Part 17

"Niin kyllä, minä olin siellä!" vahvisti Demetriadi hihittäen. "Juuri minuthan piti ampua petollisen pelaamisen tähden -- hohhoo! Mutta sen kaiken unohdamme nyt -- ei se mitään ole! Mutta Kesteveniä me emme unohda, Chimbouloglos ja minä. Ja nähtyämme sanomalehdistä selostuksen ajattelimme paljon -- aika paljon. Juuri silloin kuitenkin poistuimme Lontoosta -- lähdimme muutamiksi päiviksi Brightoniin -- huvittelemaan. Eikä meillä Brightonissa ollessamme ollut lainkaan aikaa ajatella murhia -- siellä pidetään hauskaa, vai mitä? Mutta tuonnottain palasimme tänne ja saman päivän iltana menimme syömään päivällistä Chimbouloglosin sedän herra Antonio Chimbouloglosin luokse Park-Lanen varrella -- hän on hyvin rikas mies, tämä vanha Antonio -- tunnetteko hänet? Niin -- innokas taulujen kokoilija ja niin edelleen. No niin, vanha Antonio tarjosi meille erittäin hyvän päivällisen ja näytti tauluja, mutta me -- ymmärrättehän -- ikävystyimme hiukan siihen ja halusimme nähdä jotakin eloisampaa. Niinpä toivotimme herra Antoniolle hyvää yötä vähää vaille kymmenen ja selitimme lähtevämme hotelliimme. Ja sitten astelimme Park Lanea pitkin käsikoukkua, aikoen jonnekin, missä on hupaisempaa. Ja juuri silloin näimme miehen, josta puhuin teille -- sen miehen, joka keskusteli Kestevenin kanssa Café Imperialissa. Käsitättekö?"

"Missä nimenomaan näitte tämän miehen?" tiedusti Smith.

"Sanon sen teille. Upper Grosvenor-kadun kulmassa -- hän tuli sitä katua pitkin. Ja", lisäsi Demetriadi huulillaan merkitsevä hymy, joka paljasti hänen mustien viiksien takaa välkkyvät valkeat hampaansa, "hän ei ollut yksin".

"Eikö yksin? Kuka sitten oli hänen seurassaan?" kysyi Smith.

Demetriadi viskasi pois savukkeensa ja näpsäytti sormiaan. "Sanon sen!" kehaisi hän painokkaasti. "Neiti Brock."

Smith vilkaisi muiden kolmen kasvoihin, joista kaikista kuvastui kiihkeä jännitys. Sitten hän kääntyi kreikkalaisen puoleen tekeytyen epäilevän näköiseksi.

"No, olkaahan toki!" virkkoi hän. "Mistä tiedätte, että se oli neiti Brock?"

"Emme tietäneet sitä -- silloin", tunnusti Demetriadi. "Silloin tiesimme vain sen, että mies oli sama kuin se, jonka näimme Kestevenin seurassa Café Imperialissa -- hänestä emme voineet erehtyä! Ja nainen oli nuori,-- hento, pieni, sievä, vaaleatukkainen. Kun seuraavana päivänä luimme sanomalehtiä, silloin tiesimme, että hän oli pieni kotiopettajatar -- neiti Brock. Niin juuri!"

Kaikki neljä kuuntelijaa istuivat äänettöminä minuutin tai pari. Sitten etsivä tiedusti rauhallisesti:

"Mitä he tekivät, herra Demetriadi?"

"He vain kävelivät ja puhelivat -- kävelivät aika ripeästi", vastasi kreikkalainen. "He sivuuttivat meidät kadunkulmassa olevan lampun kohdalla ja menivät edelleen."

"Panitteko merkille, mihin suuntaan?" kysyi etsivä.

"Kyllä -- kerron sen teille. He menivät kadun poikki Stanhope-portille -- niinhän sitä nimitätte -- ja sitten puistoon", vastasi Demetriadi.

"Oletteko siitä varma?"

"Kyllä, ihan varma. Me tarkkailimme heitä. Huomautin Chimbouloglosille: 'Tuo on sama miekkonen, joka oli murhatun Kestevenin seurassa.' Ja Chimbouloglos vastasi: 'Kyllä näin hänet.' Niin, siitä ei ole epäilyksen hiventäkään! Minulla on nopea -- miten sanottekaan -- huomiokyky."

"No?" äänsi Smith vähän aikaa kestäneen äänettömyyden jälkeen. "Entä sitten?"

"Niin, entä sitten? -- juuri niin", vastasi Demetriadi taaskin hymyillen. "Nyt alkaa sukkela kohta -- vai mitä? Seuraavana päivänä kuulimme Hyde-puistossa tapahtuneesta murhasta -- luimme siitä sanomalehdistä. Luimme kuvauksen nuoresta naisesta. Katsoimme toisiimme. Sanoimme: 'Se on sama nuori nainen, jonka eilenillalla näimme sen miehen seurassa!' Minä sanoin niin -- Chimbouloglos sanoi niin myöskin. Molemmat sanoimme: 'Se on epäilemätöntä. Emme ole, kuten te sanotte, pölkkypäitä -- emme vainkaan!' Sitten sanoimme -- jos vielä kerran näemme sen miehen, jonkun toisen kerran, vai mitä?"

"Juuri niin!" huudahti Smith. "Jos!"

Kreikkalainen purskahti nauramaan ja heilutti uutta, juuri kotelostaan ottamaansa savuketta.

"Niin!" äänsi hän. "Me näimme hänet. Näemme hänet nytkin -- ainakin Chimbouloglos näkee! Niin -- kyllä!"

"Näkee? Chimbouloglos? Missä?" tiedusti Smith. "Taivaan tähden, mies, älkää kujeilko tällaisessa asiassa!"

Demetriadi viritti tyynesti savukkeensa ja viskasi tulitikun pois, heilauttaen taaskin kättään.

"Kaikki on hyvin", vakuutti hän varmasti. "Älkää hätäilkö. Chimbouloglosilla on kaksi silmää kasvoissaan ja kaksi takaraivossaan. Asia on näin: tänään me menimme päivälliselle Café Noiriin -- tunnettehan Café Noirin? Äskettäin avattu ravintola. Hauska paikka -- muistuttaa enemmän Pariisia kuin Lontoota, kuten tiedätte -- niin. Ja meidän lopettaessamme tuli se mies syömään päivällistään: Käsitättehän --"

Smith, joka oli laskenut hattunsa ja päällystakkinsa syrjään tullessaan Hextallin huoneeseen, liikahti sitä tuolia kohti, jolle hän oli ne heittänyt.

"Hyvä Jumala!" jupisi hän hiljaa. "Lähdetään!" huudahti hän sitten. "Mennään kaikki sinne niin nopeasti kuin päästään -- tuhlaamme -- olemme tuhlanneet -- aikaa. Tulkaa kaikki!"

"Ei ole hätää, ei hätää!" tyynnytti Demetriadi yhäti järkkymättömän kylmäverisenä. "Älkää olko levoton, hyvä herra Smith. Kuuntelimme, kun hän tilasi ateriansa -- kuluu runsas tunti, ennenkuin se on lopussa. Nyt ei ole vielä puolta tuntia siitä, kun lähdin sieltä ja kiiruhdin tänne, ja Chimbouloglos väijyy sitä miestä niinkuin kissa hiirtä. Jos se mies lähtee, seuraa Chimbouloglos -- jos hän menee minne ikinä tahansa, menee George Chimbouloglos sinne myöskin. Kaikki hyvin!"

"Parasta on myöskin olla hiukan varovainen, sir", huomautti Styler. "Meidän kaikkien neljän ei sopisi marssia yhdessä sinne sisälle. Ja vielä yksi asia." Hän loi etsivään viekkaan katseen. "Hän saattaisi tuntea teidät", lisäsi hän. "Se ei kelpaisi, käsitättehän?"

"En usko hänen tuntevan minua", väitti etsivä. "Yhtä kaikki on sanoissanne paljon perää. Enkä minäkään neuvoisi meitä kaikkia menemään sinne. Se ei ole hyväksi. Ja", jatkoi hän, silmäillen Styleriä arvostelevasti, "jos kukaan kykenee seuraamaan jälkiä, niin luulisin teidän kykenevän. Sallikaa minun tehdä ehdotus, sir", lisäsi hän, kääntyen Smithin puoleen. "Voimme kaikki keskittyä tämän Café Noirin luokse -- minä tiedän, missä se on -- mutta menemme erikseen emmekä mene sisälle -- paitsi tätä teidän apulaistanne, jollaiseksi hänet otaksun. Menköön herra Demetriadi takaisin -- seuratkoon herra Styler ihan hänen kintereillään. Herra Styler voi tilata jotakin, ja hän saa pian selville, kuka mies on -- herra Demetriadi antaa hänelle vihjauksen. Miehen lähtiessä seuratkoon herra Styler häntä. Me muut voimme olla tähyilemässä kadulla -- joka tapauksessa näemme miehen vilahdukselta ja voimme pitää herra Stylerin näkyvissämme."

Viisihenkinen seurue jakautui kahteen osaan. Styler ja kreikkalainen lähtivät samalla ajurilla; Hextall, Smith ja etsivä seurasivat toisella. Oxford-sirkuksen luona Styler ja hänen kumppaninsa laskeutuivat maahan ja lähtivät kävelemään pitkin sivukatua, jonka varrella Café Noirin nimellä tunnettu uusi laitos oli äskettäin avannut ovensa. Ennenkuin he saapuivat sinne, nykäisi Demetriadi, joka ilmeisesti nautti seikkailuistaan suuresti, Styleriä hihasta.

"Ja nyt", kuiskasi hän, "teemme sotasuunnitelmamme, vai mitä? Minä menen sisälle ja liityn ystäväni seuraan -- niinkö? Istumme pikku pöydässä jokseenkin lähellä ovea -- mies on vastaisella puolella. Te tulette sisään myöhemmin -- sijoitutte meidän kanssamme samalle seinämälle -- katsotte huoneen poikki ja näette hänet -- hän on iso mies, näyttää siltä kuin olisi ollut sotilaana -- viikset kierretyt ylöspäin, ymmärrättehän?"

"Selvä on", vakuutti Styler. "Kyllä minä hänet näen, hyvä herra. Ja kun hän lähtee, katsahdan teihin, ja jos olen oikeassa, katsahdatte te minuun, ja sitten seuraan häntä. Ja jos te lähdette seuraamaan, niin muistakaa olla varovaisia! Älkää seuratko häntä, vaan minua! Minä olen tottunut heidän temppuihinsa -- ollut mukana aina viisitoistavuotiaasta saakka."

Kreikkalainen nyökkäsi ja astui pian ravintolan ovesta sisälle. Styler meni jälessä vasta muutamien minuuttien kuluttua. Sitten hänkin tekeytyi huolettomaksi, asteli verkalleen uuteen liikkeeseen, vilkaisi ylimalkaisesti ympärilleen ja istuutui sellaisen pöydän ääreen, joka oli lähellä Demetriadin ja Chimbouloglosin istumapaikkaa. Hetkisen hän käytti tilatakseen jotakin sellaista, mitä voitiin tarjota viipymättä. Tarjoilijan poistuttua hänen luotaan hän katsahti naapureihinsa näennäisen välinpitämättömästi. Ja suoraan hänen kohdallaan oli Demetriadin kuvaama mies, huolettomasti lukien iltalehteä polttaessaan sikaariaan ja ryyppiessään kahviaan.

Styler ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi suuren joukon West Endin hämäriä olentoja, mutta tämä mies oli hänelle uppo-outo. Hän oivalsi heti, että hänen olisi voinut sanoa vastaavan sitä kuvausta, jonka poliisit olivat saaneet Laburnum-pengermän palvelijattarelta ja neiti Brockia ja hänen kumppaniaan Upper Grosvenor-kadun kulmaan kyydinneeltä ajurilta. Mutta samalla hän näki, että mies oli jotensakin tavallisen mallinen -- kookas, vanhuuden puolelle kallistuva, sotilaallisen näköinen, hyvin puettu, ihmiskunnan täysikarvainen kaupunkilaisedustaja. Saattoiko hän olla se mies, jota poliisit jo väijyivät? Olisiko hän siinä tapauksessa uskaltanut näyttäytyä ravintolassa, johon sen uutuus ja omalaatuisuus juuri silloin houkuttelivat ihmisiä suurissa joukoin? Hän olisi saattanut ajatella, mietti Styler, olisi saattanut sen tehdä, että pelkkä rohkeus takaisi hänen turvallisuutensa. Runsaan puolituntisen kuluttua saapumisestaan Styler seurasi pitkää tuntematonta Café Norista ja asteli hänen jälessään Oxford-kadulle. Minuutin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt ravintolasta, hän sivuutti Hextallin, sitten etsivät ja vihdoin Smithin. Stylerin kasvot olivat ilmeettömät kuin kiviseinän hänen mennessään heidän ohitseen, mutta hänen onnistui nykäistä heistä kutakin verkkaisesti edetessään vainuttavansa jälessä.

XXX

VALAISTU IKKUNA

Kookas tuntematon asteli verkkaisesti Oxford-sirkuksen suuntaan, rauhallisesti tupruttaen uutta sikaria, jonka hän oli ottanut täysinäisestä kotelosta juuri ravintolasta lähtiessään. Hänen liikkeensä, hänen koko sävynsä ja käyttäytymisensä alkoivat arveluttaa Styleriä -- ne eivät totisesti olleet samanlaisia kuin vainotun miehen, eivät sellaisen miehen, joka tietää, että häntä joku epäilee, että hänestä on ollut kuvaus sanomalehdessä ja että sen seurauksena välttämättä on hänen vangitsemisensa tai hänen vapautensa häiritseminen. Kun tarkkaili häntä hänen kävellessään iltatungoksessa, heräsi katselijassa ajatus, että hän tunsi olonsa vapaaksi ja riippumattomaksi -- hän ei esiintynyt pälyillen eikä piileksien, hänen käyttäytymisensä ei antanut aihetta luulla, että häntä peloitti toisten huomio. Oxford-sirkuksen kaakkoisnurkalla hän seisahtui rauhallisesti, katseli ympärilleen, vilkaisi läheisyydessä olevaan kelloon, veti oman taskukellonsa esiin ja vertasi sitä isoon seinäkelloon, osti sanomalehtipojalta iltalehden ja kääntyi Langham-torille päin. Perin omituinen veitikka, ajatteli Styler pysytellessään visusti perässä -- ja epäilemättä kummallinen tämä ajo johon he kaikki olivat ryhtyneet!

Stylerin jälessä seuraavien kolmen miehen eteneminen keskeytyi äkkiä. Etsivä oli edellä, Smithin ja Hextallin astellessa näennäisen huolettomina muutamia metrejä jälempänä, ja hänen luokseen tuli mies, jonka ulkoasu oli hyvin samanlainen kuin hänenkin, veti hänet ihmisvilinästä katukiveyksen reunalle ja vaihtoi hänen kanssaan muutamia sanoja. Pian kääntyi etsivä katselemaan kumppaneitaan ja viittasi terävästi Smithiä ja Hextallia lähestymään. Smith huomasi heti jotakin tapahtuneen ja riensi hänen luokseen.

"Työtoverini", sanoi etsivä, osoittaen tulokasta. "Hän kertoi juuri äsken, että neiti Tress saatetaan vangita milloin tahansa -- tänä iltana hyvin luultavasti. Siinä tapauksessa --"

"Siinä tapauksessa", keskeytti Smith ottaen tilanteen johdon käsiinsä ja puhuen ponnekkaan jyrkästi, "täytyy sinun, Hextall, palata Tressin asuntoon heti! Lähde -- tässä paikassa! Sinun on oltava saapuvilla. Ja kuulkaahan", jatkoi hän, kääntyen etsivän puoleen ja samalla luoden huolestuneen katseen loittonevaan Styleriin, "menkää te tohtori Hextallin kanssa -- menettehän? Jos teikäläisiä saapuisi sinne, Tressin huoneistoon, selittäkää, ettei ole tietoja -- koettakaa taivuttaa heidät --"

"Minä menen, herra Smith, mutta jos sinne lainkaan tullaan tänä yönä, en kykene tekemään paljoa, jos mitään", virkkoi etsivä. "Tiedättehän --"

"Tiedän -- tiedän!" katkaisi Smith hänen lauseensa, työntäen heitä molempia ajurinvaunuihin päin, joitten ohjaajalle hän oli vinhasti viittoillut. "Mutta menkää -- heti! Tehkää mitä voitte! Minun täytyy seurata sihteeriäni. Älä hukkaa minuuttiakaan, Hextall", varoitti hän toisten noustessa vaunuihin. "Jos tyttö on yksin, kuten saattaa olla, pelästyy hän kuoliaaksi. Ja kuulehan -- jos kävisi pahimmin, taivuta heidät sallimaan sairaanhoitajatar Palliserin seurata häntä! Hän on vielä siellä, eikö olekin? Ja sinä -- vakuuta heille, ettei hän ole kyllin hyvissä voimissa mennäkseen yksin! Käsitäthän?"

Hextall nyökkäsi synkkänä, ja Smith ilmoitti ajurille Tressin asunnon osoitteen ja viittasi häntä lähtemään liikkeelle. Ajurin poistuttua hän kääntyi rientämään Stylerin jälessä ja kohtasi molemmat kreikkalaiset. Demetriadi osoitti sormellaan.

"He menivät tuonne", sanoi hän, iskien silmää ovelannäköisesti. "Se mies ja teidän palvelijanne. Hyvä! Me seuraamme heitä -- eikö niin?"

"Älkää!" kielsi Smith. "Jos te kaksi tahdotte auttaa meitä, niin älkää tehkö sitä. Jos meitä on liian paljon, turmelemme kaikki. Sihteerini pystyy suorittamaan kaiken tarvittavan tarkkailun. Jos todella tahdotte auttaa, menkää takaisin sinne kahvilaan -- ottakaa vielä ryyppy, polttakaa sikaari ja pistäytykää Hextallin luokse myöhemmällä tänä iltana."

Demetriadi näytti hetkisen pettyneeltä, mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän veti kumppaniaan taaksepäin.

"Hyvä niinkin!" virkkoi hän. "Teemme niinkuin te luulette parhaaksi -- selvä on, tulemme tapaamaan teitä tohtorin luona -- vai mitä? -- joskus. Onni mukananne!"

Smith kiiruhti kadunkulman ympäri Upper Regent-kadulle. Keväinen ilta oli pimennyt, ja silläkin kirkkaasti valaistulla liikeväylällä oli varjoisia läikkiä. Yhdestä sellaisesta edessä päin olevasta hän näki Stylerin ilmestyvän ja kävelevän hitaasti edelleen. Ja Stylerin jälkeen lähti hänkin, verkalleen, varovasti. Hän tunsi Stylerin kyllin hyvin tietääkseen, ettei mikään vähempi kuin vedenpaisumus saisi häntä menettämään näkyvistään seuraamaansa miestä.

Mies asteli leveätä käytävää pitkin, katsellen välinpitämättömästi ympärilleen, kunnes saapui Margaret-kadulle. Sitten hän kääntyi, meni kadun poikki ja samosi edelleen yhtä hitaasti, kunnes saapui eräälle Kaikkien Pyhien kirkon läheisyydessä olevalle talolle. Sinne hän astui sisälle. Styler, joka piti häntä tarkoin silmällä kadun vastaiselta puolelta, näki hänen menevän himmeästi valaistun eteisen läpi ja nousevan sen takaosassa olevia portaita ylös. Minuutin kuluttua kierrettiin valo palamaan eräässä toisen kerroksen huoneessa, ja sen ikkunaan vedettiin verhot. Sitten kulki kookkaan miehen varjo verhon poikki.

Styler kiersi kadun päitse, ennenkuin lähestyi avonaista ovea. Ketään ei ollut näkyvissä, kun hän pujahti siitä sisälle; kadulla oli silloin verrattain vähän liikettä. Mutta vähän matkan päässä hän erotti Smithin juurevan hahmon, ja käväistyään hämärässä eteisessä -- mikä temppu kävi kymmenessä sekunnissa -- hän meni esimiehensä luokse ja veti hänet ulkonevan ovipylvästön varjoon.

"Hän on tuolla", kuiskasi Styler, osoittaen toisen kerroksen valaistua ikkunaa. "Tuo talo on nyt ilmeisesti vuokrattu toimistoiksi. Kävin vilkaisemassa eteisen asukasluetteloon. Toisen kerroksen kadun puolella on Francis Milhirst, yksityinen tiedustelutoimisto."

Smith säpsähti ja jäi tuijottamaan sihteeriinsä.

"Yksityinen tiedustelutoimisto, vai niin?" mutisi hän. "Hm -- toisilla ja selvemmillä sanoilla lausuttuna: yksityisetsivä. Jos hän on se mies, Styler --"

"Hän on joka tapauksessa se mies, jota kreikkalainen osoitti", vahtasi Styler. "Näin hänen menevän yläkertaan, näin hänen kiertävän kaasulamppunsa palamaan, näin hänen varjonsa ikkunaverholla. Eikä toisessa kerroksessa kadun puolella ole muita -- siis luulen, että hän on Francis Milhirst -- mikä mies hän sitten lieneekin."

"Jos hän on yksityisetsivä", virkkoi Smith epäilevänä, "tuntuu --"

Äkkiä Styler veti isäntäänsä vielä syvemmälle sen oven varjoon, jossa he seisoivat.

"Pysytelkää taempana!" supatti hän. "Kääntykää oveen päin!"

Koneellisesti Smith totteli näitä jyrkkiä määräyksiä, ja samassa kiiti auto heidän ohitseen, hidasti vauhtiaan ja pysähtyi lähelle sen talon ovea, josta Styler oli juuri äsken tullut. Pian heltisi ote, jonka Styler oli kouraissut hänen käsivarrestaan, ja hän tunsi sihteerin kääntävän häntä ympäri.

"Katsokaahan!" mutisi Styler. "Näettekö?"

Varovasti Smith pilkisti ovenpielen takaa. Hän näki kolmen miehen laskeutuvan autosta ja menevän käytävän poikki samaan taloon, johon Stylerin vainuama kookas mies oli mennyt. Mutta hänen näkönsä ei ollut kovinkaan hyvä hämärässä, ja hän ravisti päätään.

"Näin kolme hahmoa, mutta sen enempää en erottanut", valitti hän. "Näittekö te -- jonkun, jonka tunsitte?"

Styler ei vastannut mitään vähään aikaan. Hän tarkasti autoa. Liveripukuinen ohjaaja oli laskeutunut avaamaan ovea miehille, jotka olivat äsken menneet taloon -- nyt hän pamautti sen jälleen kiinni, nousi omalle istuimelleen ja ajoi Wells-kadun kulmaan. Styler veti esimiehensä takaisin katukäytävälle.

"Näin ainakin kaksi, jotka tunsin!" huudahti hän. "Tämä alkaa käydä hieman hämäräksi, sir! Niin, kaksi -- Esmondhaughin ensiksikin. Ja toiseksi Peggen! Peggen -- Philcoxin! Mitä ihmettä se merkitsee? Ne kaksi -- tuonne -- yhdessä?"

"Mutta olihan vielä kolmas", huomautti Smith.

"Nuorehko, keikarinnäköinen mies", vastasi Styler. "En tunne häntä. Kyllä näin heidät kaikki. He olivat näkyvissäni vain hetkisen -- tuo kaasulamppu valaisi heidät selvästi. Esmondhaugh ja Pegge -- sen miehen luokse! Hyvä Jumala! Kaiken tämän takana ja pohjalla piilee jotakin, mitä me emme ole ottaneet huomioon laskuissamme. Yksityisetsivä, niinkö?" jatkoi hän, ikäänkuin ääneen ajatellen. "Nähty neiti Brockin seurassa -- nyt neuvottelemassa majuri Esmondhaughin -- ja Pegge-vanhuksen kanssa -- hm!"

"Emmehän me tiedä, että he ovat menneet sen miehen puheille", huomautti Smith. "Tuossa rakennuksessa on tietysti muitakin liikkeitä."

"Pohjakerroksessa myymälä -- yksi; vakuutustoimisto -- kaksi; Milhirst -- kolme; muotiliike, madame se ja se. He eivät ole menneet sisälle ostamaan muotitarpeita tai jotakin muuta eivätkä vakuutusasioissa tähän aikaan illasta", vastasi Styler. "Sitäpaitsi -- katsokaahan!" He olivat puhellessaan siirtyneet kadun poikki, ja nyt Styler heilautti peukaloaan valaistua ikkunaa kohti. Ikkunaverholle kuvastui selvästi kookas hahmo, jonka päässä oli homburgilainen hattu.

"Tuo on majuri Esmondhaugh", vakuutti sihteeri. "Tunnen hänet hatustaan. He neuvottelevat jostakin, tietysti. Antaisin puolet kaikesta, mitä ikänä saan omakseni, jos tietäisin, mistä he keskustelevat -- kuvaannollisesti puhuen! Kaikki tämä on seuraus Esmondhaughin, rouva Rentonin ja Pegge-vanhuksen eilisiltaisesta keskustelusta Peggen asunnossa. Mutta miten sekaantuu tämä yksityisetsivä leikkiin? Mitä hän on puuhaillut? Onko hän ollut heidän palveluksessaan?"

"Otaksuttavasti osuitte nyt naulan kantaan, hyvä ystävä", virkkoi Smith, naurahtaen kuivasti. "Sen arvelun luulisin pitävän paikkansa. Ja siinä tapauksessa --"

"Joka tapauksessa meidän on pidettävä heitä silmällä", sekaantui Styler puheeseen. Hän katsahti huolestuneena kahden puolen pitkin katua. "Missä ovat tohtori Hextall ja etsivänosaston mies, sir?"

Smith selitti lyhyesti, miten asiat olivat, eikä Styler lausunut minkäänlaisia huomautuksia eikä osoittanut erikoista mielenkiintoa; silminnähtävästi hän oli keskittänyt kaikki ajatuksensa ja kaiken tarmonsa valaistuun ikkunaan.

"Yhtäkaikki", sanoi hän äkkiä, "jos neiti Tressiä uhkaa välitön vaara, on meillä sitäkin enemmän syytä olla päästämättä tätä joukkiota näkyvistämme".

"Ei minunkaan tarkoitukseni ole kadottaa heitä näkyvistämme", vastasi Smith, "etenkin kun majuri Esmondhaugh ja Septimus Philcox selvästikin ovat jollakin tavoin liittoutuneet. Ilmeisesti he eivät aio viipyä kauan -- onhan auto odottamassa."

Styler katsahti autoon päin; hänen katsoessaan ohjaaja käänsi sen ympäri ja ajoi katua myöten takaisin sen talon kohdalle, jossa valo paloi. Siihen hän seisautti vaunun, ja Styler viittasi Smithille ja lähti astelemaan poispäin.

"Meidän ei tarvitse näyttää itseämme tuolle ohjaajalle", virkkoi hän. "Meidän olisi parasta erota. Pitäkää te silmällä tämän kadun Regent-kadun puolista päätä! Minä pujahdan vähän ajan kuluttua takaisin vahtimaan tätä autoa -- varmasti he tulevat siihen ennemmin tai myöhemmin."

"On parempikin suunnitelma", pani Smith vastaan. "Minä menen kadun päähän, etsin vuokra-auton ja pidän sen valmiina. Sillä he lähtevät tuossa autossa, ja meidän on seurattava heitä."

"Entä -- se mies!" intti Styler. "Se mies, jota vainusin -- Milhirst, jos se on hänen nimensä. Häntähän me olemme ajamassa takaa."

"Minun luullakseni", selitti Smith, "saatte nähdä hänen lähtevän toisten mukaan. Jollei hän sitä tee -- sitten voimme päättää, miten menetellä. Mutta minä uskon hänen lähtevän -- ja luulenpa arvaavani, minne he ajavat! Pitäkää te siis silmällä, mitä täällä tapahtuu, Styler, sillä aikaa kun minä noudan auton valmiiksi. Jos he lähtevät, niin juoskaa tuonne kadun yläpäähän! Kulmassa tapaatte minut."

Sihteeri nyökkäsi, pyörähti ympäri ja lähti astelemaan takaisin päin Margaret-katua pitkin huolettoman vetelehtijän tapaan. Näennäisesti hän ei katsellut mitään eikä nähnyt mitään, mutta koko ajan hän tähyili valaistua ikkunaa ja ovella odottavaa autoa. Silloin tällöin lipui varjo ikkunan kaihtimen ohitse; useammin kuin kerran Styler tunsi sen muodon. Siinä huoneessa oli epäilemättä tuo omituisesti yhtynyt kolmikko, joka oli tullut tapaamaan salaperäistä neljättä. Ja alhaalla katukivityksellä luki autonohjaaja sanomalehteä autonlyhtyjen valossa, odotellen huolettomana.

Äkkiä sammui valo toisessa kerroksessa. Kadun vastaisella puolella peräytyi Styler lähimpään pimentoon tähyämään. Pian hän näki miesten laskeutuvan portaita himmeästi valaistuun eteiseen; sitten kaksoisovi sysättiin auki, ja he tulivat näkyviin. Styler oli pelkkänä silmänä ja laski. Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä! Kaikki siis -- ja kaikki nousivat autoon.

Juuri silloin oli kadulla hyvin hiljaista; auton oven läjähdys kuulosti räjähdykseltä. Ja Styler, jonka korva oli yhtä tarkka kuin silmäkin, erotti selvästi kimakan, käskevän äänen ohjaajalle lausuman määräyksen.

"Wilson -- ajakaa suoraan New Scotland Yardiin!"

XXXI

KOPUTUS OVELLE

Kun Hextall lähti ajamaan etsivän seurassa, tuntui hänestä, ikäänkuin kaikki olisi ollut hukassa. Hän oli jo oppinut käsittämään, kuinka painavia todistuksia Paquitaa vastaan voitiin esittää; hän tiesi kuinka voittamattoman tylsiä valamiehet -- ja parasaikeisetkin tuomarit -- saattavat olla; hän aavisti, että joka tapauksessa olisi heillä kaikilla odotettavissa ikävyyksiä, herjauksia, katkeria kärsimyksiä. Paquita vangittuna -- Paquita raahattuna viranomaisten kuulusteltavaksi -- Paquita heitettynä johonkin kammottavaan pidätyskoppiin -- Paquita tutkittavana ja tuomittavana muodikkaiden naispuolisten pilkkaajien ja vampyyrien nähden -- uh! se oli liian kamalaa ajateltavaksi. Vastoin tahtoaankin hän ähkyi ääneen. Seuraavalla hetkellä hän pyörähti jyrkästi ja harmistuneesti seuralaisensa puoleen, sillä etsivä oli nauranut -- nauranut hiljaa, mutta eittämättä nauranut.