Part 6

— Eikö teidän huonettanne siivota koskaan? kysyi arkkitehti.

Pojat hypähtivät seisaalleen.

— Siivotaan kamalasti. Mutta Hultalla oli tänä aamuna asiaa Nikulaiselle, kolmannelle linjalle, ja hän sanoi, että ei se arkkitehti nyt tule tänne nuuskimaan, kun se o» niin väärtissä sen lesken kanssa, selitti Valle suulaasti.

— Ja Manta kertoi, että meille tulee uusi kotipamppu, lisäsi Sevi.

— Kylläpä te olettekin hoidon tarpeessa, poikaparat. Mitä Sevi on kirjoittanut tuonne pöydän nurjalle puolelle? kysyi arkkitehti.

— Minä laskin kotitehtäviä, kun ei ole paperia. Sitten minä kirjoitan sen vihkoon. Katsos isä, onko tämä oikein? Poika vei myytäväksi 89 munaa, niistä hän särki 19 ja söi 3 munaa. Paljonko hänelle jäi myytäväksi. Vastaus 70 munaa. Eikö jäänytkin? kysyi Sevi.

— Jos 89:stä vähennetään 19 ja 3 jää 67, sanoi arkkitehti.

— Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia. Tietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä kaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi särkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi. Mitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi.

— Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin kerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui.

— Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai emännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä.

— Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa. Minä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin teiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia ja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa laiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja vaillinaisesti hoidettu.

— Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli jäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle.

— Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas kurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. — Mutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen. sanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen.

— Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta kauempaa, vakuutti Sevi.

— Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä? kysyi Valle.

— Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä tädistä, josta tulee teille uusi äiti.

— Sitä minä en usko. Ettäkö joku tahtoisi meitä lapsikseen? kysyi Sevi.

— Miksikä ei? Te jäätte tietysti isän luo. Uusi äiti tulee tänne asumaan.

— Mutta isä voi saada siitä paljon vastusta ja harmia, sanoi Sevi ja pudisti päätään.

— Isä pitää hänestä hyvin paljon ja toivoo, että tekin opitte rakastamaan häntä. Tässä näette hänen valokuvansa.

Kaksi vaaleaa päätä kumartui innokkaasti katsomaan hauskannäköisen, nuoranpuoleisen naisen kuvaa.

— Oliko tämä paras kaikista hakijoista? Isähän on aina sanonut, että ensi kerralla minä olen vielä tarkempi valinnassani, ja sittenkin ovat kaikki olleet kelvottomia. Onko tällä hyvät todistukset? tutkisteli Valle.

— Kuka häntä on suositellut? lisäsi Sevi.

— Ettekö te saa päähänne, että nyt on kysymys äidistä eikä kotiopettajattaresta, selitti isä.

— Otetaanko sellaiset ihan ilman vaatimuksia? Eikö hänellä ole »ominaisuuksia», joita muilla täytyy olla?

— Hänellä on hyvin paljon hyviä ominaisuuksia. Hän on hellä ja oikeudenmukainen ja kaikin puolin sopiva äiti teille, vakuutti arkkitehti.

— Mikä sen nimi on, Tilta vai Fiina vai Olka vai Aina? lateli Sevi.

— Hänen nimensä on Ilma Kalm.

— Ah. nyt minä ymmärrän. Manta ja Hulta puhuivat eilen Kalmin leskestä, joka ei ollut leski, vaan mies oli ottanut toisen ja hyväks lykyks ei ollut lapsia, sanoi Valle.

— Te ette saa kuunnella palvelijoiden juoruja, pojat, sanoi arkkitehti ankarasti.

— Ja se mies oli- majuri, ja Olka palveli samoissa portaissa, jatkoi Valle.

— Minä en tahdo kuulla teidän turhia puheitanne, keskeytti arkkitehti.

— Tuleeko hänestä isänkin äiti? kysyi Sevi.

— Hän on isän morsian.

— Hyi sentään, isä!

— Mitä sinä tarkoitat? arkkitehti rypisti kulmakarvojaan.

— Ethän sinä ole kihloissa, isä, — ethän?

— Mitenkä te muuten saisitte uuden äidin. Tietysti hän on minun morsiameni, vastasi arkkitehti hermostuneesti.

Pojat räjähtivät äänekkääseen nauruun.

— Mitä te nauratte, pojat? Jokainen, joka menee naimisiin, on ensin kihloissa.

— Isä ei ikipäivinä osaa olla kihloissa. Julinin Kustaa, se osasi. Me näimme kaikki sen temput sen entisen Alinan kanssa, sanoi Sevi.

— Ja palokuntalaiset ne osaavat oikein vehtata. Usko meitä, isä, siinä pelissä on monta mutkaa ja kommervenkkia. Yliarkkitehti ei selviä sellaisesta rinpuilemisesta. Kun on silmälasit ja vanha ja on ollut palkintotuomarina piirustuskilpailuissa. — Eheei! sanoi Valle.

— Minä kauhistun teidän puheitanne, poikaraukat. Kenen kanssa te olette seurustelleet? Nyt ei ole kysymys rimpuilemisesta, vaan rehellisestä naimisesta. Ettekö te ole iloisia, kun saamme emännän kotia hoitamaan? kysyi arkkitehti totisena.

— Emäntiäkin on niin monta sorttia. Toiset ronaavat joka nurkassa — niinkuin Hultan viimeinenkin apteekkeri. Parasta olisi pitää häntä vähän aikaa koe-äitinä, sanoi Sevi huolestunut ilme likaisissa kasvoissaan.

— Kuulustele ainakin häntä ensin. Siitä voi tulla kiusankappale meille, jos se on ihan sopimaton. — Tai äkäinen sisultaan, sanoi Valle.

— Teidän ei sovi arvostella isänne toimenpiteitä. Te olette tosiaankin hemmoiteltuja ja laiminlyötyjä lapsia. Olkaa kiitollisia, kun saatte lämminsydämisen naisen hoitamaan ja rakastamaan teitä.

— Mitenkä hän keksi rakastaa juuri meitä? kysyi Valle.

Koska hän rakastaa teidän isäänne, niin hän rakastaa myöskin teitä.

— Ovatko naiset sellaisia?

— Toivon, että te olette kohteliaita ja kilttejä, niin hänen on helppo rakastaa isän pieniä pojusia, sanoi arkkitehti ja silitti poikien pörröisiä päitä.

— Kohtelias voi kylläkin olla, kun vain päättää, mutta kilttejä me ei alla pitkääkään aikaa — vaikka olisi tahtoakin, sanoi Valle.

— Kuules Valle, saihan suutarin Eemelikin uuden äidin! Ja sekös oli vinha ihminen! Löi lestillä suutariakin, ja Eemeli meni kotiin vasta iltasella ja silloin se sai nukkua matolla ja aamulla — — —

— Mitä siitä, sehän oli vain äitipuoli. Kyllähän jokainen tietää, minkälaisia ne ovat, sanoi Valle, mutta lisäsi hätäisesti katsoen isäänsä: — Eihän tästä vain tule äitipuoli? Eihän, isä?

Sevi nauroi ja ilkkui:

— Sinä sitten olet lapsellinen, Valle. Tietysti se on äitipuoli. Eihän ihmisellä voi olla kuin yksi oikea ani. Mutta voihan tämä olla niinkuin se jalo nainen, joka oman henkensä uhalla pelasti miehensä lapset vesitulvan kourista. Josta kerrotaan siinä Hultan kirjassa, selitti Sevi pikkuvanhasti.

— Rakkaat pojat, älkää nyt enää tuumiko tätä. Kun tutustutte uuteen äitiinne, opitte varmastikin rakastamaan häntä, sanoi arkkitehti ja nousi.

— Minun mielestäni tämä morsian on liian komea. Mantakin sanoo, että kauniit naiset ovat epäluotettavia, sanoi Sevi, joka vielä piti kuvaa kädessään.

— Sevi, muista, kenestä puhut. Anna kuva minulle. Pyytäkää Hultaa auttamaan teitä, niin että tulette siisteiksi, kynnet puhtaiksi ja kengät kiillotetuiksi. Sitten lähdemme Oulunkylään tervehtimään uuttu äitiä.

— Hip, se on hauskaa, sanoi Sevi.

— Kaikki tapahtumat ovat jänniä, sanoi Vallekin, mutta lisäsi, kun arkkitehti oli oven toisella puolella:

— Eemeli laulaa: »Äitipuoli, rokat nuoli!»

* * * * *

Parin tunnin kuluttua saapui arkkitehti poikineen Oulunkylään, hauskaan huvilaan.

— Asuuko se morsian täällä yksinään? kysyi Valle. — Vai onko se morsianpuoli?

— Älä nyt viisastele. — Hän asui ennen vanhan äitinsä, kanssa täällä, mutia nyt on äiti kuollut.

Ovelia seisoi iloinen, ruskeasilmäinen nainen, joka sanoi herttaisesti:

— Tervetuloa rakkaat vieraani. Sinunko poikiasi, Einar?

— Päivää Ilma. Tässä on Sevi ja tässä Valle, sanoi arkkitehti ja tervehti.

— Onnea kihlauksen johdosta, sanoi Sevi kumartaen kohteliaasti.

— Niin minultakin, yhtyi Valle.

— Tepä olette juhlallisia pikku miehiä, nauroi Ilma ja kuljetti pojat sisään.

Molemmat istuutuivat totisina tuoleille ja katselivat ympärilleen.

— Teistä tulee nyt minun omia lapsiani — —

— Puolilapsia, keskeytti Sevi.

— Minä olen päättänyt rakastaa teitä ja toivon, että meistä tulee hyvät toverit, sanoi Ilma. — Einar, tuossa on sanomalehti ja savukkeet. Minä puhelen poikien kanssa.

— Me ollaan vallattomia ja melkein aina sietämättömiä poikia, varoitti Sevi.

— Ja huonosti kasvatettuja, pikkuvanhoja nulikoita, täydensi Valle.

— Tietysti pojat ovat vallattomia ja vilkkaita, mutta kuka teille on tuota muuta uskotellut? kysyi Ilma nauraen.

— Opettajat ja hoitajat ja isäkin.

— Minä en usko sanaakaan siitä. Te olette herttaisia ja hauskoja miehenalkuja. Ja nyt me liitymme vahvaan toveriliittoon. Me olemme uskollisia ystäviä, rakastamme ja puolustamme toisiamme. Ja sen päälle me syömme kukin jättiläisappelsiinin. Eikö niin? kysyi Ilma ja ojensi hedelmämaljakon pojille.

— Varmasti, sanoi Sevi.

— Just niin, ja Vallen silmät kiiluivat iloisesti.

Arkkitehti katseli onnellisena lehtensä takaa pientä joukkoa, joka jutteli tuttavallisesti.

— Me tulemme varmasti viihtymään hyvin yhdessä, sanoi Ilma ja tarjosi omenia pojille.

— Mutta niin ne kaikki sanovat ensin, huokasi Valle.

— Kutka sanovat? Mitä tarkoitat?

— Valle ei tarkoita morsiamia, vaan opettajattaria, selitti Sevi.

— Pienet äidittömät raukat, te olette nähtävästi pettyneet usein.

— Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan kivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle.

— On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia, vaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä.

— Millä päällä hän muuten on?

— Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi Sevi.

— Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii, matki Valle.

— Tai kun on harmia ylihallituksessa tai kun verot...

— Pojat, varoitti isä.

— Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää? kysyi Ilma.

— Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja jalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä paikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan kamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä teille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.»

Ilma vilkaisi arkkitehtiin päin, mutta tämä oli syventynyt lukemiseen,

— Mitä te itse luulette, pojat? kysyi hän.

— Parempi olisi, kun vihittäisiin vain vuodeksi kerrallaan, sanoi varovainen Valle.

— Meihin väsyy kyllä siinä ajassa, lisäsi Sevi.

— Te olette liikuttavia, kultaseni. Koetan voittaa teidän luottamuksenne ja sitten me olemme onnellisia koko elämän, sanoi Ilma ja syleili poikia.

— Nyt saatte mennä puutarhaan leikkimään vähäksi aikaa, sanoi arkkitehti.

Puutarha oli pian tarkastettu. Pojat kiipesivät kiviaidalle ja puihin. Heittelivät maaliin valmunnupuilla ja kiersivät onkimadon voikukan varren ympäri.

— Nyt mennään sisään katsomaan, mitenkä ne ovat kihloissa, sanoi Valle.

— Älähän Nostetaan tämä rahi lähemmäksi, niin nähdään, mitä isä tekee sille morsiamelle. Ikkunasta on kivaa katsella, sanoi Sevi ja alkoi raahata rahia ikkunan alle.

— Puhu hiljaa, etteivät kuule, varoitti Valle.

Pojat nostivat rahin penkin päälle ylettyäkseen näkemään sisään.

— Isä on ruti naurettava. Näätkös, kuinka hän antaa sen nojata rintaa vasten? kuiskasi Sevi.

— Morsian mutruilee, katso, katso. Että isä ilkeekin noin naisten kanssa! Nyt se meinaa pussata! Hoi isä! koroitti Valle äänensä: — Varo, ettei se laske korville. Niin Hulta teki apteekkarille ja huusi sille, että: »Hävetkää vanha mies.»

Valle unohti asemansa ja hakkasi nyrkkiään ruutuun.

Arkkitehti ja hänen morsiamensa ryntäsivät ikkunan luo ja ehtivät nähdä, mitenkä kaksi säikähtynyttä silmäparia katosi näkyvistä. Pölkky oli pyörähtänyt ympäri ja pojat lensivät selälleen pehmeään multaan.

Ilma käytti tilaisuutta ollakseen äidillinen. Hän puhdisti poikien vaatteita, pyyhki mullan kasvoista, taputteli ja lohdutti.

Arkkitehti mumisi itsekseen tyytymättömänä. Onneksi eivät Vallen sanat olleet kuuluneet aivan selvästi sisään.

Kahvipöydässä sai Ilma nolot pojat pian elpymään. He puhelivat ja nauroivat kertoessaan juttuja pihalta ja Sevin luokalta. Valle ei vielä ollut koulussa.

— Eikö tämä ole onnistunut pieni perhe? kysyi Ilma katsoen hellästi arkkitehtiin.

— Sinä olet suurenmoinen, Ilma, sanoi tämä.

Valle alkoi nauraa tyrskiä.

— Mitä sinä naurat? kysyi Ilma.

— Minä vain ajattelen, että mitähän oikea äiti ja se majuri ajattelevat siellä taivaassa, kun me täällä vain näin juodaan kahvia. — Ja isä ja sen majurin rouva ovat kihloissa, koetti Valle selittää tilannetta.

— Hölmö Valle! sanoi Sevi. Eihän se majuri ole taivaassa. Sillä on jo toinen. — Kuka hänestä välittää?

— Vaiti, pojat. Te käyttäydytte sopimattomasti, sanoi arkkitehti ja koetti hillitä itseään.

Ilma oli punastunut vahvasti, mutta sanoi rauhallisesti:

— Tahdotko lisää kahvia, Einar?

— Kiitän, en. Nyt me lähdemme kotiin, sanoi arkkitehti jyrkästi.

— Me tahdotaan nähdä, kun te sanotte jäähyväisiä. Julinin Kustaa oli kiva siinä tempussa, sanoi Valle, mutta vaikeni nähdessään isän katseen.

— Kumartakaa, pojat, ja joutukaa, kiirehti arkkitehti.

Ilma saattoi portille ja puristi arkkitehdin kättä kuiskaten:

— Älä välitä, Einar. Pojat ovat olleet äidittömiä. Kyllä minä tulen toimeen heidän kanssaan. He ovat joka tapauksessa herttaisia lapsia.

— Kiitos, Ilma, oli ainoa, mitä arkkitehti sai sanotuksi.

* * * * *

— Onkohan aivan varmaa, ettei se peruuta sanojaan? kysyi Valle, kun isä illalla sanoi hyvää yötä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Että hän tulee äidiksi koko elämän ajaksi.

— Häneen me voimme luottaa varmasti. Eikö hän ollutkin hyvä?

— Oli niinkin, Anna hänelle iso palkka.

— Että hän varmasti pysyisi meillä, kuului Sevinkin vuoteelta.

KYLÄNHIEROJA.

Elokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa viimeisen kerran.

— Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko kaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja ajjautuu hyppysii välis parannettavaks.

Hintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä jalkopäähän hieromaan.

— Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas hipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks.

— Missä Hintriikka on ollut viimeksi hieromassa? kysyi Ada.

— Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää. Tiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl ja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal.

— Mutia radiotahan on hauska kuulla.

— A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks. Siin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on puhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja ramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja hieroo jynttyyttää toist sattaa killoo.

— Onko hän naimisissa? kysyi Ada näyttääkseen huvitetulta.

— Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on kehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö vaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost?

— Tältä syrjältä se on hellä.

— Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan teit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi ajotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo äkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko viholaine.

— Ei se ollut ihme, jos hän oli Hintriikan käsissä, nauroi Ada.

— Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä oppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot potril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii, tai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas vassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö tää pehmiää.

— Tämä tuntuu hyvältä. Hintriikka on oikein taitava hieroja.

— Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt ei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt neljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi hänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans.

— He olivat varmaan hyvin kiitollisia Hintriikalle?

— Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o. enemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol kytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe eik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi juominklois.

— Hintriikka tuntee paljon ihmisiä?

— En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja perettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein ommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ tiaatterlaisii?

— Kyllä minä tunnen jonkun. Kuinka niin?

— Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein tiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö kuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi höi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite ihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa hänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise tila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast.

— Ai, jaj, miten Hintriikka ottaa kovasti, valitteli Ada.

— Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele vähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei ruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot sielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja kehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt sitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras rouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee kehtoitti höit kuullessa.

— Olivatko he molemmat näyttelijöitä?

— No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa tärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa juorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal.

— Mikä heidän nimensä oli?

— Mitti — ja ässällä se alko.

— SmithkÖ?

— Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää joka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki miehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja laskettelemmaa.

— Entä naiset?

— No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on keppee syntymästää ast.

— Minä luulin ettei kukaan enää käytä kuppausta.

— Nyt se on jällee tult muotii. — Miss tei herra on?

— Hän kirjoittelee huoneessaan.

— Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei teil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei kasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei kasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset.

— Nyt Hintriikka nipistää minulle mustelmia, keskeytti Ada.

— Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa mie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe Ierikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii autolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu ilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit niiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä mie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu.

— He olivat ylioppilaskokelaita, jotka viettivät koulun lopettajaisia.

— Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja hihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles.

— Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun minä taas tulen maalle.

— Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ ette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine, sanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa.

— Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään Helsinkiin.

— Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit mie pistäiksen teikii kortteeris.

— Hintriikka tulee meille asumaan, pyysi Ada.

— Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi Hintriikka ja istuutui kahvipöytään.

* * * * *

Kirkkaana talvisena aamuna kun Ada-rouva vielä nukkui, aukeni huoneen ovi.

— Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo lehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli.

Ada katseli unisena tulijaa.

— No, eikös olekin Kyyrön Hintriikka! Hyvää päivää ja tervetuloa.

— Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa, sanoi emäntä ja istuutui oven viereen.

— Kuinka isäntä jaksaa?

— Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja suolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt rahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie melkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa toplinkpaittoota juutalaiselt?

— Mennään suomalaiseen kauppaan, ehdotti Ada,

— Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks hinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt vällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii.

— Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä aikaa, pyysi Ada.

— Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst ast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks työ ilma kestä pystys?

— Eihän nämä ole kuin alusliivit. Emäntä katsoo kuvia tuosta kirjasta.

— Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok panko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet.

— Nyt minä olen valmis, sanoi Ada ja vei Hinttiikan kahvipöytään.

Matkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit löytääkseen takaisin kortteeriin.

Heti kauppaan tultuaan sanoi Hintriikka:

— Hyvää päivää! Puhutaaks tääl suomee?

— Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä? sanoi israeliitti.

— Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin vuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten teatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa, justii ko mei kitsa.

— Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu. Ja huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän päälle.

— En mie hnokeest välitä. Mie tahton uusmuotisen ja renakan palttoon.

— No tesse just uusmuotti ja renekke ulsterpaltto.

— Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi Hintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii.

— Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei tunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja kierteli ympäri.

— Mitä hää miust nyhkii ko lammast kerittäväks? Mut tää on lope lyhyt.

— Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame neky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa pittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän hametta.

— Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna toine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti.

Juutalainen riisui entisen ja toi toisen palttoon.

— Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra chic, kääntyi kauppias Adan puoleen.

— Emäntä tahtoo arvokasta ja hyvää, selitti tämä.

— Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari. Jääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta.

— Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas kymmene, sata vuotta.

Emäntä purskahti nauruun ja kuiskasi kuuluvasti Adalle:

— Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi kauppiaalle: