Part 2

"Elän viimeisiä hetkiäni, ystäväni", hän sanoi, "ja olen iloissani siitä, sillä olen kovasti saanut kärsiä selkäni takia, jonka muinoin loukkasin. On niinikään aika avuttoman vanhan miehen tehdä tilaa kykenevämmälle." Ja hän katsoi oudosti vieraaseensa ja hymyili.

Jones, joka oli liikutettu, antoi tavanmukaisen vastauksen, että hänellä muka olisi vielä monta kuukautta elonaikaa, mutta Don Ignatio katkaisi hänet lyhyesti.

"Älkää kuluttako aikaa tuollaisilla puheilla, ystäväni", hän sanoi, "vaan kuunnelkaa. Aina siitä asti kuin tulimme tuttaviksi, olette yrittänyt saada minua kertomaan, miten tulin käyneeksi 'Maailman Sydämen' kaupungissa, sekä kertomaan ystävästäni James Stricklandista, jonka, Jumalalle kiitos, saan kohta jälleen nähdä.

"Niin, en koskaan olisi tahtonut kertoa sitä Teille, vaikka pari kertaa olinkin vähällä niin tehdä nähdessäni vaikenemiseni tuottavan surua Teille, osittain siksi, että omasta mielestäni kykenen säilyttämään salaisuuden, vaikkakin minua houkutellaan paljastamaan sitä, sekä myös siksi että olen itsekäs ja tiedän, että niin pian kuin olisitte kuullut kertomukseni, olisi mielenkiintonne tyhmään, hassahtavaan vanhaan mieheen loppunut, sillä kuka juuri enään välittää kuoresta itse hedelmän syötyään?

"Olihan siinä muitakin syitä; esimerkiksi se, etten olisi voinut kertoa tätä tarinaa paljastamatta sisäistä liikutustani, ja minä tiedän, että te englantilaiset halveksitte sellaisia näytöksiä. Lopuksi, jos sitä lainkaan kertoisin, tahtoisin sen tehdä täydellisesti ja huolellisesti, ottaen huomioon kaikki suhteet, ja tätä olisi ollut vaikea suorittaa suusanallisesti. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää toivoanne peräti täyttämättä, ja minä olen toivonut, että säilyisi jonkunlainen tieto niistä ihmeellisistä asioista, jotka eläissäni olen nähnyt, vaikkeikaan tämä viimeinen toivomus yksinään olisi kyennyt saamaan minua ryhtymään siihen hommaan, jonka sain loppuun suoritetuksi kymmenen päivää sitten, ennenkuin halvaus iski käteeni.

"Saanko vaivata Teitä avaamaan tuon kaapin lähellä vuoteeni jalkopäätä ja antamaan minulle nipun käsikirjoituksia, jotka löydätte sieltä? Tuhannet kiitokset. Tässä, herrani, näillä arkeilla, jos viitsitte nähdä vaivan lukea niitä, on kerrottuna, miten minä ja englantilainen ystäväni tulimme käyneeksi Kultaisessa Kaupungissa, mitä me näimme ja saimme kokea siellä, ja monta muuta seikkaa, jotka Teidän mielestänne lienevät tarpeettomia, mutta eivät ole kuitenkaan ulkopuolella kertomuksen kulkua.

"No niin, ottakaa kirja ja pankaa se pois näkyvistä, sillä sen pelkkä näkeminen jo väsyttää, tuoden mieleeni ne monet hetket, jotka sitä kirjoittaessani kulutin. Haluankin keskustella jostain tärkeämmästä. Sanokaahan, ystäväni, aiotteko jäädä tähän maahan vai palata Englantiin?"

"Palata Englantiin! Miksi sinne mennä, eihän siellä ole kaivoksia johdettavaksi. Ei, olen liian köyhä."

"Tahtoisitteko siis palata, jos olisitte rikas?" kysyi huolestuneena kuoleva mies.

"En tiedä; se riippuu asianhaaroista. Mutta luulen, että olen ollut liian kauan Englannista poissa, viihtyäkseni siellä."

"Minua miellyttää kuulla tuota, ystävä, sillä haluan samalla ilmoittaa Teille, että olen tehnyt Teidät perillisekseni, niin että tämän jälkeen olette varakas mies, mikäli me tässä maassa ymmärrämme varallisuutta."

"Olette tehnyt minut perilliseksenne!" sammalsi Jones.

"Niin. Miksi en sitte? Pidän Teistä paljon ja tiedän Teidän olevan rehdin ja kunniallisen miehen. Minulla ei ole sukulaisuussuhteita eikä ystäviä, ja ennenkaikkea olen vakuutettu, että tulette erinomaisesti toimeen väkeni kanssa täällä, sillä olen ottanut selvää Teidän käyttäytymisestänne niiltä, jotka työskentelevät alaisinanne kaivoksessa. Senlisäksi minulla on ehdotuksia, joiden ei missään suhteessa tarvitse sitoa Teitä, sillä niitä ei ole testamenttiin merkitty, nimittäin että Te itse eläisitte täällä ja jatkaisitte minun alkamaani työtä niin kauan kuin mahdollista, ja siinä tapauksessa että olisitte pakotettu myymään tilan jonkun aavistamattoman syyn takia, tai luovuttamaan sen pois testamentilla, Te jättäisitte sen vain jonkun englantilaisen huostaan, henkilölle, jota jossain määrin tunnette. Suostutteko siihen?"

"Tietysti suostun, enkä tiedä, miten Teitä kiittäisin."

"Älkää lainkaan minua kiitelkö; kiittäkää omaa luonnettanne ja rehellisiä kasvojanne, jotka ovat saaneet minut vakuutetuksi, etten voi sen parempiin käsiin omaisuuttani luovuttaa. Lähtekää nyt, sillä olen väsynyt, mutta palatkaa huomisaamuna papin lähdettyä."

Näin Jones, joka oli astunut huoneeseen, tietäen vuosittain vaivalla ansaitsevansa kahdeksansataisen, lähti sieltä omistaen omaisuuden, joka ennen pitkää antoi vuosittain yhtä monta tuhatta, niinkuin kuka tahansa voi todistaa, joka on käynyt hänen luonaan Santa Cruzissa. Kolme päivää myöhemmin vaipui Don Ignatio rauhallisesti kuolemaan ja sai viimeisen leposijansa maatilansa kappelissa.

Näin siis joutui tarina "Maailman Sydämen" kaupungista ja Don Ignatiosta sekä hänen ystävästään James Stricklandista, jotka sen näkivät, Jonesiksi nimittämämme henkilön käsiin.

Tässä seuraa suomennos käsikirjoituksesta.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kapinan kukistuminen.

Minä, Ignatio, tämän kertomuksen kirjoittaja, ollen nyt jo kuudennellakymmenennellätoisella ikävuodellani, olen syntynyt vuoristossa, pikku kaupunkien Pichaucalcon ja Tiapan välimailla sijaitsevassa kylässä. Isäni oli tuon kaiken alueen perinnöllinen haltija, ja intiaanit olivat kovasti häneen kiintyneet.

Ollessani pojannulikka, ehkä yhdeksän vuotias, vallitsi sorto maassa. En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, tai lienen ehkä unohtanut sen ajan tapahtumat, sillä sellaista sattui yhtämittaa, mutta luulen, että syynä siihen oli eräs vero, jonka Meksikon hallitus väärin oli asettanut meille. Olkoonpa miten tahansa, mutta isäni, pitkä, säihkysilmäinen mies, kieltäytyi maksamasta veroa, ja pian saapui joukko sotilaita ratsain, ampuen kuoliaaksi suuren joukon kansaa ja ryöstäen mukanaan vaimoja sekä lapsia.

Isäni ottivat he vangiksi ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä, äitini ja minun täytyessä katsella kaikkea tätä, kaivamansa kuopan reunalle, tähdäten pyssyillä hänen päätänsä ja uhaten ampua hänet, ellei hän paljastaisi heille salaisuutta, jonka he kaikin mokomin olisivat tahtoneet tietää. Ainoa mitä hän sanoi oli, että hän tahtoisi heti kohta itsensä ammuttavan päästäkseen vapaaksi ympärillään surisevista hyttysistä.

Mutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät he hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä Ignatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli pantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi edes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia sotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.

Risti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa ja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa ja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi minuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen sen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: "Pidähän huolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian, kunhan hän tulee täysi-ikäiseksi."

Sitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen, ja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi Ignatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt isääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.

Tämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera pieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli äitini siellä murtunein sydämin.

Tiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä rakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi aina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta juoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.

Tiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen aikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä, ettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei edes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko, jonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin kehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä mennä kaupunkiin että palata sieltä.

Täällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni, mutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli oiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.

Täytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi. Asianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa katsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan, milloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet lahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja pyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain käsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia töherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt niiden maalauttajien hartauden.

Istuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata. Sattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala murha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla Christobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä meitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he olivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta, minkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme päättivät varastaa.

Niinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä yöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki kolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä, varkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja kiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa heitä vastaan.

Mutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja kaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he lahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita heitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn -- "Älä tapa".

En koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi pois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten murhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet iankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.

Kerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua pikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin itsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran on erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen joutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin nähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on, ja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin koko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.

Seuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle aikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: "Niin minäkin omasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet, jahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu, voit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi."

* * * * *

Viisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin ja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana opiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina Espanjasta asti.

Näiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani, intiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin historioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani tappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on vain orjaheimo.

Vihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni, joka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan oven, puhui minulle seuraavaan tapaan:

"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan isäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi, jonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi, sekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.

"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää, sillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen atztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän voin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista. Sitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa polveutuivat."

"Olen siis oikeastaan Meksikon Keisari", sanoin ylpeästi, sillä haltioituessani minusta tuntui hienolta polveutua miehistä, jotka muinoin olivat kantaneet kruunua.

"Voi, poikani", sanoi synkeänä vanha pappi, "tässä maailmassa on voima ainoa oikeus, ja espanjalaiset ottivat sen pois esi-isiltäsi kidutuksilla ja kavaluudella jo kauan sitten. Paitsi sitä, että saat osaksesi kunnioitusta intiaanien kesken, olet veressäsi perinyt hyödytöntä mainetta.

"Kas tässä on yksi esine, joka on periytynyt sinulle esi-isältäsi Guatemocilta ja niiltä, jotka olivat vallassa ennen häntä. Ehkä muistanet, että isäsi kuolemansa edellisenä iltana kiinnitti kaulaasi taikakalun ja, irroittaen sen jälleen, antoi sen minun haltuuni? Kas, tässä se on."

Tämän sanottuaan hän ojensi minulle puoleksi sydämenmuotoisesta smaragdista tehdyn koristuksen, käyttäessä siliytyneen mutta hiomattoman, joka toiseen samankaltaiseen liitettynä olisi ollut kyyhkysen munan suuruinen. Tämä kivi ei ollut haljennut, mutta leikattu ylhäältä alas asti ylen taitavasti. Taikaesine oli lävistetty, ikäänkuin vitjoissa kannettavaksi, ja sen pintaan oli naarmutettu outoja kuvakirjoituksia sekä puoleksi miehisen henkilön kasvonpiirteet.

"Mikä se on?" kysyin.

Vanha pappi kohautti olkapäitään, vastaten:

"Esine, joka on jossain yhteydessä heidän pakanallisten menojensa ja taikojensa kanssa, luulen. Tiedän vain vähän siitä, sen vain, että isäsi sanoi sen olevan arvokkaimman perinnön atzteki-kuninkailta, sekä että alkuasukkailla on se käsitys, että silloin kun tämän kiven molemmat puoliskot joutuvat yhteen, valkoisen rodun miehet karkoitetaan Keski-Amerikasta ja intiaanikeisari on valtiaana merestä mereen asti."

"Ja missä on toinen puolisko, isä?"

"Miten minä sen tietäisin", vastasi hän ärtyisästi, "kuka uskoo noihin tarinoihin tai epäjumalankuvilla kaiverrettuihin kiviin? Olen pappi ja siksi isäsi niin vähän puhui tuosta asiasta, koska laki ei salli minun kuuluvan salaisiin seuroihin. Joku sentapainen seurahan vielä löytyy, ja tuon taika-esineen omistus-oikeuden nojalla olet sinä sen päämies, niinkuin sinun esi-isäsi ennen sinua olivat, vaikkakin, niin paljon kuin minä tiedän, tuo kunnia tuotti heille vain hyvin vähän onnea.

"En tiedä enempää sen vaiheista, mutta voin osottaa sinut erään lähistöllä asuvan intiaanin luo, ja näyttäessäsi hänelle tämän kiven hän varmaan voi kertoa sinulle sen salaperäisyyksistä, vaikkakaan sinä minun mielestäni et niitä lainkaan tarvitse.

"Kuulehan, Ignatio, poikani, olet rikas mies; kuinka rikas, en voi sanoa sinulle, mutta monta sukupolvea sitten ovat esi-isäsi piiloittaneet aarteen eräässä tarkoituksessa, joka minun on selitettävä, ja tuon aarteen luovuttavat sinulle seurasi jäsenet, joiden hallussa se on. Juuri tuon aarteen takia ovat isäsi ja isoisäsi isä ja monet muut saaneet kuolla, senjälkeen kuin huhu siitä oli saapunut Meksikon hallitusmiesten korville, jotka epäonnistuttuaan pakottaa heitä kertomaan salaisuutta, kiduttivat ja tappoivat heidät raivoissaan.

"Niin, näin kuului isäsi viimein määräys sinulle mitä tulee siihen omaisuuteen, jonka hän ja hänen esi-isänsä olivat kätkeneet:

"Kerro pojalleni Ignatiolle, jos hän sattuisi elämään täysi-ikäiseksi, ettei suvustamme ole milloinkaan kadonnut toivo voittaa takaisin kruunua, jonka Guatemoc menetti, tai ainakin karkoittaa pois kirottuja espanjalaisia ja heidän sikiöitään ja perustaa Intiaani-tasavaltaa. Tätä tarkoitusta varten olemme uusille sukupolville keränneet rikkautta, jotta sitä voisi käyttää silloin kun hetki on kypsä; ja tämän rikkauden takia, jota ei voitu tyystin pitää salassa sala-urkkijoita täynnä olevassa maassa, ovat jotkut meistä saaneet kärsiä kamalan kuoleman, jommoista minäkin tänä iltana odotan.

"Mutta minä olen kuoleva pitäen salaisuuteni, ja kun poikani on täysi-ikäinen hallitsevat toiset miehet Meksikossa, tai on asia siksi unohdettu; ainakin on aarre siellä, minne minä sen jätin. Niin, sano pojalleni toivoni olevan, että hän menettelisi sen kanssa samaten ja lisäisi sitä edelleen; että hän omistaisi elämänsä valkoisten hallitusmiestemme kukistamiseksi, ja sen rodun kohottamiseksi, jota he ovat vuosisatojen ajan ryöstäneet, murhanneet ja kahlehtineet.

"Siitä huolimatta sanon, etten pane mitään pakkoa hänelle näihin seikkoihin nähden, koska mielestäni hänen on niissä noudatettava omaa tahtoaan, sillä en voi unhoittaa sitä, että sukupolvesta toiseen on niitetty vain turmaa taisteltaessa valkoisia paholaisia vastaan, jotka esi-isäimme syntien ja epäjumalanpalveluksen takia ovat nähneet hyväksi panna meidät Jumalaa palvelemaan.

"Poikani, nämä olivat isäsi minulle lausumat sanat samalla tunnilla, jolloin hänet murhattiin. Nyt sinä ymmärrät, miksi käskin sinua odottamaan, ennenkuin päättäisit antautua papiksi. Jos se vieläkin on tahtosi, voit täyttää sen, sillä isäsihän antoi sinulle vapauden kulkea haluamaasi elämänsuuntaa."

Hänen lopetettuaan puheensa minä mietin hetkisen ja vastasin:

"Niin kauan kuin isäni veri on kostamatta, en voi ruveta papiksi."

"Sitä minä juuri pelkäsin", sanoi vanhus huoaten. "Tuo kirottu taikaesine, jota kannat kaulassasi, on alkanut tehota sinuun, Ignatio, ja sinä kuljet samaa tietä, mitä toisetkin kulkivat, ehkäpä veresi vuodattaen kuolet, kuten hekin. Oi, miksi ei tyydy ihminen jättämään pahuuden kostoa ja kansojen kohtaloita Kaikkivallan ja Hänen enkeleinsä käsiin?"

"Koska Kaikkivalta, hyvääkö vai pahaa tarkoittaen, pitää ihmisiä välikappaleinaan", minä vastasin.

* * * * *

Viikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia palvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut vuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä kätkettynä.

Sanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä läksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten häntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai jonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa on, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole ainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.

Kolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka takana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion, josta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen miehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut muutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en tiennyt miksi.

Tällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin sanoin, oliko minulla "Sydäntä". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin he kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni, päästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli kuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.

Takimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu vartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen kuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa sain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi päälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin, annettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden seuramme jäsenten ehdoton yliherruus.

Seuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio luovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan ja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre, yli miljoonan dollarin arvoinen.

Nyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa noudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan niitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua Sydämen Haltijana.

Näiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin kolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä intiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen kaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna sunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa ratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.

Hypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin toisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin kaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen kimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi ennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä kohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan Nähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi häntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti, että ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin haudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.

Kävi niin, että jälkeenpäin tyttö, jonka hengen olin pelastanut, asettui asumaan minun kylääni, missä häntä usein näin. Niin rakastettava ja herttainen hän oli, että hän piankin voitti sydämeni, ja kaiken loppu oli, että itsepäisyyksissäni ja rakkauteni hurmiossa menin naimisiin hänen kanssaan, vastoin Antonion ja muidenkin liittoveljien neuvoa. Olisi ollut parempi intiaaneille ja ehkäpä minulle itsellenikin, jos olisin kuollut ennenkuin seisoin tämän naisen kanssa alttarin ääressä, jos kohta hän kaikesta huolimatta oli hyvä vaimo ja, taitava kun oli, minulle suureksi avuksi siihen aikaan.

Niin, sanottakoon se, etten näinä monina kuukausina ollut laisinkaan toimeton. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän koski sydämeeni maanmiesteni, maan oikeiden omistajien kärsimä vääryys, kunnes nuo ajatukset saivat niin suuren sijan, että minusta tuli intoilija ja haaveilija. Elämäni tarkotus oli muodostaa suuri kapinaliitto, joka saisi nousemaan kaikkien Meksikon maakuntien intiaanit jonakin määrättynä päivänä; ja sitten, kun espanjalaiset ja heidän sekasikiönsä, espanjalais-meksikolaiset olisivat karkoitetut, perustaa uudelleen Atztekien Keisarikunta.

Se oli ehkä mielettömyys, mutta mielettömyys piili veressäni; edeltäjäni olivat kärsineet siitä ja sen takia, ja minä luulen, että me olimme perineet sen aina kaukaiselta esi-isältämme Guatemocilta, suurimmalta ja onnettomimmalta intiaanilta, mitä koskaan on elänyt. Koska he epäonnistuivat, päätin minä onnistua ja, omituista kyllä, lopulta minun olikin vähällä käydä hyvin.

Vuodet pitkät tein työtä, kulkien ympäri maata, kunnes ei ollut enään ainoatakaan maakuntaa, missä minua ei olisi tunnettu Sydämen Haltijaksi ja intiaaniheimojen syntyperäiseksi hallitsijaksi.