Part 14

Nyt oli siis kaikki kunnossa ja kavuttava oli vain alas vettä ammentamaan. Hetken Maya epäröi, katsellen tulikipinöitä, jotka välähtelivät syvällä alhaalla, ja iskivät ahtaissa komeroissa sileään kallioseinään. Tuntien lannistuvansa kauhusta, jos hän kauvemmin siinä seisoisi, hän polvistui alas ja, pidellen käsin kiinni kalliosta, asetti jalkansa ensimäiseen löytämäänsä koloon. Seisoen sen jalkansa varassa hän kurkotti alas toista jalkaansa, kunnes se osui seuraavaan koloon, joka oli kahdeksantoista tuumaa edellistä alempana ja kymmenen tuumaa siitä vasempaan, sillä nämä kolot oli hakattu vuorottaisesti, n:o 1 ollen n:o 3:n yläpuolella, n:o 2 taas n:o 4:n yläpuolella, j.n.e. Nyt hänen laskeutumisensa muodostui mitä uhkarohkeimmaksi, sillä hänen oli mahdotonta tavoittaa jalallaan kolmatta koloa, päästämättä otettaan kaivon reunasta, eikä hän saanut käsin kiinni n:o 1:stä, ennenkuin hänen jalkansa oli n:o 4:ssä, niin ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla yhden jalkansa varassa ja, painaen kämmenensä sileätä kalliota vastaan, antaa niiden liukua alas, kunnes hänen jalkansa oli n:o 4:ssä ja sormensa n:o 1:ssä.

Takertuen näin kärpäsen lailla kallioseinään hän pisti jalkansa n:o 3:een ja, uskaltamatta pysähtyä, alkoi heti tunnustella n:o 4:ää. Hermostuksissaan hän pudottikin jalkansa liian alas ja oli, vetäessään sitä takaisin, vähällä menettää tasapainonsa. Kamala kauhuntunne värisytti häntä, karmien hänen selkäpiitänsä, mutta painaen kasvonsa kallioseinää vastaan onnistui hänen, epätoivoisesti ponnistaen, säilyttää tahdonlujuutensa ja saada jalkansa n:o 4:ään ja kätensä n:o 1:een. Tämän jälkeen, oli laskeutuminen helpompaa, sillä hänen oli vain muuteltava käsiotettaan kolosta koloon ja muistettava, mistä kohtaa jalka löysi seuraavan kolon. Sen sijaan että pimeys olisi ollut esteenä, se suorastaan auttoi häntä, koska se esti hänen näkemästä paikan kaikkia kauhuja.

Hänen laskeuduttuaan kolmannen osan matkasta oli hän saanut rohkeutensa takaisin ja hän pelkäsi vain, että joku porras olisi rikki. Onneksi ei näin ollut laita, vaikkakin yksi oli niin kovasti kulunut, että hänen varpaansa luiskahtivat ja hän riippui hetken aikaa pelkkien käsiensä varassa. Rauhoituttuaan hän jatkoi laskeutumista, kunnes vihdoin saapui kaivon pohjaan.

Hengähdettyään minuutin verran Maya löysi jonkun kuivan aloevarren ja sytytti sen alasheittämällään kytevällä soihdulla. Sitten katsahti hän ympärilleen ja näki olevansa laajassa, mutta ei varsin korkeassa, luonnon muodostamassa onkalossa, jota jatkui vinosti alaspäin, kauemmas kuin hän saattoi nähdä. Katseltuaan pohjaa hän etsi polkua ja löysikin edesmenneiden jalkojen polkeman uurron, joka nyt oli puolittain hiekan ja tomun peitossa. Se kulki suoraan onkaloa pitkin, ja hän seurasi sitä viitisenkymmentä askelta, pitäen soihtua kädessään ja muutamia varavarsia kainalossaan. Tässä luolassa oli ilma niin kuumaa ja tyyntä, että hän tuskin saattoi hengittää, vaikkakin jonkun matkan päässä saattoi kuulla tuulen ulvovan kaivosaukossa, jota hän vastikään oli kavunnut alas. Yhtäkkiä alkoi onkalo kaveta, kunnes se enään jatkui vain ahtaana käytävänä. Maya huokasi ääneen, peläten tulevansa uudelle kaivosaukolle, sillä hän oli kuullut minun mainitsevan veden tällaisissa luolissa olevan viiden- tai kuudensadan jalan syvyydessä, jotavastoin hän oli laskeutunut vasta korkeintaan kaksisataa jalkaa.

Kun hän vieläkin oli kulkenut kymmenisen askelta, kääntyi käytävä äkkiä ja hänen epäilynsä katosivat. Siinä, keskellä kummallista paikkaa, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, päilyi vesi, jonka takia hän oli pannut henkensä alttiiksi.

Kuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän laisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas pimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia valkeita pilareita -- epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne ihmiskäden rakentamiksi -- ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä syvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.

Tämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti nousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon keskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa kivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä porehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan sitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden ammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut aavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat niin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä. Edesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä kävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin nuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä portaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden kiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat itseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan mieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden, hän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden syvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.

Hetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä kylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen. Sitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti vedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä partaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran aukon pohjaan.

Tässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen, taaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän oli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen tarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko pimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea väsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään hetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi suurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle, mihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen oikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä vitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan ylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän hengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään alkoi huimata.

Oli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain pudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Oli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin alkoivat hänen voimansakin pettää.

Synkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti ponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa oli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli veden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku ääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin haavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.

Toinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa kuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui. Samassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata. Vaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat voimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa, hapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi hän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös lähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä selässään.

Sillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin niinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven loukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö minä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni hänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka minua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se uskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta en voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: "Neiti, neiti. Missä olette, neiti?"

"Täällä", hän vastasi. "Mikä nyt? Onko hän kuollut?"

"Ei", minä vastasin, "mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin kuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan. Tahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä palaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne, mitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni joukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin Meksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun alkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti."

"Pysähtykäähän, Don Ignatio", sanoi Maya kähein äänin, "ei Teidän tarvitse laskeutua luolaan."

"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi sitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema."

"Niin", hän vastasi, "ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don Ignatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja -- tässä on vettä."

Näin sanottuaan hän lyyhistyi maahan.

En vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni puhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet lähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin ystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi hiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä kupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen kuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan miehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.

"Se oli vettä", hän mutisi. "Tunnen sen mausta." Nähtyään kupin, näytti hän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin kädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.

"Lisää", hän kähisi, "lisää."

Mutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi kuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä kulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli hiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse kävi kirkkaaksi.

"Tuo vesi pelasti henkeni", hän kuiskasi; "mistä sitä tuli?"

"Huomenna kerron Teille", vastasin; "nukkukaa nyt, jos voitte."

KOLMASTOISTA LUKU.

Ignation vala.

Seuraavana aamuna auringon noustessa tein tulen, valmistaakseni lihalientä englantilaiselle, joka yhä nukkui. Puuhaillessani siinä näin Maya-neidin astuvan minua kohti ja huomasin hänen kättensä ja jalkainsa olevan turvoksissa.

"Armollinen neiti", sanoin kumartaen hänelle, "onnittelen nöyrimmästi Teitä sekä rohkeutenne että pelastumisenne takia suurista vaaroista. Eilen illalla sanoin vimmoissani Teille sanoja, joita ei olisi pitänyt sanoa, sillä vikani on kohdella väärin naisia. Pyydän nöyrimmin anteeksi Teiltä ja tahdon olla käytettävissänne, jos kaiken sovitukseksi jotenkin voin palvella Teitä tästälähin."

Hän kuunteli ja vastasi:

"Kiitän Teitä ystävällisistä sanoistanne, Don Ignatio, ja unohdan silloin tällöin lausumanne epäystävälliset sanat. Jos tosiaankin haluatte ruveta ystäväkseni, on se aivan Teidän vallassanne. Olette oivaltanut salaisuuteni, siksi en häpeä yhä vakuuttaa, että tuo herra on minulle kaikki kaikessa, vaikkakaan minä en mahtane merkitä suuria hänelle. Pyydän Teitä siis vannomaan Sydämen nimessä, ettette yrittäisi vieroittaa häntä minusta tai eroittaa meitä, jos hän joskus rakastaisi minua, vaan kernaammin siinä tapauksessa kykynne mukaan auttaisitte meitä, jos mikä hyvänsä hätä meitä kohtaisi."

"Armollinen neiti, Te pyydätte minua vannomaan tuntemattomaan tulevaisuuteen tähtäävän valan", minä vastasin epäröiden.

"Niin kyllä, herra; mutta muistakaahan, että ellei minua olisi ollut, olisi ystävänne, joka nyt nukkuu tuolla lapsen lailla, voinut nääntyä janoon. Muistakaahan myös, että Teillä on aikomus käydä Sydämen Kaupunkiin, missä Teidän on varsin terveellistä olla minun ystäväni, jos satumme hengissä sinne pääsemään. Mutta älkää toki vannoko ellette halua, jolloin minä tiedän Teidän olevan salaisen viholliseni samoinkuin minä olen Teidän."

"Ei ole syytä uhata minua noin, armollinen neiti", minä vastasin, "eikä minua tuolla tavoin hellytetä, mutta minä lupaan olla sekaantumatta Teidän ja hänen välisiin asioihin. Miksi minä sekaantuisin? Hän pitää oman tahtonsa, ja Te olette, kuten sanoitte, pelastanut hänen henkensä. Mutta katsokaahan, hän herää ja hänen liemensä on valmis."

Hän otti ruukun tulesta ja kaatoi sisällön kuppiin.

"Vienkö minä sen, vai viettekö Te?" hän kysyi.

"Luulen että Teidän on parempi viedä", minä vastasin.

Hän astui riippumaton luo ja sanoi: "Herra, tässä on lientä Teille."

Strickland oli vastikään herännyt ja katsoi elottomasti Mayaan.

"Sanokaahan minulle, Maya", hän kysyi, "mitä on tapahtunut?"

"Eilen illalla", hän alkoi, "poimiessanne kukkaa puri käärme Teitä, ja olitte vähällä kuolla".

"Tiedän", hän vastasi. "Varmasti olisinkin kuollut, ellette Te olisi imenyt haavaa ja sitonut käärettä ranteeni ympärille, sillä tuo harmaa käärme on vaarallisin koko maassa. Jatkakaahan."

"Kun myrkyn vaara oli ohi, tuli Teidän jano, niin jano, että olitte vähällä kuolla, emmekä voineet antaa Teille mistään vettä."

"Niin, niin", hän sanoi, "se oli kamalaa tuskaa; rukoilen, ettei minun koskaan enään tarvitsisi kärsiä niin. Mutta minähän sain vettä juodakseni ja virkosin eloon. Kuka sitä toi minulle?"

"Isäni lähti seuraavaan yöpaikkaan, missä on lähde", hän vastasi.

"Onko hän palannut?"

"Ei, ei vielä."

"Hän siis ei ole voinut tuoda vettä. Mistä sitä tuli?"

"Sitä tuli luolasta, samasta, jota tarkastelimme ennenkuin käärme puri Teitä."

"Kuka laskeutui luolaan noutamaan sitä? Eihän sinne uskalla kavuta."

"Minä kävin siellä."

"Te", hän sanoi ihmeissään. "Te! Se ei ole mahdollista. Älkää laskeko leikkiä. Kertokaahan pian asian oikea laita. Olen väsyksissä."

"En laske leikkiä. Kuulkaahan, herra. Te olitte kuolemaisillanne janoon, kuolemaisillanne meidän nähtemme; sitä oli kamala katsella. En voinut kestää sitä ja tiesin, ettei isänikään ehdi ajoissa takaisin. Otin silloin vesileilin ja muutamia soihtuja ja läksin, sanomatta mitään Ignatiolle. Kuoppaan oli vaikea laskeutua, ja tuo touhu oli eriskummallista. Kerron siitä Teille myöhemmin. Satuin pääsemään pälkähästä ilman vaaraa ja näin palatessani Ignation olevan samoissa aikeissa."

Englantilainen kuuli ja ymmärsi mutta ei vastannut mitään; hän vain avasi sylinsä, ja siinä, keskellä erämaata, kihlautuivat he toisillensa.

"Muistakaahan, että olen vain intiaanityttö", hän kuiskasi kesken kaiken, "ja Te olette korkeampisyntyinen valkoinen mies. Rakastatte siis todella minua?"

"Rakastan", hän vastasi. "Ja olettehan Te pelastanut henkeni!"

Zibalbay palasi vasta iltapäivällä vesikuormineen taluttaen muuliaan, joka oli satuttanut jalkansa terävään kiveen ja ruvennut ontumaan.

"Elääkö hän vielä?" kysyi hän Mayalta.

"Elää, isä."

"Sitten on hän varmaan hyvin voimakas", hän vastasi. "Luulin tähän mennessä janon hänet näännyttäneen."

"Hän on saanut vettä, isä. Minä kävin luolassa sitä hakemassa", hän lisäsi hetken vaiettuaan.

Vanhus katsahti häneen ihmeissään.

"Mistä sait rohkeuden mennä tuohon paikkaan, tytär?" hän kysyi vihdoin.

"Halu pelastaa ystävä antoi rohkeutta minulle", vastasi hän. luoden silmänsä maahan. "Tiesin ettette ehtisi takaisin ajoissa, ja siksi menin."

Zibalbay mietti hetken ja sanoi:

"Luulen, tytär, että olisi ollut parempi antaa hänen kuolla, sillä luulen tuon valkoisen miehen tuottavan ikävyyksiä meille. Jumalat ovat nähneet hyväksi varjella henkesi. Muistahan siis kulkea heidän määräämäänsä tietä etkä itsesi valitsemaa. Muistahan myös, että tuolla kaupungissa odottaa sinua eräs henkilö, jolla on oikeus sanoa sanansa sinun ja tuon kulkijan suhteesta." Ja hän jatkoi matkaansa muuleineen.

Samana iltana kertoi Maya minulle isänsä sanoista näin:

"Luulen, ennenkuin kaikki on lopussa, tarvitsevani vannomaanne apua, herra, sillä huomaan isäni olevan minua vastaan ellei tahtoni ole hänen tarkoitustensa kanssa sopusoinnussa. Yhdestä asiasta olen varma, että elämäni on omaa, eikä jumalien omaisuutta; sillä niihin jumaliin, joita isäni palvelee ja joita minäkin olen kasvatettu kumartamaan, olen kadottanut uskoni, jos heihin koskaan olen uskonutkaan."

"Puhutte ajattelematta", minä vastasin, "ja jos olette viisas, säästätte isänne kuulemasta tuollaisia sanoja."

"Ainakin hyvin vastahakoisesti omistaisin elämäni noille jumalille, joita minä halveksin!" hän lisäsi. "Sanokaa, uskotteko Te sitten noihin jumaliin, Don Ignatio?"

"En, neiti; olen kristitty, eikä minulla ole mitään tekemistä epäjumalien kanssa."

"Ymmärrän; haluatte olla tekemisissä vain heidän omaisuutensa kanssa. No, miksi ei minusta sitten voisi tulla kristittyä? Olen tuolta herralta oppinut uskonnostanne yhtä ja toista ja huomaan sen olevan suuren ja puhtaan ja hyvin sopivan meille kuolevaisille."

"Annettakoon Teille armo seurata tuota tietä, armollinen neiti; mutta ei ole kristityn kaltaista soimata minua siitä omaisuudesta, jota lähden kokoomaan en omaksi hyväkseni vaan heimoni hyväksi."

"Suokaa anteeksi", hän vastasi; "kieleni on terävä -- niinkuin Teidänkin on silloin tällöin ollut, Don Ignatio. Kas! Herra Strickland kutsuu minua."

Kaksi päivää viivyimme vielä luolan luona, kunnes herra Strickland kykeni jälleen jatkamaan matkaa. Kymmenen päivää vaelsimme erämaata, seuraten muinaisen tien haamua, näkemättä muita ihmismerkkejä kuin pyramiidien ja temppelien rauniot. Yhdentenätoista aloimme nousta loivan vuorijonon rinnettä, joka ulottui kauas erämaahan, ja kahdentenatoista pääsimme lumirajalle, mihin meidän oli pakko jättää kolme jälelläolevaa muulia, koskei tuoretta ruohoa ollut enää saatavissa ja tiekin kävi niille liian jyrkäksi.

Sinä iltana söimme niukan aterian, käärimme vaipat yllemme ja nukuimme lumeen kaivetussa kuopassa, tai oikeammin sanoen, yritimme nukkua, sillä untamme haittasivat kylmyys sekä purevien ja salaperäisten viimojen puuskat, jotka syntyivät ja kiitivät edelleen kirkkaan taivaan alla; silloin tällöin kuului kaukainen humahdus, mahtavan lumikinoksen syöksyessä kukkulalta alas.

"Kuinka kauan täytyy meidän kahlata tässä lumessa?" kysyin Zibalbaylta, katsellessamme väristen huomenhetken harmaata taivasta.

"Katsokaahan tuonne", hän vastasi, osoittaen korkealle ylöspäin, missä auringon ensi säde kirkasti mustan kallionkyljen; "siellä on korkein kohta, ja sinne meidän pitäisi ehtiä ennen illan tuloa."

Rohkein mielin taivalsimme eteenpäin tunnin toisensa jälkeen, Zibalbay yhä vaieten, kunnes häikäisevä lumi oli sokaissut silmämme ja minuun tuntui tarttuneen vuoritauti. Onneksi ei nousu ollut vaivalloista, niin että kello neljä jälkeen puolisen olimme mustan kallionkyljen varjossa.

"Täytyykö meidän kulkea tuon kuilun poikki?" kysyin Zibalbaylta.

"Ei", hän vastasi, "se ei kävisi laatuun ilman siipiä. Menee kuitenkin yksi tie. Pari kertaa ennen muinoin saapui tälle paikalle joukko valkoisia miehiä, aikeissa käydä ryöstämään Kultainen kaupunki, mutta löytämättä kallioiden välistä tietä, palasivat takaisin, vaikka he olivatkin jo oven edessä."

"Kulkeeko vuorijono ympäri kaupungin laakson?" kysyi herra Strickland.

"Ei, valkoinen mies, se loppuu monen päivän matkan päässä länteen päin, mutta jos tahtoisi kiertää sen, täytyisi kulkea yli suuren rämeen. Itäänpäinkin riittää yhä lumivuoria ja kuiluja, mutta niin paljon kuin minä tiedän, on vain yksi ihminen, muuan kuljeksiva intiaani, osunut löytämään oikean tien Pyhien Vetten rannoille isoisäni aikana. Odottakaahan tässä, niin minä lähden etsimään."

"Oletteko mielissänne nähdessänne taas kotitien, Maya?" kuulin herra Stricklandin kysyvän.

"En", hän vastasi tulisesti, "sillä täällä erämaassa olen ollut onnellinen, mutta siellä odottaa suru minua ja Teitä. Oi, jos rakastatte minua, niin kääntykäämme heti paikalla ja paetkaamme yhdessä Teidän kotimaahanne", ja hän puristi englantilaisen kättä ja katsoi tarkkaan hänen silmiinsä.

"Kuinka", hän vastasi, "jättäisimmekö isänne ja Ignation yksin jatkamaan matkaa?"

"Te merkitsette minulle enemmän kuin isäni, vaikkakin tämä totinen Ignatio merkitsee Teille enemmän kuin minä."

"Ei, Maya, mutta tultuani niin kaukaa tahdon nähdä pyhän kaupungin."

"Niinkuin haluatte", hän sanoi, antaen kätensä pudota. "Katsokaahan, isänikin on löytänyt paikan ja kutsuu meitä."

Astuimme noin satakunta askelta kuilun viereisten kivilohkareiden välitse, kunnes saavuimme Zibalbayn luo, joka nojasi kiviseinään, missä emme saattaneet nähdä minkäänmoista aukkoa.

"Vaikka luotan Teihin ja Taivas luullakseni on liittänyt meidät yhteen tarkoituksiansa suorittamaan", sanoi vanha päällikkö, "niin täytyy minun seurata vanhaa tapaa ja totella valaani, jonka mukaan ei saa kenellekään muukalaiselle näyttää tämän vuorisolan sisäänkäytävää. Käyhän tänne, tytär, ja sido noiden muukalaisten silmät."

Puhuteltu totteli, mutta minä kuulin hänen, sitoessaan nenäliinaa englantilaisen silmille, kuiskaavan:

"Älkää peljätkö, minä olen varuillani Teidän puolestanne."

Sitten talutettiin meitä kädestä ja vietiin kaikenkaltaisia teitä, kunnes olimme pyörällä päästämme. Käveltyämme jonkun askeleen, pysäytettiin meidät ja jätettiin seisomaan, jolloin oppaamme liikuttivat jotain raskasta, mikäli voimme päättää äänistä. Sitten vietiin meidät alas jyrkkää reunaa, niin kapean ja matalan käytävän lävitse, että olkapäämme koskettivat seiniä, ja paikkapaikoin meidän oli pakko painaa päämme kumaraan. Vihdoin, monen koukuttelun perästä, käytävä laajeni ja polku tasottui.

"Päästä auki siteet", sanoi Zibalbayn ääni.

Maya teki niin, ja kun silmämme tottuivat valoon, katselimme uteliaina ympärillemme ja huomasimme seisovamme syvän kuilun pohjalla, kuilun, joka ei ollut ihmiskätten vaan tulen ja veden voimalla työskentelevän Luonnon työtä. Tämän kuilun, jota pitkin kulki niin vankasti perustettu ja silaantunut tie, että se vieläkin, monen vuosisadan käyttämättömyyden jälkeen, paitsi missä lumikinokset olivat tiellä, oli mitä parhain kulkea -- leveys oli vain nelisenkymmentä askelta reunasta reunaan. Kummallakin puolella tuijottivat jyrkät, mustat kalliot, monin lokeroin ja aukoin, joihin olisi voinut nousta vain tikapuiden avulla.

"Mitä nuo ovat?" kysyin Zibalbaylta. "Hautapaikkojako?"

"Ei", hän vastasi, "asumuksia. Ne olivat siinä, niin kerrotaan, ennenkuin esi-isämme perustivat Sydämen Kaupungin, ja niissä asui luola-ihmisiä, raakalaisia, jotka söivät vähän eivätkä sietäneet kylmyyttä. Seuraamalla muutamia luolaihmisiä äsken kulkemaamme käytävää pitkin löysivät muinaisen kaupungin perustajat tämän rotkon sekä sen takana olevan ihanan maan ja suuren järven, missä esi-isiemme hävittämät vuoristolaiset asustivat talvisaikaan. Nuorena ollessani nousin minä toverieni kanssa kerran noihin luoliin köysien ja tikapuiden avulla ja löysin sieltä monta kummallista esinettä, kuten kivikirveitä, kultakoristeita, raakalaisten taikaesineitä. Mutta kiiruhtakaamme, sillä muuten yö yllättää meidät täällä solassa."

Vähä vähältä alkoi tuo suuri rotko, joka oli levinnytkin asteettain, jälleen kaventua, kunnes se näytti päättyvän toiseen kallioseinään.

Kierrettyämme tämän kallion alla olevan kiviloukareen, vei Zibalbay meidät sen takana olevaan ahtaaseen käytävään.

"Älkää peljätkö pimeyttä", hän sanoi; "käytävä on lyhyt eikä siinä ole salakuoppia."

Näin seurasimme pimeässä hänen jalkainsa kapsetta, kunnes edessämme alkoi häämöittää valoläikkä. Siinä tuokiossa olimme vuoren toisella laidalla, vaikkemme voineet nähdä mitään pimeän taajetessa.

Pysähtymättä läksi Zibalbay painumaan alaspäin kunnes seisahti, kääntyen yht'äkkiä oikeaan, hakatusta kivestä rakennetun majan oven eteen.

"Astukaa sisään", hän sanoi, "ja tervetuloa Sydämen kansan maahan."

Kun ovi oli raollaan, heijasti sisältä valoa ja miehen ääni kuului kysyvän: "Kuka siellä?"