Part 15
Vastaamatta mitään astui Zibalbay huoneeseen. Se oli holvin muotoon rakennettu matala komero, ja liedessä palavan valtaisen tulen luo asetetun pöydän ääressä istui aterialla mies ja vaimo.
"Tällä laillako otatte palatessani vastaan minut?" hän kysyi vihaisin äänin. "Pian toimeen ja laittakaa ruokaa meille, sillä olemme nääntyä kylmästä ja nälästä."
Seisomaan noussut mies seisoi epäröiden, mutta vaimo, joka paikaltaan näki puhujan kasvot, tarttui häntä käsivarteen, sanoen: "polvillesi, mieheni. Päällikkö on tullut takaisin."
"Anteeksi!" huudahti mies totellen. "Ollakseni suora, oi ruhtinas, on minuun juurrutettu tuolla kaupungissa niin vahva usko siitä, ettette Te eikä Sydämen Ruhtinatarkaan koskaan enään palaa takaisin, että luulin teidän olevan aaveita, Niin, ja samaa luullaan kaupungissakin, missä Tikal kuulemma hallitsee Teidän sijastanne."
"Rauhoittukaa", sanoi Zibalbay painavasti. "Jätimme viittamme tänne, emmekö jättäneetkin? Tuokaahan ne makuukammioon ja sitäpaitsi näille vierailleni kaksi lisää, vaimonne valmistaessa ateriaa."
Mies kumarsi niin syvään, että kädet koskettivat permantoa. Otettuaan saviastiaisen lampun sivupöydältä ja sytytettyään sen hän katosi uutimien taa, jota esimerkkiä seurasi vaimokin, korjattuaan hät'hätää ruuantähteet pöydältä ja lisättyään puita lieteen.
Heidän mentyään jäimme istumaan takkavalkean ääreen ja nauttimaan sen ihanasta lämmöstä.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi englantilainen.
Zibalbay, joka oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei näyttänyt häntä kuulevan, ja Maya vastasi:
"Hökkelipahanen, jota huvimetsästäjät pitävät levähdyspaikkanaan, siinä kaikki. Nämä ovat omistajia ja jäivät odottamaan meidän paluutamme, mutta he näyttävät täyttäneen huonosti tehtävänsä. Suokaa anteeksi, minä menen heitä auttamaan. Tulkaa, isä."
He lähtivät, ja yhtäkkiä herra Strickland heräsi lieden lämmön antamasta horroksesta nähdäkseen paikan asujamen töllistelevän itseänsä hämmästyksen ja kunnioituksen sekaisella ilmeellä.
"Mikä tuohon mieheen on mennyt ja mitä hän haluaa, Ignatio?" kysyi hän minulta espanjankielellä.
"Hän ihmettelee valkeata ihoanne ja vaaleata tukkaanne, herra, eikä sano uskaltavansa puhua Teille, koska varmastikin olette taivassyntyinen, kuten heidän tarunsa kertovat. Siksi pyytää hän minua sanomaan Teille, että pesuvesi on valmiina, samoinkuin vaatteetkin, jotka saamme päällemme, jos vain suvaitsemme seurata häntä."
Seurasimme näin ollen intiaania, joka vei meidät odotushuoneen takaiseen käytävään, ja sieltä pieneen makuuhuoneeseen, jommoisia oli käytävän yhteydessä monta. Tässä öljylampun valaisemassa huoneessa oli kaksi hirvennahka- ja puuvillapeitoilla varustettua vuodetta ja niiden päälle pantuna hienot, harmain ja mustin sulin varustetut palttinaviitat. Puisilla telineillä huoneen nurkassa oli kaksi kuumalla vedellä puolilleen täytettyä ammetta, joiden englantilainen ihmeekseen huomasi olevan taotusta hopeasta tehtyjä.
"Nämä ihmiset ovat varmastikin rikkaita", hän sanoi minulle omistajan mentyä pois, "koska he laittavat hopeasta majatalojensakin tarvekalut. Tähän asti on tarina Pyhästä Kaupungista, jonka ruhtinas on Zibalbay ja jonka perijätär on Maya, tuntunut minusta tyhjältä tarulta, mutta se näyttää sittenkin olevan totta. Tuon miehen käytöstapa todistaa Zibalbayn olevan hyvin tärkeän henkilön."
Sitten puimme päällemme varatut viitat, mikä ei käynyt vaikeuksitta päinsä, koska niiden tekotapa oli outo, ja palasimme ruokahuoneeseen. Siinä samassa avautui esirippu ja me näimme korkean Maya-neiden, mutta muuttuneena siinä määrin, että hypähdimme hämmästyksestä.
Hän erosi täydellisesti tuosta kehnopukuisesta, pölyttyneestä tytöstä, joka oli ollut seuralaisemme niin monen viikon ajan. Nyt oli hän puettu lumivalkeaan, vihrein ruhtinaskoristein päärmättyyn pukuun, kultainen Sydän rintaansa kiinnitettynä. Hänen jaloissaan oli vihreäkoristeiset sandaalit ja kaulassa, ranteissa, kupeilla ja lanteilla välähtelivät kultaiset renkaat ja helyt. Hänen tumma tukkansa ei enään riippunut valtoimena, vaan oli kiedottu yksinkertaiselle sykkyrälle ja vyötetty hienolla kultaisella harsolla ja hänen harteillaan liehui puhtaanvalkoinen sulkalevätti, jota siellä täällä koristi loistava keltainen haikaran sulka.
"Kuten Te, olen minäkin vaihtanut pukua", hän selitteli. "Onko pukuni ruma, kun noin kummastelette?"
"Rumako!" huudahti englantilainen, "se on mielestäni ihanin, mitä milloinkaan olen nähnyt."
"Tämäkö on ihanin puku, mitä milloinkaan olette nähnyt! Ja kuitenkin, ystävä, on se yksinkertaisin pukuni. Odottakaahan, kunnes näette minut ruhtinaallisessa viitassani, Sydämen smaragdeja kantaen. Mitä sitten sanonettekaan?"
"En tiedä, mutta nyt en tosiaan osaa sanoa, kumpiko on rakastettavampi, Tekö itse vai pukunne."
"Äsh!" hän sanoi nauraen, mutta äänessä vakava sointu. "Ette saa sanoa noin suoraan minulle. Tuolla solassa, ystävä, olin intiaanityttö ja Teidän matkatoverinne; täällä minä olen Sydämen Ruhtinatar."
"Siinä tapauksessa olisin toivonut Teidän pysyvänkin samaisena intiaanityttönä", hän vastasi hetken mietittyään; "mutta ehkä laskettekin leikkiä?"
"En lainkaan laske leikkiä", hän vastasi huoaten; "Teidän täytyy olla varovainen tästälähin, koska olen kunnia-arvoisin nainen tässä maassa, ja serkkuni Tikal varmasti pitää tarkkaa vaaria minusta. Kas, tuossahan tulee isänikin."
Samalla hetkellä astui Zibalbay sisään molempien intiaanien seuraamana, jotka toivat ruokaa. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkeaan togamaiseen viittaan, hieman samantapaiseen kuin englantilaiselle ja minulle annetut viitat olivat. Mustasulkainen levätti peitti hänen harteitaan ja hänen kaulallaan riippuivat vankat kultaketjut, joihin oli kiinnitetty puhtaasta kullasta valettu Sydämen tunnusmerkki.
Huomasimme hänen tyttärensä Mayan tekevän hänelle kumarruksen, mihin hän vastasi päännyökkäyksellä, ja intiaanien, milloin tahansa he kulkivatkin hänen ohitseen, kumartavan miltei maahan asti.
Näin oli siis erämaanvaelluksemme ystävyys lopussa, ja henkilöä, jolle tähän asti olimme puhuneet kuin vertaisellemme, oli kohdeltava kunnioituksella. Tuo mahtavannäköinen, valkopartainen päällikkö näyttikin tosiaan niin ruhtinaalliselta muuttuneessa ympäristössään, että miltei vaistomaisesti seurasimme muiden esimerkkiä ja kumarsimme aina hänen meihin katsahtaessaan.
"Ruoka on valmista", sanoi Zibalbay. "Istukaa pöytään, tehkää hyvin. Ei sinun, tytär, tarvitse minun takiani seista. Olemme kaikki yhä matkatovereita, eikä meidän tarvitse seurata menoja ennenkuin saavumme Sydämen Kaupunkiin."
Istuimme siis pöytään, ja intiaanit palvelivat meitä. Mistä ruoka oli valmistettu, emme tienneet, mutta paastomme jälkeen tuntui, ettemme koskaan olleet syöneet niin makuisaa ateriaa tai juoneet jotakin niin erinomaista kuin meille silloin tarjottu paikallisviini oli.
Hetken hyvinvoinnista huolimatta luulen herra Stricklandin rohkeuden kuitenkin lannistuneen ja hänen alkaneen aavistaa pahaa. Maya ja hän rakastivat toisiansa, mutta hän huomasi olosuhteitten täydellisesti muuttuneen, kuten Maya itsekin oli hänelle osoittanut. Matkallamme oli hän tähän asti ollut jossain suhteessa joukkomme johtajana, kuten, totta puhuen, punaisen rodun kesken tunnustetaan aina valkoiselle miehelle etuoikeutensa. Nyt olivat osat muuttuneet, ja hänen täytyi olla vain vieraana kulkijana, joka vietiin seuralaisena toiseen maahan, ja tämä muutos näkyi jo Zibalbayn käytöstavassa ja kohtelussakin. Ennemmin oli hän kutsunut englantilaista "herraksi" tai "ystäväksi"; tänä iltana puhuessaan hänelle käytti hän sanoja sellaisia kuin "muukalainen", tai "vieras mies", ja minuakin kutsui hän vain nimeltä, lisäämättä mitään arvonimeä.
Yksi asia miellytti tässä paikassa kumminkin meitä, jotka olimme kärsineet kuusi viikkoa tupakan puutetta, sillä intiaani toi kesken kaiken meille oivia savukkeita, joita oli saatu täyttämällä maissitähkissä olevat lehtitupet tupakalla.
"Käyhän tänne", sanoi Zibalbay intiaanille, kun me olimme saaneet savukkeemme. "Lähde heti järven rantaan ja ilmoita kylän päämiehelle hänen ruhtinaansa palanneen ja käske minun nimessäni hänen tuoda tänne neljä kantotuolia viiden tunnin sisään auringon noustua. Käske häntä myös varaamaan valmiiksi kanootit järvimatkaa varten, mutta kiellä hänen, henkensä uhalla, lähettämästä tietoa tulostamme kaupunkiin."
Mies teki kumarruksen ja katosi yöhön, siepattuaan oven pielestä keihään, välittämättä ulvovasta tuulesta ja räntäsateesta, joka rapisi katolla.
"Kuinka pitkä matka on tuohon kylään?" kysyi herra Strickland.
"Kymmenen leagueta tai enemmänkin", vastasi Zibalbay, "eikä tie ole hyvää; ellei hän putoa kuiluun tai hautaudu hankiin, ehtii hän sinne kuudessa tunnissa. Tulehan, tytär, meidän on aika käydä levolle, olemme käyneet pitkän taipaleen ja olet varmastikin väsyksissä. Hyvää yötä teille, vieraani; huomenna toivon voivani majoittaa teidät paremmin."
Kumartaen meille hän lähti huoneesta.
Maya nousi ylös, seuratakseen isänsä esimerkkiä ja ojensi herra Stricklandille kätensä, johon tämä painoi huulensa.
"Miten hyvältä maistuukaan tupakka taasen", hän sanoi Mayan mentyä. "Ei, ei mennä makuulle vielä, Ignatio; otetaanhan vielä savuke ja lasi aqua ardientea, ja jutellaan. Huomaatteko, ystäväni, tuntuu kuin Zibalbay olisi muuttunut. En koko aikana ole ihaillut hänen luonnettaan, mutta ehkä en ole sitä osannut ymmärtää."
"Ettekö ole, herra? Minä luulen voivani. Kuten joskus kristitty pappi on tuo mies kiihkoilija ja, kuten minä, uneksija. Hän on lisäksi kunnianhimoinen ja itsevaltias, mies, joka ei tahdo säästää itseään eikä muita, jos hänellä on joku tarkoitusperä tai jos hän luulee voivansa kohottaa kansansa hyvinvointia ja jumaliensa kunniaa. Ajatelkaa kuinka urhoollisen ja pelkäämättömän tuon miehen on pitänytkään olla, joka unen ääntä seuraten, vain oman lapsensa kanssa, uskalsi vanhoilla päivillään jättää valta-asemansa ja miltei ilman ruokaa lähteä kulkemaan sadat leaguet pensaikkoa ja erämaata, tietä, jota ei ainoakaan hänen heimolaisensa ollut kulkenut moniin sukupolviin. Ajatelkaahan, miltä on mahtanut tuntua hänestä, jota monet monituiset vuodet on kohdeltu kuin jumalaa, näytellä puoskarin osaa Yucatanin metsissä ja kärsiä sekä itsensä että tyttärensä suhteen häväistystä ja kidutusta valkoisten varkaiden käsissä. Kaiken tämän ja vieläkin enemmän on Zibalbay kestänyt napisematta, koska hän luulee tehtävänsä tarkoituksen olevan täytetyn."
"Mutta, Ignatio, mikä on hänen tehtävänsä tarkoitus ja mitä meillä on sen kanssa tekemistä? En tähän asti ole siitä päässyt täyteen selvyyteen."
"Hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä tarkoitus on nostaa jälleen rappeutunut Sydämen Kaupungin ruhtinaskunta. Lyhyesti sanoen, herra, vaikkenkaan usko Zibalbayn jumaliin, uskon kuitenkin hänen näkyihinsä, koska ne ovat tuoneet hänet minun läheisyyteeni, minun, jonka tarkoitusperä on hänen tarkoitusperänsä, koska kumpikaan ei tule toimeen ilman toisen apua."
"Miksi ei?"
"Koska minä tarvitsen varoja ja hän tarvitsee väkeä; ja jos hän antaa minulle varat, voin minä antaa hänelle tuhansittain väkeä."
"Ymmärrän", vastasi englantilainen. "Se kuulostaa varsin yksinkertaiselta, mutta ehkä tulette kumpikin havaitsemaan siinä olevan yhtä ja toista vaikeutta. Mitä minä en lainkaan ymmärrä, on se, miten Mayan ja minun on tähän juttuun suhtauduttava, koska emme kumpikaan välitä rodun uudistamisesta emmekä ruhtinaskunnan perustamisesta. Luulen olevamme pelkkiä katselijoita koko näytelmässä."
"Miten voi se olla mahdollista, herra, koska hän on Sydämen Ruhtinatar ja isänsä perijätär, ja kun", minä lisäsin ääntäni korottaen, "Te ja hän olette tulleet niin rakkaiksi keskenänne?"
"En luullut Teidän siitä lainkaan tietävän, Ignatio. Tuntui kuin ette koskaan olisi huomannut kiintymystämme, ja koska Te vihaatte naisia, en viitsinyt mainita Teille koko asiasta", hän vastasi selittäen.
"En ole aivan sokea, herra. Onko näinollen mahdollista miehen olla näkemättä, että nainen tulee hänen ja hänen rakastamansa ystävän tielle? Mutta siinä ei ole minulla mitään muistuttamista, se on kuten pitääkin olla; tai jos minulla olisikin, Te tuskin sitä ymmärtäisitte. Ei, ei, herra, Te ette voi jäädä osattomaksi tässä näytelmässä, Te olette jo liian kiinteästi siihen sekaantunut, joskaan en voi sanoa, mitä osaa Teidän on näyteltävä. Se riippuu ehkä siitä, mitä jumalat ilmaisevat Zibalbaylle tai mitä hän luulee niiden ilmaisevan. Toistaiseksi on hän hyvässä luulossa Teidän suhteenne, sillä hän luulee oraakkelin julistavan Teidät Quezalin pojaksi, joka uudistaa hänen kansansa, koska kuuluu olevan sellainen ennustus, ja tämän syyn takia ei hän ole kokonaan kieltänyt Teitä seurustelemasta tyttärensä kanssa, niinkuin hän minulle on viittaillut. Mutta pitäkää varanne, herra, sillä jos hän tulee tietämään, ettette ole oikea mies, sysää hän Teidät siekailematta syrjään ja Te saatte sanoa hyvästit Sydämen Ruhtinattarelle."
"Sitä en tahdo niin kauan kuin elän", hän vastasi rauhallisesti.
"Ette, herra, ehk'ette niin kauan kuin elätte; mutta ne, jotka asettuvat pappeja ja kuninkaita vastaan, eivät elä kauan. Vaikka onkin syytä olla varovainen, ei ole syytä olla alakuloinen, sillä ellette Te ole oikea mies, voin minä ehkä olla, missä tapauksessa minä voin auttaa Teitä, kuten olen Maya-neidille vannonut tekeväni, tai ehkä Te voittekin auttaa minua."
"Joka tapauksessa pidämme yhtä puolta", sanoi englantilainen. "Ja koska ei hyödytä puhua tulevaisuudesta, luulen olevan viisainta käydä levolle. Yhdestä asiasta saatte kuitenkin olla varma -- ellei Maya tahi minä kuole, aion mennä naimisiin hänen kanssaan."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sydämen Kaupunki.
Kun vielä oli pimeä seuraavana aamuna, herätti meidät Zibalbayn ääni.
"Nouskaa ylös", hän sanoi; "on aika lähteä matkaan."
"Ovatko kantotuolit täällä?" kysyin.
"Eivät, eivätkä saavu muutamaan tuntiin. Toivon pääsevämme kaupunkiin tänä iltana, siksi täytyy meidän lähteä matkaan aluksi jalan."
Sitten me nousimme ja pukeuduimme, miten taisimme, saamiimme maan vaatteisiin, sillä omamme olivat aivan riekaleina, joissa häpesimme näyttäytyä. Odotushuoneesta löysimme Zibalbayn ja Maya-neidin.
"Syökäähän", sanoi vanhus, osoittaen valmiiseen ruokaan, "ja lähtekäämme sitten matkaan."
Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme lähteneet. Ei ollut laisinkaan tuulta, mutta täällä korkeudessa on ilma niin raakaa, että kiitimme saadessamme kietoa vaipat ympärillemme ja kävellä reippaasti, Zibalbay tietä näyttäen.
Aluksi näkyi vain harmaa hämärä, mutta siinä samassa pilkistivät sen läpi lumiset huiput, kirkastuen vähä vähältä vielä näkymättömissä olevan auringon valossa, vaikkakin yö yhä kietoi pimeyteensä allamme olevat vuorenseinät. Asteittain, valon lisääntyessä, näimme läheisen seudun olevan muodostuneen kulhon tavoin, jonka laidan muodosti vuorijono, missä juuri seisoimme, ja kulhon pohjalla olevaan Pyhien Vetten järveen laskivat lukuisat joet, jotka saivat vetensä ympäröiviltä lumihuipuilta. Kaiken tuon me näimme vain hämärästi, sillä koko allamme oleva avaruus oli usvien peitossa, jotka vyöryivät ja liikkuivat kuin valtameren pinta. Emme koskaan olleet nähneet mitään niin kummallista kuin tämä sankka sumuvaippa, taivaan valojen heijastellessa sen pinnasta, synnyttäen värikkäitä juovia ja kuvioita. Näytti kuin eteemme olisi levitetty maailman kartta -- mantereita, meriä, saaria, kaupunkeja syntyi itsestään, hävitäkseen nopeassa sarjassa ja synnyttääkseen uusia loputtomia kuvioita.
"Se on ihanaa, eikö olekin?" sanoi Maya. "Mutta odottakaahan, kunnes sumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!"
Hänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja näin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja sitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan Pyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään himmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla, että kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka näytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain muusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.
Se oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja, ulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot. Vähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen sijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä järven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat ruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella vuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät miltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat pyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin taivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen tulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.
"Tuolla on minun maani", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen. "Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?"
"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya", hän vastasi, "että nyt kaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen."
"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin hyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja naiset, joiden joukossa elämme."
"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen asuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen tällaisessa maassa."
"Te ajattelette nyt niin", vastasi hän merkitsevästi, "mutta kun olette jonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!" hän jatkoi kiihkoissaan, "jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän koskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä minusta -- luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt kiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte, koska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan niin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte hävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää minua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa -- minua, kuljeksivaa intiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä. Täällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen neiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni; ja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet surmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin ainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia --"
"Te erehdytte", hän katkaisi suuttuneena; "on väärin Teidän puhua minulle noin."
"Ehkä erehdyn", hän vastasi nyyhkien, "mutta meitä odottavat niin monet vaikeudet. Ensinnä Tikal --"
"Mitä tuo Tikal sitten tahtoo?" kysyi englantilainen.
"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi mikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan vielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa -- jumaliaan ja maataan -- ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena -- niin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä, ja niiden perästä -- yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta edes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka pitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani, ja isänikin pitää vaaria minusta."
"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä vuorten tuolle puolen", vastasi englantilainen. "Luulisittekohan meidän vielä voivan paeta?"
"En luule, se on liian myöhäistä -- he veisivät meidät takaisin; meidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten lieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne nimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista, riippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun Teissä." Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen kasvoihinsa.
Tällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon etunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.
"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies", hän sanoi ankaralla äänellä. "Kuulkaa, molemmatkin -- olen vanha, mutta näköni ja kuuloni ovat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt kaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita toinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla Teidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö tarkoitustani?"
"Täydellisesti", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä suuttumustansa; "mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut ilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas olisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain metsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen seurustelemaan tyttärenne kanssa?"
"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä tarvitsin Teitä, valkoinen mies", vastasi Zibalbay rauhallisesti. "Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä mahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen."
"Olisin tosiaankin halunnut niin tehtävän!" huudahti englantilainen.
"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan", sanoi vanhus yrmeästi. "Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja minä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi ainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas maan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan, mitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne -- pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy hyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen sanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu takanani."
Näin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan vastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan katsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.
"Ymmärrän puheenne, päällikkö", hän sanoi pakoitetuin äänin. "Olette oikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään vastata", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä jälkeen.
Astuessani vieretysten Zibalbayn kanssa sanoin hänelle:
"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin minua kohtaan."
"Puhun niinkuin minun täytyy puhua", hän vastasi kylmästi. "Monta ikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut mitä tuo palvelija sanoi eilen illalla -- että veljeni poika Tikal, jonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä tyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo pääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee hänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä mielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja hänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän tyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon Teille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi näin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä joudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään, vieläpä menetätte henkennekin."
En vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme vastatusten kantotuolien tuojien kanssa.