Part 10

"Älkää olko alakuloinen, herra" vastasi Molas, "sillä ette ole kuullut koko kertomusta. Tuo nainen näytti minulle keinon, miten voimme pelastua kuolemasta ainakin tämän illan. Käykäähän tänne", ja vieden meidät poikki huoneen hän kumartui lähelle lattiaa juuri päinvastaisella seinällä kuin apotinkuva oli, ja painoi lattian rajasta paneelilaudoitusta, jolla seinä oli vuorattu noin kolmen jalan korkeudelta.

Paneeli luiskahti sivuun, jättäen esiin aukon, niin suuren että mies juuri mahtui sisälle ryömimään. Tämän aukon läpi ryömimme yksitellen ja laskeuduimme alas neljä ahdasta porrasta ja pääsimme seinään koverrettuun, niin pieneen holviin, että siellä töin tuskin oli tilaa meidän kolmen seisoa, päämme ulottuen vain jonkun tuuman yli lattiatason.

Kerron sen tässä Teille, herra Jones, vaikken sitä koskaan ole Teille näyttänytkään, että tuo paikka vieläkin on olemassa, kuten havaitsette paneelia tutkimalla. Usean vuoden ajan olen pitänyt sitä paperien ja arvoesineiden säilytyspaikkana. Sieltä Te niinikään löydätte smaragdin, jota Teille näytin ensi kerran kohdatessamme toisemme. Mikä tuon holvin tarkoitus on ollut apottien aikana, en tiedä; ehkä he ovat sitä käyttäneet niinikään aarteittensa säilytyspaikkana.

"Miten pelastamme henkemme ryömimällä täällä kuin rotat likaviemärissä?" kysyin Molasilta. "Epäilemättä tuntevat talossa olijat piilopaikan ja vetävät meidät täältä esiin ennen pitkää ja teurastavat meidät."

"Luisa väittää, ettei sitä tunne kukaan muu kuin hän, sillä hän sanoo keksineensä sen vasta kaksi kuukautta sitten, lakaistessaan lattiata luudalla ja koskettaessaan vahingossa seinäpaneelia. Menkäämme nyt hetkiseksi pois täältä, sillä kello ei vielä ole edes yhtätoista, ja tyttö sanoo ettei ole vaaraa ennen puoliyötä."

"Onko hänellä jotakin pakoehdotusta?" minä kysyin.

"Hänellä on yksi ehdotus, mutta hän ei ole varma sen onnistumisesta. Kun nuo konnat ovat olleet täällä ja nähneet meidän menneen, luulevat he meitä joko noidiksi tai arvelevat meidän paenneen talosta, eivätkä lähde etsimään meitä ennen aamunkoittoa. Jos Luisa suinkin voi, palaa hän takaisin ja, astuen kamariin salakäytävän kautta, johtaa meidät kappeliin, mistä luulee meidän voivan paeta metsään."

"Missä on tuo salakäytävä, Molas?"

"En tiedä, herra; hänellä ei ollut aikaa sanoa sitä minulle, mutta murhamiehet tulevat sen kautta. Hän ilmaisi minulle luulevansa erään miehen ja naisen olevan vankina lähellä kappelia, vaikkeikaan hän tiedä heistä mitään eikä koskaan ole ollut siinä paikassa, koska intiaanit luulevat siellä kummittelevan. Epäilemättä ne ovat Zibalbay ja hänen tyttärensä, niin että jos siihen asti elätte, löydätte heidät sieltä ja voitte puhua heidän kanssaan."

"Miksi sanotte 'jos elätte', Molas?"

"Koska luulen, herra, että minä silloin jo olen kuollut; kuolema odottaa varmasti minua."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi herra Strickland.

"Kerron Teille. Kun Luisa oli lähtenyt, söin ruuan, jota hän oli minulle tuonut ja join siemauksen viiniä. Sitten luulen nukkuneeni, sillä herätessäni oli kynttilä sammuksissa ja minä olin pilkkopimeässä. Kiireesti käännyin ottamaan uutta kynttilää, jonka olin pannut pullon viereen, ja olin juuri sytyttämäisilläni sen, kun jokin pakotti katseeni ylöspäin.

"Ja minä näin seuraavan näyn: huoneen etäisimmässä nurkassa seisoi kalpeasti valaistu mies, ja se mies olin minä itse, puettuna aivan samalla lailla kuin minä nyt. Seisoin siinä kalpean valon ympäröimänä; ja vaikka kasvot olivatkin kuolleen kasvot, ei käsi kuitenkaan ollut kuollut, sillä se viittasi minulle läpi pimeyden.

"Katselin sitä, ja kylmät pelon väreet kulkivat läpi ruumiini, niin että tuskin saatoin sytyttää kädessäni olevaa kynttilää. Vihdoin se kuitenkin syttyi kirkkaaseen liekkiin, ja pitäen sitä pääni päällä minä kävelin paikalle, missä olin haamun nähnyt, mutta huomasinkin ettei sitä enään missään ollut."

"Tai toisin sanoen. Te heräsitte unikuvastanne", sanoi herra Strickland. "Onnittelen Teitä, että se loppui niin pian."

"On helppoa laskea leikkiä", vastasi Molas, "mutta mitä minä näin, sen minä tosiaankin näin ja tiedän sen ennustavan kuolemaani. Hyvä, olkoon niin; en ole vielä vanha, mutta olen elänyt kyllin kauan, ja aikani on lähteä nyt. Armahtakoon Taivas syntini, ja niin saa loppuni tulla!"

Tämän jälkeen yritimme kumpikin, sekä herra Strickland että minä, joskin turhaan, saada häntä luopumaan harhaluulostaan, joskaan se itse asiassa ei ollut mikään harhaluulo, sillä Molas oli määrätty kuolemaan seuraavana aamuna; vaikka oliko hänen näkynsä hänen kohtalonsa varoitus vai yksinkertaisesti uni, ei ole minun arvattavissani.

Siinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä meidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken välttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme valon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme ja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja kun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät värisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia, mutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?

Vaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja ratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta vallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa, mutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä mielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes minusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja liikehtiä silmissäni.

Minä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at ilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden amerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli minulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla. Pimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat raskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.

Sitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja muut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin kavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli mustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja murhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen rahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut yhtäkkiä.

"Kuulkaahan", hän kuiskasi korvaani, "kuulen miehien hiipivän pitkin huonetta."

"Jumalan nimessä, olkaa hiljaa!" minä vastasin, puristaen hänen kättään.

YHDEKSÄS LUKU.

Kaksintaistelu.

Painoimme silloin korvamme paneelia vastaan ja kuuntelimme. Ensin kuulimme narsketta, joka hiljaisuudessa tuntui hyvin kovalta, sitten joustavia täräyksiä, aivankuin kissa olisi hypännyt lattialle joltakin korkeudelta, ja hiljaista hiipimistä, aivankuin sukkasilla kulkua pitkin permantoa. Tämän jälkeen tuli joksikin hetkeksi äkkiä hiljaisuus, jonka katkaisi aseiden kilinä ja voimakkaiden miekan- ja veitsen-iskujen ääni jotakin pehmeätä ainetta vastaan. Nuo murhamiehet pistelivät aseillaan puhki sänkyvaatteet, luullen meidän nukkuvan niiden alla. Sitten me kuulimme kuiskailuja ja pahantuulisia kiroiluja, sitten sanoi ääni, se oli Don Josén: "Olkaa varuillanne, vuoteet ovat tyhjät."

Tuossa tuokiossa syttyivät kynttilät, sillä me näimme niiden pilkotuksen läpi paneelinrakojen ja voimme seurata kaikkea, mitä tapahtui huoneessa. Siinä edessämme oli Don José, Don Smith ja neljä heidän toveriaan, kaikilla veitset käsissä, Don Pedron, isäntämme, seisoessa ajatuksissaan, aivan kuin seinään naulittuna, apotinkuvan kohdalla, pitäen kynttilää korkealla päänsä päällä ja tähystellen kalansilmineen huoneen jokaiseen soppeen.

"Missä he ovat?" hän sanoi. "Missä nuo noidat ovat? Etsikää heidät pian ja tappakaa heidät."

Sitten juoksivat miehet ympäri huonetta, siirrellen vuoteita ja tuijottaen seinämaalauksiin, aivankuin toivoen meidät seiniltä löytävänsä.

"He ovat menneet", sanoi José vihdoin; "tuo intiaani Ignatio on heidät noitunut pois. Hän on pahahenki eikä ihminen; minä tiesin sen jo alusta alkaen."

"Mahdotonta!" huusi Don Pedro, joka oli kalpea raivosta ja kauhusta. "Ovea on vartioitu hamasta siitä hetkestä, kun he tulivat taloon, eikä ainoankaan elävän olennon pitäisi saada aukeamaan noita telkiä. Tutkikaa, tutkikaa, heidän täytyy olla jossain piilossa."

"Hakekaa itse", vastasi Don Smith suuttuneena, "he eivät ole täällä. Ehkä he keksivät kuvan salatien ja pakenivat pitkin käytävää kappeliin."

"Se on mahdotonta", vastasi Don Pedro jälleen, "sillä juuri vastikään olin kappelissa enkä heistä merkkiäkään nähnyt. Joku meistä on kavaltaja, joka on vienyt heidät ulos talosta; taivaan nimessä, jos minä hänet saan ilmi --" ja hän kirosi kaameasti.

"Haemmeko koirat?" kysyi Don José, ja minua värisytti kuullessani tämän kysymyksen; "ne ehkä haistavat heidän jälkensä."

"Hullu, mitä tässä mahtaa koirilla, kun te kaikki olette tallustelleet lattialla?" huomautti isä. "Huomenna päivän valjetessa lähdemme etsimään heitä ulkoa, sillä nämä miehet täytyy löytää ja tappaa, tai meidät perii hukka. Viranomaiset epäilevät meitä nytkin jo noiden kahden amerikalaisen katoamisen takia, ja he lähettävät Vera Cruzista sotilaita ampumaan meidät, sillä aivan varmasti tuo englantilainen on rikas ja mahtava. Varmaa on, etteivät he ole täällä, mutta ehkä he piileskelevät muualla rakennuksessa. Käykäähän tutkimaan käytäviä ja ullakkoa", ja hän katosi seinään toisten seuraamana, jättäen huoneen yhtä pimeäksi ja äänettömäksi kuin se oli ollut ennen heidän tuloaan.

Hetkeksi oli vaara ohi, ja me puristimme toistemme käsiä iloissamme, sillä emme uskaltaneet puhua, emme edes kuiskata. Kului ehkä kymmenen minuuttia, kun äkkiä taas kuulimme ääniä, ja huoneen valaisi Don Pedron kädessä palava kynttilä, isän astuessa poikineen huoneeseen.

"He ovat kadonneet", sanoi vanhus, "piru, heidän päämiehensä, tietää miten. Hyvä, huomenna etsimme heitä ulkoa, mikäli mahdollista; siihen asti ei asialle mahda mitään. Olit hullu, José, kun toit heidät tänne. Enkö ole sinulle sanonut, ettei raha viekoittele minua enään tappamaan valkoista miestä?"

"Tein sen koston, enkä rahan takia", vastasi José.

"Onpa se kaunis kosto", sanoi isä, "kosto, joka miltei maksaa meidän kaikkien hengen. Sanon teille, että ellei heitä huomenna ole tavoitettu ja pakoitettu vaikenemaan, jätän minä tämän seudun ja lähden sisämaahan, minne ei lain koura meitä seuraa, sillä en halua tulla ammutuksi koiran lailla.

"Kuulehan José -- käske noita tovereita jättämään etsintä ja käymään maata; se on hyödytöntä. Tule sitten kauniisti huoneeseeni, niin käymme katsomassa intiaania ja hänen tytärtään. Jos me aiomme pakoittaa heidät kertomaan salaisuutensa, on meidän tehtävä se tänään, sillä juovuksissa ollessani kerroin kuin mikäkin mieletön tuon jutun englantilaiselle, luullen ettei hän jäisi henkiin kertomaan sitä muille."

"Niin, niin, se on tehtävä tänään, sillä huomenna täytyy meidän paeta. Mutta mitä sitten, elleivät he tahdo puhua?"

"Meillä on kyllä keinoja pakoittaa heidät siihen", vastasi vanhus uhkaavasti; "mutta puhuvat he tahi ei, heidät on jälkeenpäin tehtävä vaarattomiksi --" ja hän sivalsi kädellään yli kaulansa, lisäten: "Tule."

Tunti kului meidän yhä viipyessä holvissa täynnä odotusta, toivoa ja pelkoa, ja sitten kuulimme taaskin jalankapsetta, jota siinä samassa seurasi hiljainen kuiskaus paneelin toisella puolella.

"Oletteko siellä, herra?" kuului tuo kuiskaus. "Minä, Luisa, täällä olen."

"Olemme", minä vastasin.

Sitten kosketti hän lautaa ja avasi luukun.

"Kuulkaahan", hän sanoi, "he ovat kaikki menneet maata, mutta ennen aamunkoittoa nousevat he taas teitä etsimään. Siksi on teidän valittava toinen kahdesta ehdotuksesta: jäädä tänne piiloon, ehkä useiksi päiviksi, tai yrittää paeta heti paikalla."

"Miten voimme paeta?" kysyin.

"On vain yksi tie, herra -- kappelin kautta. Ovi on lukossa, mutta voin näyttää teille paikan, mistä pappien oli tapana tarkastaa alhaalla olevia, ja mistä te, jos olette rohkeita, voitte hypätä alas lattialle, sillä korkeus ei ole niin suuri. Kun kerran sinne pääsette, voitte pujahtaa pihalle alttarin päällä olevasta akkunasta, joka on rikki, kuten olen ulkoapäin nähnyt, vaikkakin teidän ehkä on kiivettävä toinen toistenne harteille. Sitten teidän täytyy paeta niin nopeasti kuin suinkin, nousseen kuun valossa. Koirat ovat kahleissaan, niin että te, jos Sydän teitä suojelee, pääsette pakenemaan vaaratta."

Sanoin silloin herra Stricklandille näin:

"Vaikkeikaan tyttö sitä tiedä, luulen tuossa kappelissa kohtaavamme seuraa, koska intiaani tyttärineen on vankina siellä, minne Don Pedro ja José ovat menneet heitä katsomaan. Vaaramme on suuri, uskallammeko lähteä?"

"Uskallamme", vastasi herra Strickland hetken mietittyään, "sillä parempi on uhkarohkeus kuin tuuma tuumalta nääntyminen tässä kidutuskomerossa tai heidän käsiinsä kuoleminen. Olemme niinikään tulleet kaukaa ja paljon jo kokeneet, löytääksemme tuon intiaanin, ja jos nyt jätämme käyttämättä tämän tilaisuuden, emme ehkä enään saa toista."

"Mitä sanotte, Molas?" minä kysyin.

"Sanon että herra puhuu viisaasti, sekä että minusta on samantekevää mitä teemme, sillä käännynpä sinne tai tänne, kuolema minua kuitenkin odottaa."

Yksi kerrallaan me pujahdimme ulos paneeliholvista, ja kuun valossa vei Luisa meidät poikki lattian vuoteiden väliin, sille kohtaa missä riippui apotin kuva, joka puuhun maalattuna näyttäytyi olevan vain taitavasti tehty, saranoilla kääntyvä ovi.

Laskeutuen polvilleen salaisen oven kynnykselle, hiipi Luisa alas käytävään. Kun me kaikki olimme laskeutuneet hänen viereensä, sulki hän paneelioven ja tarttui, pyytäen meitä ottamaan toisiamme kädestä ja pysymään hiljaa, minun käteeni ja vei meitä läpi käytävien, kuiskaten vihdoin:

"Olkaa ääneti nyt, sillä tulemme sille paikalle, mistä teidän on hypättävä alas kappeliin, ja tuossa oikeallanne on porraskäytävä."

Me menimme ohi porraskäytävän ja käännyimme johonkin nurkkaan, Luisan taluttamina.

Tuossa tuokiossa lyyhistyi hän syliini, mutisten: "Taivaan nimessä! Aaveita! aaveita!" Ellen olisi pitänyt hänestä kiinni, olisi hän paennut. Hänen kätensä yhä kädessäni minä tunkeuduin eteenpäin ja huomasin saapuneemme pieneen piilopaikkaan samaan, jonka Teille näytin, herra Jones -- joka oli noin kymmenen jalan korkeudella kappelin lattiasta, ja niinkuin muutkin paikat tässä talossa, niin asetettu, että asianomainen apotti tai munkki voi, ilman että häntä huomattiin, nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui alhaalla.

Yhdestä asiasta minä olen varma, ettei monien sukupolvien eläessä yksikään munkki ole nähnyt täältä kummallisempaa näkyä kuin se, joka kohtasi silmääni. Kappelin alttaria valaisivat särkyneestä akkunasta tunkeutuvat kirkkaat kuunsäteet sekä kivialttarilla palava lamppu. Tämän lampun voimakkaassa valokehässä seisoi neljä henkilöä, nimittäin Don Pedro, hänen poikansa Don José ja vanha intiaani tyttärineen.

Kummallakin puolella alttaria oli silloin kuten nytkin kaksi puupilaria, joiden päät oli veistetty enkelien muotoisiksi, ja näihin pylväisiin oli köytetty kiinni vanha intiaani ja tyttö, kumpikin pilariinsa, kädet sidottuina yhteen pilarien taakse, niin että he olivat aivan avuttomia. Katseeni kiinnittyi ensinnä naiseen, joka oli minua lähinnä, ja nähtyäni hänet, vaikkakin pörröisenä, vaivan ja nälän kuluttamana, ylpeät kasvonsa sielun tuskan ja voimattoman raivon vääristäminä, en enään ihmetellyt, että Molas, samoinkuin Don Pedrokin, olivat ylistäneet hänen kauneuttaan.

Hän oli intiaani, mutta sellaista rotua, jota en minä koskaan ennen ollut nähnyt, sillä hän oli miltei valkea väriltään, ja tumma, aaltoileva tukkansa valui valtaisena aina polviin asti. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja pienikokoiset, ja niissä tuikki pari ihanaa, tummansinistä silmää, kun taas hänen valkea pukunsa toi esiin hänen sorjan ja mehevän vartalonsa ihanuuden.

Jos tytön tila oli tukala, oli tuon vanhan miehen, hänen isänsä, joka yksinkertaisesti oli etsimämme Zibalbay, tila vieläkin tukalampi. Kuten Molas oli häntä kuvannut, oli hän hoikka ja melko pitkä, tukka ja parta valkeat, silmät ankarat ja haukankatseiset, kotkannenä, eikä Don Pedrokaan ollut liioitellut, väittäessään häntä kuninkaan muotoiseksi. Hänen viittansa oli repeytynyt, jättäen hänet puolialastomaksi, ja hänen otsallaan, rinnallaan ja käsillään oli verinaarmuja, joita hänen jaloissaan olevalla taittuneella ratsupiiskalla oli isketty.

Ei ollut vaikeata arvata, kuka piiskan oli taittanut, sillä tuon vanhuksen edessä seisoi Don José, hengittäen raskaasti ja pyyhkien hikeä otsaltaan.

"Tuo aasi ei ole tietääkseenkään", hän sanoi isälleen espanjaksi; "kysykäähän tytöltä -- hän varmaankin heltyy, nähdessään ukkoa ruoskittavan?"

Don Pedro lähti alttarin äärestä, jota vastaan hän oli nojannut, ja lähestyi naista, tuijottaen häneen synkein silmin.

"Rakkaani", hän sanoi tytölle mayankielellä, "tämä näky tuottaa varmaan tuskaa sinulle. Lopeta se ilmoittamalla meille, minne on kätketty tuo raha-aarre."

"Vaikka henkeni veisivät, lapsi", sanoi väliin Zibalbay, "kiellän sinua mitään ilmaisemasta, ei vaikka he kuinka minua kiduttaisivat sinun nähtesi."

"Hiljaa, sinä koira!" sanoi Don José, iskien häntä kädellään vasten suuta.

"Oi! Olisinpa vapaa, niin kyllä teille kostaisin!" sähisi tyttö, jännittäessään ja pudistaessaan kahlehtivia köysiään.

"Älähän hätäile, rakkaani", irvisteli Don José; "odotahan hetkinen, niin saat kostosta kylliksesi. Jos hän ei puhu, luulen keksivämme keinon, millä sinut pakoitamme puhumaan, mutta en tahdo olla raaka sinua kohtaan, ellei minun suorastaan ole pakko. Olet liian kaunis, aivan liian kaunis."

Tyttö vapisi pelon ja vihan vallassa, mutta vaikeni.

"Mitä me hänelle nyt yritämme?" hän jatkoi, kääntyen Don Pedron puoleen; "kuumaa vai kylmääkö rautaa? Tee päätöksesi, sillä minä alan väsyä. Hyvä, saisinkohan tuon veitsen? No, ystävä", hän sanoi, kääntyen intiaanin puoleen, "viimeisen kerran pyydän sinua ilmaisemaan, missä tuo kultatemppeli on, josta puhuit tyttärellesi isäni kuullen?"

"Ei sitä missään ole, valkoinen mies", hän vastasi suuttuneena.

"On, ystävät! Tahdotko sitten ilmaista, mistä olet löytänyt nuo pikku kolikot, jotka sieppasimme luonasi käyneeltä intiaanilta, ja mistä tämä veitsi on lähtöisin", ja hän osoitti kädessään pitämäänsä veistä.

Se oli kaunis miekka eikä, mikäli voin nähdä seisomapaikaltamme, teräksestä vaan lujasta kuparista, missä oli naisen muotoinen, silkasta kullasta tehty kädensija.

"Miekan antoi minulle eräs ystävä", sanoi intiaani. "En tiedä, mistä hän sen sai."

"Tosiaan", vastasi José, kamalasti nauraen, "ehkä sentään muistatkin. Kuumentakaahan, isä, miekankärki lampussa, niin minä kertoilen tässä vieraallemme, mitä käymme tekemään hänelle ja tyttärellensä."

Don Pedro nyökäytti päätään ja otti miekan sekä piti kärkeä liekin yläpuolella, Josén kuiskatessa intiaanin korvaan ja osoittaessa silloin tällöin tyttöä, joka pelon ja kauhun vallassa oli lyyhistynyt maahan, missä hän virui puolittain hiustensa peitossa.

"Oletteko te valkoiset miehet piruja?" sanoi vanhus vihdoin vihoissaan, joka näytti tulevan hänen sielunsa pohjasta, "ja eikö teidän keskessänne oikeutta olekaan?"

"Ei laisinkaan, ystävä", vastasi José, "me olemme itse asiassa hyviä miehiä, mutta ajat ovat kovat, ja meidän on elettävä. Mitä muutoin asiaan tulee, emme juuri liikoja välitä laista näillä seuduin, enkä koskaan ole ainakaan intiaanikoirilla kuullut olevan mitään oikeuksia. Vielä kerran kysyn, tahdotko viedä meidät sinne, mistä tuo kulta on kotoisin, jättäen tyttäresi tänne turvallisuutemme pantiksi?"

"En koskaan!" huusi intiaani. "On sata kertaa parempi, että me kumpikin kuolemme, kuin että kansani muinaiset pyhät salaisuudet tulisivat teidän tietoonne."

"Onpa teillä siis sittenkin salaisuuksia! Isä, onko miekka kuuma?" kysyi José.

"Hetki vielä, poikani", sanoi vanhus, kääntäen rauhallisesti kärkeä liekissä.

Tämän näyn me näimme ja tämmöiset sanat me hämmästyen kuulimme.

"On aika puuttua asiaan", mutisi herra Strickland ja valmistui, asettaen kätensä kaiteelle, hyppäämään alas kirkkoon.

Eräs ajatus välähti minussa äkkiä, ja minä vedin hänet takaisin käytävään.

"Ehkä ovi on avoinna", minä sanoin.

"Aiotteko käydä tuonne sisälle?" kysyi Luisa.

"Tietysti", minä vastasin; "meidän täytyy pelastaa nuo ihmiset tai kuolla heidän kanssaan."

"Hyvästi sitten, herrat, sillä olen tehnyt mitä voin puolestanne, ja pyhimykset teitä nyt suojelkoot, sillä jos minut nähdään, pääsen hengestäni, ja minulla on lapsi, jonka takia tahdon elää. Vielä kerran, jääkää hyvästi", ja hän pujahti tiehensä varjon tavoin.

Me laskeuduimme alas portaita. Niiden alapäässä oli pieni ovi, joka oli, kuten olimme toivoneet, avoinna. Hetken me neuvottelimme siinä, ja hyökkäsimme sitten poikki lattian alttarin ympärillä olevaa valokehää kohti. Josélla oli jo kuuma miekka kädessään.

"Katsohan toki, rakkaani, katsohan", hän sanoi tytölle, napauttaen häntä leuvalle. "Aion ristiä arvoisan isäsi kristittyjen uskontomenojen mukaisesti, polttamalla ristin hänen otsaansa", ja hän vei hehkuvan kärjen intiaanin kasvoja kohti.

Tällä hetkellä karkasi Molas takaapäin häneen kiinni, niin että miekka putosi hänen kädessään, minun tehdessäni saman tempun Don Pedrolle, pidellen häntä niin, ettei hän rimpuilemisestaan huolimatta voinut päästä minnekään.

"Jos päästätte hiiskaustakaan, on kumpikin kuoleman oma", sanoi herra Strickland, ottaen ylös miekan ja pannen sen kuuman kärjen Josén rintaa vastaan, niin että se vähitellen poltti reiän vaatteisiin.

"Mitä meidän on näille miehille tehtävä?" hän kysyi.

"Tappaa heidät, kuten he olisivat tappaneet meidät", vastasi Molas; "tai, jos se teitä kauhistaa, päästää vapaaksi tuo vanhus ja antaa hänen kostaa omat ja tyttärensä kärsimät vääryydet."

"Mitä sanotte, Ignatio?"

"En tosin halua nähdä verta, mutta turvallisuutemme takia olisi näiden roistojen viisainta kuolla. Hengiltä heidät!"

Don Pedro alkoi mylviä kauhuissaan, ja tuo sankari, José, puhkui kyyneliin ja rukoili armoa, kiemurrellen tuskissaan, sillä miekan kärki poltti häntä.

"Te olette sivistynyt englantilainen", hän ynisi; "Te ette voi tappaa avutonta miestä kuin teurasta."

"Niinkuin Te yrititte tappaa meidät tuonne kamariin -- meidät, jotka pelastimme teidän henkenne", vastasi herra Strickland. "Mutta Te olette oikeassa, en voi sitä tehdä, koska, kuten sanotte, olen sivistynyt mies. Molas, päästäkää irti tuo koira, ja jos hän yrittää paeta, lävistäkää hänet puukollanne. José Moreno, Teillä on miekka kupeellanne, ja minulla kädessäni; en tahdo Teitä tappaa, mutta koska meillä on riita, niin ratkaiskaamme se tässä ja heti paikalla."

"Te olette mieletön, herra", minä sanoin, "lähteä nyt tuolla tavoin henkeään kaupitsemaan! Minä tuon jo ilman muuta tappaisin."

"Tahdotteko taistella, jos päästän Teidät irti, José Moreno?" hän kysyi, vastaamatta minulle, "vai tahdotteko kuolla paikallanne?"

"Tahdon taistella", hän vastasi.

"Hyvä. Päästäkää vapaaksi hänet, Molas, ja seiskaa varalla veitsinenne."

"Minä käsken", aloin minä, mutta mies oli jo vapaa ja herra Strickland odotti häntä, selkä oveen päin, tarkastellen kultakädensijaista intiaanimiekkaa.

José katsahti ympärinsä kuin etsien keinoa paeta, vaikka turhaan, sillä edessä oli miekka ja takana Molasin puukko. Jonkun sekunnin -- ehkä kymmenen -- seisoivat he toisiinsa tuijottaen lampun valokehässä, kuun säteiden leikkiessä heidän yläpuolellaan. Me katselimme tyystin vaieten, intiaanityttö viskaten kasvoiltaan pitkät suortuvansa ja nojaten eteenpäin niin paljon kuin siteensä sallivat, nähdäkseen kuolinkamppailun kahden henkilön välillä, joista toinen oli kiduttanut ja loukannut häntä ja toinen, jalonnäköinen valkoinen mies, oli ilmestynyt pimeydestä vapahtamaan hänet.