Chapter 8
Voi etteivät he saaneet aseita maailmaa muuttaaksensa! Voi että heidän äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!
Suuret ja meluisat ovat ihmisten kaupungit, ei enkelien ääni siellä kuulu, ja erotakseen ihmiset sinne kokoontuvat, ei yhtyäkseen. Siellä vallottajat vaunuilla ajelevat, mutta vallotetut kuormia kantavat; siellä vallottajat palatseissa asuvat, vallotetut kellareissa; siellä ihmiset samankaan katon alla asuvina eivät tunnusta toisiansa yhdeksi sukuperäksi, eivät yhden pöydän ääreen istu, eivät kädenannolla lähesty, vaikka toinen joka päivä toisen vuodetta laittaa, kaikki hänen alusensa ja liinasensa, sukkansa ja paitansa pesee ja silittelee, aamusta iltaan hänen ympärillään siivoo, lakasee, raastaa, hänen kertaakaan mieleensä juolahtamatta, kuka on se ihmislapsi hänen vieressänsä? minkä äidin tuudittama? minkä kodin kasvattama? minkä kohtalon alainen? Tietää vainen etunimen, jolla jakaa käskyjänsä. Eikö siis missään koko maan piirillä eikä kaikella kaupungin alalla enkelit ole saaneet vallottajia ja vallotettuja yhteen?
On harmaan vihertävä talo kaupungin laidassa, jota kaikki ihmiset häpeävät. Rappeutuneena se seisoo hiukan erillään muista rakennuksista, ja kadun säädetystä suorasta suunnastakin se poikkeaa. Arveluttavan maineensa tähden on se lähimpien naapurien hartaasta pyynnöstä, yleisön toivomuksesta, järjestysvallan suostumuksella ja vihdoin kaupunginisien omasta päätöksestä jo aikaa sitten tuomittu maahan hajotettavaksi. Mutta arentisopimus on ikuiseksi laadittu, eikä asukkaiden häätämiseen viisaimmat lakimiehetkään ole pykäliä löytäneet. Se ei ole toki mikään torpan kontrahti! Niinkauan kuin kaupunki seisoo ja vallottajat vaunuissa ajavat ja palatseissa asuvat, ja niinkauan kuin vallotetut kellareissa asuvat, ja rääsyissä käyvät, niinkauan on tämä talokin kukistumatta seisova. Ja vaikka ihmiset sen maahan tasottaisivat, nousisi se raunioista jälleen arentioikeutensa lujalle perustalle seisomaan.
Mutta jos ihmiset sitä taloa häpeävät, mitä tekevät enkelit?
Katso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta jo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle taivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja pilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät!
Sillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa paikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina yhtyneet.
Se talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on hökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia. Tekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset tuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista. Valheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa nukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta peittää.
Olipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä torpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat hänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei torppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron hetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta rupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin tyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin. Vasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin rekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan kaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat.
Mutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena nukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen jäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä torpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin silmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui kirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko maailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan ja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla, pitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen vastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen silmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen sydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien ääntä kuuntelevat.
Voi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!
Mutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat.
9.
Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen.
--Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja pullojen seasta!
--Kuka sinä olet?
--Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät muljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones vuorokausi onkaan jo menossa?
--Sinä o-olet Vendell!
--Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista!
--Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua parantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan koettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi?
--Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti minä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi!
--Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et uskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle,--pidä vaan päässäsi. Kuule, Vendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun minä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on nyt isännätön talo ja että--
--Hyvä, hyvä,--erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään asti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko nyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut että sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin välinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät.
--Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista olisi aavistanutkaan,--sinä raukka--
--Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää rikkoutuneina--ainakin sinun puoleltasi, eikö niin?--
--Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta--
--No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa--ja kun Rauhalahti todella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa,--ymmärräthän itse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka hän sitä väittäisikin--
--Väittääkö hän sitä?
--Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän,--edes yksi vuosi vielä eteenpäin!--Mutta elä sekota minua. Niin,--ja kun nyt koko sukukin kehottaa minua siihen,--ei ainakaan kellään ole sitä vastaan,-- olen minä aikonut kosia häntä.
--Jaha--
--Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua?
--Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä--
--No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta, siinä on eräs suuri »mutta». Katsos, jos minun on ottaminen vastaan Rauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea suuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt--
--Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan kiinnittää.
--No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne ja kiitos!
--Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja rupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä ennen!
--Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin ajattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä on juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä vuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele sitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen luovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille maattomille!
--Vai niin?
--Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse jostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen--? sanoo hän--on hirveätä vääryyttä--
--Kuinka--kuinka se oli, sanos vielä kerran.
--Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka.
--Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut voimat viljelevät--sitä hän tarkottaa.
--No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: »maa on sen, joka sitä viljelee»,--»me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia»,--»kansa on vapautettava»--Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis mihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa,-- ja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa, kuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle Norjasta? Saat itse kuulla:--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa» --jaha tuo alku ei kuulu asiaan.--
--Lue kaikki--
--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa,-- niinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin, minä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan synnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä enää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään ehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää murra.--Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen nähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko todennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle väelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo kuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin mahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi toteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä kuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki elimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin,--koko pohja pitäisi olla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan itseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha.--Mutta sinä, nuori täyteen tarmoosi heräävä tyttöni--ja sinun tuleva miehesi, jota en voi lakata sinulle toivomasta--»--Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan minua? No niin:--»sinä ja sinun miehesi jota»--ja niin edespäin-- »toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte,--siihen toivoo teille voimia ja pitkää ikää teidän»--Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon tyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon.
--Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell!
--Mitä nyt?
--Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä kysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi rupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja? Emmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä--niinkuin se nyt on, on nurin päin,--että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole sivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat vapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi,--ja sinä sanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä nousukkaan verta, Vendell parka!
--Anna tulla vaan, kyllä kestetään.
--Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä vävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen.
--Vai niin sinä nyt ajattelet!
--Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen aikeitansa,--kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää teidän joukossanne.
--Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä viisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan toden teolla katsahtanut hänen silmiinsä?
--Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell,--kauniita ja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden kartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme parasiitteja,--kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän keskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että se tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama Martta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta, sanon minä, se sama Martta----
--Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa.
--Mimmoisessa paikassa?
--Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no, Edvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi noin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman päällysvaatteita!--Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi!
Mutta. Edvard oli jo mennyt.
Tarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen,--kuunteli ja katseli niinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään.
Sitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui hattu päässä pianon ääreen.
Diskantti oli aivan epäsoinnussa.
Sensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia nyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka hän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan matalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän soittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin siellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös hänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet. Sävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella vauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän oli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli, synkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin,--mutta sittenkin joku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi--erittäinkin oikean käden voimakkaasta kosketuksesta--tuntumaan pohjalta, kehittyi kehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista vapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin.
Vendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut siivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut lattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon äärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa vaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia valmistelemaan matkaansa Atlantin yli.
Hänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun.
10.
Kinturin kuolema.
Jo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille jälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon huiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja kotikatot liputettuina.
Saivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin,--mutta Kinturit eivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet.
Mitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin--takasinpalaamisesta puhumattakaan--eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka hänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli syntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa kuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat Vaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä paikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet, sama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle humisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla käännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja olivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen.
Vaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin mitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja laillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että-- keinutuoleista puhumattakaan--ei yksikään lehti leveimmilleen levitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän lihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on olemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä maan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se, joka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi ollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää ollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen kylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa asumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi yhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa Vaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän saattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua että isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin alaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä palattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu tekojaan!
Kinturi kävi töissä milloin missäkin,--teki kaikellaista pientä naperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä kauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän sillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän kivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle tuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa mukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli murahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi ajatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi laiskaksi.
Rappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon puutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita.
Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä nuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin muuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja parannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin tarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa tai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten maiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät maansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata viljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa maata muokkaamaan.--Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä sen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä juuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai ehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti puhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut asiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä kysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa.
Moiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin.
Kohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden läsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus pientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia silmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei Kinturin ollut hyvä olla.
--Eikö Kinturin tule ikävä lapsia?--kysyi Martta kerran häneltä.
Nämät sanat kuultuaan Kinturi yhtäkkiä käännähti poispäin ja hänen tuli hyvin tärkeäksi kumartua katsomaan mistä mansikan-juuresta muutamat lonkerot tulivat. Mutta poskensivu, joka sittenkin näkyi Martalle, oli tullut ruskean tiilen karvaiseksi. Erotus hänen suhteissaan herrasväkeen yleensä ja nyt erikoisesti tähän kartanon nuoreen herrasväkeen oli siinä, ettei hän viimemainittujen edessä tekeytynyt tyhmäksi ja ymmärtämättömäksi, jommoiseksi hän ennen aina ja iankaikkisesti oli herrasväen edessä tekeytynyt. Mutta että hän olisi tunteitansa ilmaissut, se ei toki tullut nuoreenkaan herrasväkeen nähden kysymykseen. Että hän ei ollut voinut lastensa kotia säilyttää, saati heille jotain perintöä jättää, vaan alaikäisetkin heistä olivat maailmalla, se oli hänen elämänsä kipeä haava. Sille kohtaa astuminen oli niinkuin astuminen madon päälle: koko mato monin kerroin kiertyy tuskasta; tai vielä niinkuin kynttilän syttyminen öisen varkaan silmien edessä: varkaan sydän sätkähtää eivätkä jalat auta pakoon. »Suuttuikohan se, kun ei mitään vastaa?» ajatteli Martta itsekseen.
Mutta samassa Kinturi olikin jo päässyt selville mihin mansikkaan lonkerot kuuluivat. Ja sai tunteensa peitetyiksi.
--Joutaako niitä ikävä olla!--sanoi hän, kääntyen tavallisella ketterällä toimellisuudellaan, ja vilkutti pyöreitä silmiään, valmiina pilapuheisiin.--Jaakko pojankin taitaa käydä hyvin.
--Vai niin--sanoi Martta ja häpesi itsekseen sitä ettei ollenkaan tiennyt mikä Kinturin lapsista oli Jaakko.
Kinturi kertoi hänelle, että Jaakko oli otettu puotipojaksi kauppiaalle, ja kysyi eikö neiti ollut sitä siellä huomannut. »Niin se menee siellä kuin viskattu kerä ikään makasiinista puotiin ja taas puodista makasiiniin. Meidän Jaakkohan se on.»
Ja hän kertoi vielä muista lapsistaan, järjestään jokaisesta, yhä höystäen puhettaan leikkisillä sanasutkauksilla.
Yhtä leikkisästi hän torjui nuoren herrasväen tarjouksen, että hän saisi itselleen valita sopivan maapalan mistä vaan halusi Rauhalahden maalta. Eivätkä he voineet keksiä miten auttaa häntä vielä muulla tavalla kuin vaan maksamalla hänelle sen palkan, minkä hän oli työpäivistään saapa. Näkyi selvästi ettei Kinturi tunnusta olevansa minkään aineellisen avun taipeessa, ja sydämmeensä hän ei päästänyt.
Kinturi sai kovan yskän, ja rapattuaan hätimmiten läävän kivijalan päähän asti poistui Rauhalahdesta.
Parin viikon kuluttua tuli Rauhalahteen vaimoihminen hakemaan Kinturia. Se oli Mari.
Ei kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä lähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan.
Silloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut milloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt kotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä hakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko pitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin matalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle sairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut ilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois vietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä puhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen kuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan selälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita myöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki permannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui ja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa kuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä umpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen Kinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän ilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja käsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi Kinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina valmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan ennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin kun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut, moni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli tummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset paksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet. Koukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet sahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt ensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta, mitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden käsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän, vuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa--ymmärsi, ja hiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki.