Part 24

Tälle torille oli kokoontunut koko Sydämen Kaupungin väestö, miehet, naiset ja lapset, juhlimaan morsianta, kukin kantaen kukkia ja roihuavaa soihtua; enkä minä koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä kuin tämä heidän kunnianosoituksensa.

Kun tori oli jo täynnä, pysähtyi kulkue palatsin porteille ja monet kädet olivat auttamassa morsianta ja sulhasta alas kantotuoleistaan. Tällä hetkellä huomasin minä, sattuen seisomaan lähellä, erään sulkalevättiin pukeutuneen miehen ryntäävän ohitseni ja näin hänen kädessään välähtävän kuin veitsen.

Vaistomaisesti minä tulin huutaneeksi: "Varokaa, ystävä!" espanjaksi niin kovalla äänellä, että englantilaisen korva kuuli sen. Hän kääntyi ympäri, ja siinä samassa hyökkäsikin jo mies hänen kimppuunsa, veitsi kädessä. Mutta saatuaan varoituksen, oli englantilainen häntä nokkelampi. Hypäten sivuun hän antoi samassa sellaisen täräyksen murhamiehelleen, että tämä kierähti holvikäytävän varjoon.

Hetkeen aikaan ei kukaan näyttänyt ymmärtävän mitä tapahtui. Kun he ymmärsivät ja alkoivat katsella miestä, oli hän jo tipo tiessään. Kuka hän oli tai miksi hän teki roisto-yrityksensä, ei saatu koskaan tietää; mutta minä puolestani en epäile, että joko Tikal itse tai joku hänen käskyläisensä oli pukeutunut mustaan sulkalevättiin ja aikoi surmata Tikalin kilpakosijan. Ajan mennen oli tällä yrityksellä suuri vaikutus kansaan, ja se oli yksi syy Tikalin vallan ja suosion sortumiseen.

Herra Strickland vakuutti levollisesti lähellä oleville ylimyksille jääneensä vahingoittumatta. Lausuttuaan lyhyet kiitokset vetäytyi hän sitten vaimoneen palatsiinsa, enkä minä nähnyt häntä enään sinä iltana.

Tänä hääpäivänä alkoi pisin ja väsyttävin vuosi, mitä pitkän ja vaivaloisen elämäni varrella olen viettänyt. Pian ymmärsin mistä johtui että Maya oli ruvennut vihaamaan syntymäpaikkaansa Sydämen Kaupunkia, sen kansaa ja tapoja, ja kiihkeästi kaipaamaan uutta elämää uusissa maissa. Täällä ei ollut mitään vaihtelua ja työtä vähän; ylellisen loiston uuvuttamana ränsistyivät suuren sivistyksen tähteet ränsistymistään, eikä kukaan kohottanut kättään korjatakseen mitään. Jos jotakin tehtiin, oli se vain pappien ja ylimysten aseman ja vallan keinottelua, ja yhteinen kansa kulki kuuliaisena tätä tietä tai tuota, hankkien ruokaa ja vaatteita yhteiskunnalle -- ei itselleen -- mitä he eivät tehneet sydämensä ilolla. Lekotellen ikuisessa päivänpaisteessa, kulkivat he kehdosta hautaan asti, toivomatta mitään, kärsimättä mitään, pelkäämättä mitään, tyytyen juhlimaan ja kuhertelemaan rappeutuvissa palatseissaan ja väsyttyään nukkumaan, kunnes koitti taas juhlien ja lemmen aika, hakien väliajoilla sielulleen lohdutusta uskonsa kaavoista, uskonsa, jonka sisällön he olivat unohtaneet. Sellainen oli kansa, josta Zibalbay toivoi luovansa valloittajaheimon!

Mutta he olivat syntyneet tällaiseen elämään; eivätkä he varmasti olisi kestäneet toisenlaista, sillä vaivalloisuus olisi masentanut heidät kuten intiaani-esi-isäni masentuivat espanjalaisten rautaisen kouran alla. Minulle tämä elämä oli yhtämittainen kidutus. Olen usein nähnyt villin eläimen kituvan ja kuolevan vankilassaan, vaikka sille on annettu ruokaa paljon enemmän kuin se konsanaan olisi löytänyt syntymetsistään, ja tuollaisen villin eläimen kaltaiseksi tunsin minäkin itseni tässä toimettomassa Sydämen Kaupungissa.

Rikkautta, jota läksin hakemaan, oli ympärilläni yltäkyllin hyödyttömänä ja toimettomana kuin kokoojiensa toimettomat kädet, ja tuolla Meksikossa oli taas miehiä, jotka tämän omaisuuden avulla voisivat tehdä itsensä vapaiksi ja mahtaviksi. Oi! Minä en voinut koota heitä, en voinut edes päästä pakenemaan tyrmästäni, sillä jokaista liikettäni vartioitiin. Olisin kuitenkin yrittänyt paeta, ellei englantilainen, jolle ilmaisin suunnitelmani, olisi moittinut minua uskottomaksi ystäväksi, jos lähtisin ja jättäisin hänet yksin tänne muukalaisten maahan.

Hänen laitansa oli vieläkin pahempi kuin minun, sillä hän väsyi kohta perinpohjin tähän ikuisen kesän kaameaan kaupunkiin sekä kaikkeen muuhun siellä, paitsi vaimoonsa. Kokonaisia tunteja saatoimme istua ja tähystellä järven avaroille ulapoille, punoen suunnitelman toisensa jälkeen, miten pääsisimme noille vuorille ja vapauteen, hyljätäksemme kumminkin jokaisen suunnitelmamme. Sillä ne olivat toivottomia. Yötä päivää häntä vartioitiin, sillä tässä kohdassa vain unohti tuo kansa välinpitämättömyytensä. Se tiesi rotunsa olevan kuolemaisillaan ja, panematta itse kortta ristiin omaksi pelastuksekseen, mieluummin uskoi tuohon ennustukseen, joka lupasi valkoisesta miehestä synnyttää pelastajan.

Vaikkakin tuo ennustus oli väärä, oli se tai ainakin yksi puoli siitä toteutumassa itsessään jo ihme tälle kansalle, jonka keskuudessa lapset olivat niin harvinaisia. Vihdoin tuo ennustettu lapsi syntyi -- poika -- eikä ilolla ollut ollenkaan rajoja. Kumma kyllä, Nahuakin synnytti samana päivänä pojan, ja suuri oli hänen surunsa kuultuaan, ettei kansan ilo johtunut hänestä ja hänen synnytyksestään.

Joku päivä englantilaisen häiden jälkeen kuulimme Mattain sairastuneen jonkunlaiseen halvaukseen, mihin yhtyi parantumaton pitalisuus käsivarsissa. Kuukausia hän makasi kotonaan, tullen säännöllisesti yhä huonommaksi, kuten lääkärit sanoivat. Eräänä iltana -- muistan sen olleen kolme päivää ennen Mayan lapsen syntymistä -- hän ilmestyi Mayan, englantilaisen ja minun luo, meidän ihaillessamme palatsista kuunpaisteista puutarhaa. Emme olleet ensin tuntea häntä, sillä en koskaan ennen ole nähnyt niin kaameata näkyä. Hänen ruumiinsa oli pöhötyksissä; vasen käsi oli siteissä; pää vapisi lakkaamatta; ja pitalisuus oli jo levinnyt kasvoillekin, jotka olivat kirjavat kuin sateenkaari.

"Älkää pelästykö minua", hän alkoi matalalla äänellä, tuijottaissaan meihin kalpein silmin. "Ei teidän pitäisi pelästymän, sillä te kaikki olette osallisia siihen samaan rikokseen, joka on minusta tehnyt sen kuin nyt olen. Niin, epäilkää jos Teitä haluttaa, mutta minä tiedän sen. Jumalan kirous on kohdannut minua, hänen väärää palvelijaansa, ja se on kohdannut oikein. Olkaa varmasti vakuutettuja, että tuo kosto kohtaa teitäkin, sillä Silmä on nähnyt, Suu on puhunut ja Sydän on ajatellut tuomionne. Katsokaa minua ja oppikaa tietämään, mikä on väärintekijän palkka, ja koettakaa minun kärsimyksistäni saada mitta omille kärsimyksillenne. Ehkei teidän mittanne ole vielä täynnä; ehkä täytyy teidän tehdä vielä suurempia syntejä; mutta kosto tulee -- sanon teille, että kosto tulee täällä ja tulevassa elämässä. Tein tämän, kaiken tyttäreni takia rakkaudesta häneen, ainoaan lapseeni. Hän oli kunnianhimoinen ja toivoi tätä miestä, ja minä toivoin voivani luoda valtaa hänelle ja hänen lapsilleen.

"Mutta katsokaa, miten viini on käynyt etikaksi ja hänen ihana hedelmänsä tuhkaksi. Hänen miehensä vihaa ikuisesti häntä; he tuskin puhuvat enään, tai syytävät vain katkeria sanoja toisilleen. Vielä nyt -- joskaan ei kauvan on Tikal Sydämen kaupungin päällikkö, sillä hänen kade raivonsa on vienyt mielen häneltä; hänen tekonsa ovat kuristuksen ja väkivallan tekoja; hän on saanut kansan vihat ja hänen suosijansakin ovat jo luopuneet hänestä ja vehkeilevät häntä vastaan. Tiedättekö, mitä he suunnittelevat. He aikovat nostaa, Maya, Teille syntyvän lapsen päälliköksi hänen sijaansa ja panna Teidät ja Teidän muukalaisen miehenne hallitsemaan niin kauan kuin tuo lapsi kasvaa täysi-ikäiseksi. Oi! Te olette suunnitellut taitavasti ja kaikki näyttää teille toivorikkaalta, mutta minä ennustan, ettei niin tule käymään.

"Kirous kohtaa Teitä, Ignatio, Sydämen Haltija, sillä kaikki suuret toiveenne luhistuvat kuin mätä katto, eikä korista koskaan uneksimanne keisarikunnan lippuja kotkat. Orjalauma on se kansa, jonka takia ponnistellut olette, ja orjalaumaksi se jää, sillä suvaitsemallanne rikoksella olette vahvistanut heidän kahleitaan. Kirous kohtaa Teidän lastanne, Maya -- hän ei koskaan kasva mieheksi; kirous kohtaa miestänne -- hänen tukkansa ei ehdi harmaantua. Mutta raskaimmin kohtaa kirous Teitä, kavala Sydämen Ruhtinatar, Teitä, jonka elämä on katkeamaton, pitkä valhe; Teitä, joka hylkäsitte uskonne ja rikoitte valanne; Teitä, joka jätitte kansanne sekä ylhäisen, vanhan sukunne lait, saadaksenne itsellenne kuljeksivan valkoisen miehen. Nainen, emme kohtaa enään koskaan toisiamme; mutta muistakaa viimeisen kurjuutenne hetkellä ja ikuisen kadotuksen pitkinä vuosina nämä sanat, jotka Teille tänään olen sanonut."

Heristäen kuihtunutta kättään kasvojemme edessä Mattai kääntyi ja lähti pois huoneesta.

Hän lähti, mutta me tuijotimme kauhuissamme toinen toisiimme, sillä vaikkei kukaan meistä uskonutkaan hänen jumalaansa, tunsimme kumminkin sisimmässämme tämän miehen puhuneen totta, ja pahan perivän meidät vielä. Hetken nyyhkytti Maya, pää käsien varassa; sitten hypähti hän ylös ja silmässään syttynyt tuli kuivasi kyyneleet.

"Käyköön niin", hän huudahti, "en välitä siitä. Ainakin olen saanut Teidät, rakkaani, ja joitakuita kuukausia, kaikista ikävyyksistä huolimatta, olen ollut rinnallanne mitä onnellisin, ja tulkoon hyvää tai pahaa, mikään ei voi ryöstää minun muistojani. Mutta Teidän takianne pelkään. Mieheni, Teidän takianne minä pelkään --."

Sitten hänen kiihkonsa meni ohi ja hän heittäytyi miehensä syliin ja puhkesi itkuun.

Sitten syntyi lapsi, terhakka poika, miltei valkea, äitinsä tähtisilmin; ja samana iltana kuulimme Mattain kuolleen tuskiinsa sekä Nahuan synnyttäneen pojan.

Kahdeksantoista päivää kului, ja lapsivuoteestaan noussut Maya istui miehensä ja minun kanssa, kamarineitsyen pidellessä sylissään nukkuvaa lasta takanamme, kun joukko Neuvoston herroja pyysi saada keskustella äidin kanssa. He astuivat sisälle ja puhemies, Lordi Dimas, teki kumarruksen ja esitti asiansa:

"Sydämen Ruhtinatar, olemme tulleet luoksenne Neuvoston ja kansan puolesta, iloitsemaan kanssanne suuresta onnestanne ja esittämään muutamia asioita Teille. Joitakuita kuukausia on kansa jo ollut kyllästynyt Tikalin sortoon ja mielivaltaisuuksiin, Tikalin, joka vastoin maan lakeja on tuominnut kuolemaan monta sortonsa vastustajaa. Mutta eilen sai kaiken lisäksi Neuvosto kuulla erään hänen katalien töidensä käskyläisen tunnustuksen, että hän on aikonut murhata miehenne, lapsenne ja Lordi Ignation."

"Tosiaanko", sanoi Maya, "ja miksi puuttui minun nimeni tuosta luettelosta?"

"Armollinen rouva, emme tiedä", hän sanoi, "mutta tuntuu siltä kuin salaliittolaisten olisi ollut määrä vangita Teidät elävänä ja piiloittaa jonnekin Tikalin huoneisiin."

Silloin hypähti englantilainen seisaalleen ja vannoi kostavansa Tikalille.

"Ei, herra", sanoi Dimas, "hänen persoonansa on pyhä eikä Teidän sovi siihen koskea, eikä Teidän enään tarvitse peljätä häntä, sillä hänen liittolaisiaan ja häntä itseään vartioidaan yötä päivää. Eikä Tikal tule kauvan pysymään Sydämen kaupungin päällikkönä, sillä Neuvosto on pitänyt salaisen kokouksen, johon teitä ei ole kutsuttu, ja päättänyt erottaa hänet rauhattomuuksiensa takia sekä kansan toivomuksesta."

"Voidaanko päällikkö erottaa?" kysyi Maya.

"Voidaan, armollinen rouva, jos hän on rikkonut lakeja, sillä eikö isäännekin erotettu juuri samaisesti syystä? Eikä Tikal ole päässyt tuohon paikkaan syntynsä perustuksella, vaan hänet on valittu. Te olette oikea Zibalbayn perijä, Sydämen Ruhtinatar."

"Saattaa niin olla", Maya vastasi tyynesti, "mutta olen luopunut oikeudestani, enkä halua peruuttaa sanaani."

"Jos Te olette luopunut", sanoi Dimas, "on yksi, jolle se kuuluu." Ja hän osotti nukkuvaa lasta. "Tuossa on Ennustuksen Lapsi, kansan toivo, ja hänet aioimme korottaa hallitsijaksemme, asettaen Teidät ja miehenne holhoamaan häntä, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi."

"Ei", sanoi Maya, "sillä silloin kohdistuu Tikalin raivo häneen ja hänet surmataan -- joko julkisesti tai salaa."

"Mahdotonta, armollinen rouva, sillä samalla kuin hänet nimitetään, pannaan Tikal lukkojen taakse, missä hän saa olla elämänsä loppuun asti."

"Ja milloin tämä tapahtuisi?" kysyi englantilainen.

"Huomenna, iltapäivällä, pyramiidin huipulla, jotta lapsi voitaisiin nimittää kaikkein Pyhimmässä tästä kolmen päivän päähän, Vetten Nousuyönä."

"Onhan mieletöntä kruunata pieni lapsi, enkä minä, enempää kuin miehenikään, halua tätä huomaavaisuutta", sanoi Maya. "Jos Tikal erotetaan rikostensa takia, saakoon joku korkea ylimys hänen paikkansa, kunnes lapsi on varttunut, voidakseen ottaa hallituksen vastaan."

"Vaikkakin Te ja miehenne voitte käskeä meitä tulevaisuudessa", vastasi Dimas ankarasti, "täytyy Teidän siihen asti totella, armollinen rouva, sillä Neuvoston ääni on ylempi ja se seuraa näkymättömän johtajansa, Taivaan Sydämen, tahtoa. Neuvosto on päättänyt, että Taivassyntyinen lapsi, jonka maallisia vanhempia te olette, ottaisi oman oikeutensa."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Maya huokaisten; ja lähetystö poistui.

Tuona iltana olimme englantilainen ja minä erään ylimyksen talossa pidetyssä juhlassa, mistä me palasimme melko myöhään. Päästettyämme henkivartijamme menemään minä astelin hänen kanssaan aina hänen yksityishuoneustonsa ovelle asti, aikoen jättää hänet siihen; mutta hän pyysi minua astumaan sisään, pohtiakseen kanssani päivän tapahtumia ja tätä lapsen kohta tapahtuvaa kruunausta.

Suostuin siihen, ja kuljettuamme ensimäisen huoneen läpi saavuimme toiseen, jonka takana sijaitsivat hänen makuuhuoneensa. Pysähdyimme avonaisen ikkunan ääreen ja minä vedin lampun lähemmäksi, koska halusin tupakoida, eikä minulla ollut tulta. Siinä samassa olin kuulevinani jotakin ja kuulostin tarkemmin, sillä tuntui kuin olisin vankkojen makuuhuoneen ovien läpi kuullut naisen avunhuutoa. Tempasin ne auki ja syöksyin sisään eteisen läpi, huutaen mennessäni herra Stricklandia seuraamaan.

En saapunut liian varhain, sillä makuuhuoneessa kohtasi minua kumma näky. Vuoteen vieressä oli kehto, ja sen ääressä kamppaili kaksi naista. Toisella heistä -- minä tunsin hänet Nahuaksi, Tikalin vaimoksi -- oli kädessään kupariveitsi, ja toinen, Maya, piteli häntä takaapäin käsistä ja vyötäisiltä kiinni, jottei hän, kaikista ponnisteluistaan huolimatta, päässyt lyömään veitsellään. Nahua oli näistä naisista sitäpaitsi raskaampi ja vahvempi, ja vaikka hitaastikin, hän kuitenkin läheni kehtoa. Saapuessani huoneeseen sai hän riuhtaistuksi irti oikean kätensä ja oli juuri iskemäisillään lasta veitsellään.

Tähän päättyi hänen yrityksensä, sillä minä tartuin häntä vyötäisiltä kiinni ja heitin hänet taaksepäin, jotta hän kaatui hervottomana lattialle, pudottaen veitsensä ja yrittäen kiirehtiä pakoon. Hän olikin siinä samassa jaloillaan ja ryntäsi ovea kohti, missä herra Strickland kohtasi ja otti kiinni hänet.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Pakomme ja sen päättyminen.

"Miten tuli tämä rouva tänne, Maya, ja mitä asiaa hänellä on?" kysyi englantilainen.

"En tiedä, miten hän tuli", sai hänen vaimonsa hengästyksissään sanotuksi. "Kamarineitsyeni olivat menneet, ja minä valmistauduin käymään levolle, kun peiliin katsellessani näin hänen seisovan takanani, paljastettu puukko kädessään tähystelevän ympäri huonetta. Samassa osui hänen katseensa kehtoon, ja hän astui askeleen sitä kohti. Silloin käännyin minä ympäri ja tartuin häneen, pidellen häntä miten taisin; mutta hän oli liian vahva minuun verraten ja laahasi minua mukanaan, ja olisi sillä hetkellä surmannut poikamme, ellei Ignatio olisi ehtinyt apuun."

"Onko tämä totta", kysyi englantilainen Nahualta.

"On se totta, valkoinen mies", hän vastasi.

"Miksi tahdotte tappaa niin viattoman?" kysyi englantilainen taas.

"Eikö ole luonnollista, että minä haluaisin hävittää lapsen, joka sysää syrjään minun lapseni, ja särkeä sen naisen sydämen, joka on särkenyt minun sydämeni?" vastasi Nahua jurosti. "Muun muassa olen minä kuullut, valkoinen mies, huomenna tapahtuvista juhlamenoista, jolloin mieheni erotetaan ja lapseni häväistään, jotta raivattaisiin tilaa Teille ja Teidän lapsellenne -- Teille, valkoiselle kulkurille ja pojallenne, Taivassyntyiselle, ennustetulle."

"Mitä nuo meihin kuuluvat, Te petomainen nainen?" hän kysyi. "Jos Tikal sysätään pois paikaltaan, on se hänen rikostensa ansio."

"Ja jos Te ja teikäläiset joutuvat sille paikalle, valkoinen mies, on se epäilemättä hyveittenne ansio; ja kuitenkin, oi Te syntinen roisto, minä ilmoitan Teille tietäväni kaikki. Minä tiedän, miten sepititte kirjoituksen ja panitte väärän oikean sijalle Sydämen pyhään tunnusmerkkiin. Tiedän myös, että isäni auttoi teitä tuossa työssä, sillä vaikkakin hän on jo vainaa, kirjoitti hän koko jutun ennen kuolemaansa ja antoi kirjoituksensa minulle, sekä samalla vanhan ennustuksen, jonka te uskalsitte varastaa Kaikkein Pyhimmästä. Niin, minulla on todistuskappaleet, ja jos tarvis vaatii, voin ne näyttää. En tullut tänne murhaamaan, en ainakaan lasta; mutta nähtyäni tuon kehdossa nukkuvan, valtasi minut halu kostaa vääryyteni sille ja äidille. Olen epäonnistunut tässä, mutta paljastaessani teidät Neuvostolle minä en epäonnistu; silloin huomataan, mitä te oikeastaan olette, ja saatte ansaitsemanne kuoleman."

"Minusta tuntuu, mieheni", sanoi Maya kylmästi, "että meidän on, jos tahdomme oman henkemme pelastaa, surmattava tuo nainen. Hän on sen kyllä ansainnut, eikä kukaan moiti meitä, saatuaan kuulla millä asialla hän kävi täällä."

Kuultuaan tämän, Nahua yritti riuhtautua irti englantilaisen otteesta ja avasi suunsa kuin huutaakseen.

"Hiljaa", sanoi englantilainen, "jos henkenne on kallis Teille. Ignatio, sulkekaa ovet ja antakaa minulle tuo vaippa."

Ja niin me sidoimme Nahuan kädet selän taakse ja vedimme vaipan hänen suulleen, jottei hän voinut päästää ääntäkään. Otimme vielä nahkavyön ja sidoimme sillä hänen jalkansa, niin ettei hän päässyt liikkumaan, vaan jäi maata lattialle, tuijottaen meihin vihaisin katsein.

"Nyt käymme neuvottelemaan", sanoin minä.

"Niin", vastasi englantilainen, "käykäämme vain, sillä se onkin välttämätöntä. Toinen tai toinen meidän on tehtävä: surmattava tuo nainen tai paettava kaupungista, sillä jos hän pääsee elävänä täältä, olemme tuomitut kuolemaan alttarin ääressä -- niin! ja lapsikin!"

"Paettava!" sanoi Maya. "Miten voimme paeta, kun vielä olen näin heikko ja lapsikin on niin nuori ja pieni? Jos onnistuisimmekin pakenemaan kaupungista ja yli järvenkin, hukkuisimme varmasti vuorten lumihankiin tai vuorten takaisiin erämaihin. Sitä paitsi otettaisiin meidät kiinni."

"Sitten on Nahuan kuoltava", sanoi englantilainen.

"Emmeköhän voisi vannottaa häntä vaikenemaan, jos päästäisimme hänet vapaaksi?" minä kysyin, "sillä minä kammon tuollaista kamalaa tekoa, niin oikeutettu ja välttämätön kuin se olisikin."

"Vannottaa häntä vaikenemaan!" sanoi Maya halveksivasti; "yhtä hyvin voisitte vannottaa käärmeen olemaan käyttämättä hampaitaan, jos joku sattuisi astumaan sen päälle. Ettekö ymmärrä, että tämä nainen vihaa minua niin katkerasti, minua, joka olen, niinkuin hän väittää, ryöstänyt hänen miehensä rakkauden, että hän menisi iloiten vaikka itsekin kuolemaan, jos hän siten voisi toimittaa kuoleman minullekin ja minun rakkailleni? Päästyään juuri lapsivuoteeltaan hän tuli luokseni surman suunnitteluin, tietäen olevani yksin. Sitten näki hän lapsen, ja niin suuri oli hänen kostohalunsa, ettei hän malttanut edes odottaa kunnes laki olisi lapsen surmannut. Ei, ratkaisu on selvä: ellemme voi paeta, täytyy joko hänen tai meidän kuolla. Eikö totta, Ignatio?"

"Siltä tuntuu", minä vastasin synkästi, "mutta teko on kuitenkin hirveä."

"Se on hirveä, mutta välttämätön", sanoi englantilainen, "ja minun on se tehtävä vaimoni ja lapseni takia. Voi! Miksi synnyinkään koskaan tekemään moista tekoa! Eikö löydy muuta keinoa? Ei; mutta murhaajiksihan me näin tulemme. Antakaa veitsi. Ei, pelkät käteni riittävät, ja se keinohan tuntuu luonnollisemmaltakin, sillä voin sanoa hänen itsensä olleen juuri murha-aikeissa ja sen nähtyäni käyneeni häneen käsiksi ja voimallani tappaneeni hänet äkkipikaa, raivoissani, tarkoittamatta sitä."

Sitten meni hän Nahuan luo ja polvistui hänen viereensä, mutta me kaksi vetäydyimme kirvelevin sydämin pois ja peitimme käsin kasvomme.

Hetken perästä palasi hän takaisin.

"Onko se tehty?" kysyi Maya käheästi.

"Ei; enkä minä ainakaan voi sitä tehdä", hän vastasi vihaisesti. "Mieluummin voin tukehuttaa itseni kuin tuon avuttoman naisen, niin julma murhaaja kuin hän onkin. Jos hänet surmataan, on jonkun toisen se tehtävä."

"Sitten tuo teko saa jäädä tekemättä", sanoi Maya. "Näin ollen on meidän suunniteltava pakoa, sillä yön hetket kuluvat ja pako on ainoa toivomme."

"Mitä sitten on tehtävä tuolle naiselle?", minä kysyin. "Emme voi viedä häntä mukanamme."

"Emme; mutta voimme jättää hänet kiedoksiin tänne, kunnes joku sattuu hänet löytämään", vastasi englantilainen.

"Kuulkaahan, Nahua! Säästämme henkenne ja menemme omaan kuolemaamme. Tämä olkoon armeliaisuuden oppia kovalle sydämellenne. Hyvästi."

Kaksi tuntia oli kulunut, ja kolme alhaisen kansan käyttämiin vaippoihin käärittyä haamua, yksi niistä lasta sylissään kantava nainen, laskeutui äänettä alas kaupungin muurilta puisia tikapuita myöten laiturille, missä veneet olivat ankkuroituina vedenpaisumuksen aikana. Vesi oli tähän vuodenaikaan juuri nousemassa, ja matalassa vedessä laiturin vieressä kellui huvivene, jolla englantilaisen ja minun oli tapana käydä kalastamassa, kun joskus pääsimme erkanemaan muutamiksi tunneiksi kaupungin väsyttävästä elämästä.

Tähän veneeseen me astuimme ja suuntasimme, nostettuamme purjeen, kulkumme tähtien mukaan, kohti samaa kylää, mistä vuosi takaperin olimme lähteneet Sydämen Kaupunkiin. Kun tuuli oli suotuisa, kävi matkamme nopeasti, ja aamun ensi valon sarastaissa näimme kylän olevan noin peninkulman päässä. Sinne emme kumminkaan uskaltaneet nousta, sillä meidät olisi tunnettu; siksi ohjasimme veneemme muutamien kääpiömäisten vesipalmujen suojaan, noin puolen englannin peninkulman päähän kylästä ja läksimme, kätkettyämme veneen miten taisimme, viivyttelemättä vuoristoa kohti.

Kiertäen kylän takaa, jottei juuri heräävä väki huomaisi meitä, aloimme kamalan matkamme. Jonkun aikaa jaksoi Maya hyvin, mutta kun päivän helle lisääntyi, alkoi hän näyttää väsymyksen oireita, mikä ei ollut ihmekään, sillä hän kantoi sylissään kolmen viikon vanhaa lastaan. Keskipäivällä pysähdyimme, jotta hän saisi levätä, piiloutuen puron rannalla kasvavan puun suojaan ja syöden mukaan ottamiamme eväitä. Iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja laahustimme lopun päivää eteenpäin, miten parhaiten taisimme, englantilaisen ja minun kantaessa vuorotellen pikku poikaa, kaiken muun taakkamme lisäksi.

Vihdoin joutui ilta ja me laitoimme yöleirimme, jos leiriksi voi kutsua sitä, että nukkuu setripuun alla ilman tulta, mukana vain vähän ruokaa ja peitteinä vain vaipat. Aamuyöstä ilma yhä kylmeni, sillä olimme jo koko lailla yläpuolella järven pintaa, ja pienokainen alkoi itkeä surkeasti -- tuo itku vallan viilsi sydäntämme. Nousimme kumminkin auringon noustessa, ja jatkoimme matkaamme, sillä näimme sen olevan ainoan keinon. Koko päivän vaelsimme, yhä uupuvin askelin, kunnes auringon laskiessa pääsimme lumirajalle ja näimme edessämme metsästäjäin majatuvan, missä olimme yöpyneet, saapuessamme Sydämen Maahan.

"Menkäämme sisään", sanoi Maya, "hakemaan ruokaa sekä suojaa yöksi."

Aikomuksemme oli ollut välttää tätä tupaa ja mennä vuorensolaan, missä ajattelimme viipyvämme aamunkoittoon asti ja sitten jatkaa matkaa yli vuoren rinteen erämaahan.

"Jos menemme sinne, Maya, siepataan meidät kiinni", sanoi englantilainen; "ainoa turvamme on kulkea solan läpi ennenkuin meidät tavoitetaan, sillä maan lait kieltävät kenenkään seuraamasta meitä erämaahan."

"Ellemme mene sisään, kuolee lapseni kylmyyteen", Maya vastasi. "Olitte liian helläsydäminen, kun ette surmannut tuota murhanyrityksissä kulkevaa naista, mikä olisi ollut ainoa pelastuksemme; onko Teillä nyt, mieheni, sydäntä tappaa oma lapsemme?"

Englantilaisen silmiin herahtivat kyyneleet ja hän sanoi:

"Tapahtukoon Teidän tahtonne."