Part 17

"Ylimykset", jatkoi Tikal, "olette kuulleet minun todistukseni ja Mattain todistuksen, jonka ääni on totuuden ääni. Tästä syystä olen antanut nimittää ja asettaa itseni teidän hallitsijaksenne, koska olen Zibalbayn lainmukainen perillinen. Tästä syystä olen myöskin -- koska kihlattuni on kuollut -- ottanut vaimokseni Nahuan, Mattain tyttären. Sanokaa, tunnustatteko meidät?"

Muutamat pysyivät ääneti, mutta toiset huusivat:

"Tunnustamme teidät, Tikal ja Nahua, ja hallitkaa kauan meitä maan muinaisten tapojen mukaan!"

"Hyvä on, veljet", vastasi Tikal. "Onko kenelläkään, ennenkuin juomme lähtömaljan, mitään sanottavana?"

"Minulla on jotakin sanottavaa!", huusi vahvalla äänellä Zibalbay varjosta huoneen toisessa päässä.

Kuultuaan hänen äänensä, jonka sointu näytti olevan tuttu, nousi Tikal peloissaan, mutta sanoi, hilliten itsensä:

"Astukaa näkyviin varjosta, kuka lienettekin, ja sanokaa sanottavanne."

Katsahtaen tyttäreensä ja meihin, Zibalbay käski meitä seuraamaan ja astui esiin. Peittäen kasvonsa vaipallaan lähti hän astumaan poikki salin, herrojen ja naisten tehdessä tietä, kunnes seisoimme valtaistuimen edessä. Tässä hän paljasti itsensä, kuten mekin, ja asettuen seisomaan sivuttain, niin että sekä Tikal että koko seurue näkivät hänet, hän varustautui puhumaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanaakaan, pääsi ylimyksiltä hämmästyksen huudahdus ja valtikka putosi Tikalin kädestä ja vieri lattialle.

"Zibalbay!" kuului huuto. "Zibalbay tai hänen haamunsa on tullut takaisin, ja myöskin Sydämen Ruhtinatar!"

"Niin, ylimykset", hän sanoi rauhallisin äänin, vaikka hänen kätensä vapisi raivosta, "minä Zibalbay, teidän herranne, olen palannut, enkä nähtävästi liian varhain. Miten, veljenpoikani, oliko sinun niin kova kiire saada minun paikkani ja valtani, että sinun piti rikkoa Sydämen nimessä vannomasi vala ja anastaa ne ennen määräaikaa? Ja Te, Mattai, oletteko unhoittanut taitonne, vai ovatko jumalat kironneet Teidät, kun käytte ennustamaan väärin ja sanomaan, että tähtiin on kirjoitettu elossa olevien kuolema, ja nostamaan näin tyttärenne Sydämen Ruhtinattaren istuimelle? Niin, älkää viitsikö vastata. Seisoessani tuolla olen kuullut koko jutun. Sanon sinulle, Tikal, että olet valapattoinen petturi, ja Teille, Mattai, että olette veijari ja valehtelija, joka olette uskaltanut käyttää pyhää ammattianne omiin tarkoituksiinne ja sukunne kohottamiseksi. Molempia teitä olen rankaiseva -- niin, ja myöskin kaikkia niitä, jotka ovat olleet rikollisina apureinanne. Asemiehet, vangitkaa tuo mies ja Lordi Mattai niinikään ja pitäkää heidät tallessa, kunnes minä heidät tuomitsen."

Sotilaat seisoivat hetken aikaa epäröiden molemmin puolin valtaistuinta, mutta astuivat sitten Tikalia kohti kuin totellakseen Zibalbayn käskyä. Mutta Nahua nousi seisomaan ja peräytti heidät, sanoen: "Mitä! uskallatteko koskea vastanimitettyyn hallitsijaanne? Takaisin, minä käsken teitä, jos tahdotte välttää häväistyksen tuomiota. Eli tai kuoli, Zibalbayn ajat ovat olleet, sillä Sydämen Neuvosto on pannut hänen kruununsa Tikalin päähän, ja heidän päätöstään ei voi purkaa hyvällä eikä pahalla."

"Niin", sanoi Tikal, jonka rohkeus oli palannut. "Ruhtinatar Nahua puhuu totta. Älkää koskeko minuun, jos haluatte vielä nähdä auringon paistavan."

Mutta kaiken aikaa oli hänen katseensa kiintynyt Mayaan, jonka kauniita kasvoja katsellen hän tunsi menneen lemmen virkoavan eloon.

Kun Zibalbay oli taas alkamaisillaan puhua, kumarsi tähtientutkija Mattai hänelle ja sanoi:

"Älkää olko vihoissanne, vaan kuulkaa minua, herra. Olette tullut kaukaa ja olette väsyksissä, ja väsynyt mies on ärtyisä. Te luulette kärsineenne vääryyttä, ja olihan tämä kaikki tosiaankin outoa Teille, mutta nyt ei ole sopiva hetki meidän tehdä selvää teoistamme ja hallitustoimistamme, eikä Teidän kuunnella kaikkea tätä. Levätkää tämä yö; ja huomenna pyramiidissa, kansan läsnäollessa selkiävät kaikki asiat Teille, ja jokaiselle annetaan oikeutensa. Tervetuloa sinne, Zibalbay, ja Tekin Sydämen Tytär -- mutta sanokaahan, keitä nuo muukalaiset ovat, jotka olette tuonut erämaista yli vuorten?"

Zibalbay vaikeni hetkeksi, vilkuen ympärilleen kuin susi satimessa, sillä hän luuli huomaavansa ylimysten olevan kiihoittuneita. Huomattuaan läsnä olevan vain muutamia puoluelaistaan hän kohotti katseensa ja sanoi:

"Olette oikeassa, Mattai, olen väsynyt; sillä ikä, matka ja ihmisten vilpillisyys ovat murtaneet minut. Huomenna otetaan nämä asiat esille kansan läsnäollessa, ja siellä, alttarin, ääressä tehtäköön tiettäväksi, olenko minä heidän herransa, vaiko sinä, Tikal. Siellä ilmoitan Teille niinikään, keitä nämä muukalaiset ovat ja miksi olen kuljettanut heidät yli vuorten. Siihen asti jätän heidät teidän huostaanne, kehoittaen oman asianne takia kohtelemaan heitä hyvin. Niin, täällä en halua syödä enkä juoda. Lähtekäähän kanssani", ja sanoi nimeltä muutamia ylimyksiä, joiden tiesi olevan uskollisia itselleen.

Sen enempää sanomatta lähti hän huoneesta, ja joukko ylimyksiä seurasi häntä.

"Isäni näyttää unohtaneen minut", sanoi Maya nauraen hänen mentyään. "Terve teille, ystävät, ja Teille, serkkuni Tikal, ja vaimollenne Nahualle niinikään, joka, oltuaan muinoin minun kamarineitsyeni, on nyt korotettu minun asemaani ja arvooni. Mikä onkaan kaiken hämmingin loppu, toivon kuitenkin, että olette onnelliset rakkaudessanne, Tikal ja Nahua."

Silloin astui Tikal alas istuimeltaan, kumarsi hänelle ja sanoi: "Minä vannon Teille, Maya --"

"Ei, älkää vannoko", hän keskeytti, "vaan antakaa minulle ja ystävilleni pikari viiniä ja juhlanne rääppeitä, sillä olemme nälissämme. Kiitän Teitä. Miten ihana onkaan Nahuan kantama morsiuspuku, ja -- varmasti -- nuo smaragdit olivat kerran minun omaisuuttani. No, hän saakoon ne minulta morsiuslahjaksi. Päästäkäähän Tikal, pyydän, minua kulkemaan, haluan kuulla noilta neideiltä uutisia, sillä muistakaa että olen kulkenut kaukana, ja on hauskaa nähdä taas kaikkea kaivattua."

Hetken aikaa me istuimme ja söimme, Mayan jutellessa ja kaiken kansan tarkatessa meitä, sillä me olimme ihmeellisiä heidän silmissään, jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä. Ruskeatukkainen, pitkäpartainen ja valkoihoinen englantilainen oli tosiaankin heistä niin suuri ihme, että he unohtivat kaiken kohteliaisuuden ja pyörivät kummastellen hänen ympärillään. Oli kuitenkin kaksi, jotka vähän välittivät englantilaisesta ja minusta, ja ne olivat Tikal, joka tuijotti Mayaan, seisoessaan hänen tuolinsa takana ja palvellessaan häntä orjan tavoin, sekä Tikalin puoliso Nahua, joka istui hiljaa ja unohdettuna istuimellaan, kuunnellen vihaisena jokaista miehensä sanaa. Lopulta ei Nahua jaksanut kestää kauemmin tätä näytelmää, vaan lähti astumaan poikki salin.

"Tehkää tilaa morsiamelle, neidit", sanoi Maya. "Serkku, hyvää yötä; on jo myöhä, ja vaimonnekin jo odottaa."

Mutisten jotakin käsittämätöntä lähti Tikal tiehensä, ja rinnatusten astui aviopari poikki suuren salin asejoukon seuraamana.

"Miten ihana morsian ja miten uljas sulhanen!", sanoi Maya heidän mentyään, "ja sittenkin olen nähnyt aviopareja, jotka hääpäivänään näyttivät onnellisemmilta. No, on aika käydä levolle. Ystävät, hyvää yötä! Mattai, jätän nämä vieraat Teidän huostaanne. Pitäkää huolta heistä -- ja, kuulkaahan, tuokaa heidät huomisaamuna minun asuntooni, sillä isäni tahtoo että näyttäisin heille kaupunkia, ennenkuin kokoonnumme temppeliin."

Mayan lähdettyä teki Mattai meille hyvin kohteliaan kumarruksen ja pyysi meitä lähtemään kanssaan poikki pihan ja läpi monen käytävän ihanaan meille varattuun huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu hopealampuin. Siellä oli silkkipeitteiset vuoteet ja pöydällä, keskellä lattiaa, viileitä juomia ja monenlaisia hedelmiä, mutta niin väsyksissä olimme, että välitimme vähät kaikesta tästä.

Sanottuamme hyvää yötä Mattaille, joka katseli meitä uteliaana ja ilmoitti haluavansa tulla katsomaan meitä aamusella, me kiersimme kiinni oven kuparilukon ja kävimme makuulle.

Vaikka olinkin väsynyt, en saanut unta tässä vieraassa paikassa, ja vaikka silmäni tavantakaa painuivatkin kiinni, herättivät minut taas ovemme takaa kuuluvat askeleet. Yhdestä seikasta olin varma, siitä nimittäin, ettei Zibalbayta kaivattu omassa kaupungissaan ja että syntyisi hämminkiä, kun hän huomenna julistaisi kertomuksensa kansalle, sillä varmastikaan ei Tikal sallisi itseään sysättävän vastarinnatta pois anastamastaan paikasta, ja että hänellä oli paljon ystäviä. Varmastikin kuulin oven takaa heidän kiireiset askeleensa, kun he saapuivat viereiseen huoneeseen neuvottelemaan Mattain kanssa. Mietin, mikä kohtalo meitä odottaisi tässä kohta koittavassa kahakassa. Tämä kansa kammoi muukalaisia -- sen luin heidän kasvoistaan -- ja varmastikin raivaisi se meidät pois jos suinkin mahdollista. No, olihan meillä Mayassa oiva ystävä, ja kaiken muun jätimme kohtalon huomaan.

Näin tuumien vaivuin viimein uneen herätäkseni englantilaisen ääneen, joka istui vuoteensa laidalla hyräillen laulua ja katsellen ympärilleen, päivän pilkistäissä sisään akkunasta. Toivotin hänelle hyvää huomenta ja kysyin syytä hänen hyräilyynsä.

"Koska sydämeni on täynnä päivänpaistetta", hän vastasi. "Vihdoinkin olemme päässeet tähän kaupunkiin, ja se on paljon suurenmoisempi ja ihmeellisempi kuin osasin aavistaakaan. Onni on suosinut meitä, sillä tuo Tikal on mennyt naimisiin toisen naisen kanssa, joka ei, mikäli hänen ulkonaisesta olemuksestaan voi päättää, päästä häntä hevillä eroon, ja siksi ei Mayan tarvitse enään pelätä häntä. Kolmanneksi, tässä kaupungissa löytyy, ottaen huomioon kaiken sen, mitä eilen näimme, yltäkyllin aarteita, jotta voitte perustaa vaikka kolme Intiaanikeisarikuntaa, jos niin tahdotte, sillä varmasti antaa Zibalbay Teille niin paljon kuin haluatte. Siksi pitäisi Teidänkin, ystävä Ignatio, laulaa kuin minun, sen sijaan että murjotatte ikäänkuin olisi ruumisarkkunne tuotu nähtäväksenne."

Pudistin päätäni ja vastasin:

"Pelkään puhuvanne liian valoisasti. Kaupungissa on syntymäisillään sekaannus, jonka pyörteisiin mekin varmasti joudumme, sillä Tikalin ja Zibalbayn välinen riita tuo kuolemaa mukanaan. Mitä Maya-neitiin tulee, olen varma siitä, että Tikal vieläkin -- oliko hänellä vaimo tahi ei -- häntä rakastaa ja yrittää saada hänet; näin sen hänen katseistaan eilen illalla. Lopuksi on kyllä totta, että täällä on pohjattomia rikkauksia; mutta sallivatko niiden omistajat otettavan vähintäkään osaa niistä minun tarkoituksiini -- vaikkakaan he itse eivät niitä käytä -- se on toinen asia."

"Raamatussa puhutaan Job-nimisestä miehestä ja hänen ystävästään Elifaasta -- tuulen että Te, Ignatio, olette samainen henkiin herännyt ystävä", vastasi herra Strickland nauraen. "Minä puolestani aion pitää kiinni nykyhetkestä, enkä välitä tuon pimeydessä vaeltavan kansan tulevaisuudesta tai valtiollisista asioista. Mutta kuulkaahan, joku koputtaa ovelle!"

Nousin avaamaan lukon, jolloin palvelijat astuivat sisään, tuoden suklaatipikarit ja pieniä leivoksia tarjottimella. Kun olimme syöneet, veivät he meidät kylpyaltaille, jotka olivat marmorista tehdyt ja verrattomat, ja sitten huoneeseen, missä odotti valmis aamiainen. Istuessamme pöydässä tuli Mattai luoksemme, ja minä näin ettei hän ollut nukkunut sinä yönä, sillä hänen silmänsä olivat uniset.

"Toivon nukkuneenne hyvin, vieraat", hän sanoi kohteliaasti.

"Nukuimme, armollinen herra", minä vastasin.

"Hyvä, sitä minä en ole ehtinyt, sillä toimeni on tutkia tähtiä, eritotenkin omaa tähteäni, jonka laita juuri nyt on hieman niin ja näin", ja hän hymyili. "Jos olette syöneet kylliksenne, vien teidät armollisen Neiti Mayan luo, jota haluttaa näyttää teille kaupunkiamme, mikä teille muukalaisille lienee mieluista. Ellen häiritse Teitä kysymykselläni, tahtoisin tietää, mihin rotuun Te kuulutte." ja hän kääntyi englantilaisen puoleen. "Olemme kuulleet valkoisista miehistä, joskaan heistä saamamme tieto ei ole ollut hyvää, ja taru kertoo ensimäisen hallitsijammekin Cucumatzin olleen sitä rotua. Onko Teissä hänen vertansa, vieras?"

"En tiedä", vastasi puhuteltu nauraen. "Olen kotoisin kylmästä maasta, kaukaa meren takaa, missä kaikki ihmiset ovat minun kaltaisiani."

"Sitten on sen maan asukkaita kohdeltava hyvin", vastasi Mattai vakavasti. "Kiitän Teitä, Meren Poika, että niin selvästi vastasitte. En tehnyt kysymystäni yksin uteliaisuudesta, vaan siksi, että kansa katsoo kauhulla kaikkia muukalaisia ja tahtoi kaikin mokomin saada jotain tietoa Teistä."

"Toivottavasti ystävämme Zibalbay antaa heille tyydyttävän selityksen", minä sanoin.

"Hyvä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua."

Mattai vei meidät poikki pihan ja läpi käytävien pieneen vierashuoneeseen, joka oli täynnä muinaisia veistoksia ja koristekukkia, missä, istui muutamia tyttöjä juttelemassa.

"Ilmoittakaa armolliselle Maya-neidille hänen vieraidensa odottavan häntä", sanoi Mattai. Sitten hän kääntyi poispäin, lisäten vielä matalalla äänellä: "Tapaamme varmasti keskipäivällä pyramiidin huipulla, ja siellä näette, en osaa sanoa mitä. Mitä tapahtuukin, olkaa varmat, että minä olen puolellanne, jos voin. Hyvästi."

Yksi tytöistä hävisi huoneen peräovesta ja toiset seisoivat, annettuaan meille istuimensa, pienen matkan päässä, vilkuillen meitä. Pian avautui ovi ja huoneeseen astui Maya päätä ja hartioita peittävässä silkkiviitassaan, näyttäen ihanalta ja suloiselta huoneen himmeässä valossa.

"Terve, ystävät", hän sanoi kumarrettuamme hänelle. "Isäni tahtoo että näyttäisin teille kaupunkia, jota niin hartaasti olette halunneet nähdä. Nämät neidit sekä asejoukko seuraavat meitä, mutta emme tarvitse kantotuoleja, ennenkuin olemme nousseet suureen temppeliin, sillä tahdon näyttää sen teille ennenkuin kansantungos ehtii kokoontua sinne. Lähtekäähän, jos olette jo valmiit!"

Näin me läksimme kulkemaan, Maya astellen välissämme, asemiesten ja neitien seuratessa jäljessä. Kulkien yli torin, joka oli ollut edellisen yön juhlanäyttämönä, mutta nyt varhaisena aamuhetkenä miltei autiona, me saavuimme pyramiidin piha-aitauksen luo, jonka kalkkikivimuuriin oli hakattu kuvia metsästyksestä, reunoissa kiemurtelevia käärmeitä ja siellä täällä sydämenmuotoisia mosaiikkeja. Tämän muurin sisäänkäytävän luo me pysähdyimme ihmettelemään pyramiidin valtaista kokoa. Egyptissä on vain yksi suurempi pyramiidi, niin sanoi englantilainen, vaikkakin hän piti tätä suurempana ihmeenä hohtavien kalkkikiviseiniensä takia, laveiden portaiden kohotessa idänpuoleisen sivun juuresta hamaan huippuun asti.

"Se on suuri rakennus", sanoi Maya, huomaten ihmetyksemme, "jommoista ei voitaisi rakentaa nykypäivinä. Taru kertoo, että kaksikymmentäviisituhatta miestä rakensi sitä viidenkymmenen vuoden ajan -- kaksikymmentätuhatta heistä hakkasi ja ajoi kasaan kiviä, ja viisituhatta pani niitä paikoilleen."

"Mistä saatiin niin paljon kiviä?" kysyi englantilainen.

"Osa hakattiin temppelin itsensä pohjasta", Maya vastasi, "mutta enin osa tuotiin suurilla veneillä mantereen louhimoista. Nämät louhimot ovat vieläkin nähtävissä."

"Onko pyramiidi sitten ontto?" minä kysyin.

"On, siinä on monta komeroa, enimmäkseen varastoja ja aarrehuoneita, ja sen alla on päällikköjen, heidän leskiensä ja lapsiensa hautakammiot. Siellä on niinikään Sydämen Kaikkein Pyhin, jota te, Veljesliittoon kuuluvina, ehkä saatte käydä katsomassa. Tulkaa, lähtekäämme kiipeemään portaita."

Sitten johti hän meidät yli pihan noin neljäkymmentä jalkaa leveiden portaiden juurelle, jotka kuutena jaksona, kussakin viisikymmentä astinta ja kunkin välillä levähdyspaikka, veivät pyramiidin tasakatolle.

Näitä portaita me nousimme hitaasti, neitien ja asejoukon seuraamina, kunnes vihdoin seisoimme pyramiidin partaalla huimaavassa korkeudessa. Edessämme oli matalan seinän reunustama tasakatto, missä oli kyliin tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Tämän tasakaton vasemmalla sivulla oli pieni, polttoaineiden varastopaikkana ja pappien vartiotornina käytetty marmorihuone, pappien, jotka olivat toimessa yötä päivää, hoitaen metalliastiassa katolla roihuavaa pyhää tulta. Jonkun matkan päässä tästä huoneesta, juuri sitä vastapäätä, oli pieni, kukilla koristettu alttari, mutta muutoin oli katto tyhjä.

"Katsokaahan!" sanoi Maya.

Kaupunki allamme oli rakennettu matalalle, sydämen muotoiselle saarelle, jonka keskus oli niin syvä, että se muinoin näytti olleen tulivuoren kraateri tai laguunia ympäröivä maarengas. Tämä saari oli noin kymmenen peninkulmaa pitkä ja leveimmältä kohdaltaan kuusi leveä ja näytti suuren vihreän lehden tavoin kelluvan järven, intiaanien Pyhien Vetten pinnalla, jonka laajuus on niin suuri, että, harvoja kivisiä pikku saaria lukuunottamatta, pyramiidin huipustakin näkyi maata vain pohjoispuolella, mistä olimme purjehtineet edellisenä iltana. Muualla näki silmä vain sinisen sisämeren ulapan, rannattoman ja aution, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta tai muuta elon merkkiä. Keskellä tätä vesiulappaa hohti saari smaragdin tavoin. Siellä olivat puutarhat täynnä mahtavia kukkia ja palmu- ja pajulehtoja, joita reunustivat ympäri rantamatalikkoa kasvavat vihreät kaislikot. Niin rehoisa oli kasvullisuus, jota hedelmöitti vuosi vuodelta järven runsas muta, ja niin ihanilta näyttivät puut ja kukat herttaisessa aamuvalossa, että paikka pikemmin tuntui paratiisilta kuin ihmisasunnolta; saaren veroinen oli sille rakennettu kaupunkikin.

Seuraten maan ääriviivoja oli kaupunkikin sydämen muotoinen -- kylmä, valkoinen marmorisydän lepäsi hohtavan vihreällä sydämellä. Kaiken ympäri kulki järven vedellä täytetty kaivanto. Tämän kaivannon sisäpuolella oli viidenkymmenen jalan korkuinen, suurista, valkeista kalkkikivilohkareista rakennettu muuri -- niinkuin koko saaren kalliopohjakin oli kalkkikiveä joka oli veistetty täyteen vertauskuvallisia kuvioita ja piirroksia sekä jättiläismäisiä jumalankuvia.

Tämän muurikehän sisäpuolella oli kaupunki -- palatsien, pyramiidien ja temppelien kaupunki -- tai paremmin sanoen kaupungin hahmo, sillä yhdellä silmäyksellä voimme nähdä, ettei väestö voinut pitää kunnossa niin monia katuja ja rakennuksia. Niinpä kasvoi palmupuita talojen tasakatoilla ja temppelipyramiidien halkeamissa, useiden katujen ja lehtokujien rehoittaessa vihreätä ruohoa, keskelle poljetun kapean jalkakäytävän todistaissa kulkijain vähälukuisuutta. Allamme olevalla suurella torillakin oli vain vähän liikenteen merkkejä, ja vähän siellä näkyi ihmisten hyörintää ja touhua, vaikka paikka olikin ollut yöllisen juhlan näyttämönä ja kohta taas kiehuisi täynnä pyramiidin luo tungeksivia miehiä ja naisia.

Silloin tällöin näkyi joku sorea, uupunut tyttö, ruokakori kädessään, käyvän kojujen luona, mistä jaettiin annoksittain kalaa, jauhoja, hedelmiä, metsänriistaa, aina sen mukaan kuin kukin perhe tarvitsi. Taikka pysähtyi joukko puutarhoihin työhön matkalla olevia miehiä tupakoimaan ja juttelemaan keskenään tavalla, joka todisti ajan heille vähän merkitsevän. Siellä täällä leikki harvoja -- hyvin harvoja -- lapsia kukkakiehkuroin palatsien, majojen ja keskitoria reunustavien kivitalojen varjossa; mutta siinä kaikki. Muutoin näytti paikka autiolta ja uneliaalta.

KUUDESTOISTA LUKU.

Pyramiidin huipulla.

"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?" kysyin Mayalta, katseltuamme näköalaa joka puolelta. "Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei vedenpinnan tasalla."

"Luulen niin olevankin", hän vastasi. "Nyt juuri alkavana vuodenaikana kohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä alempana, joka kohoo ylös muurille."

"Miten estätte sitten veden tulvimasta kaupunkiin?" kysyi englantilainen. "Jos kerran vesi pääsisi virtaamaan sisään, uppoisi koko paikka veteen ja jokainen sielu hukkuisi."

"Niin kyllä, ystävä, mutta vesi ei koskaan nouse yli määrätyn korkeuden ja suuri sulkuportti estää aaltoja virtaamasta kaupunkiin. Jos portti avattaisiin tulvan aikana, hukkuisimme me jok'ainoa. Mutta sitä ei noina kuukausina kertaakaan avata, sillä jos joku tahtoisi lähteä kaupungista tai tulla tänne, on hänen kiivettävä tikapuiden avulla muurin harjalle ja sieltä laskeuduttava kaivannon viereisiin maihinnousupaikkoihin. Porttia vartioidaan niinikään yötä päivää; ja vain harvat tietävät salaisuuden, miten se on avattavissa."

"Paikka näyttää kummalliselta kaupungin asemapaikaksi", vastasi englantilainen. "En luulisi voivani nukkua sikeästi noina tulvakuukausina, tietäissäni henkeni olevan vain yksinkertaisen portin varassa."

"Ihmiset ovat kuitenkin nukkuneet rauhassa täällä tuhansia vuosia", Maya sanoi. "Taru kertoo muinaisina päivinä rannikolta tulleiden esi-isiemme asettuneen tälle saarelle jumalien käskystä, jotka valitsivat tämän koveron maa-alan rakennuspaikaksi, jotta he, sen sijaan että jättäisivät itsensä vihollisten valtaan, kuten heidän vuortentakaisten veljiensä oli pakko, voisivat tarpeen tullen upottaa paikan ja hukkua veteen. Tästä syystä on Nimettömän Jumalan, Taivaan Sydämen Kaikkein Pyhin kaiverrettu kallioon syvälle allemme, jotta järven vesi voisi syöksyä sinne yhdellä tempauksella ja haudata sen aarteineen jok'ainoan ihmisen näkyvistä. Jos olette jo kyllin nähneet, vien teidät katsomaan yleisiä työhuoneita, missä kuivataan kalaa, kudotaan palttinaa ja harjoitetaan muita tarpeellisia töitä." Ja hän kääntyi, johtaen neiteineen tietä portaiden suuhun.

Siinä samassa ilmestyi tasakatolle kolme miestä, joista yhden tunsin Tikaliksi. Nähtyään Mayan, lähestyi hän kumartaen tätä.

"Armollinen neiti", hän sanoi, "kuultuani Teidän olevan täällä vieraiden kanssa, olen seurannut Teitä tänne ja pyytäisin saada hetken puhua kanssanne kahdenkesken."

"Sitä en voi tehdä, serkku", vastasi puhuteltu kylmästi, "sillä kuka tietää, mikä väritys annettaisiin sanoilleni jälkeenpäin. Jos Teillä on minulle jotakin sanottavaa, pyydän Teitä lausumaan asianne meidän kaikkein kuullen."

"Sitä en voi", hän vastasi, "sillä sanottavani on salaista. Suvaitkaa kuitenkin isänne ja ehkä itsennekin takia kuulla sitä."

"Ilman todistajaa en kuuntele Teitä, Tikal."

"Hyvästi sitten, armollinen neiti", hän sanoi, kääntyen pois.

"Viipykää, serkku. Jos pelkäätte puhua oman kansanne kuullen, sallikaa tämän vieraan" -- ja hän osoitti minua, Ignatiota -- "olla läsnä keskustelussamme. Hän on meidän vertamme ja ymmärtää meidän kieltämme; luotettava mies ennenkaikkea sekä Sydämen Veljiin kuuluva."

"Sydämen Veljiin kuuluva? Miten voi vieras olla Sydämen Veli? Todistakaa se minulle, kulkuri."

Ja vieden minut sivuun, hän sanoi muutamia sanoja, jotka minä ymmärsin, antaen oikeat merkkivastaukset.

"Suostutteko?" kysyi Maya.

"Suostun, neiti, koska minun täytyy, vaikkenkaan kernaasti avaa sydäntäni muukalaisen kuullen. Menkäämme syrjään." Ja hän astui katon keskustaa kohti Mayan ja minun saattamana.

"Neiti", hän alkoi, "asiatani Teille ei ole helppo kertoa. Monta vuotta olimme kihloissa ja sekä Te että isänne myönnyitte siihen, että meidät vihittäisiin palattuanne tältä matkalta --"

"Asiain näin ollen on aivan turhaa, hyvä serkku, keskustella kihlauksestamme!" Maya keskeytti ylimielisesti.

"Ei aivan turhaa, neiti", hän vastasi. "Minun on pyydettävä Teiltä anteeksi monta asiaa, ja minä rohkenen niin tehdä. Maya, tiedätte hyvin, että olen rakastanut ja rakastan Teitä sydämestäni, ja ettei kukaan muu nainen koskaan ole ollut kallis minulle."

"Totta tosiaan", sanoi hän nauraen, "nuo ovat kummallisia sanoja Nahuan vastavihityn miehen suusta."

"Ehkä, neiti, ja kuitenkin ovat ne tosia. Olen vihitty Nahuaan, mutta en rakasta häntä, vaikka hän rakastaa minua. Teitä minä rakastan, ja kun Teidät näin eilen, sykki koko sydämeni Teille, niin että miltei vihasin tuota kalpeata morsianta rinnallani."

"Miksi sitten menitte naimisiin hänen kanssaan?"