Part 3

Joka puolella minä yritin nostaa kansaa uneliaisuudestaan ja saada heidän päämiehensä avukseni, enkä minä turhaan ponnistellutkaan. Käytin suurta omaisuuttani aseiden vetoon, kylmäkiskoisten lahjomiseen ja moneen muuhun. Kun varani hupenivat, kokosin jälleen niitä, sillä ilman rahoja en saanut mitään aikaan. Aarteita, jotka muinoin oli kaivettu maahan, toivat minulle, Sydämen Hallitsijalle henkilöt, jotka niiden piilopaikan tiesivät; niin moni toi minulle rahojaan, joita hän oli voinut säästää, ja minä panin ne jälleen talteen, käyttääkseni niitä tarvittaessa.

Vuoden ajan tai kauemminkin olin mahtavin valtijas Meksikossa, ja vaikkakin sadat olivat kapinaliitostani tietoisia, oli se niin taitavasti salattu, ettei pieninkään hiiskaus siitä ollut ehtinyt hallituksen korviin. Lopulta kaikki oli valmista, ja niin huolellisesti olin minä tehnyt suunnitelmani, että voitto näytti varmalta; mutta odottamatonta tapahtui, ja tuumani epäonnistuivat -- kas näin:

Tuo nainen, jonka hengen olin pelastanut, oma rakastettu ja lemmitty vaimoni, joka oli liittynyt minun ja maanmiesteni asiaan kaikin sitein, sekä maallisin että jumalallisin, kavalsi minut ja asiani. Juuri ennen määrättyä kapinaannousua sovittiin, että vaimoni, koska me muka voimme täysin luottaa häneen, lähetettäisiin Meksikon silloisen hallitusmiehen asuntoon palvelustytön osaa näytellen ottamaan selvää tuon miehen toimista.

Sensijaan että niin olisi tehnyt hän, minun vaimoni, rakastui häneen. Loppu on helppo arvata. Eräänä yönä, vain viikkoa ennen määrättyä aikaa, minut sekä kuusi muuta puolueemme johtomiestä vangittiin. Toverini kuljetettiin pois kaikessa hiljaisuudessa, mutta minut vietiin tuon hallitusmiehen luo, joka otti vastaan minut yksinään, pistooli kädessään.

"Tiedän kaikki vehkeenne, ystäväiseni", hän sanoi, "ja onnittelen teitä niiden johdosta, sillä ne olivat taitavasti punotut. Tiedän niinikään, että Teillä on suuri raha-aarre jonnekin kätkettynä --" ja hän mainitsi summan suuruuden. "Tuo Teidän vaimonne, johon Te olitte kyllin hullaantunut, uskoaksenne häntä, on minulle kaiken kertonut, mutta hän ei tiennyt mainita, minne rahat olivat kätketyt, sillä tämän Te salasitte häneltä, mikä osottaa, ettette tyystin vielä menettänyt järkeänne.

"Nyt, ystäväni, teen Teille sopivan ehdotuksen -- luovuttakaa tämä aarre, ja saatte mennä rauhassa -- luonnollisestikin sitten, kun koston päivä on ohi ja laumanne on nähnyt olevansa paimenta vailla -- jälestäpäin ei Teille panna mitään esteitä. Jos Te kieltäydytte, viedään Teidät oikeuden tuomittavaksi ja saatte ansaitun kuoleman." "Miten voisin luvata toisten puolesta?" kysyin. "Ette ole ainoa valkoinen mies, joka olisi kaatunut."

"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän valtiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä tästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun jakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse pitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun jälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa, minun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani niin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni nojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin, valitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette asian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät."

"Entä liittolaisteni laita?" kysyin.

"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois -- lavantaudin takia -- parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin epäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei useampia enään sairastu."

Silloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että voisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada toista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama kohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat tyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.

Kymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan elämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut, saanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.

Olin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt, lukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää, sekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli muuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut, suuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus kansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi. Kaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt povellani.

Olin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran valan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja halveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa kiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai ryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en ajatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on ollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan ijankaikkisuuteen asti.

Kysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä vastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni. Tapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni. Päästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja toivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun mukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle. Miten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.

Moneksi vuodeksi -- pariksikymmeneksi ehkä -- minusta tuli keppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua, ja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä hengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse oleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin tällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä kun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.

Ajanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin kolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen, mutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui mieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan liian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi tahriintuneet maailman asioissa.

Uupuneena kaikista ponnisteluista vetäydyin vuoristokylääni ja asuin siellä jonkun aikaa, mutta tämä toimeton, tyhjä elämäni väsytti minua, ja minä aloin kääntää huomioni kaivosyrityksiin.

Näissä puuhissa tein tuttavuuden keski-ikäisen miehen James Stricklandin kanssa, jonka oli sallittu minun kanssani päästä Maailman Sydämen kaupunkiin.

TOINEN LUKU.

Herra Strickland.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten jouduin minä, Ignatio, käymään Cumarvo nimisessä, Tamaulipasin valtiossa sijaitsevassa kylässä, ihanassa paikassa, joka oli puolittain piiloutunut havumetsiin vuorten välillä. Tulin tähän pikkukylään, koska eräs ystäväni, Sydämen Liiton veljiä, kirjoitti minulle, että lähistöllä jossain asui eräs intiaani, jolla hallussaan oli muinaisatztekilainen, kuvakirjoituksella kirjoitettu luettelo, jota ei hän eikä kukaan muukaan taitanut lukea.

Tämä luettelo oli periytynyt intiaaneille kautta monen sukupolven, ja sen mukana tarina hyvin rikkaasta kultakaivoksesta, jonka asemapaikka vuoristossa jossakin oli unohdettu, esi-isäni Guatemocin liittolaiset kun sulkivat kaivoksen, jottei se joutuisi Cortes'in kynsiin, esi-isäni, jonka espanjalaiset murhasivat -- kirotut olkoot heidän sielunsa!

Niin, minulle oli vanha Antonio, isäni ystävä, opettanut kuvakirjoituksen salatiedon, silloin kun minulle alettiin selittää Sydämen salaperäisyyksiä, joskin se tieto varmasti kuolee minun mukanani, sillä olen vakuutettu, ettei tällä hetkellä löydy ainoatakaan elossa olevaa miestä, joka omaisi sen tiedon.

Tämän kirjoituksen intiaani halusi luovuttaa minulle, Sydämen Haltijalle, ja koska minulla ei ollut muutakaan parempaa tekemistä, läksin Cumarvoon tutkimaan sitä. Tässäkin, kuten monessa muussa asiassa, minua piti kohdata epäonnen ainakin joksikin aikaa; sillä saapuessani ystäväni kotiin kuulin, että intiaani oli kuollut, äkkiä sairastuttuaan, eikä hänen poikansa tiennyt mihin kirjoitus oli kätkettynä.

Toisenkin asian minä kuulin, nimittäin että eräs valkoinen mies, englantilainen, ensimäinen milloinkaan täälläpäin majaillut, oli saapunut kylään puolisen vuotta aikaisemmin ja toimi erään yhtiön palveluksessa muutamilla hopeakaivoksilla, yritys jonka hän huomasi työlääksi, sillä lähiseudun meksikolaiset omistajat, kateellisina ja vihoissaan siitä, että hän maksoi miehilleen hyvät palkat, koettivat estää intiaaneja työskentelemästä hänen kaivoksellaan.

Tämän paikkakunnan alkuasukkaat olivat maanantaiaamusta aina lauantai-iltaan kunnollista ja työteliästä väkeä, mutta heillä oli se vika, että monet heistä olivat tottuneet lauantai-iltana juopumaan juomasta, jota saatiin aloejuurta tislaamalla. Silloin heidän luontonsa vallan muuttui ja tulisia kahakoita puhkeili heidän keskuudessaan, aiheutuen enimmäkseen naisista, jotka kahakat useinkin päättyivät verenvuodatukseen. Minun saapumiseni iltana Cumarvoon sattui syntymään juuri tuollainen meteli. Aamusella näin sen hedelmät, kävellessäni pitkin valkeiden, tasakattoisten talojen reunustamaa, mukulakivillä laskettua pikku katua pitkin, matkalla kalkilla valkaistuun kirkkoon kuulemaan, missä kellot soivat yötä päivää pahojen henkien karkoittamiseksi.

Keskikadulla, erään talon varjossa, oli kaksi kuollutta miestä. Miellyttävän näköinen, mutta tyyni ja kylmäverinen intiaanityttö kääri vaatetta toisen ruumiin ympärille; toisesta ruumiista ei kukaan huolehtinut, ja erinäiset tahrat hänen puvussaan osottivat hänen kuolemansa tapaa. Eräällä porraskäytävällä istui kolmas mies, haavoja pää ja kasvot täynnä, kylän parturin, sen ainoan lääkärin raivatessa tylsin saksin hänen hiuksiaan, voidakseen sitoa haavat.

Näky oli kamala, mutta tuskin kukaan välitti siitä sen enempää, sillä intiaanin henki on halpa, ja siihen aikaan oli väkivaltainen kuolema Meksikossa vieläkin yleisempi kuin nyt. Kadun päinvastaisella puolella tarjoili muuan vanha akka ohikulkijoille kaupaksi appelsiinejaan, lapsijoukon kiljuessa ja nauraessa ja yrittäessä näin houkutella pois poliisia, joka lähellä vartioi; ja matkallaan messuun astui muuan tyttö peittämättömälle ruumiille, joka siinä varjossa lojui, ja huomattuaan sen tutuksi, teki ristinmerkin, kiiruhtaen jälleen edelleen.

"Mistä tämä, herrani?" kysyin parturilta.

"Luulen, että minulla on kunnia puhutella Don Ignatiota", vastasi pieni mies ja, seisautettuaan työnsä, teki merkin osoitukseksi, että hänkin oli Veljesliittomme jäsen, vaikkakin halpa.

"Minä sen arvasin", hän jatkoi minun myönnettyäni; "kuulimme, että Teidän piti tulla tänne luoksemme, ja minä olen siitä iloinen, koska olen kyllästynyt haavojen sitomiseen joka sunnuntai, sillä ehkä Te voitte tehdä lopun näistä tappeluista. Nainen oli tässäkin syynä, herrani; nämä eivät olleet ensimäiset, joiden kuoleman tuo nainen on aiheuttanut", ja hän osotti tyttöä, joka kääri ruumista vaippaan.

"Nähkääs, hän oli menemäisillään naimisiin tämän miehen kanssa", ja hän löi olkapäähän miestä, jonka haavoja hän sitoi, "mutta hän liittyikin tuohon", osottaen läheisintä ruumista, "jolloin tämä numero Yksi juopuneena vaani numero Kahta ja iski hänet kuoliaaksi. Hänen kanssaan ollut tyttö juoksi hakemaan numero Kolmea, numero Kahden veljeä, mutta numero Yksi tappoi hänetkin. Kuullen melun, saapui hätiin kylän vartijajoukko ja pieksi pahanpäiväiseksi ystävämme, mutta kuten näette, huonolla menestyksellä, sillä hän jäi henkiin."

Minä kuuntelin ja suru valtasi sydämeni. Lähestyen tyttöä minä sanoin:

"Tämä on Teidän työtänne nainen! Eikö Teitä kauhista?"

"Mitä siitä?" hän vastasi kylmästi; "voinko sille mitään, että olen kaunis, ja että miehet tappelevat minusta? Ja kuka Te sitten olette, joka kysytte, kauhistaako minua?"

"Mieletön!" huusi porraskäytävältä parturi; "uskallatko puhua noin Sydämen Haltijalle?"

Tyttö vastasi:

"Miks'en? Onko hän silloin minun haltijani?"

"Kuulehan, tyttö!" minä sanoin; "on muitakin, paitsi nuo, kuollut takianne."

"Mistä sen tiedätte?" hän kysyi. "Mutta miksi sitä kysyä? Jos kerran olette Sydämen Haltija, on Teillä paha silmä, ja voitte lukea salaisuuksia, joita Teille ei ole kerrottukaan."

"Teillä itsellä on paha silmä, nainen, niinkuin monella muulla Teidän sukupuolellanne!" minä sanoin. "Kuulkaahan minua nyt; Teidän on lähdettävä pois tältä paikkakunnalta, ettekä koskaan saa palata takaisin, tai jos niin teette, saatte kuolla! Muistakaa myös, että jos missä ikinä kulkeissanne, sillä minulla on aina tieto siitä, tuotatte jollekin miehelle ikävyyksiä, saatte kuolla siellä!"

"Kuka tahansa lienettekin, ette ole kumminkaan Hallituksen miehiä, eikä Teillä ole oikeutta minua tappaa", hän sanoi, koettaen salata pelkoa, joka hiipi hänen tummiin silmiinsä.

"Ei, nainen, en kylläkään ole; mutta kansamme kesken olen mahtavampi kuin Hallitus. Ellette minua usko, kysykää haavurilta tuolla, ja hän on kertova teille, että minua toteltaisiin sielläkin, missä kansa minua koskaan ei ole nähnyt, missä sotamiesjoukollekin vain naurettaisiin. Jos minä määrään Teidät kuolemaan, kuolette Te tavalla tai toisella, sillä minun kiroukseni seuraa Teitä. Joko syöksytte alas kuiluun, sairastutte kuumeeseen tai hukutte ylikulkemaanne virtaan!"

"Ymmärrän, herra, ymmärrän", hän kuiskasi väristen, sillä nyt hän oli kauhistunut. "Älkää tuijottako noin kamalasti minuun; säästäkää minulle aikaa Jumalaa rakastaakseni! En niin tahtonut tehdä, mutta miksi miehet antavat sydämensä naisen käteen, täytyyhän hänen kiusata heitä, erittäinkin kun hän heitä vihaa! Mutta tätä minä en vihannut", ja hän kosketti hellästi kuolleen intiaanin kaulaa; "ajattelin tosiaankin mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta tuota miestä minä vihaan", osoittaen haavoittunutta rakastajaansa, "ja minä toivon, että hänet ammutaan, tai muuten minä myrkytän hänet."

"Te ette myrkytä häntä; ja vaikka hän ansaitseekin kuoleman, olette Te häntä pahempi. Siis lähtekää, ja muistakaa sanani!"

Kumarrettuaan hän kosketti kuolleen kasvoja huulillaan ja, noustuaan ylös jälleen, sanoi:

"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija", ja lähti pois taakseen katsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.

Sitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua hirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet, jotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat toistensa verta.

"Oi!" minä huoahdin, "ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani jo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan."

Nostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka kummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset, nähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa tuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään millään keinolla pääse vapaaksi.

Tuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta, vaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka sittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän hetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.

Ehkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi aikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa. Ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin olette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä, hoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia heijastavin ilmein ja surumielisin silmin.

Aivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja ulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt paksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen. Hänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin veistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin muistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen kihara tukkansa -- sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut hattuansa -- oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen parran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja hänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen maidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja sirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät; hänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä milloinkaan olen nähnyt.

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi tämä englantilainen hyvällä espanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, "mutta huomaamattanne olen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä voi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon vaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta kykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat parhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa."

"En voi siihen, herra", vastasin hänelle, "antaa muuta selitystä kuin sen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon takia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta tehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte kaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus on kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta."

"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi -- tämä näytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella", ja kohottaen hattuaan hän lähti.

Vaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan olin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen viipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa siksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.

Pian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen. Olen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia, meksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet kiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä kaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen, väittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren aarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.

Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja, aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta, ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut pelästyttää.

Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.

Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä. Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti, kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.

Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin osalliseksi ilkityöhön.

"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova mies.

"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty. Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."

Vähitellen lähenivät taloa roistot -- häpeämättömät miehet -- odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä veitsi.

He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen. Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui maahan.

Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät, että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa, ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli supistunut peräti pieneksi.

Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies, ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa, ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan, revolveri kädessä.

"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun minä teidät."

"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne tuossa puvussa."

"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään sitä tappelukenttänänne."

Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen muuttui hyvin vihaiseksi.

"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. _Caramba!_ [espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi minua kädestä.

Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty, lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään asti, sanoi hän minulle:

"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon vieraan muukalaisen takia."

"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään. Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja, jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset 'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi, että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi, etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen, että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."