Part 6

"Niinpä olenkin, herra, mutta omasta tarinastani kerron Teille heti. Tämä kivi ensinnä. Kautta ihmispolvien on se alati ollut tallessa, ja siitä tiedetään kautta koko maan; sitä, joka sitä kantaa elämänsä ajan, kutsutaan 'Sydämen Haltijaksi' tai 'Odottavien toivoksi', koska toivotaan molempien puoliskojen yhtyvän hänen aikanaan."

"Ja jos ne yhtyvät?"

"Silloin, niin kertoo taru, intiaanit taas ovat mahtava kansa ja ajavat sortajansa mereen, niinkuin tuuli ajaa tomupilveä."

Englantilainen nousi istuimeltaan ja alkoi kävellä edestakaisin huonetta.

"Uskotteko kaikkea tätä?" hän äkkiä kysyi.

"Kyllä", vastasin, "suurimmaksi osaksi. Jos lisäksi se, mitä olen saanut kuulla, on totta, niin tuo taika-esineen kadonnut puolisko, jota niin monessa sukupolvessa on turhaan etsitty, on tällä kertaa Meksikossa, ja terveeksi kyllin tultuani minä lähden hakemaan sitä, jonka hallussa se on, ja joka on kaukaa tullut minua etsimään. Siinä on syy, miksi meidän täytyy erota."

"Mistä tämä mies on tullut?" hän kysyi tarkkaavasti.

"En varmaan tiedä", vastasin, "mutta luulen, että hän on tullut intiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista, jota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on olemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion matkata hänen kanssaan."

"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole ollut muualla kuin mielikuvituksessa."

"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin miehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San Juan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt jonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.

"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan erään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä tai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa odottamaan ja nukkui sikeään uneen.

"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan intiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin vaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja höyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja vei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi kutsuttu pyramiidi.

"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat pitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan ja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla ihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata, mistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea valkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.

"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita kiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon kertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan heidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu kuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä, joka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne ehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.

"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle Palenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten Sydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen, joka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra, elämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin luulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.

"'Miksi tahdotte käydä siellä, Ignatio?"

"'Ymmärtääksenne sen, täytyy Teidän kuulla minun elämäkertani.'

Ja minä kerroin hänelle suuren kapinaliiton kukistumisesta ja minun osastani siinä, kaikista etukäteisistä suunnitelmistani sekä myös elämäni salaisista toiveista ja tehtävistä.

"'Herra', minä lisäsin, 'vaikkakin olen lyöty, ei minua vielä ole lannistettu, ja minussa vieläkin elää toivo suuren Intiaani-valtakunnan perustamisesta. Näen kasvoistanne, että pidätte minua mielettömänä. Joko Te olette oikeassa tai minä. Joko haudon tosia tai unia, joko olen terve ja pelastaja tai sairas ja mieletön. Mitä sillä väliä on? Seuraan johtotähteä, joka vie minua! Se johtaa minut jonnekin, ja sitä valoa olen syntynyt seuraamaan. Jos ette muuta usko, uskokaa edes sitä, herra, etten etsi omaa hyötyäni ja valtaani vaan kansani hyötyä. Mikä pahinta, en ole veijari vaan hullu.'

"'Mitä auttaa asiaanne käynti tuossa kaupungissa, jos nyt otaksumme sen olevan olemassa, Ignatio?'

"'Kas, herra: tämä kansa -- jonka ylipäämies tai kuningas kertomani vanha mies, nimeltään Zibalbay, epäilemättä on -- on oikeata intiaaniperää, ja kun he saavat kuulla aikeistani ja sukuperästäni, iloitsevat he, saadessaan hankkia minulle keinoja, joilla voisin heidät viedä muinaiseen keisarikuntaansa.'

"'Jos heillä olisikin asiasta toinen mielipide, Ignatio?'

"'Silloin minä epäonnistun, siinä kaikki, ja niin monta vastusta jo koettuani ei yhden lisä tunnu. Olen uimarin kaltainen, joka näkee, tai luulee näkevänsä pienen laudankappaleen, toivoen sen varassa pelastuvansa. Saattaa olla, ettei hän tavoita lautaa, tai että, vaikka hän sen tavoittaakin, se vajoaa hänen painostaan. Joka tapauksessa hänellä ei ole muuta toivoa.'

"'Herra, minullakaan ei ole muuta neuvoa. Kultaisessa Kaupungissa on sanomattomat rikkaudet, sillä tuo mies näki ne, ja ilman rahaa, ilman suuria summia minä olen avuton, siksi lähden sinne rahaa hankkimaan. Laiva on uponnut jalkaini alta ja sen kera koko elämäni työn ja suunnitelmien lasti; näin ollen epätoivoon joutuneena, ryhdyn epätoivoisiin yrityksiin.'

"'Ensinnäkin etsin käsiini tuon miehen, jotta Sydämen molemmat puoliskot yhtyisivät ja ennustus täyttyisi; sitten, jos niin on sallittu, lähden hänen kanssaan Maailman Sydämen kaupunkiin. Vähät siitä, jos elän tai kuolen, mutta päättänyt olen, jos niin tarvitaan, kuollakin taistellen unelmani täyttymisen puolesta, että joskus nousisi uusi Intiaanien Keisarikunta, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti.'

"'Sellainenko unelma, Ignatio? Se on suurenmoinen, ja harvalla on niin jaloja unelmia. Ja sitten, kuka lähtee kanssanne tuolle matkalle?'

"'Kukako lähtee kanssani? Molas temppelille asti, missä intiaani asuu. Senjälkeen, luullakseni, ei kukaan. Kuka tahtoisi seurata onnettomuuksissa vanhentunutta miestä, jota hänen ystävänsäkin pitävät haaveilijana, tuollaiselle epätoivoiselle retkelle? Jos uskaltaisin kertoakin aikeistani, pilkattaisiin minua niinkuin lapset pilkkaavat kadulla kulkevaa mielipuolta. Lähden yksin, herra, ehkä kuolemaan.'

"'Mitä kuolemaan tulee, Ignatio, en luonnollisestikaan osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä kaikkienhan on kuoltava ennemmin tai myöhemmin, ja heidän loppunsa hetki ja paikka on Kaikkivallan käsissä. Te ette kuitenkaan saa tehdä tätä matkaa yksin, toisin sanoen, tahdotteko minut seuralaiseksi, sillä minä kyllä lähden mukaan.'

"'Tekö, herra, _Te!_ Ajatelkaahan, mihin lähtisitte -- kaikenlaatuisten vaarojen mahdollisuus, alituinen kuoleman uhka ja, kaiken lopuksi, todennäköinen epäonnistuminen. Hullutuksia, herra.'

"'Ignatio', hän vastasi, 'olen suora. Välittämättä kaikista Sydämen yhdistämisen aikaansaamista ihmeistä ja vanhan miehen hommista temppeliraunioilla minä pidän uudistamissuunnitelmaanne yhtä epäkäytännöllisenä kuin se on suurenmoinen. Aika on ohi, jolloin se olisi käynyt päinsä, tai sitten se aika ei ole vielä koittanut.'

"'Ennenkuin intiaanit voivat uudelleen hallita, täytyy heidän unhoittaa karvaat kokemuksensa ja vuosien nöyryytykset; lyhyesti, heidät täytyy kasvattaa, Ignatio. Jos Teillä on toinen käsitys, on se Teidän asianne; Te vain epäonnistutte, ja moni epäonnistuminen on kunniakkaampaa kuin useimmat onnistumiset. Ymmärrättekö minua?'

"'Täydellisesti, herra.'

"Hyvä. Mitä sitten tulee kultaisen kaupungin löytämiseen, tuntuu asia minusta hyvin hämärältä, koska olette perustanut kaiken toivonne jonkun kulkijan jo seitsemän-, kahdeksankymmentä vuotta sitten kertomaan juttuun sekä sellaiseen sattumaan, että joku henkilö, jota Te ette edes ole nähnyt, on muka tullut sieltä ja tahtoisi opastaa Teidät sinne.

"Kuitenkin miellyttää tuon kaupungin etsiminen minua, sillä olen seikkailijaluonne. Jos joskus pääsemmekin Tabascon metsäseutuja kauvemmaksi, missä ystävänne tunnusmerkkeineen odottaa Teitä, loppuu etsintämme ehkä siihen, että luumme jäävät koristamaan jotakin erämaata tai vuorenhuippua Guatemalan tuntemattomissa seuduissa.

"Vaan vähät siitä! Ei minulla ole kotia eikä lapsia; kuolemastani ei välittäisi ainoakaan elävä sielu, sillä vuosia olen uurastanut mitättömin tuloksin; miksi en noudattaisi luontaista haluani ja lähtisi seikkailemaan? Voin tuskin tehdä hullummin kuin olen tehnyt, ja luulen, että niin tulen tekemään elämäni loppuun asti.

"'Tuo näyttämänne kaivos on kyllä rikas, siitä ei epäilystä, mutta minulta ei liikene pääomia siihen, ja jos minulla niitä olisikin, sain siitä paikasta sellaisen kokemuksen, etten koskaan haluaisi sinne enään jalkaani astua. Lyhyesti, olen valmis lähtemään Tabascoon ja Pyhään kaupunkiin, tai minne vain haluatte, niin pian kuin Te kykenette matkustamaan.'

"'Vannotteko sen Sydämen nimessä, herra?' kysyin.

"'Vannon kyllä; mutta mieluummin antaisin käteni.' Ja hän tarjosi kättään, johon minä tartuin.

"Hyvä. Te vannotte Sydämen nimessä ja annatte minulle kätenne -- vala on tehty. Olemme siis nyt matkatovereita, herra; minä puolestani en ainakaan haluaisi parempaa. Muuta minulla ei ole sanottavana. En voi luvata, että löydätte tätä kaupunkia, tai jos niin kävisikin, että se Teitä mitenkään hyödyttäisi. Olen onneton mies, ja on enemmän kuin luultavaa, että liittämällä kohtalonne minuun vedätte onnettomuutenikin päällenne. Sen kuitenkin vannon, että olen Teille uskollinen toveri, niinkuin Tekin olitte minulle kaivoksessa, ja palkitseehan sitä paitsi seikkailu itse itsensä."

VIIDES LUKU.

Matkan alkuvaiheet.

Vähän yli kuukauden siitä päivästä, jolloin herra Strickland ja minä olimme tehneet sopimuksen yhdessä lähteä etsimään intiaanien salaista kaupunkia, olimme jo Molasin kera Vera Cruzissa odottamassa Fronteraan lähtevää laivaa, missä meidän piti laskea maihin. Tämän sataman olimme valinneet ennen Campechea, vaikkakin viimeksimainittu oli lähempänä raunioita, missä toivoimme kohtaavamme Zibalbayn, sillä siitä pääsimme kulkemaan kanooteilla ylös Grijalvaa tai muita virtoja, muiden paitsi alkuasukkaiden huomaamatta.

Asiat ovat nyt muuttuneet näillä seuduin, mutta siihen aikaan olivat valkoiset miehet, jotka asuivat ulkopuolella kaupungin piiriä, miltei yksinomaan rosvoja, kuten Molas oli tullut ikäväkseen huomaamaan joitakuita viikkoja aikaisemmin.

Vera Cruzissa hankimme matkallamme tarpeellisia tavaroita, joskaan ei paljoa, sillä emme olleet varmoja, voisimmeko niitä kuljettaa. Muun muassa oli riippumattoja, kolme luodikkoa ampumatarpeineen, yhtä monta suustaladattavaa Colt-revolveria, paraita mitä saatiin kaksikymmentä vuotta sitten, jonkunverran lääkkeitä, peitteitä, kenkiä ja varavaatteita.

Niinikään otimme mukaamme kaikki omistamamme rahat, yhteensä vähän yli tuhatviisisataa dollaria kullassa, jonka summan jaoimme keskenämme, kantaen sitä vyössä vyötäisillämme. Vera Cruzissa, missä kansa on hyvin uteliasta toisten touhuista, uskottelimme että herra Strickland oli vieras englantilainen, joka harrasti vanhoja raunioita, haluten tässä tarkoituksessa matkustaa Yucataniin; että minä, Ignatio, olin hänen oppaansa ja seuralaisensa ja että Molas, kasvinveljeni, oli palvelijamme.

Aioimme lähteä Vera Cruzista hienolla amerikalaisella purjelaivalla, joka, poiketen rannikkosatamiin, oli matkalla Havannaan ja New-Yorkiin. Sattumalta lykkäytyikin tuon laivan lähtö viikoksi eteenpäin, jolloin me, kovan kiireemme ja kaupungissa raivoavan keltakuumeen pelon takia, onnettomuudeksemme läksimme matkaan Santa Maria nimisessä meksikolaisessa aluksessa.

Se oli entinen purjelaiva, vain 250 tonnin kantoinen, jonka omistajansa olivat muuttaneet siipihöyrylaivaksi sillä seurauksella, ettei sillä muulloin kuin hyvällä ilmalla voinut lainkaan turvallisesti kulkea. Sen toimena oli kuljettaa matkustajia ja lastia Vera Cruzin sekä Fronteran ja Campechen satamien välillä.

"Minne?" kysyi asiamies herra Stricklandilta lippuja tiedusteltaessa.

"Fronteraan", hän vastasi. "Laivannehan poikkeaa sinne, vai kuinka?"

"Poikkeaa kyllä, herra!" sanoi hän pistäen dollarit taskuunsa. Kaiken aikaa tiesi tuo häpeämätön olento kuitenkin, että laivan oli määrä poiketa vasta Campechessa, joka on seuraava satama, ja palata Fronteraan viikkoa myöhemmin. Tästä asiasta tuonnempana.

Tuona iltapäivänä erkani Santa Maria, ja me sen mukana, Vera Cruzin satamasta, ja me kuulimme perämiehen manailevan, ettei laiva oikein tottele peräsintä. Seisahtuessamme koneiden ääreen kuulimme myös että, vaikka ne olivat olleet vasta puolisen tuntia työssä, laakeria täytyi jäähdyttää yhtämittaa vedellä.

Herra Strickland kysyi syytä tähän laivan koneenkäyttäjältä, joka olkapäitään kohauttaen vastasi, että koneistoon oli mennyt santaa, kun laiva oli kulkenut Grijalva virran matalikon yli. Hän ajatteli laakerin kumminkin tämän matkan kestävän, jos pyhimykset olisivat mukana, tai muutoin uhkasi vaara joutua pohjoistuuleen, jota te englantilaiset muutoin kutsutte _el Norte_; ne ovat kamaloita myrskyjä, jotka erinäisinä vuodenaikoina puuskuttavat yli Meksikon lahden.

"Entä jos 'joudumme pohjoistuuleen'?" hän kysyi, jolloin mies rypisti kummallisesti kasvojaan, teki ristinmerkin karkoittaakseen pahat enteet ja hävisi uunia kohentelemaan.

Meitä alkoi huolestuttaa se, ettemme olleet odottaneet amerikalaista laivaa, sillä viime aikoina oli pohjoistuulia ollut yhtämittaa; mutta koska me, onneksemme tai onnettomuudeksemme, olimme nyt kerran Santa Maria laivassa, etsimme itsellemme huvitusta tutustumalla matkakumppaneihimme.

Niitä oli laivassa jonkunverran, ehkä kaksikymmentä kaiken kaikkiaan, meksikolaisia maanomistajia ja virkamiehiä, jotka palasivat maatiloilleen ja kotikaupunkeihinsa, käytyään Vera Cruzissa tai pääkaupungissa, toiset heistä varsin miellyttäviä matkakumppaneja, toiset taas eivät. Kolme tai neljä herraa matkusti vaimoineen, mutta neidit olivat vetäytyneet vuoteisiin, missä he ääneen valittivat kipuansa.

Näiden matkustajien joukossa oli eräs vasta kolmenkymmenenvuotias mies, joka erikoisesti veti huomiomme puoleensa pukunsa upeudella. Ulkomuodoltaan oli hän paksu, komea ja kookas ja intiaaniverta virtasi hänen suonissaan, mikä näkyi hänen tummasta väristään ja laajoista, mustista kulmakarvoistaan, jotka antoivat hänen kasvoilleen hirveän ilmeen.

Minun aprikoidessani, kuka hän mahtaisi olla, kutsui Molas minut salavihkaa syrjään ja sanoi:

"Näette tuon hopeanappisen miehen; hän on Don José Moreno, saman Don Pedro Morenon poika, joka oli väijyksissä ja ryösti minulta intiaanivanhuksen lahjoittamat kolikot, lähtiessäni Teitä hakemaan. Kuulin silloin, että hän oli jossain matkalla, Vera Cruzissa tai Meksikossa, ja nyt hän varmaankin palaa kotiinsa. Varokaa häntä, herra, ja varoittakaa myös englantilaista, sillä hän on kuten isänsäkin paha mies."

Sitten kertoi hän minulle useista seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon miehen ja hänen perheensä kanssa.

Molasin puhuessa soitettiin päivälliselle, mutta minä odotin soiton loppumista, ennenkuin läksin alas. Ovelia kohtasin kapteenin, häikäilemättömän miehen, jonka naama oli kuin täyskuu.

"Mitä etsitte, herra?" hän kysyi.

"Päivällistäni, herra", vastasin.

"Sen saatte kannelle", hän sanoi häikäilemättä. "En tahdo olla hävytön, herra, mutta tiedättehän, että nuo meksikolaiset -- olen itse espanjalainen, enkä puolestani välittäisi -- syövät vastenmielisesti intiaanin kanssa; jos te tulette sisään, syntyy siellä hälinää."

Siinä sen kuulin, ja vaikka loukkaus oli niin syvä, olin siihen jo tottunut, sillä tässä maassa, joka kuuluu heille ja jossa heidän isänsä pitävät valtaa, merkitsee intiaanina olo samaa kuin hylkiö. Tahtomatta näin ollen aiheuttaa melua, kumarsin ja läksin pois. Sillävälin herra Strickland, katsellen minua ruokasalista, kysyi kapteenilta missä minä olin, huomauttaen, että mahdollisesti en tiennyt aterian olevan valmiina.

"Jos tarkoitatte palvelijaanne intiaania", sanoi kapteeni, "niin tapasin hänet kyllä ovella ja lähetin hänet takaisin. Ehkä herra tietää, ettemme syö tuon väen kanssa samassa pöydässä."

"Kapteeni", vastasi herra Strickland, "vaikka ystäväni onkin intiaani, on hän yhtä hyvin sivistynyt kuin Te tai kuka tahansa tässä salissa. Ennen kaikkea, hän on lunastanut ensi luokan lipun ja on siis oikeutettu kaikkiin ensi luokan mukavuuksiin. Minä vaadin hänelle tuotavaksi tuolin tähän minun viereeni."

"Niinkuin haluatte", vastasi kapteeni hymyillen, sillä hän oli rauhan mies, "hänen tullessaan vain syntyy hämminkiä." Sitten käski hän tarjoilijan tulla minua kutsumaan.

Ollen itse intiaani tiesi tämä intiaani arvoni. Haluamatta kertoa minulle tapahtunutta välikohtausta sanoi hän lyhyesti kapteenin käskeneen tuomaan minulle kohteliaimmat terveisensä ja pyytämään minua alas päivälliselle. Näin ollen minä menin, vaikkakin epäröiden, ja herra Strickland, nähdessään minut ovella, kutsui minua kovalla äänellä sanoen:

"Olette myöhästynyt, ystävä, mutta olen Teille varannut paikan tässä vieressäni. Käykäähän pian käsiksi, muutoin ruoka jäähtyy."

Kumarsin seuralle ja tottelin, mutta silloin hämminki nousi, sillä kaikki läsnäolijat olivat kuulleet keskustelun. Istuutuessani alkoivat meksikolaiset mutista ja lähinnä minua istuva matkustaja siirsi lautasensa ja lasinsa kauvemmaksi.

Sattuipa miltei juuri vastapäätä istumaan Don José Moreno, mies, josta Molas oli minulle kertonut. Hän ryhtyi neuvottelemaan oikealla puolellaan istuvan naapurinsa kanssa ja sanoi sitten, kääntyen kapteenin puoleen, kovalla äänellä: "Tässä on joku erehdys; ei ole tapana päästää intiaanikoiria istumaan samaan pöytään sivistyneiden kanssa."

Kapteeni kohautti olkapäitään ja vastasi leppeästi:

"Ehkä herra selvittää tämän kysymyksen vieressäni istuvan englantilaisen herran kanssa. Minuun ei asia koske; olen vain tavallinen merimies ja tottunut kaikenkaltaiseen matkaseuraan."

"Herra Strickland", sanoi Don José, "olkaa hyvä ja käskekää palvelijanne poistumaan ruokasalista!"

"Herra", hän vastasi, sillä hänellä oli kiivas luonne, "ennen saatte Te mennä hiiteen kuin tottelen Teitä."

"_Caramba_!" sanoi meksikolainen, tarttuen puukkoon vyötäisillään, "saatte maksaa sanoistanne, englantilainen."

"Milloin ja miten tahdotte, herra. Maksan aina velkani."

Silloin sekaantui kapteeni asiaan kummallisella tavalla. Ensin pisti hän käden taakseen ja, vetäen taskustaan ison pistoolin, pani sen lautasensa viereen.

"Herrat, kumpikin", hän sanoi rauhallisella äänellä, hiljaa hymyillen, "en sekaannu mielelläni kahden tuntemattoman matkustajan riitaan, mutta vaikka olenkin vain mitätön merimies, on velvollisuuteni pitää huolta, ettei tällä laivalla tapahdu verenvuodatuksia. Näin ollen, vaikkakin valitan sitä, olen pakotettu ampumaan sen miehen, joka ensinnä tarttuu aseisiin", ja hän nosti pistoolin.

Meksikolaisen otsa rypistyi ja herra Strickland nauroi ääneen, sillä oli hullunkurista kuulla tuon pöllönaamaisen miehen ulvovan suden tavoin. Sillävälin olin minä noussut, sillä tämä häväistys oli enemmän kuin jaksoin sietää.

"Herrat", minä sanoin, puhuen espanjankielellä, "nähdessäni läsnäoloni olevan vastenmielisen useimmille täällä, tahdon poistua mitä pikemmin. Vaan ennenkun lähden, tahdon sanoa jotakin, en kerskatakseni, vaan puolustaakseni ystävääni, englantilaista herraa, hänen esiinnyttyään minun puolestani. Kuinka korkeasyntyisiä olettekin, minun sukuni on jalompi ja vanhempi kuin teidän, ja näin ollen ei teidän tarvitsisi tuntea häpeää istuessanne samassa pöydässä kuin minä. Ainakaan ei luulisi Don José Morenon -- jonka isä on murhaaja, maantierosvo ja julkea mies, ja jonka äiti oli huonomaineinen sekasikiö -- uskaltavan olla röyhkeän minulle, joka, niinkuin jokainen intiaani tällä laivalla voi todistaa, olen hallitsija oman kansani keskuudessa."

Jok'ainoa silmä tuijotti Don Joséhen. Hänen ihonsa kellahtava väri kääntyi vallan viheriäksi hänen kuunnellessaan minun sanojani, ja hän painui hetkeksi tuoliinsa raivon valtaamana. Äkkiä hän hypähti ylös, tarttuen taaskin veitseensä.

"Koira!" hän sähisi, "kunpa pääsisin leikkaamaan poikki sinun valehtelevan kielesi!"

"Älkää viitsikö yrittää, Don José Moreno", vastasin, tuijottaen häntä kasvoihin, "mitä isästänne olen sanonut, on totta; lisäksi on laivassa mies, jonka hän noin kolme kuukautta sitten ryösti putipuhtaaksi. Jos herrat matkakumppanit suvaitsevat kuulla sitä juttua, voin sen kertoa. Kaiken lisäksi, kykenen puolustamaan hyvin itseäni. Tämän laivan miehistö on intiaaneja, jotka tuntevat minut, ja jos mikä tahansa ikävyys kohtaisi minua tai ystävääni, herra Stricklandia, vakuutan teille, ettei yksikään palaa elävänä kotiin. Herrat, jääkää hyvästi", ja minä kumarsin ja läksin.

"Ystävä, kiitän Teitä", sanoin herra Stricklandille hänen palattuaan päivällisen loputtua kannelle. "Tietäessänne kuka minä olen ja nähdessänne miten tuollaiset hurtat ovat tottuneet kohtelemaan minua ja heimoani, voitteko enään ihmetellä sitä, etten pidä meksikolaisista?"

"En, Ignatio", hän vastasi, "mutta siitä huolimatta pyydän Teitä olemaan varovainen tämän Don Josén suhteen. Hän ei ole mies suutelemaan ruoskaa, jolla häntä lyödään, ja hän tappaa Teidät ja minutkin tämän asian takia, jos vain voi."

"Älkää peljätkö, herra", vastasin nauraen; "paitsi tarjoilijaa ja Molasia on laivalla kaksikymmentä intiaania, enimmät heistä Campechen takana asuvaa heimoa, Meksikon parhainta rotua. Kaksi noista miehistä on Sydämen jäseniä ja muutkin kyllä tietävät minun arvoni ja vartioivat tuota miestä yöt ja päivät, jottei hän koskaan voi lähestyä meitä niin, etteivät nuo miehet olisi hänen tiellään. Meidän on vain nukuttava kannella eikä alhaalla."

Tuon yön me vietimme vaippoihin kiedottuina parin köysikimpun päällä Santa Marian keulakannella, Molasin nukkuessa aivan meidän selkämme takana. Oli herttainen yö ja hetket kuluivat meidän kertoillessamme toisillemme tarinoita menneitten päiviemme seikkailuista sekä kuvaillessa tulevia vaiheitamme, kunnes vihdoin, lainkaan pelkäämättä, sillä tiesimme turvallisuuttamme vartioitavan, nukuimme, herätäksemme siihen, että laiva yhtäkkiä seistä töksähti.

Päivä oli juuri nousemaisillaan; ihana, kirkas valo lepäsi yli tyynen merenpinnan, yllämme tuikahtelivat vielä himmeinä taivaan tähdet, mutta idänpuolella paistoivat pilvenlongat vaalean- ja sinervän-punaisina. Nousimme ylös, ihmetellen mitä oli tapahtunut, ja näimme kapteenin, yllään likainen viitta, keskustelevan vilkkaasti koneenkäyttäjän kanssa, jolla oli päällään vielä likaisempi paita, eikä mitään muuta. Päätellen että jotakin oli hullusti, lähti herra Strickland kapteenin luo kysymään mikä meidät oli pysäyttänyt.

"Se, etteivät koneet enää halua käydä, eikä ole tuultakaan, jotta voisi purjehtia", vastasi hän kohteliaasti. "Vaan ei tarvitse pelästyä -- toverini sanoo voivansa kaiken korjata. Hän on käyttänyt näitä koneita monta vuotta ja tuntee niiden heikot kohdat."

"Ei tällaisella ilmalla ole mitään vaaraa", sanoi herra Strickland, "muuta kuin matkan viivytys."

"Ei mitään, ei mitään", vastasi kapteeni, katsahtaen huolissaan kapeaan, mustaan pilvijuovaan, joka oli taivaanrannalla, juuri sillä kohdalla mistä päivä oli nousemassa.

"Luuletteko ehkä, että saamme pohjoistuulen?" kysyi herra Strickland valkoisen miehen suoraan tapaan.

"Ei, ei", kielsi kapteeni, tehden ristinmerkin, muistaen tuon kaamean sanan -- el Norte, "vaan kuka tietää. Jumalahan sään antaa, emmekä me kurjat merimiehet."

Vilkaistuaan toistamiseen tuohon uhkaavaan pilveen hän kiirehti pois, aivankuin välttääkseen pitempää keskustelua.