Part 11

Se oli kummallinen näky, sillä valon ja pimeän tahi hyvän ja pahan vastakohta ei ole suurempi noiden kahden miehen vastakohtaa, ja paikka ja hetki teki sen vieläkin kummallisemmaksi. Heidän takanaan tuijotti häväistyn kappelin autius, heidän edessään riippui tyhjä risti ja häväisty Herran alttari, ja heidän jalkojensa ääressä viruivat ammoin unhoon jääneen vainajan luut, vainajan, jonka henki ehkä tuijotti varjojen keskestä yhtä totisena kuin meidän elävät, silmämme. Niin, tämä yöllinen kuolon ja koston näytelmä Rauhan temppelissä tuntui hyvin kummalliselta, ja vielä nytkin sitä muistellessani tuntuu kuin jähmettyisi vereni.

Siitä hetkestä asti kuin näin heidän astuvan toisiansa vastaan, oli kaikki pelkoni taistelun päättymisestä hävinnyt. Voitto oli kirjoitettu herra Stricklandin tyynille kasvoille, eritotenkin hänen suuriin sinisiin silmiinsä, jotka yhtäkkiä olivat tulleet ankariksi kuin kostonenkelin silmät, jotavastoin Josén kasvot todistivat ääretöntä kauhua ja rajatonta epätoivoa. Hän oli kuoleman partaalla, ja lähenevä loppu saattoi hänet suunniltaan.

Hän löi kuitenkin ensiksi, sillä astuen askeleen eteenpäin suuntasi hän huiman iskun kohti herra, Stricklandin päätä, joka, sivuun hypäten, väisti sen ja sen sijaan lävisti hänen vasemman kätensä. Huutaen tuskasta peräytyi meksikolainen herra Stricklandin seuraamana, jota hän tavoitteli yhtä mittaa turhaan, sillä jokainen isku väistettiin.

He oivat alttarikaiteen sisällä ja hänen selkänsä kosketti toista puupilaria -- mihin tyttö oli sidottu. Kauemmas hän ei voinut peräytyä, vaan pysähtyi siihen, huiskien rajusti ympärilleen, niin että tyttö pilarin toisella puolella lyyhistyi maahan, välttääkseen hänen miekaniskujaan.

Sitten siitä tuli loppu, sillä herra Strickland, joka odotti vuoroaan, astui äkkiä ylettyville, peräytyäkseen siinä samassa, niin että meksikolaisen hänen päähänsä tähtäämä raju isku osui kalahtaen kivilattiaan, missä vielä nytkin on jälki siitä. Ennenkuin Don José, jonka käsi tärähti iskusta, ehti nostaa miekkaansa, oli herra Strickland valmis ja iski toistamiseen kaikin voimin. Nytpä isku sattui paremmin, sillä hänen miekkansa lävisti meksikolaisen sydämen, niin että tämä kaatua rojahti lattialle, kuollen siihen, alttariportaan ääreen.

Tämän jälkeen minun on kerrottava omasta huolimattomuudestani, joka oli saattaa meille kaikille kuoleman. Muistatte kai että yhä minä pitelin kiinni Don Pedroa, ja en ymmärrä, miten olikaan, mutta iloissani ja kiihkoissani hellitin otteeni, niin että hän siinä samassa pääsi kierähtämään käsistäni ja katosi silmänräpäyksessä.

Painalsin hänen jälkeensä vaikkakin liian myöhään, sillä juuri kuin saavuin ovelle, pamahti se kiinni nenäni edessä, enkä minä saanut sitä auki, koska kappelin puolella ei ollut avainta eikä kädensijaa.

"Pakoon", minä huusin, rynnäten takaisin alttarin luo; "hän livahti käsistäni ja on tuossa tuokiossa täällä toveriensa kanssa."

Herra Strickland oli sen nähnyt, ja katkoi miekallaan täyttä päätä tyttöä piteleviä köysiä, Molasin irroittaessa isää. Juoksin nyt yli alttarin -- annettakoon se minulle anteeksi, hädässäni -- hypäten rikkinäisen akkunan kivilaudalle ja kapusin ylös, Molasin auttaessa alhaalta. Päästyäni akkunalle, kurottauduin alas ja tartuin Zibalbayta kiinni molemmista käsistä, sillä hän oli liian jäykkä itse kapuamaan, sekä vedin hänet ylös viereeni, käskien hänen hypätä ilman pelkoa maahan ulkopuolelle, sillä korkeus oli vain kymmenisen jalkaa. Sitten seurasi hänen tyttärensä, sitten herra Strickland ja viimeisenä vihdoin Molas, niin että kolmen minuutin sisällä siitä kun Don Pedro oli paennut, me seisoimme valmiina kappelin ulkopuolella, puiston pensaiden suojassa.

"Minne nyt?" kysyin, sillä paikka oli outo minulle.

Maya, tuo tyttö, vilkaisi sivulleen ja sitten ylös taivaalle.

"Seuratkaa minua", hän sanoi; "tiedän yhden tien", ja lähti juoksemaan yli puiston.

Yhtäkkiä saavuimme miehenkorkuisen aidan luo, jonka takana oli tuuhea aloe-pensaisto. Kiipesimme yli aidan ja pujottelimme läpi pensaiden, pääsemättä kuitenkaan ilman haavoja sillä piikit olivat teräviä -- päästäksemme vihdoin viljavainioille. Tässä pysähtyi tyttö, tutkien taas tähtiä, ja samalla hetkellä kuulimme huutoja ja näimme, katsottuamme taaksemme, maatilalla sinne tänne liikkuvia valoja.

"Meidän täytyy kiirehtiä tai muutoin olemme perikadon omat", minä sanoin. "Don Pedro on herättänyt väkensä."

Sitten lähti hän lipsuttamaan ketoa meidän seuraamanamme: Ei ollut polkua minkäänlaista, ja pitkät oljenkorret takertuivat jalkoihimme ja kylvivät kastetta päällemme, kunnes vaatteemme olivat kuin vedessä lioitetut. Yhä me ponnistimme eteenpäin toinen toisemme jälessä viitisentoista minuuttia, kunnes pääsimme eroon viljelysmaista ja seisoimme metsän liepeellä.

"Seis", minä sanoin. "Minne nyt pakenemme? Tie on oikealla ja sitä seuraten voimme päästä johonkin kaupunkiin."

"Jotta meidät vangittaisiin murhamiehinä", keskeytti herra Strickland. "Unohdatte José Morenon kuolleen minun käsiini, ja että hänen isänsä pitää kostosta huolen; kaikkein parhaimmassa tapauksessa joudumme tyrmään ainakin. Ei, ei, meidän on jäätävä metsään piiloon."

"Herrat", sanoi vanha intiaani, tarttuen puheeseen ensi kertaa, "tiedän metsässä salaisen paikan, vanhan raunioituneen rakennuksen, missä voimme piileskellä jonkun aikaa, jos sinne ensin pääsemme. Ensiksi pyydän kysyä, keitä te olette?"

"Minut Teidän pitäisi tuntea, Zibalbay", sanoi Molas, "koska olen sama mies, jonka Te lähetitte hakemaan haluamaanne Sydämen Haltijaa ja Herraa", ja hän osoitti minua.

"Oletteko sama mies?" kysyi intiaani.

"Olen", vastasin, "ja olen kokenut paljon löytääkseni Teidät, mutta nyt ei ole aikaa siitä puhua; viekää meidät tuohon piilopaikkaanne, sillä vaaramme on suuri."

Taaskin lähti tyttö opastamaan ja me rynnistimme eteenpäin metsässä, kompastellen ja langeten pimeässä, kunnes aamunkoi rusotti idän taivaalla ja vainoojiemme äänet hukkuivat yöhön.

KYMMENES LUKU.

Molasin kuolema.

Levähdimme pienen hetken, hengähtääksemme hiukan, ja jatkoimme taas kulkuamme. Ensimäisenä kulki tyttö Maya, oppaamme, jota herra Strickland talutti kädestä, Zibalbayn, Molasin ja minun seuratessa jäljessä. Alussa olivat nämä kaksi juosseet yhtä nopeasti kuin me muutkin, mutta väsymys ja kokemansa kauhut olivat heidät niin lannistaneet, että heidän täytyi levähtää vähäväliä. Eikä ollut ihmekään, sillä viiteen päivään eivät he olleet saaneet laisinkaan oikeata ruokaa, Don Pedron aikomus kun oli ollut näännyttää heidät, pakoittaakseen heidät kertomaan salaisuutensa.

Varmaan olisikin hän onnistunut aikomuksessaan ja saanut heidät kuolemaan, ellei heillä olisi ollut kylliksi mukanaan erästä cuca-valmistetta, jota tehtiin määrätyistä lehvistä ja hienonnetusta lihasta ja muista aineksista. Zibalbay tunsi hyvin tuon intiaaniruuan salaisuuden, sillä sen avulla oli hän tyttärineen kestänyt pitkät matkat läpi asumattomien erämaiden; niin ihmeelliset ovat sen vaikutukset, että vain pieni pallero riittää ravitsemaan miehen vuorokauden ajaksi, vaikkakin hän kuluttaa voimiaan lujassa työssä tai kulkiessa. Tämän ravinnon avulla olivat he pysyneet pystyssä ihmeeksi vangitsijalleen, joka ei kyennyt käsittämään, mistä he saivat kestävyytensä. Kaikesta huolimatta on se sittenkin paremmin kiihoitus- kuin ravintoaine, ja niin suuri oli heidän halunsa saada jotain vatsantäytettä, että he juostessaan yhtämittaa poimielivat tähkäpäitä, pureskellen niitä.

Polkumme kulki niin tuuhean metsän läpi, että auringon paistaessakin tuntui kuin olisi ollut hämärä. Siellä kasvoi kaikenkaltaisia puita, joiden oksat haarottivat sekaisin kämmekkäiden ja sananjalkamättäiden kanssa, tai siellä täällä harmaiden espanjansammalröyhyjen kanssa, jotka antoivat oudon ja luonnottoman ilmeen kaikelle. Näissä puissa vilisi kiipijöitä, toiset paksumpia kuin miehen reisi, ja niiden alla olevaa maankamaraa peitti pehmeä ruoho tai Meksikossa kymmenen jalan korkuiseksi kasvavan kasvin tyhjät varret, jota kasvia, kuten herra Strickland sanoi, Englannissa viljellään intiaaniruo'on nimisenä. Hitaasti ja suurin ponnistuksin etenimme tämän kasvullisuusrykelmän lävitse. Milloin laahustimme yli lahonneiden, maahan kaatuneiden runkojen, milloin raivasimme jalka jalalta tietä intiaaniruo'on vaivaloisen tiheikön läpi, milloin takertuivat vaatteemme oksiin, milloin repivät ja raatelivat piikit ihoamme, tai jalkamme kompastuivat maassa kiemurteleviin kasveihin. Ei pieninkään tuulen henkäys päässyt tunkeutumaan tuohon sanomattomaan tiheyteen, jonka pitkiä aikoja seissyt, tungahtunut ilma rasitti meitä ja sai hien valumaan virtanaan. Päällämme riippui, kätkien taaksensa taivaan, vihreä lehtimatto, jonka alla me laahustimme juhlallisessa hämärässä ja äänettömyydessä, jonka silloin tällöin särki apinan kirkuna tai kaukainen rymy, jonkun suuren, vuosisatoja vanhan puun kaatuessa ukkosen jyrinällä maahan.

Tässä metsässä, joka näytti olevan ihmisasumaton, vilisi miljoonia hyönteisiä, kaikki myrkyllisiä. Hentoja harmaita kärpäsiä, metsäampiaisia, mustia ja punaisia muurahaisia, jotka kiduttivat meitä pistoillaan, niin että huusimme ääneen tuskassamme, mutta muistaen vaaramme ryntäsimme jälleen edelleen.

Näin kuljimme kaksi tuntia, ehkäpä enemmänkin, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka juoksi läpi metsärotkon, ja pysähdyimme sammuttamaan janoamme ja vilvoittamaan hikisiä jalkojamme ja käsiämme. Zibalbay vaipui hengästyneenä puron partaalle, mihin minä toin hänelle hatullani vettä, tyttären istuutuessa purokivelle ja antaessa veden huuhtoa jalkojansa ja käsiänsä, jotka olivat täynnä hyönteisten pistoja ja vuosivat verta piikkien ja oksien haavoista. Siinä samassa loi hän ylös katseensa, ja nähtyään herra Stricklandin keskustelevan minun kanssani siinä puron partaalla, viittasi häntä käymään istumaan viereensä.

"Mikä on nimenne, valkoinen mies?" hän kysyi.

"James Strickland, armollinen neiti."

"James Strickland", hän toisti kangertaen, "kiitän Teitä, että pelastitte isäni kidutuksesta ja minut häpeästä; ja tuon urotyön takia minä, Sydämen Maya, jota moni on mielistellyt, olen Teidän käskettävänänne ainaiseksi."

"Teidän pitäisi kiittää ystävääni Don Ignatiota", hän sanoi minuun viitaten.

Jonkun hetken katsoi hän tutkivasti minuun ja lisäsi sitten: "Kiitän häntäkin, mutta Teitä minä eniten kiitän, sillä Teidän kätenne vapahti minut tuosta häpeällisestä miehestä ja pelasti meidät."

"On vielä liian aikaista kiitellä, armollinen neiti", hän sanoi "vaara ei vielä ole ohitse."

"En enään suurestikaan hätäile, kun olemme kerran päässeet pois tuosta kaameasta talosta", hän vastasi miltei levollisesti, "ja kun kohta pääsemme piilopaikkaamme. Miten he muutoin voisivat meitä löytää täältä metsästä? Kuulkaahan, mitä tuo oli?"

Hänen puhuessaan kuului korviimme heikko, kaukainen ääni -- aivankuin kello olisi kilahdellut jossain hyvin kaukana.

"Näin he meidät kumminkin löytävät", hän sanoi. "Kuuletteko, Ignatio? Koirat ovat vainunneet jälkemme. Mitä tietä nyt menemme, armollinen neiti?"

"Puron reunaa."

"Sitten meidän on kahlattava vettä pitkin", sanoi herra Strickland; "se on ainoa pelastuksen mahdollisuus, sillä koirat tuntevat muutoin, mistä olemme kulkeneet."

Aloimme kahlata virran pohjaa niin nopeaan kuin kivet ja Zibalbayn väsymys sallivat. Onneksi ei se ollut erikoisen leveä virta eikä syväkään, vaikkakin meidän silloin tällöin oli vaikea putouspaikoissa pysyä pystyssä, ja kaksi kertaa oli meidän pakko, kun emme uskaltaneet astua rantapenkereelle, heittäytyä uimaan yli syvemmän kohdan, vaikkakin olimme kauhuissamme, peläten alligaattoreja. Noin tunnin verran seurasimme virtaa pitkin näin, kunnes Maya äkkiä pysähtyi, ilmoittaen että jos tahtoisimme päästä rakennuksen luo, missä he olivat pitäneet asuntoa, oli meidän noustava vedestä ja painuttava metsään. Olimme hengästyksissämme, sillä ellemme olisi kantaneet Zibalbay-vanhusta, ei hän itse olisi enään jaksanut kävellä; ajattelematta vaaraa, mikä olisi astuessamme rantapenkereelle, emme epäröineet hetkeäkään, kuullessamme paikan olevan lähellä ja siellä löytyvän ruokavaroja, vaan tunkeuduimme taaskin pensaikkoon. Tultuamme sadan askeleen päähän virrasta, näimme korkean, puiden tuuheasti suojaamaan röykkiön hakattuja kivilohkareita.

"Tässä se paikka on", sanoi hengästyneenä Zibalbay. "Katsokaahan, tuossa ovat temppelin seinät, ja tässä ovat temppeliin johtavat portaat", ja hän näytti pitkää kiviporrasriviä, joka oli miltei näkymättömissä sananjalkojen ja ruohojen sisässä, joita rehoitti pyramiidin juurelta aina huipulla olevaan temppeliin asti. Näitä portaita kiipesimme vaieten, sillä kapuaminen oli hankalaa, Molas kun kantoi selässään väsynyttä intiaanivanhusta, joka ei mitenkään itse jaksanut nousta portaita.

Nämä portaat oli rakennettu kolmessa jaksossa, yläosasto, joka nykyään on kokonaan sortunut, leväten entisellä ja ihanalla penkereellä, joka nyt on vain pensaita ja puita kasvava kiviröykkiö. Porraskäytävän päällä oli vielä jumalankuvilla koristettu, jättiläismäinen kaariholvi, ei kumminkaan todellinen kaari, sillä vanhat intiaanit eivät osanneet niitä rakentaa, vaan kyhätty kokoon kivilohkareista, joiden päät ulkonivat yli alimmaisten kivien, kunnes ylimmäisten kivien päät koskettivat toisiansa.

Tämä kaari -- jos sitä siksi nimitän -- oli rappeutumisen viimeisellä asteella. Sen huippu, suunnaton lohkare, jonka paino varmasti nousi sataan tai kahteensataan tonniin, oli ajan ja sateiden vaikutuksesta miltei irronnut kannatteistaan -- ehkä siihen oli vaikuttanut maanjäristyskin -- ja riippui uhkaavasti portaiden yllä. Niin heikot olivat tosiaankin tuet, jotka kannattivat sitä sivupilarien varassa, että näytti ensi silmäykseltä, kuin putoaisi se heti paikalla. Kun sitä lähemmin tutki, huomasi sitä kannattavan kolme tai neljä paksua juurta, jotka luikersivat kaaren huipulla kasvavista puista ja olivat vuosien kuluessa tunkeutuneet kivenkoloihin ja sieltä aina maahan asti. Kaaren takana penkereen takaosassa kohosi raunioitunut temppeli, pitkä rakennus tasakattoineen, missä kasvaa rehottivat monet pensaat ja palmut.

Käyden sisään tämän temppelin keskiovesta, vei Maya meidät huoneeseen, joka kauttaaltaan oli koristettu kiveen hakatuilla käärmeenkuvilla ja jossa hiljattain oli ollut ihmisiä, sillä se oli siistitty ja lattialla oli tuhkaa ja hiiliä. Nurkassa oli myös pieni tavarapino, jota peittävää viittaa Maya kävi kohottamaan, paljastaen muun muassa savisen keittoastian, kuparikirveen, joka oli samaa mallia kuin miekka, millä herra Strickland surmasi Don Josén, kaksi kummallista puhalluspilliä myrkytettyjen nuolien sinkoamista varten ja vihdoin kuivattua lihaa, papuja ja cucavalmistetta sisältävä pussi.

"Kaikki on tallella", hän sanoi; "syökäämme nyt, ollaksemme vahvat vaaraa vastaan."

Syödä mutustaessamme miettiväisinä kuivattua lihaa, sanoi herra Strickland luulevansa vainoojiemme luopuneen takaa-ajosta.

"Tunnette vähän noita miehiä, kun noin puhutte", vastasin minä; "heidän täytyy ajaa meitä takaa oman turvallisuutensa takia; sen lisäksi haluaa Don Pedro varmasti kostaa poikansa kuoleman. Ainoa toivomme on, että virta eksyttää koirat, tai että ne eivät vainua sitä kohtaa, mistä me poikkesimme jälleen metsään, tai että auringon lämpö haihduttaa jälkemme. Mutta pelkään pahinta, sillä maa on märkää puitten alla."

"Mitä sitten ehdotatte tehtäväksi?" hän kysyi. "Lähteäkö jatkamaan matkaa, vai pysähtyäkö tänne?"

"Herra, meidän täytyy pysähtyä tänne, sillä emme voi jatkaa matkaa, ellemme halua hyljätä vanhusta ja hänen tytärtään. Metsässä olisi hyvin helppo yllättää meidät, mutta tänne on vaikea kiivetä ja täällä me ainakin voimme kuolla taistellen. Olkaamme valmiit pahimpaan, herra!"

"Miten olemme valmiit?" hän kysyi, "kun meillä ei ole muita puolustusaseita kuin miekat ja puhallusputket? Ruuti pistoolin sankissa on märkää eivätkä nallitkaan syty, niin että jos päällemme hyökätään, on kuolemamme varma."

"Siltä tuntuu", vastasin, "mutta jos Jumala niin tahtoo, voi hän pelastaa henkemme. Tuolla on hirveät määrät kiviä, latokaamme niitä kaarikäytävän alle, ehkä voimme surmata jonkun vihollisemme, vierittämällä niitä portaita alas."

Näin me teimmekin, Mayan pitäessä vahtia. Vihdoin saimme puuhan loppuun, ja kun käännyimme pois kivikasalta, kuulimme äkkiä virran luota koiran haukuntaa, jota seurasi miesten ääniä ja pensaikosta ryntäävien hevosten korskuntaa. Hetken tuijotimme toisiimme hiiskahtamatta, kunnes Molas kuiskasi: "He tulevat".

"Jos he tulevat, toivoisin heidän tulevan pian", vastasi herra Strickland.

"Miksi, valkoinen mies? pelottaako Teitä?" kysyi Maya.

"Pelottaa, kovasti", hän vastasi naurahtaen, "sillä voimat ovat niin erilaiset ja pian saamme kaiketikin kuolla -- toisin sanoen, kaikki miehet. Eikö se kuva Teitä pelota?"

"Miksi se pelottaisi?" vastasi hän hymyillen, "sillä jos paha paikka tulee, pääsen minäkin hengestäni ja pelastun ikävästä paluumatkasta?"

"Miten siitä niin varma olette, armollinen neiti?"

"Olen kyllä", hän vastasi, pitäen hentoa puhallusputken nuolta edessään. "Jos painan tämän tähän" -- ja hän osotti suonta kaulassaan -- "olen minuutin sisällä tiedoton ja kahden sisällä kuollut."

"Ymmärrän; mutta puhutte liian kevyesti kuolemasta noin nuorena ja kauniina."

"Kenties, herra, mutta elämä ei ole minulle ollut liian hymyilevä, enkä tiedä", hän lisäsi huoaten, "mikä kohtalo minua tulevaisuudessa odottaisi; mutta sen minä tiedän, että Taivaan sydämellä nukkuessamme meillä on rauha, ellei muuta olekaan."

"Toivon niin", sanoi herra Strickland. "Katsokaahan, tuossa ne tulevat", ja hänen puhuessaan ilmestyi seitsemän- tai kahdeksanmiehinen joukko, kolme heistä muulilla ratsastain, kivirakennuksen juurelle, hypäten maahan ja kytkien eläimet puuhun.

"No niin", sanoi herra Strickland, oikaisten ja pyristellen itseään kuin vedestä noussut koira. "Ihmettelen, kuinka moni meistä on elossa tämän päivän iltaan ehtiessä."

Tällöin saapui yksi mies porraskäytävän juurelle, pitäen koiraa talutusnuorasta. Hetkisen nuuski koira kiviä, nosti sitten kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua, jolloin joukko puhkesi huutoon, nähdessään meidän joutuneen ansaan. Toistaiseksi eivät he vielä lähteneet kapuamaan ylös, vaan kokoontuivat neuvottelemaan nurkkaukseen. Katselimme toisiamme epätoivoisina, sillä asemamme oli tietenkin toivoton. Paeta emme voineet, eikä meillä ollut puolustus-aseita; siksi näytti varmalta, että muutamassa minuutissa heittäisimme henkemme noiden murhamiesten käsiin, jos he armosta kerralla surmaisivat meidät. Herra Strickland peitti hetkeksi kasvonsa käsin, silmäsi sitten ylös ja sanoi:

"Voimmeko lahjoa heitä, Ignatio?"

"Mahdotonta", vastasin, "mitä voimme antaa heille sellaista, jota he eivät itse voisi meiltä ottaa?"

"Sitten ei ole muuta keinoa kuin kuolla niin urhoollisesti kuin taidamme", hän vastasi. "Tähän loppuu Kultaisen Kaupungin löytöretki. Sen vaiheet eivät ole olleet onnekkaat, Ignatio."

Silloin puuttui ensi kertaa puheeseen intiaanivanhus Zibalbay, joka lojui maassa takanamme, sanoen:

"Ystävät, miksi ette pakene? Löydätte varmasti polun pyramiidin takaseinältä ja metsässä säilytte piilossa noilta miehiltä."

"Miten voisimme paeta", vastasi herra Strickland, "kun Te ette jaksa astua askeltakaan?"

"Olen vanha ja kypsä kuolemaan", hän vastasi; "jättäkää minut tänne ja olkaat varmat, että minä hetken tullen suoriudun noista roistoista. Tyttäreni, lähde sinä heidän kanssaan. Sinulla on pyhä tunnusmerkki, ja jos sinun onnistuisi paeta ja saada selville, että tuo vieras mies on juuri se sama, jota me olemme etsineet, vie hänet kotiseudullemme."

"Rauhoittukaa, isä", sanoi Maya kiertäen kätensä hänen kaulalleen; "yhdessä me elämme tai kuolemme. Nämä herrat voivat lähteä, jos heitä haluttaa, mutta minä jään tänne Teidän kanssanne."

"Niin jään minäkin", sanoi Molas, "sillä minua väsyttää pakoilla kuolemaa, joka kuitenkin vie minut. On siksi toiseksi liian myöhäistä puhua paosta, sillä he nousevat jo ylös portaita, nuo kahdeksan miestä, Don Pedro ja amerikkalainen etunenässä."

Katsahdin; se oli totta. He olivat nousseet jo ensi osan puolitiehen.

"Tarttukaa pyssyihin!" huusi herra Strickland.

"On turhaa puhua niistä, kun niitä meillä ei ole", vastasin. "Jumala meitä voi auttaa, jos hän tahtoo, ja ellei hän tahdo, täytyy meidän alistua hänen tahtoonsa."

Syntyi silloin äänettömyys, jossa kuului vain Zibalbayn ääni, hänen seisoessaan takanamme ja kohottaissaan kätensä taivasta kohti rukoillen jumalia tuomaan koston vainoojillemme. Näimme puiden ja pensaiden lomitse, että miehet alkoivat kavuta jo toista porrasjaksoa.

"Tulkaahan, yritetään jotakin", sanoi herra Strickland, ja juostuaan pinoamamme kivikasan ääreen hän pyysi meitä auttamaan kanssaan suurimpia kiviä alas vihollisen niskaan. Tämän me teimmekin, vaikka ilman menestystä, sillä puunjuuret olivat tiellä; ne, joita kohti olimme yrittäneet vierittää kiviä, kätkeytyivät porraskäytävän sivuille ja alkoivat niin tuiman kuulasateen meitä vastaan, että me ennen pitkää olimme pakoitetut peräytymään kiviröykkiön luota kaaren suojiin.

Sitten he lähtivät uudelleen tulemaan, kunnes olivat nousseet kolmannen jakson juurelle, pysähtyäkseen hetkeksi henkäisemään. Silloin sieppasi Molas puhallusputken ja juoksi penkereelle, herra Strickland jäljessään, vaikka emme ymmärtäneet miksi viimemainittu sinne lähti, koskei hän edes voinut käyttää asettaan.

Ennenkuin miehet alempana huomasivatkaan heidän läheisyyttään, oli Molas pannut putken suulleen ja puhaltanut myrkytetyn nuolen heidän joukkoonsa. Se sattui osumaan keskelle texasilaisen Smithin kurkkua. Katsoa pilkistäen kaaren turvista minä näin hänen kiskaisevan nuolen pois haavasta ja yhtäkkiä kaatuvan maahan. Samassa silmänräpäyksessä rapisi myrskynä kuulasade kaarikäytävässä Molasia ja herra Stricklandia kohti, jotka juoksivat takaisin turviin. Näin Molasin kaatuvan ja herra Stricklandin pysähtyvän auttamaan häntä ylös, jolla hetkellä ilmestyi hänen kasvoilleen punainen läiskä. Tuossa tuokiossa olivat he ehtineet seinän suojiin.

"Oletteko haavoittunut?" kysyin herra Stricklandilta.

"En, en", hän vastasi; "kuula vain raapaisi leukaani, siinä kaikki. Katsokaahan Molasia -- hän sai haavan kylkeensä."

"Jättäkää minut", sanoi Molas; "ei se ole mitään."

Sitten me vaikenimme. Maya vain nyyhkytti hiukan yrittäessään sitoa englantilaisen vuotavaa haavaa hienolla harsolla, jota hän kaivoi esiin jostain kivien lomasta.

"Älkää hätäilkö, armollinen neiti", hän sanoi surullisesti hymyillen, "sillä kohta saamme sellaisia haavoja, joita ei voi sitoa. Mitä silloin on tekeminen?"

Sen sijaan että olisi vastannut, näytti neiti hänelle nyrkkiinsä puristettua myrkytettyä nuolta.

"En voi Teille muutakaan neuvoa", hän sanoi. "Jääkää hyvästi. Olen iloinen, että olen Teidät tavannut, ja toivon taas kerran tuolla tapaavamme", ja hän katsoi kohti taivasta. "Parasta on Teidän sanoa hyvästit isällenne, sillä aikamme on lyhyt." Neiti nyökkäsi, astui Zibalbay-vanhuksen luo, joka seisoi vaieten, silittäen harmaata partaansa, ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, suudellen häntä hellästi.

Pilkistäen ulos varovaisesti, näimme miesten laahanneen Don Smithin porraskäytävän sivuun, muutamien miesten hoitaessa häntä hänen kuolemaa tehdessään ja toisten odottaessa tilaisuutta ampua meitä, jos vain ilmestyisimme penkereelle. Siinä samassa hän kuolikin, ja meitä pahasti kiroten alkoivat hänen toverinsa nousta suurella varovaisuudella portaiden kolmatta jaksoa, sillä he pelkäsivät salajuonta.

"Eikö mikään voi pelastaa henkeämme?" kysyi herra Strickland painavalla äänellä.