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä vaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.

Kuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä, mutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani äänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:

"Herätkää, herätkää -- me olemme pelastuneet!"

"Pelastuneet?" sanoin hämmentyen. "Mistä?"

"Kuolemasta aaltoihin. Katsokaahan."

Suurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat kasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja vaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä vaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.

"Missä olemme?" kysyin.

"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!" vastasi Molas. "Olemme pimeässä soluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri noiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja tuolla edessämme on siunattu maa."

Katselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden seassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra Strickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla, pää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen pohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.

Mitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet, oli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen istuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen hieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta Molas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan kokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin ajan.

"Sanokaahan, päämies", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja kärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros, "voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa meidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole enään voimaa."

Minä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike koski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin, pilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.

Kun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen rannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan hänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja lämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä alla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain nukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin minunkin.

Meidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä, puolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan onnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät nuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä lammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa kuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan matkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä täytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut. Kerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin, paljastaen ne jälleen ja sanoen:

"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen, mutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin henkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi."

"Samaa sanoin minäkin, herra", minä vastasin; "vain nuo, jotka airoissa ponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä. Käykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi kuivat", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.

Astuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

"Olette urhea mies, olette pelastanut meidän kaikkien hengen."

"Ei, herra, en minä ole", vastasi intiaani. "Unohdatte, että mukanamme oli Sydämen Haltija, ja Sydän, joka on säilynyt niin kauan, ei voi hukkua. Tämän me tiesimme ja siksi ponnistimme, vakuutettuina ettei touhumme ollut turhaa."

"Alanpa pian uskoa tuohon teidän taikakaluunne itsekin, Ignatio", sanoi herra, kohauttaen olkapäitään; "viime yönä se ainakin teki meille hyvän palveluksen."

Sitten hän peseytyi. Hänen pukeutuessaan saapui kylästä naisia kantaen vasuilla jauhokakkuja, papuja, paistettua kaurista ja pullollisen aqua ardientea, tämän maan viinaa. Tämän varaston ääreen me istuuduimme kiitollisina, ja ennenkuin olimme ateriamme lopettaneet, saapui kylän päämies, esittäen itsensä ja lausuen kunnioituksensa, pyytäen meitä samalla asuntoonsa.

Kuiskasin nyt Molasille, joka oli jonkun verran tuttu tämän miehen kanssa, että hän puhuttelisi häntä kahdenkesken, ilmoittaen arvoni ja tiedustellen, oliko hänellä tietoja tuosta vieraasta, jota tulimme tapaamaan, tohtori Zibalbaysta. Hän nyökkäsi ja totteli, ja hetken kuluttua nousin minäkin ja seurasin häntä puitten suojaan, missä veljesliittoomme kuuluva päämies puhutteli minua suurella kunnioituksella.

"Minulla on uutisia, herrani", sanoi Molas. "Tämä mies kertoo kuulleensa vanhasta intiaanista tyttärineen. Mutta tänä aamuna kertoi muuan virtaa alas tullut mies, että Don Pedro Moreno, tuon Don Josén isä, oli vanginnut heidät molemmat noin viisi tai kuusi päivää sitten ja sulkenut heidät tyrmään Santa Cruzin maatilalle, missä he nyt olivat, joko kuolleina tai elävinä."

Mietin hetkisen ja lähetin sitten hakemaan herra Stricklandin, jolle kerroin kuulemamme.

"Mutta mitä tuo roisto sitten voisi tehdä vanhalle intiaanille ja hänen tyttärelleen?" hän kysyi.

"Herra unohtaa", sanoi Molas, "että Don Pedro ryösti minultakin tohtorin antamat kultakolikot, ja että tyhmyyksissäni kerroin hänelle, keneltä ne olin saanut. Epäilemättä tahtoo hän saada tietää, mistä kaivoksesta tuo kulta on kaivettu, ja missä pajassa siihen on lyöty Sydämen merkki. Ja onhan siellä tytärkin, jota joku mies voi pitää arvokkaampana kuin kaikkea Meksikon kultaa yhteensä. Niin, herra, pelkään että matkanne on hyödytön, sillä ne, jotka lähtevät Don Pedron vieraiksi, jäävät hänen luoksensa helpostikin ainiaaksi."

"Se on, minun mielestäni, meidän kumminkin uskallettava", sanoi herra Strickland.

"Niin on", minä vastasin. "Tultuamme näin kauas tapaamaan tätä vierasta, emme voi palata tyhjin toimin. Olemmehan sitäpaitsi eläneet pahemmissakin vaaroissa kuin Santa Cruzin vaarat voivat ollakaan."

SEITSEMÄS LUKU.

Maatila.

Palattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan merimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni purjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se meitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään. Sitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he suotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän sanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.

Vastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että meillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme retkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä kovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät he voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli ilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.

Kuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi vyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta, jotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja kumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme, tarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä välähtävän nähdessään kultavyön.

"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon", hän sanoi, puuttuen ensi kertaa puheeseen. "Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana, niin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin."

"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme", vastasi herra Strickland; "me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä vyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska tuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän laillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?"

"Jos sallitte", vastasi meksikolainen, "kävelen kanssanne Potrerilloon päin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän seuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota hänen vieraanvaraisuuttaan Teille."

"Rehellisesti puhuen, Don José", sanoi herra Strickland, "viime kokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin tekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä muut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?"

"Herra", vastasi mies katuvan näköisenä, "jos niin yritinkin, oli se kauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä sekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja. Herra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta Teitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän saaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus juovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin on, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle ovat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä unohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän, ainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme varustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen."

"Varmasti aiommekin ostaa muuleja ja pyssyjä", vastasi herra Strickland. "Jos luulette isänne voivan myydä niitä, tahdomme nauttia ystävällisyydestänne ja viettää yön tai pari maatilallanne."

"Herra, kaikki on siellä Teidän käytettävissänne", vastasi Don José hyvin kohteliaasti; mutta hänen puhuessaan näin minä hänen silmissään välähtelevän kavalan tulen.

"Epäilemättä", keskeytin, "sillä onhan Don Pedro Moreno kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Ennenkuin kutsunne lopullisesti otan vastaan, uskallan pyytää suojeluslupaustanne, erittäinkin kun olemme aseettomia, lukuunottamatta pistoolejamme ja veitsiämme."

"Tahdotteko loukata minua, herra?" kysyi vihaisena Don José.

"Enpä laisinkaan, herra, mutta minua hieman kummastuttaa, että Te, joka kaksi päivää sitten kieltäydyitte syömästä yht'aikaa 'intiaanikoiran' kanssa, haluaisitte suorastaan saada tuon saman koiran kattonne alle."

"Enkö ole jo valittanut mielipahaani kaikesta, mitä tapahtui?" hän vastasi, "ja voiko mies muuta enään? Herrat, jos mikä tahansa ikävyys uhkaa Teitä isäni talossa, vastaan minä siitä henkeni uhalla."

"Se riittää kyllä", tarttui puheeseen herra Strickland, "koska sellaisessa tapauksessa varmasti panisimme Teidät täyttämään lupauksenne. Sanokaahan, miten pitkä matka on maatilalle tästä paikasta?"

"Jos heti lähtisimme, olisimme siellä auringon laskiessa", hän vastasi, "tahtoo sanoa jalan, vaikkakin ratsain kestää matka sieltä virran suuhun vain kolme tuntia."

"Lähdetään sitten", hän sanoi, ja kymmentä minuuttia myöhemmin olimme matkalla.

Ennenkuin läksimme, otimme rakkaat jäähyväiset merimiehiltä ja kylänpäämieheltä sekä muilta, jotka kuulivat meidän aikovan lähteä yöksi Santa Cruziin.

"Sillä paikalla on paha maine", sanoi kylänpäämies, "ja se on varkaiden ja salakavaltajien pesä -- meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin lasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don Pedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset teitä hänestä!"

"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni", vastasin; "mutta varmastikin on Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei meitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa Campechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä."

"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa", vastasi kylänpäämies, pudistaen päätään, "hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he välitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani, luottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä mahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan."

Kävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta kantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli hävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli kova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia varjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme jälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan, missä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli määrännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.

Käveltyämme laajan viljapellon poikki -- jossa nyt kasvaa kahvipensaita -- saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat hyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui taloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.

Hetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin, joka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin munkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä, sillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi miestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota tarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat sekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään nurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies, kauniin intiaanitytön tuudittamana.

"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa", sanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. "Isä, tässä on se urhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä intiaaniherra, joka -- ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin, olen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu heidän olevan tervetulleita täällä."

Kuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä horroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi istumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies, noin kuudenkymmenen vuotias -- niin lyhyt tosiaankin, että vaikka riippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet lattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö oli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa hänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan, sillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka ja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet, puoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit, voi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme vakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen kasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan kumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.

"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta laivasta", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin kalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. "Hän kertoo minulle Teidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä. Hyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi uskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni säilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen moneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa omituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo ja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä", ja hän katsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan, juronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä salavihkaa.

"Sanokaahan minulle", hän lisäsi, "mikä on saattanut minulle ilon nähdä teidät täällä?"

"Sattuma, Don Pedro", vastasi herra Strickland. "Tämän vanhan maan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla Palenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin haaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne. Neuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän vieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja muuleja."

"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan kummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien keskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet, ellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion nimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin kerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!" -- ja hän sylkäsi lattialle -- "taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin vilunhyristys."

"No", hän jatkoi, "olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne ja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken kaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte peseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa, apotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis -- hyvästi siihen asti. Menehän tyttö auttamaan heitä", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen, joka oli kiikuttanut riippumattoa; "siellä tarvitaan vettä ynnä muuta."

Nainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu kädessä, valaisten käytävää.

"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein maannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä sitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen kuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää pesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat lähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa."

"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon mukavuuksien jälkeen", sanoi Don José, "mutta se on vierashuoneemme, paras mitä voimme tarjota."

"Kiitos vaan", vastasi herra Strickland, "kaikki on hyvin, joskin vieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta", ja hän osotti eteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania polttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa sielua ulos kuolevasta ruumiista.

"Sieviä, eivätkö olekin?" sanoi Don José; "olen tahtonut yläpuolta maalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten tiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa, eikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette valmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos seuraatte ruuan hajua", ja hän lähti huoneesta.

"Odottakaahan", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, "ehkä pidätte huolta palvelijammekin ruuasta", ja minä osotin Molasia, "koska herranne eivät tahdo häntä samaan pöytään."

"Kyllä", vastasi tyttö, jonka nimi oli Luisa, katsellen tutkien kasvojani.

Tällä välin oli Don José ehtinyt ulos ovesta, jonka ilmavirta sulki hänen jäljessään. Olin aikeissa alkaa merkkikuulustelun, kun muistinkin, etteivät naiset meidän Liitossamme ole varsinaisia jäseniä, ja minä kuiskasin muutamia sanoja Luisan korvaan ja tein merkin kädelläni. Hän antoi tutun vastauksen, joka on jo lapsillekin opetettu, jonka jälkeen lausuin uuden, Sydämen Läsnäolon tunnussanan.

"Missä?" hän kysyi, katsoen kumpaakin meitä.'

"Tässä", minä vastasin ja vetäen tunnusmerkin esiin, minä annoin hänen silmäillä sitä.

Hän katsoi ja osoitti alamaisuutta, ja samalla hetkellä kuulimme Don Josén kutsuvan häntä.

"Tulen", huusi tyttö vastaukseksi ja lisäsi kuiskaten:

"Armollinen herra, Teitä uhkaa vaara tässä talossa. En voi nyt kertoa, mutta jos mahdollista palaan takaisin. Viini on vaaratonta, mutta älkää juoko kahvia, älkääkä nukkuko, vaikka käytte sänkyyn. Tutkikaa lattiata niin ymmärrätte syyn. Tulen, herra! Tulen!" ja hän kiepsahti ulos huoneesta.

Tytön mentyä astui herra James ovelle ja lukitsi sen, kääntyen takaisin ja sanoen:

"Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Ignatio?"

En vastannut, vaan sysäsin syrjään toisen sängyn ja tutkin lattiaa sen alla. Se oli tahrainen toisin paikoin. Sitten otin peitot pois kummastakin vuoteesta ja tutkin patjoja ja näin niidenkin olevan tahraisia, vaikkakin vähän, sillä ne oli pesty. Sanoin sitten:

"Ihmisiä on kuollut näissä vuoteissa, herra, ja nuo tahrat ovat heidän vertansa. Tuntuu siltä, että Don Pedron vieraat nukkuvat hyvin; ensin heitä hoidetaan, sitten heidät murhataan; ja tätä tarkoitusta varten meidätkin on viekoteltu taloon. No, eihän muuta voinut odottaakaan."

"Se on lohduttava tulevaisuudenkuva", hän vastasi; "olemme tämän miehen vieraita, kaiketikaan ei hän meitä --" ja hän veti kädellään ympäri kurkkunsa.

"Kyllä hän tahtoo, herra, ja tätä varten on Don José meidät tänne tuonut. Kun muitakin on murhattu, ei ole luultavaa että me säilyisimme, koska Don Pedro luulee olevansa varma, ettei englantilainen matkusta ilman suurta rahasummaa. Ennenkaikkea meillä on ollut riita pojan kanssa ja tunnemme isän liian hyvin."

"Sanon vieläkin, että tulevaisuudenkuva on lohdullinen", vastasi herra Strickland. "Olisi kerta kaikkiaan ollut parempi hukkua kuin jäädä noiden roistojen teurastettavaksi tähän kaameaan paikkaan. Mikä kuolema!"

"Ei menetetä toivoa vielä", vastasin. "Meitä on varoitettu ajoissa, ja luulen siksi pelastuvamme tuon tytön ja muiden talossa olevien intiaanien avulla, koska tunnin sisään kukin on saanut tietää keitä me olemme ja on valmistunut uhraamaan henkensä meidät pelastaakseen. Mehän tulimme määrätyssä tarkoituksessa, tietäen vaaramme. Ollaanpa valmiit käymään noiden miesten kanssa aterialle rohkein katsein; sillä voitte olla varma, ettei mitään hyökkäyksiä tapahdu ennen yömyöhää, kun he luulevat meidän nukkuvan. Oletteko ymmärtänyt, Molas?"

"Olen", vastasi intiaani.

"Odottakaahan tässä tahi tuossa toisessa huoneessa, kunnes me palaamme, ja jos intiaanityttö tulee, ottakaa häneltä selville kaikki, mikä koskee tohtorivanhuksen ja hänen tyttärensä olinpaikkaa ja muita asioita, sillä kuullessaan Teidän olevan Liiton jäseniä, puhuu hän kyllä. Onko kukaan Teitä tuntenut?"