Part 7

Äkkiä koneet alkoivat taas käydä, vaikkakin epätasaisesti kuin ontuva muuli. Kun aamu oli muuttunut päiväksi, tuli valvas, ja ohut musta pilvi katosi taivaanrannalta. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä kertoi Molas, osoittaen matalaa rantaviivaa ja erästä kohtaa, missä meri kuohui valkeana, että siellä oli Grijalva-virran matalikko ja että sen takana oli Fronteran kylä, päämäärämme.

"Hyvä", sanoi herra, "luulen että käyn hakemassa tavarani kannelle", ja käytyään hytissään hän toi peitteitä ja ruokaa sisältävän säkin.

"Miksi haette tavaroitanne?" kysyi kapteeni siinä samassa. "Aiotteko tarvita niitä tänä iltana?"

"Juuri siksi niitä haen", hän vastasi. "En halua nousta Fronterassa maihin ilman muuta."

"Nousta maihin Fronterassa, herra? Ei kukaan tästä laivasta nouse siellä maihin kuuteen tai seitsemään päivään. Sivuutamme Fronteran ja menemme suoraan Campecheen, jonne me, pyhimysten avulla, pääsemme huomis-iltana."

"Mutta minä olen ostanut liput Fronteraan", sanoi herra. "Asiamies antoi ne minulle, ja minä vaadin että meidät lasketaan sinne maihin."

"Aivan oikein, herra. Jos kaikki käy hyvin, poikkeamme Fronteraan tästä viikon päähän, ja silloin pääsette maihin ilman lisämaksua, mutta ennen sitä en ole määrännyt poikettavaksi muissa satamissa kuin Campechessa -- ellei pohjoistuuli minua muuhun pakota."

"Upottakoon pohjatuuli teidät, teidän laivanne ja asiamiehenne ja kaiken, mikä teille kuuluu", vastasi herra Strickland niin kiukkuisella äänellä, että kuulemassa olleet meksikolaiset matkustajat alkoivat nauraa englantilaisen raivoa, joskin ajattelevammat tekivät ristinmerkin välttääkseen pahoja enteitä.

Nousipa silloin kina, sillä herra Strickland -- jonka luonne, kuten jo mainitsin, ei ollut kaikkein rauhallisimpia -- raivosi ja manasi mitä hillittömimmin; kapteeni kohautteli olkapäitään ja puolusteli itseään; matkustajat hymyilivät; mutta nähdessäni, ettei asiata voinut auttaa, pysyin minä rotuni tapaan rauhallisena. Vihdoin livahti kapteeni tiehensä, otsaansa pyyhkäisten ja lisäten:

"Mitä ihmeen väkeä nuo englantilaiset oikein ovat? Pitää tuollaista melua pikku asiasta! Pyhä Neitsyt! mikä kumman kiire heillä aina on? Eikö huomenna ole yhtä hyvä kuin tänään -- ja parempi vielä?"

Sinä iltana söimme illallisen yhdessä kannella, sillä kummallakaan ei ollut lainkaan halua mennä alas ruokasaliin ja kohdata Don José Morenoa, jota emme olleet vilaukseltakaan nähneet sitten eilis-illan. Lopettaessamme ateriamme himmeni valo ja taivas kävi kumman tummaksi, ja samalla ilmestyi pohjoiselle taivaalle pilvenlonka, samanlainen kuin olimme nähneet taivaanrannalla auringon noustessa. Mutta nyt se oli uhkaavan punainen ja hehkui kuin sulatusuunin lieska pimeässä.

"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio", sanoi englantilainen minulle, ja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään lyhyesti.

"El Norte", sanoi Molas, osoittaen punaista valoläikkää taivaalla.

"Niin, el Norte", vastasi merimies mennessään alas.

Siinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti taivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen jälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat miehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä lähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin eroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa kohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen meripeninkulman päässä.

Toiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään saattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he sinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän vakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se pahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos aavalle ulapalle ja kestää myrsky.

Koneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että laiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi, että he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston varassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein konein ja ränsistynein siipirattain.

Vähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili sinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän sittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen kiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai, jos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin kieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille, ennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli manannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu maihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.

Pari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta tuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka oli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni köysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.

"Nousee, nousee se", vastasin, "ja luulen, että se hukuttaa meidät, niin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet."

"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme koiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?"

"Noin kahdentoista peninkulman päässä, luulen. Otan tuon ajatuksen siksi niin kevyesti vastaan, koskei tässä auta lainkaan hätähuuto. Jumala meitä varjelee, jos Hän hyväksi näkee, ja jos Hän taas näkee hyväksi, hukuttaa Hän meidät. On lapsellista taistella kohtaloa vastaan."

"Oikeata intiaani-uskoa, Ignatio", hän vastasi; "teidän väkenne heittäytyy lepoon ja sanoo -- 'Kohtalomme niin määrää, tyytykäämme siihen' -- mutta niin en usko minä, eikä minun kansani. Jos se olisi niin menetellyt, olisi Englanti, sen sijaan että se nyt on maailman ensimäinen maa, jo kauan sitten lakannut olemasta, sillä monen monta kertaa on se katsonut turmiotansa kasvoista kasvoihin, mutta voittanut sen. Jos tässä kuoltava on, tahdon minä puolestani kuolla taistellen. Sanokaahan, onko tähän väkeen luottamista, jos kahakka tulisi?"

"Intiaani-laivamiehet ovat Campechelaisia ja oivaa väkeä, he tuntevat rannikonkin ja tarpeen tullen tottelevat kaikessa minua. Minä kylläkään en osaa mitään sanoa, mutta kapteeni näyttää olevan selvillä ammatistaan. Saadaanpa nähdä!"

Minun puhuessani leimahti äkkiä valo yli taivaan päämme päällä, ja leimahdusta seurasi ukkosen jymeä kaiku. Sen kirkkaassa ja silmänräpäyksellisessä valossa näimme rannikon noin kolmen tai neljän peninkulman päässä sivulla ja miltei suoraan edessämme -- Xicalangon niemen ääriviivat. Vesi laivamme vierellä oli kuoleman tyyni ja solui sen kupeista kuin öljy; savu nousi piipusta miltei suoraan ilmaan, häipyen määrätyllä korkeudella yltympäri, ja ylösvedetty purje lepatti tuulta vailla edestakaisin.

Mutta noin meripeninkulman päässä tuulenpuolella oli näky päinvastainen; sieltä ryntäsi pohjoistuuli meitä kohti kuin elävä olento, edellään nostaen tyynestä merenpinnasta lauman valkopäisiä aaltoja ja taempana pelotti paksu, musta pilviseinä, ulottuen meren laidalta aina taivaanlaelle asti.

Huomasipa nyt kannella seisova kapteeni vaaran, sillä jos nuo laineet löisivät sivultapäin, kaataisivat ne meidät aivan varmaan. Sinä eriskummallisena hiljaisuudenhetkenä, joka seurasi ukkosen täräystä, komensi hän ruorimiehen kääntämään laivan aallokkoa kohti sekä laivamiehiä sulkemaan peräluukun, ainoan avoinna olevan, joka salpasi matkustajat, paitsi meitä ja Molasia, kajuuttaan.

Hänen määräyksensä täytettiin täsmällisesti ja sukkelaan; Santa Maria muutti suuntaa ja lähti siipottamaan rannatonta ulappaa ja lähenevää kuohulaumaa kohti. Oli kamalaa nähdä sen, niin pienen aluspahasen, tunkeutuvan suoraan kohti näennäistä kuoleman kitaa. Luonnoton tyyneys oli jo loppunut, kaamea vongunta kuului ilmassa, vesijoukot laivan vierellä alkoivat kiehua ja kuohua ja nousta tuulen voimasta ylös ilmaan, koskien kasvoihimme kuin ruoskan iskut.

Jonkun hetken perästä näkyi jotain valkeata ja hirvittävää yli laivamme laidan, ja se sai kapteenin, jonka kasvot näyttivät salamain valossa kalpeilta kuin kuolema, huutamaan uusia komentosanoja laivamiehilleen.

"Painukaa maahan ja pitäkää lujasti köysistä kiinni", huusin minä herra Stricklandille ja Molasille, jotka olivat vieressäni; "tuossa tulee el Norte ja tuo kuoleman monelle tässä laivassa olijalle."

KUUDES LUKU.

"El Norte".

Vielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi äkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan, ja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen kiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä raivosi myrsky.

Meistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan aaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky kiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä pitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen, muun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden mukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri kiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.

Hetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt vesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden valuttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi oli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut laivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi upottanut meidät.

Hirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain keinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon. Hetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin, ammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa määräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin matkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.

Nyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian nähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä hetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa. Tunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua, ajautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin voimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan askeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen yrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät vastalaitaan, hän antoi määräyksen "täysi höyry, eteenpäin", ja taaskin me kuljimme ulapalle päin.

Ennen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon lahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut sellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen milloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti siltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen kannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.

Hitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen ja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova. Laivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä ja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti kannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.

Olimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja vuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun nopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja puunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua ei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain ollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi, vieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli kiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.

Kyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme, emmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen meidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme haljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko vienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi vapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti paikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku ja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli puolillaan vettä.

Ennenkuin uusi aallokko sitä ahdisti, oli laiva kääntynyt ympäri ja tässä asennossa vesi sitä huuhtoi ja kiidätti alas väylää, kannen ollessa vain nelisen jalkaa aaltojen rajasta.

Aika ajoin pilkisti kuu myrskypilvien raoista, paljastaen hirvittävän näytelmän. Pienen komentosillan sirpaleita uiskenteli ympärillä, ja niihin oli tarttunut kapteenin ruumis. Emme koskaan saaneet tietää oliko hän kauhun halvaama vai oliko savupiippu kaatuessaan ruhjonut hänet kuoliaaksi.

Muistanette, ystäväni, että hän oli määrännyt matkustajat lukittavaksi alas kajuuttaan ja sinne he jäivätkin, parikymmentä luvultaan, kunnes luukut särkyivät. Paria matkustajaa lukuunottamatta, jotka jo hukkuivat kajuuttaan syöksyneeseen veteen, hyökkäsivät kaikki ylös portaita, miehet ja naiset sekaisin, sillä he eivät voineet hetkeäkään kauemmin viipyä siellä; ja huutaen, valittaen ja rukoillen tarttuivat he laivavarustuksen sirpaleihin, maston palasiin tahi mihin tahansa, josta luulivat olevan turvaa armottomia aaltoja vastaan.

Surkeata oli kuulla naisten huutoja, naisten, jotka vain yöpukimissaan pakenivat vuoteiltaan, vasta ensi kertaa näyttäytyen lähdettyä Vera Cruzin satamasta. Kauhun valtaamina, käsittämättä vaaraa, nuo onnettomat olennot paiskautuivat nurin kannelle, yrittäen pysyä niljakkaisilla laudoilla, kunnes he toinen toisensa jälkeen vierivät mereen, aluksen pahasti kallistuessa, tahi huuhtoutuivat hautaansa kannen yli syöksyvien vesiaaltojen mukana.

Muutamia miehiäkin seurasi heitä meren syliin, toiset, voimakkaammat, ryömivät eteenpäin, yrittäen suojata itseään aalloilta, jotka paiskautuivat yli keulan, vaan kukaan ei yrittänytkään käydä heitä pelastamaan. Se olisikin ollut mahdottomuus.

Niiden joukossa, jotka yrittivät ryömiä eteenpäin, sinne, missä me ja jotkut intiaani-laivamiehet pitelimme kiinni taittuneen etumaston tyngän ympäri kiedotuista köysistä, oli Don José Moreno. Tänä kauhunhetkenäkin, joka totisesti oli kamala, saattoi tuo mies vielä olla julma, sillä, tunnettuaan englantilaisen, hän kirkui:

"Aha! pahahenki, Te tämän pohjoistuulen manasitte. Hyvä, saattepa nyt lopulta itsekin kuolla muiden mukana." Äkkiä nousi hän polvilleen, tarttuen pitkään puukkoonsa, ja pidellen toisella kädellä köydestä kiinni, yritti toisella upottaa veitsensä englantilaiseen. Epäilemättä olisi hänen vikkelä yrityksensä onnistunut, ellei lähellä oleva intiaani-purjemies olisi kumartunut eteenpäin ja iskenyt häntä niin voimakkaasti käsivarteen nyrkillään, että veitsi lensi hänen kädestään. Yrittäessään siepata sitä Don José kaatui suulleen kannelle, jääden siihen, yrittämättä uutta hyökkäystä.

Jälkeenpäin herra Strickland kertoi minulle, että niin suuri oli kohtauksen kauhu ja pelästys, että hän sillä hetkellä tuskin huomasi tätä tapahtumaa, vaikkakin jok'ainoa yksityiskohta palasi hänen mieleensä seuraavana päivänä, pannen hänet suuresti ihmettelemään, että intiaanit kuolemankin tuijottaessa suoraan silmiin muistivat suojelemislupauksensa.

Tällä välin Santa Maria, vuoroveden ja myrskyn ajamana, vesilastissaan ja uppoamaisillaan kiirehti kohti perikatoaan. Viimeinen hetkemme oli käsillä, ja hetkeksi näytti tämä tietoisuus masentavan herra Stricklandin, joka kosteuden ja kylmän kangistamana ryömi minun viereeni. Eihän se ollut ihmekään, sillä tuntui kamalalta hukkua näin.

"Emmekö voi mitään tehdä?" sanoi hän minulle vihdoin. "Kysykäähän intiaanilta, onko enään mitään toivoa."

Vieden kasvoni miltei kiinni purjemiehen korvaan, minä puhuin hänelle, huutaen sitten takaisin:

"Hän sanoo, että virta vie meidät tuon saaren kärjen taakse. Ja jos laiva tosiaankin sinne ajautuu, joudumme äkkiä tyynempään veteen, missä voi jo pysyä pystyssä veneelläkin, jos tuo yksi vielä säilyy ja voidaan irroittaa. Hän luulee kumminkin, että me hukumme."

Kuultuaan tämän, peitti herra Strickland käsin kasvonsa ja alkoi varmastikin lukea rukouksiaan, niinkuin minäkin. Pian me jätimme sen touhun, sillä olimme juuri kiertämäisillämme niemen kären, ja taaskin kuohuivat aallot yli aluksemme laitojen.

Jonkun minuutin kesti sanoin kuvaamatonta melskettä; sitten, vaikkakin tuuli yhä vonkui korvissamme, tunsimme olevamme miltei tyynessä vedessä. Ei laivakaan nuokkunut eikä kallistellut, se vain keinui valmistuessaan uppoamaan, samalla kuin kuu, pilvien lomista tirkistellen, näytti laivan laidan olevan vain pari-kolme jalkaa yläpuolella merenpinnan.

Kuusi intiaania, meitä kolme, Don José, joka näytti olevan tunnoton, sekä särkyneeseen siltaan tarttunut kapteenin ruumis olivat ainoat Santa Marian laivaväestä ja matkustajista säilyneet. Kaikki muut oli meri vienyt, mutta lähellä meitä riippui vielä kiinnitteissään pelastusvene.

Herra Strickland näki sen, ja minä luulen hänen muistaneen muutamaa tuntia aikaisemmin tekemänsä lupauksen, että hän kuolisi taistellen; vihdoin hän huusi:

"Laiva on uppoamaisillaan. Veneeseen nopeasti!" ja juosten pelastusveneen luo, hän kiipesi siihen, samoin minä, Molas sekä kuusi intiaani-laivamiestä.

Siinä oli miltei tuhtoihin asti vettä, joka saatiin pois vain aukaisemalla pohjassa oleva puutulppa.

Onneksi tiesi purjemies, sama, joka löi Don Josén kädestä veitsen, millä kohtaa tuo tulppa oli ja, ollen voimakas ja rohkea merimies, jaksoi sen avata, niin että vesi alkoi juosta ulos köyden paksuisena virtana. Kiiruhdettuaan veneeseen, pelastuksen toivossa, selvittelivät toiset intiaanit airoja ja irroittelivat nuoria, päästämättä niitä peräti ennenkuin vettä oli poistunut tarpeeksi, jotta vene voi uida.

"Pistäkää tulppa kiinni", sanoi herra Strickland; "laiva uppoaa juuri; Teidän täytyy jättää loppu."

Puolessa minuutissa oli kaikki selvänä; purjemiehen komentaessa päästivät merimiehet nuorat irti, ja me olimme vedessä, tahi, paremmin sanoen, irti laivasta.

Tuskin olivat he kääntäneet veneen pään ja vetäneet kolmisen aironvetoa, kun Santa Marian kannelta kuului miehen avunhuutoa. Kuun valossa huomasimme Don José Morenon vartalon ryömivän rikkinäiselle laivanlaidalle, joka jo oli miltei vedessä.

"Jumalan nimessä, tulkaa takaisin tänne!" hän kähisi.

Soutajat epäröivät, mutta purjemies sanoi:

"Soutakaa vaan! Antaa koiran kuolla."

Don José näytti sen kuulleen. Hän päästi niin surkean valituksen, että herra Stricklandin alati liian hellä sydän suli.

"Emme voi jättää tuota miestä", hän vastasi; "soutakaa takaisin ottamaan hänet."

"Hänhän aikoi juuri murhata Teidät", huusi purjemies, "ja jos lähestymme laivaa, voi se niellä meidät mukanaan."

Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi: "Käskettekö, herra, meidän palaamaan?"

"Jos tuo herra niin tahtoo, niin minä käsken", minä vastasin. "Meidän täytyy omalla uhallamme pelastaa tuo mies."

"Hän, jota meidän toteltava on, käskee meitä", huusi purjemies jälleen; "soutakaa takaisin, veljet."

Jurosti mutta alistuen peräytyivät intiaanit, kunnes olimme aivan aluksen vieressä, joka vielä huojui kuohuissa ennen vaipumistaan. Maston vieressä seisoi Don José -- sileä, öljyinen tukkansa pörröisenä, komea pukunsa likomärkänä ja epäjärjestyksessä.

"Pelastakaa minut!" hän kiljui käheästi, "pelastakaa minut!"

"Heittäytykää ensin mereen, ja me otamme Teidät sieltä."

"En uskalla", oli vastaus, "hakekaa minut täältä."

"Tahtooko herra meidän vielä viipyvän?" kysyi tyynesti purjemies.

"Kuulkaahan, konna", huusi herra Strickland, "laiva on uppoamaisillaan ja vie meidätkin mukanaan. Luettuani 'kolmeen' alkakaa soutaa, miehet. Tuletteko vai ette? Yksi, kaksi --"

"Minä tulen", sanoi meksikolainen ja heittäytyi epätoivoissaan mereen.

Työläästi onnistui herra Stricklandin yhden intiaanin auttamana, ja keksin avulla tavoittaa hänet aaltojen viskelystä. Tunnustan, etten halunnut ottaa osaa koko touhuun -- annettakoon se minulle anteeksi -- kosk'en sydämessäni halunnut pelastaa tuota roistoa. Siihen heidän yrityksensä sillä erää jäi, koskei voitu viivytellä siinä, heidän kiskoakseen häntä ylös veneeseen, sillä juuri sillä hetkellä halkesi Santa Marian kansi, pitäen hirveän äänen, ja siinä samassa alkoi laiva vaipua veteen.

"Soutakaa henkenne edestä!" huusi purjemies, ja he sousivat, hinaten Don Joséta veneen vanavedessä.

Sinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan kurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui pelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre oli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta pääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.

Suurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén veneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.

Nousi silloin kysymys, miten voisimme henkemme pelastaa.

Olimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen raivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle saarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin keino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen ajelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri näin.

Pohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa kuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä olisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut. Uhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme itseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme ulos saaren turvista.

Se oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut merta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen kertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin vankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut lakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli hän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi rankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista, kuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä, heittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas laaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka täytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.

Jälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien mieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä, mikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki ponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja ottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka jonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon syöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa miehille:

"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on matkassa, ja kuolema pakenee häntä."

Herra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän voinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren voimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena, uponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen suistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten hän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.