Part 4

"Sitä parempi siis", hän vastasi, "sillä minulla on muutoinkin tarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi tuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan erikoisesti kysyä Teiltä, -- uskallan otaksua, ettette halveksi tarjoustani, -- haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin välttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista; sellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani yhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää."

Mietin kotvasen ja vastasin:

"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin sillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne vastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän Teistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja harrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että, mikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani ei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa, herrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo monta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa."

Näin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä palvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä, sillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden muutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain vähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä kirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.

Hän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen isänsä oli "vääräuskoisen" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te englantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin minä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on etuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.

Joka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen vain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan seikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä hän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.

Tämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi tehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän vaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui niin ahtaalle -- sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä --, että hänen täytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.

Sieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun hänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen vuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta Chontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että vain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän oppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun kuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen Meksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen johdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka kaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan metallia ja myytyään sitä.

Tämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin siksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra Strickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta kallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen jälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis, ja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista kaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi kävi hyvin.

Mutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se olisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi niin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan ei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään kaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta turhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia alavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme kallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.

Nyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa kirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin kasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat hopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä rahaa meille.

Eräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra Stricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan pöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan työmme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut hymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin mies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä, mitä ikävyyksiä oli tapahtunut.

"Ei mitään erityistä, Ignatio", hän sanoi; "vaan kuulkaahan sentään." Ja hän luki ääneen kirjeen.

Se oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko oli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden takia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta, kieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että he pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat menettäneet.

"Totta tosiaan", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, "tämän kirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on toimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!", sillä menetin malttini raivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä, joka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.

"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio", hän sanoi hymyillen; "se on maailman tapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin onnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen joskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita minusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria lukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki omatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on minun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran nyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!"

"Älkää mokomia, herra", minä vastasin, "sillä en viitsi kuulla tuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää Teitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä puhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi."

Näin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä vuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.

KOLMAS LUKU.

Kutsu.

Kulkiessani kylätietä pitkin, kohtasin ystävän, jonka luokse olin asettunut Cumarvoon tullessani.

"Ahaa! herra", hän sanoi, "olin juuri etsimässä Teitä. Luettelo onkin löytynyt."

"Mikä luettelo?"

"Tuo kuvakirjoitus muinaisesta kaivoksesta, minkä takia tänne tulitte. Tehän kai muistatte, että asiakirjan omistaja kuoli, eikä hänen poikansa löytänyt sitä mistään. Mutta eilen sai hän sen sattumalta käsiini, pyydystäessään rottia talonsa ullakolta, ja toi sen minulle. Tässä se on", ja hän antoi minulle keltaiseen palttinaan käärityn rullan.

"Hyvä", minä vastasin; "tutkin sitä tänä iltana", ja jatkoin kävelyäni, vähääkään ajattelematta tätä asiaa, sillä sydämeni oli muita mietteitä täynnä.

Ilma oli suloinen ja ilta ihana, joten en palannut kotiin ennenkuin kuu nousi. Polkua kulkiessani astui joku mies niin äkkiä pensaan siimeksestä eteeni, että tartuin veitseeni, otaksuen hänen yrittävän väkivaltaa minulle.

"Pysähtykäähän, herra", sanoi mies tervehtien nöyrästi minua ja samalla tehden Veljesliiton merkin. "Tapaamisestamme on jo kulunut useampia vuosia, niin että Te ehkä olette unohtanut minut; muistatteko nimeäni vielä; olen Molas, Teidän kasvinveljenne."

Tarkastin häntä silloin kuunvalossa ja tunsin hänet, vaikkakin aika oli meidät kummankin muuttanut, sekä syleilin häntä, nähtyäni hänen, muitten minut hyljätessä, olevan yhtä uskollisen minulle; ja minä rakastin häntä silloin, niinkuin nyt rakastan hänen muistoansa.

"Mikä Teidät tänne on tuonut, Molas?" kysyin; "kuultuani viimeksi Teistä, asuitte kaukana Chiapasissa."

"Kummallinen seikka; Sydämen asia, ah Sydämen Haltija, jota olen pitänyt niin tärkeänä, että olen kulkenut yli vesien ja maiden, saadakseni tavata Teidät. Tiedättekö paikkaa, missä voisin puhutella Teitä kahden kesken?"

"Käykäähän kanssani", sanoin minä ihmetellen ja vein hänet omaan asuntooni, missä annoin hänen syödä ja juoda, sillä hän oli väsynyt matkasta.

"No, kertokaahan tuo asia", sanoin.

"Näyttäkäähän minulle koristuksenne, herra. Haluan nähdä sitä vielä, verratakseni sitä omaani."

Nousin sulkemaan akkunan kaihtimet; sitten paljastin rintani, vetäen esiin muinaisen merkin. Hetken hän katseli sitä ja sanoi: "Riittää. Kertokaahan, herra, mikä tarina on seurannut tätä esinettä?"

"Sanotaan niin, Molas, että tämän minun kantamani puoliskon yhtyessä puuttuvaan puoliskoon, hallitsevat intiaanit jälleen merestä mereen asti, kuten ennen, Sydämen ollessa kokonainen."

"Niin sanotaan, herra. Me opimme sen 'Sydämen Avaus' nimisissä menoissa, eikö niin? ja näissä menoissa kutsutaan tuota Teidän kantamaanne puolikasta 'Päiväksi', koska se on nähtävissä, tuota kadoksissa olevaa puolikasta kutsutaan taasen 'Yöksi', koska sitä, joskin se löytyy, ei nähdä; ja kerrotaan niin, että 'Päivä' ja 'Yö' yhdessä muodostavat kokoympyrän, jonka keskipisteen nimi on 'Taivaan Sydän', minkä esikuvina nuo esineet ovat. Eikö olekin niin?"

"Niin on, Molas."

"Hyvä. Kuulkaahan nyt. Tuo kadonnut on löydetty; 'Yöksi' kutsuttu puolisko on löytynyt, siliä olen sen nähnyt omin silmin, ja tätä asiaa Teille kertomaan olen juuri tullutkin tänne."

"Jatkakaahan", sanoin.

"Herra, Chiapasissa on muinaisen temppelin rauniot, ja niille raunioille on saapunut mies ja nainen, hänen tyttärensä. Mies on vanha ja tuimakatseinen, ankara mies, ja tytär mitä ihanin. Noiden raunioiden keskessä ovat he asuneet nämät neljä kuukautta tai kauemminkin, ja mies harjoittaa lääkärinammattia, sillä hän on mainio lääkäri ja on jo monta sairasta parantanut, vaikkei hän otakaan rahaa maksuksi taidostaan, vaan ruokaa ainoastaan.

"Sattui niin, herra, että vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa vasta kaksi vuotta, sairastui kovasti -- niin kovasti, ettei kylän lääkäri mahtanut hänelle mitään. Kun näinollen huhu raunioilla majailevasta vanhasta intiaanista oli saapunut korviini, päätin kääntyä hänen puoleensa neuvoa kysyen ja, mikäli mahdollista, tuoda hänet kotiini.

"Kuultuaan tämän, sanoi vaimoni kaiken olevan tarpeetonta nähdessään muka kuoleman jo odottavan vuoteensa vieressä. Minä suutelin häntä vain ja läksin, jättäen hänet kyläpappimme ja sisariensa huostaan. Mukaani otin hänen hiussuortuviaan sekä lintuja ja munia lahjaksi _lacandonille_, sillä kerrottiin, ettei tämä lääkäri ollut kristitty, jos kohta ei meidän heimoammekaan.

"Lähtien ennen aamunkoittoa kuljin kaiken päivää yli virtain ja halki metsäin, kunnes illansuussa saavuin tutuille temppeliraunioille ja aloin kiivetä sen sortuneita portaita. Lähestyessäni ylintä kohtaa, ilmestyi mies sortuneen holvin suojasta, katsellen laskevaa aurinkoa. Hän oli ijäkäs, puettu vaaleanväriseen palttinaviittaan, valkopartainen ja valkohiuksinen, nenä käyrä kuin haukannokka, silmät tuimat, näyttäen kykenevän tunkeutumaan läpi ja lukemaan toisen salaisimmatkin ajatukset.

"Terve, veli", hän sanoi omalla kielelläni, mutta vieraasti korostaen, käyttäen monta minulle tuntematonta sanaa, "mistä tänne matka?"

Sitten hän hetkisen tarkasteli minua ja kysyi hiljaa:

"Sano, veli, onko sydämesi sairas?"

"Nytpä, herrani, kuullessani nuo sanat, joiden tarkoituksen tiedätte, olin niin ihmeissäni, että miltei kaaduin sortuneille portaille, vaan, säilyttäen mielenmalttini, minä tunnustelin häntä tunnuslauseella, ja ihme, hän osasi vastata. Sitten tunnustelin minä häntä toisella tunnuslauseella, ja kolmannella, ja neljännellä ja niin edelleen aina kahdenteentoista asti, ja hän osasi niihin kaikkiin vastata, vaikkeikaan aina juuri meidän tavallamme. Vaikenin, ja hän sanoi:

"'Olet astunut yli pyhätön kynnyksen -- veli, astuhan alttarin luo.'

"Pudistin päätäni, sillä en osannut vastata. Sitten tunnusteli hän minua monin merkein ja oudoin sanoin, jotka olivat kummallisen salaperäisiä, mutta minä en osannut vastata niihin, vaikkakin minulla silloin tällöin oli aavistus niiden tarkoituksesta.

"Onhan Teillä tietoja", hän sanoi, "seiskaapa pyramidin juurella, minä tutkin tähtiä sen harjalta, nostaen käteni kohti korkeata taivasta."

"Ei meidän Liittomme tiedä enempää herra", minä vastasin, "paitsi kaikkein viimeistä."

"Löytyykö niitä täällä vieläkin?" hän kysyi ihmeissään ja, odottamatta vastausta, jatkoi, "olet murheissasi, lapsi, Sydämestä, ja olet saapunut tänne kuolemansairaan luota; puhumme ehkä niistä asioista jälkeenpäin."

"Tässä, herra", sanoin, "olen tuonut lahjoja", ja laskin vasun hänen viereensä.

"Lahjat ovat hyviä veljien kesken", hän vastasi; "ennen kaikkea on tällä karulla seudulla ruoka tervetullutta. Käyhän tänne, tyttäreni, ottamaan vieraan tuomisia."

"Näin sanottuaan astui esiin armollinen neiti, puettuna isänsä tavoin valkeaan, joskin hieman kuluneeseen kauhtanaan. Katsahdin häneen, ja totta on, herra, että olin toistamiseen lyyhistyä, sillä niin rakastettavalta näytti hän. En koskaan ollut nähnyt, enkä edes uneksinut sellaisesta naisen suloudesta."

"Loruja, Molas, loruja. Mitä on naisen kauneudella tekemistä Sydämen asian kanssa?" huomautin minä tuskastuneena.

"En tiedä, herra", hän vastasi; "ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin sillä olisi tekemistä joka maailman asian kanssa." Ja hän jatkoi:

"Armollinen neiti, jonka nimi oli Maya, katsahti minuun välinpitämättömästi ja otti vasun. Seurattuani häntä takana olevalle penkereelle, minä esitin vaimoni sairauden lääkärille -- tai paremmin sanoen lääkärinä käytetylle miehelle, jonka nimi oli Zibalbay, pyytäen häntä lähtemään kylään vaimoani katsomaan.

"Hän kuunteli äänettä ja otti sitten hiussuortuvat, joita olin tuonut mukanani, ja, mennen lähellä palavan tulen luo, pani hiussuortuvan tuhkaan, katsellen sen kiertymistä ja käpristymistä.

"Se ei juuri hyödytä, veli", hän sanoi synkkänä, "sillä vaimonne on tällä hetkellä kuollut. Kuulin hänen henkensä liitävän ohitsemme keskustellessamme sisäänkäytävän luona; tähän asti, kunnes poltin suortuvan, en tiennyt, oliko se hän vai joku muu."

"Olkoon tässä mainittuna, herra, että vaimoni, asian kuultuani jälkeenpäin, kuoli juuri auringon laskiessa. Arvasiko lääkäri Zibalbay kuvaamistani taudinoireista hänen välttämättömän kuolemansa, tai onko hänellä henkien näkemistaito, sitä en tiedä.

"Tuntuu kylläkin luonnolliselta, että hän lähtiessään tuli sanomaan hyvästi rakastamalleen miehelle, vaikkakin pidän sitä pahana enteenä itselleni enkä tahtoisi milloinkaan enään joutua sille paikalle. Ainakaan en, hänen näin sanoessaan, epäillyt hänen puheensa totuutta, sillä joku ääni sisälläni vahvisti sen, vaan kätkin kasvoni ja valitin ääneen suruni raskautta.

"Tarttuen käteeni, puhui Zibalbay minulle kauniita sanoja juhlallisella äänellä, joka tuntui tyynnyttävän minua kuten äidin laulu tyynnyttää rauhatonta lasta, sillä hän puhui sellaisella varmuudella, joka osoitti hänellä olevan tietoa ja mielikuvia kuolleitten maailmasta, vakuuttaen minulle, ettei tämä ero ole pitkäaikainen ja että kadotettuni taasen pian tapaisin kruunattuna ja tallessa Taivaan Sydämessä. Sitten kosketti hän kädellään päätäni, ja niinä nukahdin hetkeksi, herätäkseni -- murheissani tosin, mutta kummallisen rauhan täyttämänä.

"Ruoka on valmista, veli", sanoi Zibalbay. "Syökää ja levätkää täällä tämä yö; huomenna voitte palata."

"Syötyämme puhui minulle Zibalbay tyttärensä kuullen, joka, siitä huolimatta että oli nainen, kuuluu myös Liittoon, näin:

"'Olette Veljesliittomme jäseniä, ja sanat, jotka nyt lausun, ovat aiotut vain veljille, minä puhun nimittäin Sydämestä.'

"'Kuuntelen hartaasti, herra', vastasin.

"'Kuunnelkaa!' hän jatkoi. 'Tulen kaukaa tyttäreni kera, emmekä ole sitä, miltä näytämme, mutta keitä me olemme ja mitä teemme, siihen ei ole nyt oikea hetki vastata. Olemme tulleet hakemaan sitä, joka kokonainen on, mutta jaettu kuitenkin; sitä, joka ei hukkunut ole, vaan kätketty. Ehkä Te, veli, voitte minulle neuvoa, mistä se löytyy?', ja hän vaikeni tarkastaen minua läpitunkevin katsein.

"'Nyt, herra, minä oivalsin, mistä hänen sanansa olivat, sillä eivätkö ne ole 'Sydämen Avaamisen' menoista?' Haluten esiintyä varmasti, hämmentymättä, sieppasin hiilenpalan ja piirsin sillä tulen valossa sydämen puoliskon kuvan temppelin kivilattiaan. Ojensin sitten hiilen Zibalbaylle, joka sen antoi jälleen tyttärelleen, sanoen:

"'En ensinkään osaa sellaisia tapoja; jatka sinä, Maya.'

"Tytär hymyili ja, laskeutuen polvilleen, täydensi puolikaskasvot, joiden ääriviivat minä olin piirtänyt, sanoen:

"'Riittääkö tämä, vai tarvitaanko kirjoituksiakin?'

"'Riittää', minä vastasin. 'No, herra, mitä haluatte?'

"'Tahtoisin tietää, mistä tuon kätketyn voi löytää, ja onko se tässä maassa, sillä olen tullut kaukaa etsimään sitä.'

"'Täällä se on', minä vastasin, 'sillä olen omin silmin katsellut sitä, ja se on omistajansa hallussa.'

"'Voitteko viedä minut hänen luokseen, veli?'

"'En, sillä minä en ole saanut lupaa siihen: mutta voin mahdollisesti tuoda hänet Teidän luoksenne, vaikkakin minun täytyy kulkea yli vetten ja maitten, löytääkseni hänet -- riippuu siitä, tahtooko hän tulla. Sanokaa, miten minun on meneteltävä? Ettäkö muuan vieras mies, jonka olen tavannut, tahtoisi saada nähdä pyhää esinettä? Tuskin hän lähtee sen takia näin kauas.'

"'Ei, sanokaa niin, että hetki on koittanut 'Päivän' ja 'Yön' liittyä yhteen, jotta uusi aurinko paistaisi uudella taivaalla.'

"'Voin hänelle niin sanoa, Vaan uskooko hän, ellei minulla ole mitään todistuksia? Saattaisihan hän epäillä, että joku kavala muukalainen ja petollinen veli haluaisi murhata hänet? Antakaa minulle todistuskappaleita, herra, muutoin minä en lähde koko asialle.'

"'Uskooko hän sitä, mitä Te olette nähnyt omin silmin?'

"'Uskoo varmasti, sillä hän on luottanut minuun lapsuudesta asti.'

"'Katsokaa siis!' sanoi mies ja, avattuaan vaippansa kaulalta, kääntyi valoa kohti.

"Siinä, herra, hänen rinnallaan riippui esine, jota eivät silmämme ole nähneet jumalaisen Zuetzalin poikain hallitusajan jälkeen, Teidän rinnallanne riippuvan merkin puolisko. Tässä, herra, on kertomukseni loppu."

* * * * *

Minä Ignatio, kuuntelin hämmästyneenä, sillä kertomus oli ihmeellinen.

"Eikö tuo mies käskenyt mitään muuta sanomaan?" kysyin.

"Ei mitään muuta. Hän sanoi, että jos Te todellakin haluaisitte pitää asian salassa, saapuisitte Te itse kuulemaan asiaa häneltä tai kutsuisitte hänet luoksenne."

"Ja kerroitteko, Molas, hänelle jotakin minusta ja minun menneisyydestäni?"

"En mitään; ei minua oltu käsketty niin tekemään. Aamun sarastaessa läksin hautaamaan vaimoani, jos hän kuollut oli, tai hoitamaan häntä, jos hän vielä oli sairas, luvaten niin pian kuin suinkin lähteä Meksikoon etsimään Sydämen Haltijaa ja kertomaan hänelle näitä tietoja, luvaten kahden kuukauden päästä tai pikemminkin ilmoittaa, miten asiani olisi käynyt. Vanhus kysyi, oliko minulla rahoja, ja vastausta odottamatta antoi hän minulle salaisesta kätköstään kahmalollisen vanhoja kultakolikoita, joihin jokaiseen oli lyöty sydämen kuva.

"'Näyttäkäähän niitä minullekin', pyysin.

"Voi, herrani Ignatio, ei minulla ole ainoatakaan! Lähellä Zibalbayn ja hänen tyttärensä asustamia temppeliraunioita on Santa Cruzin maatila, ja siellä asuu, kuten ehkä lienette kuullut, joukko Don Pedro Morenon johtamia miehiä, joiden ammattina on kavallus, maantierosvous ja murhat, vaikkakin he näennäisesti viljelevät kahvia ja kaakaota.

"Matkatessani kotiapäin jouduin noiden miesten käsiin. He nuuskivat minua ja löydettyään taskustani kultakolikot, antoivat ne Don Pedrolle itselleen, joka, nähtyään kalan olevan verkossa, oli ratsastanut paikalle. Hän tutki rahoja tarkasti ja kysyi minulta, mistä ne olivat kotoisin. Aluksi minä kieltäydyin selittämästä, jolloin hän uhkasi sulkea minut maatilalleen vankilaan, siksi kunnes minua haluttaisi puhua.

"Tahtoen välttämättä päästä kotikylääni kuulemaan vaimoni tilasta, minun täytyi puhua totuus ja ilmaista, että rahat oli antanut minulle vanha intiaanilääkäri, joka asuu tyttärensä kera temppeliraunioissa metsässä.

"'Laupias Isä!' sanoi Don Pedro, 'olen kuullut tuosta miehestä ennenkin; mutta nyt minä tiedän, millä asioilla hän liikkuu, luulen, että minun on käytävä katsomassa häntä, nähdäkseni mikä rahapaja hänellä on.'

"'Ryöstettyään minut näin putipuhtaaksi he laskivat minun menemään, mutta usein, hädän hetkinä, olen surrut sitä, että tulin heille kertoneeksi mistä rahat olivat lähtöisin, sillä pelkään näin toimittaneeni nuo roistot vanhan kulkijan ja hänen tyttärensä kimppuun, ja siinä tapauksessa saattavat he hyvinkin olla murhatut, ennenkuin Te pääsette heidän luoksensa.'

"'Varmasti Taivas heitä suojelee', vastasin, 'vaikkakin menettelitte hullusti. Mutta kertokaahan, Molas, mistä löysitte minut ja miten pääsitte tänne ilman rahoja?'

"Minulla oli kotona jonkun verran rahoja, herra, ja haudattuani vaimoni menin Fronteraan rannikolla, missä näin olevan laivan matkalla Vera Cruziin, ja siinä minä matkustin, palvellen matruusina, tapa, jota aina olen käyttänyt. Vera Cruzista minä painalsin Meksikoon ja ilmoittauduin Veljesliiton päämiehelle siinä kaupungissa, joka toivoni mukaan kykeni antamaan minulle tietoja Teistä.

"Tähän kylään saavuin tänä iltana, oltuani matkalla kuukauden ja kaksi päivää. Ja nyt, herra, jos suinkin voitte, antakaa minulle yösija, sillä olen uupunut, kolmeen päivään juuri nimeksikään silmiäni sulkematta. Huomenna haluaisin kuulla, minkä vastauksen voin viedä Zibalbay-vanhukselle."

* * * * *

Minä, Ignatio, istuin sinä iltana myöhään, mietiskellen näitä tietoja, jotka täyttivät rintani kummallisella toivontunteella. Voisiko olla mahdollista, että menestykseni hetki koittaisi niin monen vuoden odotuksen jälkeen? Jos noissa ennustuksissa oli perää, niin viittasi kaikki siihen, ja kuitenkin minun uskoni horjui. Tämä kulkija, jonka Molas oli nähnyt, saattoi olla mielipuoli ja hänen merkkinsä olla väärennetty. En ymmärtänyt mitä tehdä, mutta päätin jättää asian ratkaisun seuraavaan päivään ja lähteä sitten niinpian kuin mahdollista matkustamaan Chiapasiin etsiäkseni hänet. Näin tuumien minä heittäydyin makuulle, yrittäen nukkua, saamatta kuitenkaan unta. Mutta muistaen kirjoituksen, jonka ystäväni oli antanut minulle, minä nousin jälleen, yrittäen sekoittaa ajatuksiani sitä tutkimalla ja niin päästä uneen. Se oli työlästä hommaa, mutta vihdoin sain sisällön selville ja näin, että siinä puhuttiin jostain lähellä Cumarvoa olevasta kaivoksesta ja osotettiin tunneliaukon tarkka asema.

Tämä aukko, niin kerrottiin, oli suljettu Guatemocin aikana, ja tämän asiakirjan oli kirjoittanut henkilö, jonka hoidettavana kaivos silloin oli ollut, jotta joku tieto säilyisi hänen jälkeläisilleen, heidän voidakseen avata kaivoksen uudelleen, kun koittaisi se päivä, jolloin espanjalaiset karkoitettaisiin maasta. Että tämä kaivos oli rikas vapaasta kullasta, näkyi tähän luetteloon merkityistä puhtaan metallin painomääristä, jota vuosittain lähetettiin Montezuman hoviin, sekä myös siitä tosiasiasta, että oli ajateltu kannattavan kätkeä se espanjalaisilta.

Varhain seuraavana aamuna menin herra Stricklandin asuntoon puhumaan hänelle vakavalla mielellä: