Part 25

Siitä huolimatta oivalsimme -- kaikki kolme -- että jos tahdoimme pelastua, meidän täytyi antaa lapsen kuolla, mutta niin välttämätöntä kuin matkamme jatkaminen olikin, emme voineet sitä tehdä.

Näin ollen me poikkesimme tupaan, ja tulen ääressä istui taaskin sama mies, vaimoineen, jotka olimme siellä tavanneet vuosi sitten.

"Keitä te olette?" hän huusi hypähtäen ylös. "Anteeksi, rouva, mutta en ole tuntea Teitä tuossa viitassa."

"On parasta, ettette tunnekaan meitä", sanoi Maya.

"Olemme eksyksissä vaeltavia metsästäjiä. Antakaahan ruokaa meille, niinkuin velvollisuutenne vaatii."

Mies ja vaimo, jotka olivat ystävällistä väkeä, tottelivat meitä ja panivat pöytään parasta mitä heillä oli. Söimme ja laskeuduimme sitten levolle, sillä olimme lopen väsyneitä, pyytäen miestä pitämään varalla ja ilmoittamiaan meille, jos näkisi jonkun vieraan lähestyvän taloa. Ennen päivänkoittoa hän herätti meidät, ja me nousimme ylös. Vähän myöhemmin tuli hän huoneeseeni ilmoittamaan, että suuri miesjoukko näkyi lähestyvän tupaa. Tiesin lopun tulleen ja kutsuin kokoon toiset.

"Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa", minä sanoin -- "paeta vuorensolaan, puolustautua tässä tuvassa, tai antautua."

"Ei ole aikaa paeta", vastasi englantilainen, "ehdotukseni on että taistelemme."

"Luuletteko, että kaksi jousilla aseistettua miestä" -- sillä tuliaseemme oli otettu pois pyramiidin huipulla, emmekä saaneet niitä enään käsiimme -- "riittäisi viidellekymmenelle. No, ystävä, voimme yrittää, jos Teitä haluttaa, ja ehkä niin on yhtä hyvä kuolla kuin jollain muullakin tavalla."

"Se on mieletöntä", virkkoi Maya; "on vain yksi keino: antautua kohtalon käsiin, jos se voisi mitenkään auttaa. Olisin toivonut valinneemme sen keinon, ennenkuin läksimmekään tälle vaivalloiselle matkalle."

Nousevan auringon valossa näimme suuren miesjoukon piirittäneen tuvan. Joukossa oli ylimyksiäkin, ja minä tunsin Dimasin ja Tikalin.

"Olkaamme uljaita", sanoi Maya. Niin me avasimme oven ja astuimme ulos Tikalin, Dimasin ja muiden ylimysten eteen.

"Ketä etsitte, kun saavutte oikein asejoukoin?" kysyi Maya.

"Ketä muuta kuin Teitä itseänne minä etsisin, serkku?" vastasi Tikal -- ja villi tuli leimahti hänen silmissään. "Vaimoni Nahua olisi kyllä puolestaan antanut Teidän mennä viimeisen kerran, mutta hänen tahtonsa ei ole minun tahtoni eikä hänen halunsa minun haluni, ja mepä olemme yllättäneetkin teidät oikeaan aikaan."

Maya käänsi halveksivin ilmein katseensa hänestä ja kääntyi Dimasin puoleen sanoen:

"Sanokaa, mitä olemme tehneet, koska seuraatte meitä kuin mitäkin pahantekijöitä?"

"Armollinen rouva", vastasi vakavasti vanha pappi, "näyttää siltä, kuin hyvinkin ansaitsisitte tuon nimen, Te ja toverinne. Kuulkaahan: kaksi päivää sitten olitte te kateissa, ja armollinen rouva Nahua niinikään. Etsittiin ja etsittiin ja avattiin vihdoin yksityisen asuntonne ovet, ja sieltä löydettiin Nahua köytettynä. Häneltä saimme kuulla paenneenne ja läksimme teitä ajamaan takaa."

"Ilmoittiko hän teille sitten, miksi me pakenimme?" kysyi Maya. "Kertoiko hän teille sitä, että hän hiipi yöllä varkaan tavoin huoneeseeni ja oli juuri murhaamaisillaan lapseni?"

"Ei, armollinen rouva, ei hän kertonut meille lainkaan sitä. Hänen käytöksensä oli tosiaankin kummallinen; sillä toinnuttuaan hieman hän peruutti sanansa ja väitti, ettei hän tiedä mitään teistä ja teidän aikeistanne, ja että olisi, vaikka olisittekin paenneet, parempi antaa teidän mennä, ennenkuin ehtisi tapahtumaan ikävämpiä asioita. Ymmärtäen helposti hänen syynsä me kumminkin lähdimme ajamaan teitä takaa ja löysimmekin teidät, ja nyt me viemme teidät Neuvoston eteen vastaamaan suurista synneistänne, koska olette rikkoneet juhlallisen valanne ja yrittäneet lähteä maasta ilman Neuvoston lupaa sekä lisänneet rikoksenne suuruutta ottamalla mukaan tämän lapsenne, Taivassyntyisen pelastajan, johon heimomme kohdistaa kaikki toiveensa."

"Jos olemmekin rikkoneet valamme", sanoi Maya, "rikoimme ne pelastaaksemme henkemme. Pitikö meidän jäädä kaupunkiin, kunnes roistojen puukko olisi ehtinyt tehdä tehtävänsä? Hääiltanani juuri hyökkäsi murhamies mieheni kimppuun, ja ehkä tuossa on eräs" ja hän osoitti Tikalia -- "joka voisi ilmoittaa meille, kuka tuo murhaaja oli ja mistä hän tuli. Kolme päivää sitten uhkasi toinen murhamies lapsemme henkeä, ja se oli taas Lordi Tikalin vaimo. Onko silloin synti että yritimme viedä maasta pois sen, jonka henki ei ollut turvassa siellä?"

"Kaikki nämä seikat voitte esittää Neuvostolle, rouva", vastasi Dimas, "ja jos väitteenne Nahuasta on totta, saa hän epäilemättä rangaistuksen rikoksestaan. Mutta hänen rikoksensa ei sittenkään ole niin suuri kuin Teidän, sillä huomatessanne henkenne olevan vaarassa olisi Teidän pitänyt kääntyä niiden puoleen, jotka voivat antaa apua Teille, sen sijaan että läksitte pakoon varkaiden lailla. Nouskaahan kantotuoliin, joka on otettu Teitä varten, niin lähdemme matkaan."

"Niinkuin tahdotte", Maya sanoi; "mutta yhtä pyydän Teiltä: viekää pois näkyvistäni tuo mies, serkkuni Tikal, sillä minä vihaan nähdä häntä, koskei hän tyydy vain suunnittelemaan mieheni ja lapseni murhaa, vaan häpäisee minua yhtämittaa, rakkauttaan tyrkyttämällä."

"Tapahtukoon tahtonne, armollinen rouva. Miehenne ja ystävänne voivat käydä vieressänne, ja kantotuolianne ympäröivät asemiehet pitävät varalla, ettei Teille tapahdu mitään pahaa."

Sitten me läksimme. Paluumatkastamme ei ole muuta sanottavaa, kuin että se oli vieläkin raskaampi kuin tulomatkamme. Sillä vaikka olimmekin uupuneita, nälkäisiä, pelon ahdistamia, paistoi silloin kumminkin vapaus meille johtotähtenä, jota vastoin nyt, vaikka kuljimme mukavasti, tunsimme häpeän, pilkan ja kuoleman odottavan meitä.

Minua puolestani ei tämä ajatus suuria surettanut, sillä olin jo heittänyt kaiken toivon enkä välittänyt elää toivotonta elämää. Teitä, ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, ihmetyttää tämä, mutta jos tuona päivänä olisitte ollut minun asemassani, ette ollenkaan kummastelisi. Vielä nytkin olen joskus unessa joutuvinani Sydämen Kaupunkiin, ja herään kammottavasta unestani kuin painajaisen kynsistä. Totta kyllä, minulla oli siellä valtaa ja ylellisyyttä, mutta ah! mieluummin olisin hankkinut elatukseni paimentamalla karjaa erämaassa kuin kuluttanut elämääni tuossa kultaisessa häkissä.

Mitä merkitsivät minulle heidän juhlansa ja tyhjät ilonsa ja heidän vallan- ja arvontavoittelunsa -- minulle, joka koko elämäni olin seurannut korkeiden toiveitteni tähteä, tuota tähteä, joka nyt oli sammumaisillaan? Mayalla ja englantilaisella oli lohtuna lapsensa; mutta minulla ei ollut muuta kuin heidän ystävyytensä liikenevät tähteet, monen epäonneni muisto, omantunnon ainainen kirvely, koston pelko ja kaiken lopuksi viimeisen rauhan toivo. Murtunut ja epätoivon murjoma kun olin, valmistauduin tyynesti kohta koittavaa kuolemaa varten, mutta miten olisi noiden laita, jotka vielä uhkuivat rakkautta ja nuoruutta?

Myöhään illalla pääsimme kaupunkiin ja meidät vietiin, ei asuntoomme palatsiin, vaan pyramiidille päin.

"Mitä nyt?" kysyi Maya joukon johtajalta. "Tuonnehan meidän on mentävä."

"Ei, armollinen rouva", hän vastasi; "olen käskenyt viedä teidät pyramiidin portaita ylös."

Silloin painoi Maya kasvonsa lapsen kasvoihin ja nyyhkytti, sillä hän aavisti että taaskin joutuisimme tuonne synkkään holviin, missä hänen isänsä oli kuollut. He veivät meidät portaita ylös ja taas ahtaita käytäviä alas, kunnes pääsimme lampuin valaistuun holviin ja kuulimme kupariovien pamahtavan kiinni takanamme. Sitten saimme ruokaa ja jäimme yksiksemme.

En koskaan ole viettänyt levottomampaa yötä; sillä vaikka miten yritin, oli minun mahdotonta saada unta silmiini, ja minä kääntyelin vuoteellani mietiskellen missä huomenna uinuisin, kun olisimme olleet Kaikkein Pyhimmän neuvoston edessä ja Nahua olisi todistanut meitä vastaan. Muistin tuon kuilun alttarin edessä ja olin kuulevinani veden loiskeen sen syvyyksistä! No, kuten sanoin, en pelännyt kuolemaa, sillä Jumala armahtaa syntisiä; mutta voi! oli sittenkin hirveää kuolla valehtelijana ja muistaa, että minä juuri olin tuonut englantilaisen tänne samaan kohtaloon.

Aprikoidessani siinä, kuulin läpi paksujen holviovien naisen huutoa ja syöksyin ylös vuoteestani, kiirehtien keskisaliin, missä lamput paloivat yhtämittaa. Siellä näin Mayan juoksevan ympäri salia yöpuvussaan, silmät kauhua kuvastaen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyin, pysäyttäen hänet; samassa tuli siihen englantilainenkin.

"Oi, minä olen nähnyt unta!" hän läähätti. "Olen nähnyt kamalaa unta. Näin isäni saapuvan luokseni ja -- en osaa sanoa -- lapsi -- lapsi --". Ja hän keskeytti eikä osannut sanoa sen enempää.

"Tämä paikka on täynnä ikäviä muistoja ja hänen voimansa ovat pilalla", sanoi englantilainen, tyynnytellen häntä. "Menkäämme takaisin nukkumaan, vaimo."

"Nukkumaan!" hän vastasi. "En luule koskaan enään nukkuvani; ja ilman unta tulen varmasti hulluksi. Oi, tuota näkyä! Luultavasti on Mattain kirous kohdannut minua."

Joitakuita tunteja myöhemmin tapasimme taas toisemme suuressa salissa, mutta Maya ei puhunut mitään unestaan, enkä minäkään pyytänyt häntä sitä kertomaan, vaikka näinkin hänen kasvoistaan, ettei se ollut unohtunut. Söimme, tai yrittelimme syödä, ja istuimme hetken aikaa hiljaa, kunnes ovet avautuivat ja Dimas astui sisään, joitakuita pappeja mukanaan. Pyytäen heitä jäämään loitommalle hän yksin astui luoksemme ja tervehti ystävällisesti meitä.

"Olen pahoillani", hän sanoi, "että taaskin olette joutuneet tähän synkkään komeroon, mutta minä en voinut auttaa asiaa, koska olen vain Neuvoston palvelija, ja Neuvosto oli antanut ankaran määräyksen. Pelättiin vielä että lapsi häviäisi, jos saisitte olla vapaudessa."

"Pian se varmasti häviää, Dimas", sanoi Maya, "jos sitä pidetään täällä pimeässä. Lapsi on jo heikentynyt -- viikossa ehtii se kuolla."

"Älkää peljätkö, armollinen rouva; vankeutenne ei ole pitkäaikainen, sillä tänä samaisena yönä, Vetten Nousuyönä, viedään Teidät Neuvoston tutkittaviksi Kaikkein Pyhimpään, missä teitä syytetään karkausrikoksesta."

"Onko muita syytöksiä?" kysyi Maya.

"Ei ole, armollinen rouva, mikäli minä olen kuullut. Mitä muita syytöksiä saattaisi sitten olla?"

"Ja mikä on Neuvoston tuomio?"

"En osaa sanoa, armollinen rouva, mutta tiedän, ettei kukaan tahdo tuomita teitä ankarasti, ja jos syytöksenne rouva Nahuaa vastaan voidaan näyttää toteen, on siitä Teille etua. Yrittämänne rikos on suuri sekä meidän silmissämme että kansan, sillä yötä päivää puhutaan tuosta Pelastajasta, joka heille on syntynyt, eivätkä he mielellään anna anteeksi niille, jotka ovat yrittäneet ryöstää sitä heiltä. Luulen kumminkin että tuomitsijainne ankaruus on lievennettävissä erinäisin asianhaaroin."

"Mitkä asianhaarat ne ovat?" kysyi Maya.

Dimas epäröi, mutta vastasi:

"Lain ankara pykälä määrää teidät jokaisen kuolemaan, ellei Teitä itseänne säästetä sen perustuksella, että olette syntyessänne perinyt Sydämen Ruhtinattaren arvon. Mutta voi olla niin, ettei Neuvosto pane täytäntöön sitä kaikessa ankaruudessaan. Se voi tyytyä siihen, että nämä muukalaiset saavat pitää henkensä, mutta joutuvat karkoitetuiksi pois rannoiltamme."

"Mutta, Dimas, toinen heistä on mieheni."

"Totta kyllä, armollinen rouva, mutta lapsi on syntynyt!"

"En voi erota miehestäni. Parempi on meidän kuolla yhdessä kuin erota. Jos ei kansa tarvitse häntä, ei se tarvitse minuakaan; sanokaamme hyvästi sille ja lähtekäämme pois yhdessä. Olen kyllästynyt tähän maahan, Dimas, sillä täällä kulkevat murhaajat kantapäillämme ja elämä on tukalaa. En tahdo kansaltani mitään muuta kuin saada vapauden päästä eroon siitä."

"Mutta, armollinen rouva, kansa tahtoo Teiltä jotakin; se tahtoo lapsen. Näistä muukalaisista se pääsisi eroon surmaten heidät, tai jotenkin muutoin, ja Teidät -- siitä en kylläkään ole varma -- se ehkä päästäisi lähtemään heidän mukanaan; mutta lapsestanne se ei koskaan halua luopua, sillä se on heidän Taivassyntyinen kuninkaansa, ennustuksen poika. Jää jäljelle siis, jos Neuvosto ottaa armahduksen huomioon -- mikäli minä ja minun puolueeni olemme enemmistönä -- että Teidän on luovuttava joko miehestänne tai pojastanne."

Silloin ilmestyi tuskan ilme Mayan kasvoille, jotta hän näytti kuin äkkiä vanhentuneen. Sitten hän vastasi:

"Lähtekää ja ilmoittakaa niille, jotka lähettivät Teidät, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, lausuneen näin: Lapseni on rakas minulle, sillä se on liha minun lihaani; mutta mieheni on vieläkin rakkaampi, sillä hän on sekä liha minun lihaani että sielu minun sieluani. Jos minun täytyy valita näiden kahden välillä, valitsen hänet, joka on läheisempi; sillä minähän voin saada toisen lapsen, mutta en koskaan toista miestä."

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Nahua todistaa.

Joitakuita tunteja kului, ja taaskin ovet avautuivat ja Tikal astui sisään viiden asemiehen seuraamana. Vartijajoukon jätti hän oven ääreen, astuen itse meidän luoksemme salin toiseen päähän.

"Mitä tahdotte?" kysyi Maya. "Ettekö voi jättää minua rauhaan edes vankikomerossanikaan?"

"Tahdon puhua kahden kesken kanssanne, Maya."

"Niinkuin olen Teille, Tikal, sanonut ennen, sanon nytkin, etten halua kuulla Teitä kahden kesken. Jos Teillä on jotakin sanottavana, sanokaa se mieheni ja ystäväni kuullen, tai jättäkää sanomatta kokonaan."

"Puhutte röyhkeästi minulle, joka tulen tänne toivossa pelastaa teidän kaikkien hengen", hän vastasi; "mutta mukaudun nyt, niinkuin useasti ennenkin. Kuulkaa: Tiedän kaikki rikoksenne, sillä vaimoni Nahua on ne paljastanut minulle. Tiedän teidän ja tuon kuolleen roiston Mattain, johon Taivaan kirous on ansaitusti osunut, sepittäneen ennustuksen ja ryöstäneen Kaikkein Pyhimmän, sillä olen nähnyt todistuskappaleet."

"Tiedättehän meidän tehneen niin henkemme hädässä", sanoi Maya, "sillä ellemme olisi niin tehneet, olisi Mattai murhauttanut meidät, saavuttaakseen, toimittamalla minut tieltä pois, varman aseman tyttärelleen."

"En tiedä miksi niin teitte enkä välitä tietää, sillä mikään ei voi sovittaa sellaista rikosta; mutta luulen Teidän tehneen niin, saadaksenne mieheksenne tuon valkoisen miehen. Joka tapauksessa on teko tehty ja kosto odottaa teitä -- kosto, josta säästytte vain yhdellä ehdolla."

"Millä ehdolla?" kysyi Maya verkkaan, sillä kuultuaan Tikalin tietävän kaiken, oli toivon hivenkin kadonnut hänen sydämestään, niinkuin meidänkin.

"Maya, kaksi ihmistä elää, ja vain kaksi, jotka tietävät tämän asian -- vaimoni Nahua ja minä itse. Tähän aamuun asti oli vain yksi ihminen, sillä Nahua kertoi sen minulle vasta huomattuaan ettette päässeet pakoon, ja tämän hän teki aikeissa toimittaa surman Teille, jota hän vihaa kilpailijattarenaan. Siksi olisi hän tahtonut pidättää minua vainoamasta Teitä, ja siksi tahtoo hän saapua Sydämen Neuvostoon tänä iltana, saadakseen varmasti nähdä Teidän kuolevan Vetten Kuiluun. Mutta Teidän minä kaikkein vähimmin haluaisin nähdä sinne häviävän, Teidän, jota nyt kuten aina rakastan, enemmän kuin mitään muuta maan päällä."

Mutta silloin kalpeni englantilainen raivosta ja puuttui puheeseen: "Suvaitkaa pitää nuo sanat suussanne, Tikal; sillä olkaa varma siitä -- ellette tottele, että teen yhden rikoksen lisää enkä laske Teitä elävänä täältä. Ei tarvitse katsoa henkivartioihinne. Mitä välitän heistä minä, jolla on vain yksi henki menetettävänä? Puhukaa vielä noin, niin olette kuollut, ennenkuin he ennättävät apuun."

"Antakaa hänen jatkaa, mieheni", sanoi Maya; "eihän yksi lisähäväistys meitä enään pahenna? Jatkakaa, kunnioitettavin Tikal; mutta oman turvallisuutenne takia pitäkää varanne ja jättäkää sanomatta kaikki sellainen, jota aviomies ei voi kuulla."

"Tästä syystä", hän jatkoi, välittämättä englantilaisen raivosta, "olen minä tullut tänne esittämään ehdotustani, joka pelastaa teidät kaikki; niin, jopa tuon kerskailevan valkoisen miehenkin, joka on ryöstänyt Teidät minulta. Jos Nahua ja minä vaikenemme, kuka tietää rikoksianne? Ja jos syytös heitettäisiinkin vasten kasvojanne, kuka voi sen näyttää toteen? Niin, minä vaikenen -- yhdellä ehdolla. Tuonpa itse tuon oikean ennustuksen sekä Mattain tunnustuskirjan ja poltan ne teidän nähtenne."

"Te vaikenette", sanoi Maya, "mutta miten on Nahuan laita? Vaikeneeko hänkin?"

Silloin Tikalin tummat kasvot saivat pahan ilmeen ja kuvastivat jotakin ajatusta, oliko se murhaa tai muuta, en tiedä.

"Jättäkää Nahua minun haltuuni", hän sanoi. "Peruuttakaa häntä vastaan tekemänne lapsen murhayritystä koskeva syytös ja vapauttakaa hänet velvollisuudesta saapua tänä yönä Kaikkein Pyhimpään, ja minä vannon, ettei hän koskaan hiiskahdakaan tuosta kamalasta salaisuudesta. Sitten jää teille vain yksi syytös -- valanne rikkominen yrittäessänne pakoon kaupungista -- rikos, joka ei ole anteeksiantamaton."

"Te puhutte ehdosta, Tikal; sanokaa mikä se on?"

"Te itse, Maya. Ei, kuulkaa minua; ja Tekin, valkoinen mies, pysykää hiljaa. Jos vannotte Sydämen nimeen tulevanne vaimokseni kuuden kuukauden sisällä tästä päivästä, niin minä puolestani vannon, että tämä valkoinen mies -- Teidän aviomiehenne, joka ei ole oikea aviomiehenne, sillä hän sai Neuvoston avioliittolupauksen petoksella -- päästetään vaaratta ystävineen poistumaan tästä maasta, ja annetaan heidän ottaa mukaansa matkalleen niin paljon omaisuutta ja tarpeita, kuin he haluavat. Vannon myöskin -- ja tästä Te näette, miten syvä ja kunniallinen rakkauteni Teihin on -- että pojaltanne ei riistetä sitä asemaa, joka hänellä kansan silmissä on Taivassyntyisenä pelastajana, jonka tulon jo ennustus tiesi. Minun lapseni väistyy Teidän lapsenne tieltä, Maya. Jo kerran ennenkin tarjosin Teille rauhan kättä, mutta Te hylkäsitte tarjoukseni ja petitte minut, ja tuo hylkäys aiheutti isänne kuoleman ja monta muuta surua. Älkää enään hyljätkö, Maya, muutoin surut suurenevat ja lisääntyvät Teille, meille kaikille. Ei ole kummallista eikä luonnotonta minun pyytää Teitä vaimoksi miehelle, jonka kanssa olette ollut kihloissa monet vuodet, sekä ottamaan vastaan kaupungin ensimäisen naisen paikkaa, sen sijaan että seuralaistenne kanssa antautuisitte hirveimpään kuolemaan."

"Se on sittenkin mitä kummallisinta ja luonnottominta, Tikal, että vaimoa näin pyydetään miehestänsä eroamaan. Kuulkaahan -- hänellehän Teidän on puhuttava eikä minulle, sillä hänhän voi olla iloinen, päästessään tällä keinoin vapaaksi. Ensinnä, mitä mieltä Te, Ignatio, olette? Sanokaa minulle -- vaikka minä pelkään vastaustanne, sillä se on helppo arvata, koska Tikal tarjoo kaiken, mitä haluatte -- vapauden ja aarteita kyllin aikeittenne toteuttamiseksi."

"Totta kyllä, armollinen rouva", minä vastasin, "että hän lupaa minulle tuon kaiken -- vaikken tiedäkään, voiko hän antaa sitä; totta on myöskin, ettei minulla ole täällä vaimoa, joka minun olisi jätettävä, eikä muuta toivetta kuin kavaltajan kuolema. Mutta minä muistan erään tuolla erämaassa Teille antamani lupauksen, kun Te urheudellanne pelastitte miehenne hengen; ja minä muistan niinikään, että ystäväni juuri minun kehoituksestani tuli lähteneeksi tähän kirottuun kaupunkiin. Sentähden vastaan, että kaikkien kohtalo olkoon yksi ja sama."

"Nuo ovat jaloja sanoja, ystävä", Maya sanoi, "sanoja, jotka voivat lähteä vain Teidän jalosta sydämestänne. No, mieheni, nyt on Teidän vuoronne."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa", vastasi englantilainen naurahtaen, "paitsi ehkä sitä, että ihmettelen, miksi kulutatte aikaa, jonka onnellisemmin voisimme viettää keskenämme, kuuntelemalla tuon veijarin herjauksia. Jos pyydätte minua ajattelemaan pelastusta, ajattelen minä sitä, mutta en varmasti astu askeltakaan luotanne pelastaakseni itseäni mistään kuolemasta."

"Tuntuu kuin olisin jo saanut vastauksen", sanoi Tikal. "Kunpa vain ei kukaan teistä katuisi tänä iltana, joutuessaan katsomaan alas Vetten Kuiluun. Hyvä, aika kiitää, ja minulla on paljon tekemistä, ennenkuin taas tapaamme." Ja hän kääntyi pois luotamme.

Silloin valtasi Mayan epätoivo. Hetken hän taisteli sitä vastaan, mutta huusi sitten:

"Tulkaa takaisin, Tikal!"

Hän tuli ja seisahtui Mayan eteen kylmän äänettömänä, ja Maya kääntyi miehensä puoleen, sanoen hitaalla äänellä:

"Olette liian kiireissänne; _minun_ vastaukseni ei vielä ole annettu, mieheni. Tikal, hyväksyn ehdotuksenne. Estäkää Nahua todistamasta meitä vastaan; hävittäkää hänen hallussaan olevat todistuskappaleet ja viekää nämä miehet turvallisesti vuorten tuolle puolen, antaen heille kaikki, mitä he haluavat; niin minä suostun kuuden kuukauden kuluessa tulemaan vaimoksenne."

Englantilainen ja minä tuijotimme toisiimme hämmästyksen valtaamina.

"Oletteko hullu?" sanoi englantilainen, "vai tahdotteko pelastaa meidät puhumalla tuollaisia?"

"Olisiko ihme, mieheni", hän vastasi, "jos haluaisin pelastaa itseni ja lapseni? Että olen rakastanut ja vieläkin rakastan Teitä, sen Te tiedätte; onko haudassa sitten enään rakkautta? Eläissäni on minulla ainakin muistot; kun kuolen, viedään nekin pois minulta. Menkää takaisin, mieheni, menkää rikkaana takaisin oman kansanne luo ja oman entisen elämänne keskuuteen, ja valitkaa toveriksenne joku toinen nainen. Älkää kumminkaan minuakaan unhoittako; mutta antakaa minun tulla kuin uneksi Teille, se on oman asianne takia paljon parempi. Teillekin, Ignatio, minä sanon, menkää! Tuttavuutemme on tuonut Teille vähän onnea; olkoon sen loppuminen onnekkaampi ja saattakoon toiveenne vihdoin täytäntöön. Tikal, antakaa kätenne, ja vannokaamme vala."

Tikal astui häntä kohti -- silmät säihkyen voitonriemua; mutta kun kädet olivat koskettamaisillaan toisiaan, katsahti Maya sivulleen ja näki miehensä kasvoilla kuvastuvan epäilyksen ja tuskan. Kiljahtaen astui hän hänen luokseen ja syöksyi hänen syliinsä, sanoen:

"Antakaa anteeksi; olen ponnistanut kaikkeni, mutta tämä käy yli voimieni. Oi, kuinka heikko minä olen, en voi erota Teistä, en edes pelastaakseni henkenne. Ettehän varmastikaan usko, että olisin täyttänyt valani ja mennyt naimisiin hänen kanssaan? Ei, ei -- kuolemaan minä olisin mennyt lähdettyänne. Mutta en voi erota Teistä -- en voi erota Teistä vaikkakin itsekkäisyyteni on perikatonne."

"Iloitsen kuullessani sen", sanoi englantilainen. "Kuulkaahan, Tikal, jos olette mies, tuokaa miekka minulle, niin ratkaisemme asian kahden kesken. Silloin ainakin toinen selviää epätietoisuudestaan ja vastuksistaan."

"Valkoinen mies", vastasi Tikal, "Te olette varmasti sekä hullu että roisto, muutoin tuskin pyytäisitte minua panemaan henkeäni onnenpeliin Teidän henkeänne vastaan, joka jo lain mukaan on arvoton. -- Hyvästi, Maya; kauan olette juoksuttanut ja kiduttanut minua, tänä iltana saatte kaikesta palkkion." Niin hän lähti.

Olisi luullut, että me Tikalin mentyä olisimme ruvenneet pohtimaan tapahtumaa sekä kohta koittavia vaaroja. Mutta niin ei ollut asianlaita. Luulen meistä tuntuneen -- kaikista meistä -- ettei ollut enään mitään pohtimista. On turhaa potkia Kohtaloa vastaan, ja on vieläkin turhempaa pelätä sitä, sillä teimme tai jätimme tekemättä jotakin, Kohtalolla kuitenkin aina viimeinen sananvalta on.

Niin me istuimme ja juttelimme mitättömistä asioista elämästämme Cumarvon kaivoksessa, Santa Cruzin maatilalla viettämästämme yöstä, urhean seuralaisemme Molasin kuolemasta, enkä muistakaan, mistä kaikesta. Siinä samassa lapsi heräsi, ja vanhemmat hoivailivat sitä, löytäen kumpikin toistensa näköä sen pikku kasvoissa, minun kulkiessani pitkin salia, lukien lamppuja, poltellen ja aprikoiden, missä olisin seuraavana iltana samaan aikaan.

Vihdoin ovet aukenivat, sillä oli jo miltei puoliyö, ja sisään astui Dimas ja joukko pappeja. Vanhus teki kumarruksen ja ilmoitti, että oli aika viedä meidät Kaikkein Pyhimpään Neuvoston tutkittaviksi, ja ettei meidän tarvinnut pelätä, koska kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, rikostamme käsiteltäisiin lievästi. Maya kysyi, miten oli pikku lapsen laita, jota ei voitu jättää yksin, ja pappi vastasi, että Mayan oli se otettava mukaan, jolloin hän alkoikin kietoa sitä vaippaan.