Chapter 9

Kinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu lähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja 3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt ilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin selitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit.

Aivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi maita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä Kinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset, olisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti itkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon tuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä tahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei Kinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan.

Hänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja harvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa tavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja kalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee tuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten tottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut matkalla lääkärille, toinen--kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda. Muut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä ei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen juottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että ruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta keinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni peitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet tapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin kylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät vielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se suuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti myöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin rinnalle.

Vaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän kuitenkin--Marin lämmityksistä elähtyneenä--vielä nähdä unia. Hän näki koko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle.

Niinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei esiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi ujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan milloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän näkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa vasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa kirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa jonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki selvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin.-- Oh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt hän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat rakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja käsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo: kaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät naimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä heitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen kotimäellä.

Mutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen editsensä.

Vihdoin tapahtuu näin:

Kun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy enkeleiltä:

--Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa?

Enkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut luopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja vieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat kaiken tämän häneltä riistäneet.

Kinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä.

Mutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen hengästykseensä.

Viimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli kuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren silmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä kammoa tuijottivat satimesta. »Kaikki on hukassa--en enää milloinkaan näe poikasiani!» ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse olevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi satimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä, katseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen ruumiinsa.

Silloin kuului hänelle ystävän ääni:

--Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja päästän sinut vapauteen.

Voi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka vihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan päästäminen vapauteen!

Ja todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo aukeavat taivaan siniset portit... Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja kaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä ole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana raukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo:

--Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin levähtäisin ensin--

--Antakaa Kinturin levähtää!--kajahtaa taivaan portilta ääni korkean kirkas.

Ja autuas hymy huulilla hän huokaa syvään ja ummistaa silmänsä----

Mari odottaa milloin hän taas herää hengittämään. Mutta mitään hengähdystä ei tule. Ei myös sydän tykähdä. Eikä Marin ruumiinlämpö voi enää estää Kinturin kylmenemistä.