Part 13

"Armollinen neiti", minä sanoin, "kuolema voi minut hyvinkin kohdata siellä, mutta olen sitä viime aikoina tuijottanut silmiin liian usein, välittääkseni nyt sitä väistää. Kuolemahan vaanii joka puolella, armollinen neiti, ja jos ihminen pysähtyisi odottamaan sen ohimenoa, tulisi täällä maailmassa hyvin vähän valmiiksi. Minulla on oma elämäntehtäväni, ja minusta tuntuu että se odottaa minua Salaisessa kaupungissa, siksi minä yritän sinne, jos voimani sallivat ja kohtaloni niin määrää. Tulkoon mitä tahansa, minä lähden isänne kanssa kohti Sydämen kaupunkia. Tämän herran laita on aivan toinen. Aikoja sitten sanoin hänelle jo, ettei tämä ole mikään huvimatka hänelle, ja samaa sanon nytkin. Hän on kuullut Teidän sananne ja jos hän uskoo niitä ja minunkin sanojani, ottaa hän meiltä jäähyväiset huomenna ja lähtee omia teitään ja me omiamme."

Tyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: "Siinä kuulette. Mitä sanotte, valkoinen mies?" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin, että hän odotti huolestuneena vastausta.

"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen", hän vastasi nauraen, "ja epäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän maanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä, en nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota kaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni, koskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen jälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä tänne kuin kiiruhtaa edelleen."

"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen", sanoi Maya hymyillen. "Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka lupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa kuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa."

Seuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme, ratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä, ruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun raunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin raskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne jäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset, hänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla oli pelastanut meidän henkemme.

Tarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet nähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme vainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja hänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska meillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä ruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa Zibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä meksikolaisten kamalasta kohtelusta.

Ei kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin asumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa, samoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti. Tien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui mahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä Zibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja ellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli merkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet ristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin järven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen Palenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi oikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita, toisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin erämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut kulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen viittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina uudelleen.

Noiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra Stricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan kummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne näki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta koettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota tasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin viisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat kaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain, vihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita uinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua noissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä, ennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti, tämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme pamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme tuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka muutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla, tämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki kuolemaansa, mutta yhä vielä eli.

Minua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten luulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa ja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua läpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa auringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten puremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt kyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon menneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen Kaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan merentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja sivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin minä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan sielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen puheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa asui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien painosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.

"En ymmärrä Teitä", sanoi Maya hänelle; "miksi Te niin pidätte historioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista? Minä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä aikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt me elämme, elämme, elämme!" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi tahtonut koota syliinsä auringon säteet.

"Kerron Teille", hän jatkoi, "että tuo minun kotini, jonka merkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa, ja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin, pohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita. Heidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he eivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat, mumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko. Ymmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa Sydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä hulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole pelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen istumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta suuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän, kunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa? Niin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita Don Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat, minä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa, me olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat meistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani kääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen mukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa, luullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan keskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin menneisyyskin."

Silloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että menneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut kuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua sekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän haukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni väsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen ajatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan puhettamme, mitä minä epäilen.

Mutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään, tahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia -- jopa minultakin, jos ei herra Strickland ollut saapuvilla --, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea, eikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli englantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja uskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä tyttö väsynyt kuuntelemaan.

Matkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä eroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä sukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin, sydän ainakin oli uskollinen ja uljas.

KAHDESTOISTA LUKU.

Maya laskeutuu luolaan.

Eräänä iltana -- kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja ponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle, rannattomalta näyttävälle erämaalle -- asetuimme leiriin kivisen kukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn kartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi, mistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat vettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa, kävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen tie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli sitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan nukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään, koska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas ollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei tyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa, täyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.

Niin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman ja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me kaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi. Sytytimme kuivista aloerungoista -- joita löytyi vaikka kuinka paljon -- tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi, joutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli, miltei sammuttaen soihtumme.

Kulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka nähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli miltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ, mutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet olivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin hakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä. Näitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia sitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto kulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta kivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului joku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.

"Mikä kaamea paikka!" hän sanoi. "Luulen kernaammin voivani kuolla janoon kuin laskeutua tuonne."

"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet", vastasi Maya, "sillä katsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan."

"Ehkä heillä oli köysi turvana, armollinen neiti", säestin minäkin. "Kun minä olin nuori mies, laskeuduin minä yhtä jyrkkiin kaivoksiin vain puunrungoista tehtyjen yksinkertaisten tikapuiden avulla, joissa pykälät olivat samalla lailla ja jotka kulkivat kaivosaukon laidasta laitaan. Nyt se yritys maksaisi minulle hengen, sillä sellaiset korkeudet huimaavat minua."

"Tulkaa pois", sanoi Zibalbay; "ei kukaan meistä voi kuitenkaan hengissä mennä sinne. Muulien täytyy jäädä janoon; noin viiden tunnin matkan päässä on lammikko, mistä ne saavat juodakseen huomenna."

Sitten me läksimme tästä tuulenpuuskaisesta luolasta. Olimme iloisia päästessämme pois sieltä, sillä paikka oli saastaisen näköinen ja, viimasta huolimatta, näännyttävän kuuma.

Zibalbay astui leiripaikallemme, mutta me jäimme nyhtämään ruohoa muuleille. Pian väsyivät muut tähänkin hommaan ja joutuivat keskusteluun auringonlaskua katsellessaan, joka näillä laajoilla tasangoilla oli verrattoman ihana. Kuulin silloin Maya-neidin sanovan:

"Poimikaahan minulle tuo kukka rinnassani kannettavaksi", ja hän osoitti kivien keskellä kasvavaa lumivalkeata kaktuksen kukkaa.

Herra Strickland kapusi sitä kohti ja oli juuri poimimaisillaan kukan, kun kuulin hänen äkkiä huudahtavan ja näin hänen peräytyvän.

"Mikä nyt?" sanoin, "oletteko loukannut itsenne tai haavoittanut kätenne?" Hän ei vastannut, mutta silmänsä olivat selko seljällään kauhusta, hänen osoittaessaan jotakin harmaata, kivien välissä kiemurtelevaa. Ja minä näin silloin veritipan hänen ranteessaan. Maya näki sen niinikään.

"Käärme on purrut Teitä!" hän huusi tuskan äänellä. Ennenkuin aavistinkaan hänen aikomustaan, oli hän juossut englantilaisen luo, tarttunut molemmin käsin hänen käteensä ja painanut huulensa haavaan.

Englantilainen yritti tempoa kättänsä pois, mutta tyttö oli siihen takertunut voimalla. Pyytäen minua tuomaan palikkaa hän repäisi viitastaan palasen ja kiersi sen lujasti ranteen ympärille, pistoksen yläpuolelle. Siinä samassa olin minäkin lennättänyt palikan ja pistänyt sen palttinasilmukkaan, kiertääkseni siksi kunnes käsi painui puristuksesta siniseksi.

"Mikä käärme se oli?" kysyin.

"Kuolettava harmaa laji", hän vastasi, lisäten: "Älkää olko noin pelästynyt, Maya -- tiedän parannuskeinon. Lähtekäämme leirillemme pian!"

Parissa minuutissa olimme siellä, ja englantilainen oli siepannut terävän veitsen ja ruutisarven.

"No, ystävä", hän sanoi, ojentaen veitsen minulle, "leikatkaa syvä haava, sillä siitä riippuu elämäni tai kuolemani, eikä tällä kohtaa ole mitään valtasuonta."

Nähtyään mitä oli tapahtunut, piti Zibalbay hänen kättänsä, ja minä viilsin kahdesti. Hän ei lainkaan arastellut, mutta Maya huudahti kummallakin viilloksella. Annettuamme veren juosta tyystin kuiviin, me kaadoimme ruutia haavaan ja sytytimme sen. Se pussahti, jättäen jälkeensä valkean savun ja polttaen altaan lihan mustaksi.

"Nyt emme voi, koska meillä ei ole yhtään viinaa, tehdä muuta kuin odottaa", sanoi englantilainen, väkinäisesti hymyillen.

Zibalbay otti pussistaan hivenen cuca-valmistetta.

"Syökää tämä", hän sanoi; "se on parempaa kuin konsanaan tulivesi."

Englantilainen otti tarjotun palleron ja alkoi pureksia sitä, kunnes hänen oli mahdotonta niellä enään. Halvaus näytti alkaneen hänessä; hänen kurkkunsa supistui, silmäluomet painuivat kiinni kuin vastustamattoman unen pakosta. Koska lääkityksemme nähtävästi ei tehonnut, pidimme kiinni hänen käsistään ja kävelytimme häntä edes takaisin, rohkaisten ja kehoittaen häntä taistelemaan urheasti kuolemaa vastaan.

"Yritän parhaani", hän vastasi voimattomasti. Sitten hän yhä heikkeni, kunnes vihdoin vaipui maahan ja sulki silmänsä.

Minut valtasi pelko ja kauhu, koska luulin hänen sillä hetkellä kuolevan, sekä epätoivo, kun en voinut häntä pelastaa. Tunnustaakseni rehellisesti, olin kateellinen myös Maya-neidille, ja kateuteni puhkesi ilmi katkerin ja harkitsemattomin sanoin.

"Tämä on Teidän syynne", minä sanoin.

"Te olette julma", hän vastasi, "ja Te puhutte näin siksi että vihaatte minua."

"Ehkä olen julma, armollinen neiti. Etteköhän Te olisi julma, jos näkisitte rakastamanne ystävän kuolevan jonkun naisen päähänpiston takia?"

"Tekö ainoa osaatte rakastaa?" hän kuiskasi.

"Ellemme voi häntä herättää, kuolee hän, tuo valkoinen mies", sanoi Zibalbay.

"Oi, herätkää!" huusi Maya epätoivoisesti, koskettaen huulillaan englantilaisen korvaa. "He sanovat, että minä olen Teidät tappanut! Herätkää, herätkää!"

Englantilainen näytti kuulevan häntä, sillä vaikka hänen silmänsä yhä pysyivät kiinni, hymyili hän hiukan ja kuiskasi: "Koetan."

Meidän avullamme kohosi hän seisaalle ja alkoi taasen kävellä, vaikkakin juopuneen tavoin. Kolmasti kulki hän hoiperrellen tallaamaamme polkua edestakaisin. Siinä samassa hän horjahti, ja painaen kätemme hänen rintaansa vastaan saatoimme tuntea hänen sydämensä lyöntien heikkenevän kerta kerralta, kunnes ne lopulta näyttivät kokonaan lakkaavan. Mutta äkkiä, kun olimme jo heittäneet kaiken toivon, löi se taasen voimallisesti, ja jokaisesta hänen tähän asti kuivan ihonsa huokosesta vuosi virtanaan hikipisaroita.

"Luulen valkoisen miehen virkoavan taas. Hän on voittanut myrkyn", sanoi rauhallisesti Zibalbay, ja kuultuani hänen sanansa kohotin minä Jumalalle sydämeni kiitokset.

Sitten veimme hänet riippumattoon, latoen vaippoja ja vaatteita hänen peitokseen, kunnes hiostus vihdoin lakkasi ruumiin nesteiden haihduttua ja vietyä myrkyn mukanaan.

Tunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja pyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme neuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän täytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:

"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi kestää tätä janon tuskaa."

"Emmekö voisi yrittää luolasta?" hätäili Maya.

"Se on mahdotonta", vastasi hänen isänsä. "Me kuolisimme kaikki."

"Niin, niin", toisti englantilainen, "se on mahdotonta. On parempi yhden kuolla neljän asemesta."

"Isä", sanoi Maya, "Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa sillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä tapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa."

"Se on tarpeetonta", mutisi englantilainen. "En mitenkään voi elää niin kauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle."

Zibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta tytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:

"Menettekö Te, vai lähdenkö minä?"

Zibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin kavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.

"Älkää peljätkö", sanoin minä englantilaiselle, "myrkky vain on kuivannut ruumiinne, eikä jano Teitä tapa niin pian. Kohta menee ehkä pahin tuska ohitse. Olisipa meillä lääkettä mukanamme, että voisimme nukuttaa Teidät!"

Hän viipyi hetkisen aikaa rauhallisena, vastaamatta mitään, mutta hänen kättensä ja kasvojensa vapinasta me päätimme hänen kovasti kärsivän.

"Maya", sanoi hän vihdoin, "voisitteko löytää viileätä kiveä suuhuni?"

Maya etsi ja löysikin piikiven, jota englantilainen imeskeli, mutta hetken kuluttua kivi putosi hänen huuliltaan yhtä kuivana kuin se oli alkuaan ollut. Siinä samassa meni hänen älynsä sekaisin ja hän alkoi solkata sekaisin kaikkia kieliä.

"Pirujako te olette", hän kysyi, "näännyttäissänne minut janoon? Mitä te siinä seisotte minua pilkkaamassa? Oi! Antakaa vettä minulle ja armahtakaa minua!"

Hetken me jaksoimme kestää sitä, vaikka tuskamme ehkä olivatkin suuremmat kuin hänen, -- sitten Maya nousi katsomaan hänen kasvojansa. Ne olivat kuin raskaan taudin painamat, hänen sinisten silmiensä alla oli paksut, mustat renkaat ja veri tihkui hänen huuliltaan.

"En jaksa kestää enään", sanoi Maya ääni käheänä; "hoitakaa Te ystäväänne, Don Ignatio."

"Olette oikeassa", minä vastasin; "tässä ei ole naisen sopivin paikka. Menkäähän maata, niin minä herätän Teidät tarvittaissa!"

Hän katsahti minuun tarkkaavasti, mutta lähti vastausta sanomatta ja istuutui pensaan taakse, noin kolmenkymmenen askeleen päähän. Täällä hän nähtävästi alkoi miettiä -- sillä hän kertoi minulle jäljestäpäin kaiken, ja minä enimmäkseni vain toistan tässä hänen sanojaan. -- Hän oli vakuutettu, ettei englantilainen eläisi ilman vettä aamuun asti, ja oli mahdotonta hänen isänsä ennättää takaisin ennen aamunkoittoa. Englantilainen oli kuolemaisillaan ja hänestä tuntui kuin hänenkin henkensä vähenisi samassa mitassa, sillä nyt hän tunsi rakastavansa tuota miestä. Ellei voisi tehdä jotakin, olisi englantilainen pian kuoleman oma, ja silloin murtuisi hänenkin sydämensä. Yksi ainoa asia voisi pelastaa heidät kummatkin -- vesi. Tuossa kallionkolossa, vain muutaman askeleen päässä, olisi sitä yltäkyllin, mutta kuka uskaltaa mennä sitä sieltä hakemaan? Täytyyhän luolaan laskeutuminen olla mahdollista, koska muinoinkin on siellä käyty, ja miksi ei hän uskaltaisi sitä? Hänhän oli nuori ja tarmokas ja jo lapsuudestaan asti tottunut kiipeilemään vaarallisissa paikoissa, Sydämen Kaupungin valleilla ja pyramiideilla, eikä häntä ollut milloinkaan mikään hirvittänyt. Miksi hirvittäisi häntä sitten nyt, kun hänen rakastamansa miehen henki oli kysymyksessä? Mitä väliä sillä, vaikka hän suistuisikin alas, sillä jos englantilainen kuolisi, haluaisi hänkin kuolla?

Niin, hän tahtoi yrittää.

Kun Maya kerran oli tehnyt päätöksensä, tahtoi hän käydä toimeen viivyttelemättä. Minä seisoin riippumaton ääressä, rukoillen taivasta säästämään ystäväni hengen, ystäväni, joka virui siinä käsiään vääntäen ja tuskissaan voihkien, kun Maya hypähti ylös ja katsahti häneen.

"Luulette rakastavanne häntä", sanoi hän minulle yht'äkkiä, "mutta sanon Teille, ettette tunne rakkautta. Jos minä elän, minä, jota Te halveksitte, opetan minä sen Teille, Don Ignatio."

En välittänyt hänen sanoistaan, koska pidin niitä tyhjänpäiväisinä.

Huomaamatta livahti Maya muulien kytkytpaikalle, otti piitä, terästä ja taulaa sekä köyttä ynnä pienen vesileilin varjoisesta paikasta, mitkä kaikki hän sälytti hartioilleen. Siinä samassa oli hän juossut peuran nopeudella yli kentän. Saavuttuaan luolan suulle, pysähtyi hän ottamaan aloevarren polulta ja katsomaan yöllistä ihanaa maisemaa, jonka uudelleen näkemisestä hän ei ollut laisinkaan varma. Sitten sytytti hän soihdun ja ryömi sisään ahtaasta aukosta. Paikka oli ollut kaamea meidän kaikkien siellä illalla yhdessä ollessa. Häntä se nyt, keskellä yötä ja yksin ollessaan, kauhistutti. Tuulen viimat ulvahtelivat ontoissa holveissa, puuskuttaen maanonkaloista, ja kaiken aikaa kuului kuin melskaavia ihmisääniä. Mayaa värisytti, sillä hänestä tuntui, että ammoin kuolleitten henget pitivät tässä maaluolassa ikuista meluansa. Mutta hän pakoitti itsensä kiiruhtamaan edelleen, kauhuista välittämättä, kunnes seisoi vesikuopan reunalla.

Tässä hän pysähtyi, riisuakseen vaatteitaan vähemmäksi, jotta ne olisivat niin vähän kuin suinkin vastuksina hänen kiivetessään portaita, sekä kiersi tukkansa sykkyrälle. Sitten hän sitoi köyden vyötäisilleen sekä vesileilin, johon hän kiinnitti tulukset, harteilleen. Sytytettyään kaksi pisintä soihtua hän kiinnitti ne vinosti kallionkoloon, niin että niiden liekki valaisi kuopan suun, minne hän heitti ensin kimpun sytyttämättömiä varsia ja viimein yhden sytytetyn. Tämä soihtu ei sammunut, mitä hän puolittain oli odottanut, sillä katsottuaan alas kaivoon hän näki valokipinän välähtävän puolentoistasadan jalan päässä alhaalla, ehkäpä syvemmälläkin.