Part 7

— Mitä tää röpelys maksaa?

— Me sovi hinttä. Ens prova helma lyhempi.

— Se pittää ruuvata pitemmäks, sanoi Hintrtikka itsepäisesti.

— Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi, juoksupoikka naura.

—' Mitä tää maksaa?

— Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke ilmaseks chic.

— Hää luuloo minnuu höntöks. Syntrahhoi tahtoo.

— Isente maksa, 800 — no panna paketti.

— Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei maksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen.

— No mite frouva antta?

— 6000 markkaa mie voin laskee tuost mänemää.

— Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä, sanoi juutalainen tuttavallisesti.

— Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä Adalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana.

— 700 markka. Kun frouva vanha tuttu ja kundi saa sen 650 markka.

— Sit sen pittää ja istuu potrast, korjata pittää ja helma laskee alas.

— Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat lapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan.

— En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel kelvata Jääske sillal.

— Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin minä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi kauppias käsiään.

— Lasketaaks helma alas?

— Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi palotorni hameeks.

— Sit mie lähen. Tuomaskii ol nii äkäne siit palttoo meiningist.

— Tehkä kauppa, paltto chic, rukoili kauppias.

— Olkoo kui sikkaa tahansa, ni mie en osta, sanoi Hintriikka ja meni ulos.

Ada kiiruhti nolona perään. Ulos tultuaan naurahti emäntä tyytyväisenä.

— Miul ol oikee lusti häne kerallaa.

— Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä useammassa kaupassa, sanoi Ada.

Aamiaisen jälkeen sanoi Hintriikka:

— Nyt myö lähetää hammastohtoril. Vissii teil on aikaa?

— Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä?

— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.

— Onhan täällä hammaslääkärejä.

— Nii, justii. Kuka höist lienöö paras?

— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja miellyttävä, esitti Ada.

— En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää!

—- Hän on yhtä taitava kuin mies.

— Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti.

— Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä.

— Onks hänel partaa?

— On viikset. Kuinka niin?

— A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil kasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii.

Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asnnww

— A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil kasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii.

Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asumassa.

— Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii laaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit kui tääl on tiatterloit ja muistopassait.

Perille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan nojatuoliin ja nukahti.

— Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu Ada herätti hänet.

— Minä odotan täällä, sanoi Ada nopeasti.

Lääkäri istutti Hintriikan tuoliin.

— Avatkaa suu, olkaa hyvä.

— Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään hampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka virreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka.

— Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä, sanoi lääkäri.

— Melkee ne on läppeesä lahhoi.

— Aukaiskaa suu, joudutti lääkäri.

— Minnuu viissittää, ko ne on nii kehnoi.

— Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet jauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun.

Emäntä nauroi huvitettuna.

— Kui kauva höit kestää tehhä?

— Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin kuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat.

— Mie maksan hyvät juomarahat, jos työ laitatte hampaat kohallee viikos.

— Ei niitä voi nopeammin laittaa.

— Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos hyö vonkuut koi pahast?

— Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen ulosottamista, lupasi lääkäri.

— Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie hoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun?

Tohtori mainitsi summat.

— Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie tahon valkoset ko paper ja potrat.

— Hyvä on. Aletaan nyt, kehoitti koeteltu lääkäri.

— Onks teil hyvät pihit?

— On sellaiset kuin olla pitääkin.

— Työ taijatte olla leskmies?

— Olkaa hyvä ja aukaiskaa suu, kehoitti lääkäri hermostuneena.

— Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi Hintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä.

— Ne ovat ensiluokan kojeet. — No, mitä nyt? Miksi emäntä nousee?

— Mie tuunki huomen uuvestaa.

— Eihän asia sillä parane.

— Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest? Postryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius ei ottant.

Tohtori ei ollut näkevinään emännän ojennettua kättä.

— Mitä lääkäri teki teille? kysyi Ada kadulla.

— Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa elävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks tohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on.

Ada saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin.

Parin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo.

— Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee.

— Mitä ihmettä? Entäs havmpaat?

— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.

— Mutta sehän oli vain elokuvapila.

— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel — semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie en rupia häne ratkottavaksee.

— Sitä minä en tee, torjui Ada.

— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont vuotta.