Part 14

"Hän ei missään nimessä lähde karkuun", murahti Darrell jurosti. "Mutta jos tahdotte kuulla neuvoani, niin suuntaatte koko huomionne saadaksenne selville, kuka todella murhasi Kestevenin ja myöskin neiti Brockin, ettekä haihattele perättömien vihjausten mukaan. En ole kovinkaan sukkelapäinen, mutta panen vetoa tuhat puntaa kuutta pennyä vastaan siitä, että Kestevenin murhaaja myöskin surmasi neiti Brockin! Ja jos se Walters-tomppeli on päämajassanne, voitte ilmoittaa hänelle, että hänen on parasta pysyä poissa täältä -- en huoli häntä enää palvelukseeni."

Etsivät poistuivat hymyhuulin, ja heidän ehdittyään pois huoneesta kehoitti Smith muita sijoittumaan jälleen paikoilleen saman pöydän ympärille, jonka ääressä he olivat keskustelleet tilanteesta ennen viranomaisten käyntiä.

"Kuulkaahan nyt!" alkoi hän. "Meidän on parasta tarkastella asioita kylmästi. Minua peloittaa -- hyvin pahasti peloittaa -- että tämä päättyy neiti Tressin vangitsemiseen. Tunnet nämä miekkoset, Hextall; kerran saatuaan todennäköiseltä tuntuvan ajatuksen he pitävät siitä kiinni hellittämättä kuin kuolema. Ja nyt on edessämme se kovin surkea ja tärkeä seikka, että Tickell on kuollut."

"Miksi se on niin tärkeä -- ja surkea?" tokaisi Darrell.

"Koska poliisit olivat mielessään päättäneet, että Tickell oli syyllinen", selitti Smith jyrkästi. "Jos Tickell olisi elänyt, olisivat he hirtättäneet hänet -- se on varma kuin kohtalo! Mutta Tickell pääsi heidän käsistään -- nyt he kääntyvät siihen suuntaan, jossa vastustus on vähäisin. Walters johti heidät jäljille -- eikä kannata inttää, ettei sisartanne vastaan, Tress, olisi silminnäkijän todistusta. Kuten toinen äskeisistä miehistä huomautti, eivät he tiedä, minkälaisia syitä neiti Tressillä saattoi olla halutakseen surmata Kestevenin. Eivätkä he myöskään tiedä, että hän tosiaankin liikkui unissaan Waltersin nähdessä hänet. He tietävät sinun, Hextall, ja teidän, Tress, löytäneen hänen huoneestaan revolverin, jonka yksi panos oli äskettäin laukaistu. Niin, kyllä todennäköisyys on neiti Tressiä vastaan! Mainitsen -- huomautan teille -- kaikesta tästä, koska tosiasiain kierteleminen ja sivuuttaminen ei hyödytä mitään; meidän on punnittava kylmiä tosiseikkoja. Ja sallikaa minun nyt luetella teille tosiasiat -- seuratkaa esitystäni tarkoin, te kaikki, ja miettikää, ettekö johdu saamaan johtopäätökseen, johon minä olen jo tullut! Otan esiin asiat yhden kerrallaan.

"Ensiksi. Näyttää epäilemättömältä, että sinä yönä, jona te, Tress, palasitte Lynne Courtiin seurassanne Kesteven ja Tickell, viimemainitut pitivät neuvottelun, jonka johdosta Tickell lähti Weymouthiin muassaan suuri rahasumma, aikoen luovuttaa sen kapteeni Polbeckille; rahat oli käytettävä sellaisen suunnitelman toteuttamiseksi, jonka tarkoituksena oli auttaa eräs tuntematon mies -- nimittäkäämme häntä X:ksi -- karkuun ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolasta.

"Toiseksi. En lainkaan epäile, että Kesteven ja neiti Brock tunsivat St. Eanswythen kirkossa Cityssä vihittyjen, Edward Charleston Legetten ja Maud Eleanor Riversin nimiä silloin käyttäneiden henkilöjen avioliiton yhteydessä olevan salaisuuden. Neiti Brock epäilemättä tiesi vihkimätodistuksen olevan Kestevenin hallussa piilotettuna tähän huoneistoon jätettyyn pukuun; epäilemättä hän miehen kuoleman jälkeen lähti Lynne Courtista, aikoen tulla tähän asuntoon anastaakseen sen.

"Kolmanneksi. Sanoin jo, että nämä kaksi kohtaa ovat mielestäni ehdottoman varmat. Nyt siirryn kiistanalaisemmalle alueelle. Esitän itselleni kaksi kysymystä. Toinen on: Onko ranskalaisessa Guianassa oleva englantilainen rikosvanki sen vihkimätodistuksen yhteydessä, jota Kesteven säilytti niin huolellisesti ja jonka neiti Brock hänen kuoltuaan niin välttämättä tahtoi saada? Toinen on: Saivatko sekä Kesteven että neiti Brock surmansa henkilön tai henkilöiden kädestä, jotka tahtoivat vaimentaa heidät, koska he tunsivat nämä asiat? No niin -- omasta puolestani minun ei ole kovinkaan vaikea vastata näihin kysymyksiin. Minä vastaan niihin molempiin -- molempiin, huomatkaa! -- myöntävästi. Minun mielestäni voitaisiin näiden murhien koko salaisuus selvittää, jos saataisiin käsiin se mies, kuka hän sitten lieneekin, joka nyt on vankina ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolassa! Hän otaksuttavasti tietää, _tietää!_ -- Ja --"

Varovainen koputus ovelle ilmoitti Fowlerin tulevan huoneeseen; hän astui äänettömänä sisälle ja sulki oven jälkeensä.

"Rouva Renton pyrkii puheillenne, sir", ilmoitti hän, lähestyen Darrellia. "Hän käski minun sanoa välttämättä haluavansa tavata teitä, tohtori Hextallia ja herra Smithiä -- heti."

XXIV

ROUVA RENTONIN KERTOMUS

Ennenkuin Darrell ehti kylliksi selviytyä ällistyksestään vastatakseen Fowlerille, nykäisi hänen vieressään istuva Smith häntä hiljaa hihasta.

"Sallikaa minulle puheenvuoro, Tress!" pyysi hän. "Missä", jatkoi hän, kääntyen kamaripalvelijan puoleen, "rouva Renton on?"

"Seurusteluhuoneessa, sir", vastasi Fowler empimättä.

"Pyytäkää häntä odottamaan hetkinen, kunnes herra Tress vapautuu", käski Smith. Fowlerin poistuttua huoneesta hän kääntyi kumppaniensa puoleen ja ravisti päätään varoittavasti. "Sana varoitukseksi teille kaikille. Rouva Renton saapuu tietysti tänne; valitkaa huolellisesti sananne, joka mies! Oikeastaan -- älkää virkkako mitään! Antakaa minun kuulla, mitä hän puhuu! Sillä muistakaa, ettei rouva Renton tietääksemme aavista Stylerin nähneen hänen ajavan siihen taloon Kensingtonissa, jossa neiti Brock asui. Emme ole hiiskuneet siitä kenellekään, kuten tiedätte, emme poliiseille emmekä sanomalehtimiehille. Yhtäkaikki olisin valmis lyömään kuinka paljon tahansa vetoa siitä, että hän on tullut puheillemme juuri siitä asiasta. Ja nyt, Tress, kutsukaa hänet sisälle -- ja muistakaa sanani. Antaa hänen puhua -- me kuuntelemme."

Rouva Renton, jonka Fowler pian opasti sisälle, silmäili tutkivasti neljää miestä, jotka nousivat seisomaan hänen astuessaan sisälle. Stylerin nähdessään hän epäröi ja oli vetäytymäisillään takaisin.

"Sihteerini ja apulaiseni, rouva Renton", kiiruhti Smith esittelemään, heiluttaen kättään Styleriin päin. "Täysin vaitelias ja luotettava nuori mies, madam -- teidän ei tarvitse lainkaan pelätä puhuessanne hänen kuultensa."

Rouva Renton kumarsi ja istuutui Hextallin tarjoamaan tuoliin saman pitkulaisen pöydän päähän, jonka ääressä miehet olivat istuneet. Hän heilautti syrjään huntunsa, paljastaen jonkun verran kiihtyneet ja hämmentyneet kasvonsa.

"Tulin tänne", sanoi hän, "koska arvasin tapaavani tohtori Hextallin ja hera Smithin luotanne, herra Tress, ja -- ja -- lyhyesti, olen kauhean huolissani -- ja kaipaan neuvoa -- tässä -- tässä kamalassa neiti Brockin jutussa, tiedättehän. Olette tietenkin lukenut viimeisiä sanomalehtiä?"

"Emme -- ainakin olen varma, ettemme ole lukeneet mitään sellaista, mitä te tarkoitatte", vastasi Smith, ryhtyen seurueen puhetorveksi. "Viimeinen näkemämme oli kai keskipäivän lisälehti. Siinä ei ollut paljoakaan, kuten tiedätte."

"Niin, mutta tässä on paljoa myöhäisempi!" huudahti rouva Renton, ottaen laukustaan kokoontaitetun sanomalehden. "Ostin sen tunti takaperin -- sen sisältö juuri ajoikin minut tänne -- olen tosiaankin huolissani, koska en tahdo, että minut sekoitetaan tähän hirveään juttuun, enkä totisesti tajua, miksi se pitäisi tehdä."

Hän ojensi sanomalehden Smithille, joka hätäisesti luki hänen osoittamansa uutisen.

"HYDE-PUISTON MURHA.

"Viimeiset tiedustelut neiti Brockin, Lynne Courtin kotiopettajattaren, murhan johdosta osoittavat uhrin kaksi päivää sitten vuokranneen huoneiston Laburnum-pengermän varrella, joka on rauhallinen katu Kensington-aukion läheisyydessä. Siellä oli häntä käynyt tapaamassa yksi vieras, jota emäntä, rouva Hodgson, osaa mainiosti kuvailla. Tärkeämpi tämän salaperäisen arvoituksen yhteydessä ilmennyt seikka on se, että murhan edellisenä iltana -- siis eilenillalla -- rouva Hodgsonin palvelija näki neiti Brockin astuvan ajurinvaunuihin Laburnum-pengermän kulmassa erään kookkaan miehen seurassa, jonka palvelija muistaa olleen pitkän, vanhahkon ja sotilaallisen näköisen. Poliisit työskentelevät ankarasti, koettaen päästä naisvieraan, ajurin ja neiti Brockin seurassa olleen miehen jäljille."

Smith laski sanomalehden kädestään ja katsoi rouva Rentoniin.

"No?" äänsi hän.

"No niin", vastasi rouva Renton, "minä olen siinä uutisessa mainittu vieras. Juuri minä kävin neiti Brockin asunnossa. Olin siellä, niin, kenties puoli tuntia. Ja tahtoisin kysyä teiltä -- luuletteko poliisien vaivaavan minua? Luuletteko heidän saavan asian selville? Luuletteko, että minun on esiinnyttävä todistajana ja niin edelleen? Ja arveletteko, että minun olisi parasta, viisainta mennä suoraan poliisiasemalle ja kertoa kaikki, mitä tiedän?"

"Se", virkkoi Smith, hiljaa potkaisten Styleriä pöydän alla, "se riippuu kokonaan siitä, mitä tiedätte".

"En tiedä juuri mitään!" vakuutti rouva Renton. "Ja se, mitä tiedän, saattaa minut perin ymmälle. Kaikki oli niin -- niin kovin kummallista."

"Mikä sitten oli kummallista?" tiedusti Smith.

"Oi, kaikki! Neiti Brock -- hänen käyttäytymisensä -- hänen -- oi, se oli kummallista kaikki!" huudahti rouva Renton. "En ole ymmärtänyt enkä ymmärrä sitä ollenkaan. Ehkä minun olisi parasta selittää. Nähkääs, tulin kaupunkiin muutamiksi päiviksi. Kaupungissa ollessani asun aina Claridgen hotellissa ja päivää ennen saapumistani lähetän sanomalehtiin -- _Timesiin, Morning Postiin, Telegraphiin_ -- ilmoituksen siitä, että aion viipyä Claridgessa niin ja niin kauan. Siten saavat ystäväni tietää minun olevan kaupungissa, ja se säästää minulta aika lailla puuhaa. Tuonnottain kaupunkiin lähteissäni lähetin tietysti tavanmukaisen ilmoituksen. Ja otaksuttavasti näki neiti Brock juuri siitä, että olen Claridgessa. Joka tapauksessa sain ollessani siellä ensimmäistä iltapäivää häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan hänen luokseen samana iltana."

"Se kirje ei kaiketi ole muassanne, rouva Renton?" kysyi Smith.

Rouva Renton aukaisi heti laukkunsa.

"Mutta tietysti se on!" huudahti hän. "Kas tässä!"

Hän viskasi pöydälle pahasti rypistyneen arkin halpaa kirjoituspaperia; Smith otti sen ja kiinnitti siihen muiden miesten huomiota. Se oli päivätty Laburnum-pengermällä, ja merkeistä näkyi, että se oli hätäisesti kirjoitettu.

"Hyvä rouva Renton.

Sanomalehdestä näin Teidän asuvan Claridgen hotellissa. Olisin teille suuresti kiitollinen, jos tulisitte tapaamaan minua otsikossa mainitussa paikassa kello puoli yhdeksän tänä iltana. Olen kovin pahoillani vaivatessani Teitä, mutta uskon varmasti Teidän tulevan, kun ilmoitan Teille, että olen hyvin vaikeassa asemassa.

Kunnioittaen Teidän _Sophie Brock_."

"Tuo on otaksuttavasti neiti Brockin käsialaa, Tress?" tiedusti Smith. "Tunnettehan sen?"

"Niin, kyllä se on varmasti hänen käsialaansa", vakuutti Darrell. "Hieman hutiloitua, mutta hänen se on."

Smith ojensi kirjeen takaisin.

"Menitte siis sinne, rouva Renton?" huomautti hän.

"Koska minulla ei ollut mitään muita sopimuksia sen illan varalle, menin", myönsi rouva Renton. "Tosinhan se tuntui minusta omituiselta pyynnöltä, enkä jaksanut käsittää, miksi se oli esitetty juuri minulle ja miksi neiti Brock ei voinut tulla hotelliini. Mutta luonteessani on kelpo annos uteliaisuutta, ja kun ajattelin neiti Brockin karanneen talostanne, herra Tress, Kesteven-jutun tähden, niin minä -- no niin -- menin. Söin siinä tarkoituksessa päivälliseni aikaisin ja ajoin sinne heti päivällisen jälkeen. Ja kun sinne saavuttuani kohtasin neiti Brockin, jouduin entistä pahemmin ymmälle!"

"Kuinka niin?" kysyi Smith, joka kuunteli hänen jokaista sanaansa hyvin tarkkaavasti. "Mikä teitä erikoisesti hämmästytti?"

"Neiti Brockin käyttäytyminen ja puheet -- tai se, mitä hän ei sanonut -- ja ja hänen esiintymisensä -- ja kaikki", vastasi rouva Renton; "Hän ei oikein näyttänyt olevan selvillä siitä, mitä teki. Hän ei kertonut tai ei voinut kertoa, mikä se vaiva oli, johon hän kirjeessään viittasi; hän puhui katkonaisesti ja kävi yhtenään ikkunan ääressä tähyämässä kadulle --"

"Ikäänkuin olisi odottanut jotakuta, niinkö?" pisti Smith väliin.

"En tiedä, odottiko hän jotakuta vai eikö", sanoi rouva Renton. "Tiedän vain, mitä hän teki ja että hän oli rauhaton ja vaivautunut. Ja kesken kaiken saapui hänelle sähkösanoma, ja --"

"Ahaa!" huudahti Smith. Hän loi Hextalliin merkitsevän katseen. "Niin", jatkoi hän sitten, kääntyen jälleen rouva Rentoniin päin. "Sähkösanoma, vai niin? Entä sitten? Hän luonnollisesti luki sen teidän nähtenne?"

"Hän luki sen minun nähteni ja poltti sen minun nähteni", vastasi rouva Renton. "Hänen vierashuoneensa pöydällä oli makuukamarin kynttilä, ja hän sytytti sen ja poltti siinä sähkösanoman heti sen luettuaan. Ja sitten hän lausui -- toistan hänen sanansa niin tarkoin kuin muistan: 'Voi, rouva Renton, en voi puhua enkä kertoa teille mistään tänä iltana. Suvaitsisitteko poistua ja sallia minun tulla luoksenne päivän tai parin perästä?' Ja näin hänen olevan hyvin kiihtyneen jostakin, minkä vuoksi lähdin -- heti paikalla."

"Ja -- siinäkö kaikki?" tiedusti Smith, katsahtaen kertojaan terävästi.

"Siinä kaikki!" vakuutti rouva Renton jyrkästi ja empimättä. "Poistuin hänen luotaan kuulematta, minkä tähden hän oli minua kutsunut tai mikä oli hätänä -- kuulematta mitään. Enkä sitten nähnyt häntä enkä kuullut hänestä, ennenkuin tänään keskipäivällä ostin sanomalehden ja luin, että hänen ruumiinsa oli löydetty. Ja nyt oikein todella, herra Smith, mitä neuvoisitte minua tekemään?"

Smith näytti punnitsevan tätä kysymystä; toiset tarkkasivat häntä äänettöminä ja mitään tekemättä -- paitsi Styleria, joka hiljaa kyhäsi rivin paperilapulle ja työnsi sen vaatimattomasti pöytää pitkin esimiehensä nähtäväksi.

"No niin, se kysymys vaatii hieman miettimistä, rouva Renton", virkkoi Smith vihdoin. "Ja ennenkuin vastaan teille, haluaisin esittää kysymyksen tai pari. Tunsitteko neiti Brockin yleensä hyvin?"

"Minäkö?" huudahti rouva Renton ilmeisen kummastuneena. "Hyvä Jumala, enhän toki! Kuinka olisin hänet tuntenut? Näin hänet herra Tressin talossa -- silloin tällöin. Kerran tahi pari kohtasin hänet maantiellä Lynne Courtin läheisyydessä tai Lynnen kylässä hänen ollessaan ulkosalla herra Tressin pienen veljen kanssa. Niin, en tuntenut sitä nais-parkaa lainkaan -- sen enempää."

"Sikäli kuin te voitte käsittää, ei hänellä niin ollen ollut mitään syytä vedota teihin?" jatkoi Smith.

"Ei vähääkään! Sehän minua niin ällistyttikin. Ja", lisäsi rouva Renton miettivästi, "kummastuin sitäkin enemmän, kun hän oli vedonnut minuun ja minä vastannut hänelle, eikä hänellä tuntunutkaan olevan mitään minulle kerrottavaa, sitten kun olin mennyt hänen luokseen. Olin totisesti perinpohjin ymmällä ja hämmästynyt koko jutun tähden."

"Niinpä niin", virkkoi Smith. "Oletteko puhunut kaikesta tästä kellekään muille kuin meille? Maininnut siitä jollekulle -- kenellekään?"

"Kyllä olen", myönsi rouva Renton. "Mainitsin siitä veljelleni, majuri Esmondhaughille ollessani seuraavana päivänä hänen kanssaan puolisella. Te tunnette hänet -- olette ainakin nähnyt hänet seurassani Lynnen asemalla. Ettekö muista -- saatoin hänet autolla asemalle eräänä päivänä ja te lähditte Lontooseen samassa junassa, herra Smith?"

"Muistan oikein hyvin -- kookas, vanhanpuoleinen mies", vastasi Smith miettivästi. "No niin! Entä mitä majuri Esmondhaugh arveli?"

"Ei mitään, paitsi että se kaikki oli hyvin kummallista", sanoi rouva Renton. "Ja niinhän se olikin. Ja -- mitä on minun tehtävä?"

"No niin", vastasi Smith, katsahtaen toisiin miehiin, "luullakseni menettelette viisaimmin, jos menette kertomaan New Scotland Yardin viranomaisille kaiken sen, mitä olette kertonut meille. Ja -- teidän asemassanne menisin heti. Jos sen teette, säästätte itseltänne sen harmin, että teitä tullaan etsimään, että teitä tiedustellaan sanomalehti-ilmoituksissa, että teitä vakoillaan -- ja paljon muuta."

Rouva Renton nyökkäsi, huokaisten helpotuksesta, ja nousi heti pystyyn.

"Te olette varmasti oikeassa", virkkoi hän. "Ja minä lähden juuri nyt. Ehkä palvelijanne hankkii minulle ajurin, herra Tress? -- Ajan sinne suoraapäätä."

Smith saattoi rouva Rentonin ajuriin, jonka Fowler heti kutsui. Kun hän palasi toisten seuraan, kuvastui hänen kasvoistaan jokin salainen päätös.

"Nyt, Tress," sanoi hän, "haihduttakaamme mielestämme äskeinen pieni välinäytös ja palatkaamme siihen asiaan jota olimme pohtimassa. Olen päättänyt noudattaa määrättyä toimintasuunnitelmaa ja käydä siihen käsiksi tällä minuutilla. Mainitsin jo teille, että minun mielestäni sisarenne on vaarassa. Valtuutatteko minut käyttämään kolmetuhatta puntaa, jos se on tarpeellista -- heti?"

"Kolmekymmentätuhatta, jos niin haluatte", vastasi Darrell epäröimättä. "Kirjoittakaa maksuosoitus heti, jos tahdotte."

"Voitte lähettää kolmentuhannen maksuosoituksen minulle tänä iltana asuntooni", virkkoi Smith. "Seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa olen minä matkalla -- samoin Styler. Tapaamme teidät huomenillalla. Siihen mennessä älkää jättäkö neiti Tressiä yksin. Ja nyt, Styler, lähdetään!"

Kadulla Smith tarttui sihteerinsä käsivarteen.

"Styler, teidän on heti lähdettävä Lynneen", käski hän, "ja oltava yötä _Lynnen Vaakunassa_. Ottakaa millä ilveellä hyvänsä selvä siitä, oliko rouva Rentonilla vieraita Kestevenin murhayönä ja keitä he olivat! Tulkaa kohtaamaan minua huoneistooni kello seitsemän huomenillalla. Minä puolestani lähden ensi junassa Weymouthiin -- Polbeckin puheille."

XXV

SOPIVA SÄHKÖSANOMA

Ennen sen illan päättymistä Smith oli taaskin Weymouthissa hauskasti sijoittuneena samaan hotelliin, jossa hän ja Styler olivat haastatelleet kapteeni Polbeckia vasta kaksi päivää aikaisemmin. Kello yhdeksän seuraavana aamuna hän oli syönyt aamiaista; ennen kymmentä hän oli laivalaitureilla etsimässä Polbeckia ja hänen kuunariaan. Ja neljännestä yli kymmenen hän oli löytänyt pienen merimiehen ja istui hänen kanssaan kahden kesken kajuutassa, jossa oli parhaiksi tilaa kääntyä ympäri.

Polbeck oli ovelan utelias. Heti Smithin pyöreät kasvot nähtyään hän arvasi tämän näennäisesti yksinkertaisen lontoolaisen herrasmiehen, jolla oli kultasankaiset silmälasit, tarvitsevan häntä ja koettavan hankkia lisätietoja. Hänen terävissä silmissään alkoi väikkyä uusia edullisia sopimuksia. Eikä Smith jättänyt häntä kauaksi aikaa epäilyksen valtaan, vaan kävi suoraan käsiksi asiaan, niin pian kun Polbeck oli saattanut hänet kajuuttaan ja sulkenut oven heidän jälkeensä.

"Tulin Lontoosta myöhään eilenillalla tavatakseni uudelleen teidät, kapteeni", alkoi Smith. "Olisin heti saavuttuani lähtenyt Portlandiin teitä etsimään, jollei olisi ollut liian myöhäistä. Sitäpaitsi muistin, ettette lähde merelle ennenkuin yhdentenäkolmatta päivänä, joten uskoin varmasti tapaavani teidät täältä tänä aamuna. Tarvitsen teiltä lisää tietoja, ja te saatte hyvän maksun kaikesta, mitä voitte minulle ilmaista."

"Mielihyvin kerron teille kaikki, mitä osaan, sir", lupasi Polbeck. "Mutta", lisäsi hän, pudistaen päätään puolittain surullisesti, "eipä taida olla paljoa, jos on ensinkään, sellaista, mitä en jo ole teille kertonut".

"Kenties on minun mieleeni johtunut uusia asioita", virkkoi Smith. "Teistä saattaa todellakin olla minulle hyötyä. No niin, ettekö tiedä sen englantilaisen nimeä, jota teidän oli osaltanne avustettava karkaamaan ranskalaisten rangaistussiirtolasta Guianasta?"

"En tiedä", vastasi Polbeck. "En ole sitä koskaan kuullut."

"Ettekö kuullut häntä mainittavan jollakin liikanimellä?"

"En! Häntä ei kertaakaan nimitetty muutoin kuin englantilaiseksi."

"Ettekö myöskään tiedä sen miehen nimeä, jonka kanssa olitte neuvotteluissa?"

"En. Mutta", riemastui Polbeck muistin äkkiä välähtäessä, "hänet tunnen lisänimellä, tunnen kun tunnenkin!"

"Ahaa! Sepä hyvä!" sanoi Smith, huoahtaen helpotuksesta. "Mikä hänen lisänimensä sitten oli?"

"Kuuba-Sam", vastasi Polbeck empimättä. "Se miekkonen kehuskeli yhtenään, mitä kaikkea hän oli tehnyt Kuubassa -- joka minun luullakseni oli käynyt hänelle liian kuumaksi."

"Tunnettiinko hänet yleisesti sillä nimellä?" tiedusti Smith.

"En koskaan kuullut häntä mainittavan millään muulla", vastasi Polbeck. "Niin, kyllä hänet tunnetaan sillä nimellä hyvin Georgetownissa -- ainakin siinä kapakassa, jossa hänet aina kohtasin."

"Se on oikein hyvä. Mikä sitten on sen kapakan nimi", kysyi Smith, "olipa se sitten kapakka, ravintola tai vierasmaja?"

"Aykinin ravintola -- niin sitä nimitetään, ja se sijaitsee Gunfire-telakalla. Se on englantilaisten ja amerikkalaisten lempikapakka. Ravintolaksihan sitä sanotaan, mutta se on jonkunlainen hotelli, johon saa majoittua, jos tahtoo", sanoi Polbeck. "Monta kertaa olen itsekin asunut siellä."

"Sekin on hyvä, kapteeni -- edistymme mainiosti", kehui Smith. "Te kykenette sittenkin antamaan minulle arvokkaita tietoja. Ja nyt kaikkein tärkein kysymys: Tunnetteko Georgetownissa ketään ihmistä -- liikemiestä -- johon voitte täydelleen luottaa?"

"Kyllä tunnen, sir", vakuutti Polbeck varmasti. "Se sikäläinen asiamies, jonka kanssa olen suhteissa, on niin suora mies kuin suinkin saattaa tavata. Daniel Brine, yleinen välitysliike. Olen tuntenut hänet lähes kaksikymmentä vuotta."

"Onko hän sellainen mies, että hän suorittaisi teille jonkun salaisen luottamustehtävän, jos sähköttäisitte hänelle?" tiedusti Smith.

"Kyllä hän sen tekisi, sir", vastasi Polbeck. "Ei kukaan paremmin. Minun on ollut sähkötettävä Daniel Brinelle aikaisemminkin -- tietysti pikku asioissa. Mutta jollette ole ennen sähköttänyt sinne, sir, varoitan teitä, sillä se on kallista hommaa -- viisi shillingiä kuusi pennyä sana, jollei sanomaa lähetetä hitaana, ja silloinkin on maksu puolet siitä."

"Kulunkeja tuskin saamme arkailla", huomautti Smith. "Ne on maksettava. Jos teillä on jotakin puuhaa aluksessanne, kapteeni, jättäkää minut kyhäämään sähkösanomaa. Kun olen sommitellut sen mieleiseeni muotoon, menemme yhdessä lennätintoimistoon. Voitteko antaa minulle kirjoitusvehkeet?"

Polbeck otti esille vanhanmallisen kirjoitustelineen ja kirjepaperia, selitti haluavansa huolehtia laivansa lastaamisesta ja poistui kannelle, jättäen Smithin omaan työhönsä. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli luullut; hänen kävi vaikeaksi täsmälleen ilmaista tarkoituksensa yli viidentuhannen kilometrin päässä olevalle miehelle. Ja asia sellaisenaan oli arkaluontoinen. Smith tiesi varsin hyvin, ettei hän saanut tehdä mitään auttaakseen, ei edes näyttää haluavansa auttaa karkuun miestä, joka ystävällisessä valtakunnassa oli tuomittu vankeusrangaistukseen; jos kävisi ilmi, että sellaista oli yritetty, johtaisi se ikäviin selkkauksiin Englannin ja Ranskan ulkoministeriöiden välillä. Hän ei suinkaan halunnut avustaa nykyisin Cayennessa säilytettyä salaperäistä englantilaista karkaamaan, vaan saada varman selon siitä, kuka hän oli. Kuuba-Sam saattoi sen tietää, mutta saattoi olla tietämättäkin. Mutta nykyisissä vakavissa oloissa hänen varmasti kannatti kuluttaa jonkun verran Darrell Tressin rahoja saadakseen selville, mitä Kuuba-Sam tiesi.

Vihdoinkin Smith sai kokoon seuraavan sanoman, jonka hän luki lävitse viiteen tai kuuteen kertaan, ennenkuin kutsui Polbeckin kuulemaan sitä.

"Brine, Georgetown, Demerara. Menkää tapaamaan Kuuba-Samia Aykinin ravintolassa. Kertokaa hänelle, että englantilaisen asia on nyt toisissa käsissä, kaikki valmiina, mutta ennen alkua vaaditaan todistuksia Kuuba-Samin vilpittömyydestä. Hänen on heti sähkötettävä englantilaisen nimi ja milloin hän lähti Ranskasta osoitteella Smith, 68 c, Pumppu-piha, Lontoo. Hänen tehtyään sen maksakaa hänelle sata puntaa, jotka olen sähköttänyt teille British Guiana-pankkiin Georgetowniin, ja käskekää hänen olla valmiina odottaen lisäohjeita. Polbeck, Weymouth."