Part 16

Mutta samassa huomasivat pienen erehdyksen: he olivat lähteneet ajotietä paluu-matkalle, vaikka sukat ja kengät olivat polkutien varrella. Sitä eivät enää voineet auttaa, sillä päästäkseen polkutielle olisi heidän täytynyt palata takaisin tornin näköpiiriin. Ennemmin menisivät sitten ajotietä alas ja poikkeisivat sieltä Julkulan haaralle hakemaan jalkineitaan.

Kivellä he istuivat ja päättivät asian, ja olivat mielissään, etteivät nuo ylioppilaat heitä tunteneet. Mitä siitä, jos näkivätkin heidän olleen avojaloin, kun eivät kumminkaan tienneet, ketä he olivat.

--Pyh, väliäpä tällä! sanoi Aina.

Mutta samassa--hast du mir gesehen! Tytöt olivat vähällä pyörtyä.

Siinähän ne olivat kaikki neljä! Pujahtivat yhtäkkiä esille metsän takaa, ihan läheltä. Eivät tahtoneet tytöt oikein päästä tajuunsa, ennenkuin ylioppilaat jo astuivat heidän ohitsensa. Ja, niin viattoman näköisiä he olivat, mokomat! Eivät ottaneet tietääkseenkään, että heillä pahoja juonia oli mielessä.

Mutta tytöt sen hyvin ymmärsivät. Nuo kelvottomat tahtoivat saattaa heidät vielä enemmän hämille, sen vuoksi läksivät heidän jäljessään.

--Luultavasti pysähtyvät siellä jossain meitä odottamaan, sanoi Aina. Mutta eläpäs huoli, nyt lähdemmekin polkutielle. Saavat pitkän nenän.

Ja sen kepposen he tekivät. Palasivat takaisin sille kohdalle, josta polkutie erosi, ja siitä sujahtivat metsään.

--Odottakaa siellä, vaan elkää pitkästykö! huusi Aina.

--Elä Jumalan luoma niin kovaan, jos kuulevat, varoitti Hilma.

--Johan nyt kuulivat. Mutta ajatteles, kuinka hävyttömiä olivat nuo-- nuo--miksi heitä sanoisin? En löydä niin rumaa nimeä heille, kuin ansaitseisivat.

--Ruojat.

--Ruojat, niin juuri, ruojat! Luulivat ne olevansa sukkelia, mokomat! Vaan tuo ei ollut muuta kuin sivistymättömyyttä ja raakuutta, jos oikein ymmärtäisivät--mutta mitä ne--! Ihmisiä ne silloin olisivatkin--

--Aina kulta--ketä istuu tuolla penkillä--

--Taivasten tekijä--siellähän ne taas ovat!

Tytöt seisahtuivat.

--Entäs nyt?

--Ne ilkiöt tulivat metsän poikki ja pääsivät sillä tavoin edellemme. Huomasivat, tietysti, aikeemme.

--Ja jos käännymme takaisin, tekevät he samalla tavalla ja ovat siellä taas edessämme. Mitä nyt teemme, Aina?

--Niin, mitä ihmettä nyt teemme? Jos sen tietäisin. Uskaltaisimmeko kiertää tuon penkin kohdan ja kulkea metsän kautta?

--Paljain jaloin? Risuthan repisivät ne aivan veriselle. Entä käärmeet ja sammakot sitten--muistapas niitäkin.

--Niin, tosiaankin--käärmeet ja sammakot! Emme me uskalla. Ennemmin kuljemme heidän ohitsensa tuosta, emmekä ole millämmekään. Mitä me huolimme, koska kerran ovat niin hävyttömiä.

Ylioppilaat ottivat taaskin viattoman muodon, katsoivat ylös puiden latvoihin ja kaikkianne muuanne paitsi ei sinne päin, missä tytöt olivat, hyräilivät ja puhelivat kovalla äänellä kauniista ilmasta.

Tytöt olivat niin vihaisia että puhisivat, eivätkä kuitenkaan voineet noille kiusantekijöille mitään.

--Lähtään, sanoi viimein Aina, eihän meidän auta seisoa tässä koko yötä. Tuhmaa, että ollenkaan pysähdyimme. Emme olisi antaneet mokomille sitä iloa, että näkivät meidän säikähtävän.

--Aina kulta, minua niin hirveästi ilettää.

--Niin minuakin, mutta minkä sille taidamme.

--Kun nuo hameet ovat vielä niin lyhyet.

--Tule pois. Emme välitä heistä, koska kerran ovat niin epähienoja. Katsotaan heihin oikein halveksivasti ohi mennessä.

Eivät he sitä sentään tehneet; eivät saaneet silmiään maasta nostetuksi, vaikka mikä olisi ollut. Ja niin jäykistyi koko ruumis, että tuskin voivat jalkojaan liikutella. Rintaakin ahdisti ja oli niin tukala olla, että mieli teki painua syvälle maan alle.

Sittenkin vielä, kun jo olivat päässeet ohitse, astuivat he kuitenkin yhtä vakavina, peräkkäin pitkän matkaa, sanaakaan virkkamatta. Sillä molemmat he tunsivat, että vaara pyöri heidän kintereillään. Vasta mäen alla uskalsivat he pysähtyä ja hiljaa tuumailla keskenään.

Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta pian ne sieltä luultavasti tulisivat, jos tässä rupeisivat jalkaansa panemaan. Sillä nyt he olivat sen kiven kohdalla, jonka alle mennessä kätkivät sukkansa ja kenkänsä. Ne olivat toki säilyneet. Luojan lykky!

He menivät syvemmälle metsään ja sutivat siellä kaikessa hiljaisuudessa jalkoihinsa.

Eipä aikaakaan, niin jo kuului läheneviä ääniä ja jalkojen töminää. Ylioppilaat siellä tulivat juosten.

Tytöt painuivat alas pensaan taakse ja olivat hiljaa kuin hiiret. Ja siinä he kuulivat, mitä nuo herrat ohi mennessään sanoivat toisilleen.

--Kuinkahan kauvas ne jo ennättivät?

--Kyllä me ne maantiellä yhytämme viimeistään.

Rientämällä he riensivät eteenpäin, kääntyivät maantielle ja katosivat.

Tytöt nauraa tirskuivat.

--Ähä kutti, kutti paraiksi.

--Saatte meitä odottaa. Istutaan tässä kauaa aikaa, että ennättävät kaupunkiin.

--Mistäpä sitten osaavat meitä hakea?

--On toki hyvä, etteivät meitä tunne. Nyt pysyttelemme kotona monta päivää, etteivät pääse meitä näkemään.

--Mahtavat ne olla tuskassa, kun eivät saa tietää, ketä me olemme.

He olivat niin mielissään, että entinen harmi melkein tykkänään haihtui.

--Mutta onpa tämä seikkailu! Tämmöistä ei vielä ikinä ole tapahtunut yhdellekään tytölle. Vai uskotko?

--Ei toki olekaan. Emmekä me hiisku sanaakaan koko Puijolla käynnistä, etteivät arvaa meiksi, jos tästä höly nousee.

--Emmekä hiisku. Ihmettelemme vaan, ett ketähän ne ovat olleet?

Näitä he tuumivat vielä maantietäkin kulkeissaan. Ja päättivät, etteivät menisi suuria katuja kotiin, vaan kiertelisivät yksinäisiä syrjäteitä, sillä tavoin kun arvelivat paremmin välttävänsä noita kiusan tekijöitä.

Jopa jo! Liian aikainen oli heidän ilonsa. Tuollahan ne ilkiöt seisoivat taas tulliportilla! Olivat nähtävästi saaneet Möllykkä- Kaisalta tietää, etteivät he vielä olleet siitä kulkeneet.

Kaukaa tytöt heidät jo eroittivat, mutta huomasivat, että ylioppilaat vielä sitäkin ennen olivat heidät älynneet. Sillä he parastaikaa siinä tähystelivät heitä, ja herkesivät sitten huolettomiksi. Mutta paikaltaan he eivät hievahtaneet, vaikka tytöt koettelivat viivytellä ja astua niin hitaasti kuin suinkin voivat.

Täytyi taaskin karaista luontoansa ja astua topakasti ohitse. Eihän siinä mikä auttanut.

Mutta luulivatko, mokomat, että kovinkaan voittivat tuolla kujeellaan? Eivät sittenkään saisi tietää heidän nimiään, siitä he kyllä huolen pitäisivät.

Ylioppilaat alkoivat astua heidän jäljessään, niin pian kuin olivat päässeet sivu.

--Astukoot vaan! Pöllöt! Luulevat, että me nyt suoraa päätä menemme kotia ja he sitten saavat kuulostella, ketä siinä talossa asuu. Mutta erehdyttepä, hyvät herrat, pikkuisen. Me kun vedämme teitä nenästä ja eksytämme teidät.

Kohta kaupunkiin tultua he kääntyivät vallan toiselle haaralle. Ylioppilaat kääntyivät jäljessä.

Siitä menivät poikki-kadulle. Nämä samoin.

Jo alkoi käydä tuskaksi. He kulkivat katua ylös, toista alas, ristiin, rastiin, poikki ja pitkin. Ei apua. Ylioppilaat eivät hellittäneet. Itsepäisiä olivat kuin mitkähän.

Edes tunnin he näin kiertelivät kaupunkia ympäri. Ja nyt he olivat niin väsyneitä, että tuskin jaksoivat enää jalkoja maasta nostaa. Väsyneitä olivat, ja hermostuneita, ja onnettomia. Eivät enää pitkään aikaan olleet kyenneet sanaa vaihtamaan toistensa kanssa.

Kotia kohden he viimein pakostakin käänsivät askeleensa. Vapaaehtoisesti täytyi antaa ilmi asuntonsa. Ei tullut muu neuvoksi. Sillä jalat eivät kannattaneet enää. Ja muutenkin olivat niin lävitse uupuneita, levottomia ja hätääntyneitä, etteivät enää tietäneet mitä tehdä.

He pujahtivat portista sisään ja menivät suoraa päätä omaan kammariinsa.

Tyyra istui siellä ja selaili albumia.

--Missä herran nimessä te näin kauvan olette viipyneet? Täti pyysi minua odottamaan,--olen istunut täällä edes kuinka kauvan.

--Tyyra kulta, et usko, mitä meille on tapahtunut!

Heidän täytyi kertoa, sillä tulisihan se nyt kumminkin tiedoksi. Ja sydäntä sitä paitse niin ahdisti, ettei voinut vaieta. Ehkä Tyyra heitä rauhoittaisi, ehkei se sentään ollut niin vaarallista?

Turha toivo! Tyyran kasvot oikein jäykistyivät kauhistuksesta.

--Mitä te ajattelitte! Kaksi nuorta tyttöä--ja menette yksinänne Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?

--Emme tulleet sitä ajatelleeksi, vaikeroitsi Aina, sydän kourassa.

He katsoivat rukoillen Tyyraan. Mutta tämä ei armahtanut.

--Ja sitten riisutte itsenne vielä avojaloin.

Hän pudisteli päätään, katseessa oli ankara tuomio.

--Luuletko--Aina ei enää tahtonut päästä ääneen--luuletko, että meitä tästä hyvin moititaan?

--Siitä voitte olla varmat.

Ei ollut Ainalla eikä Hilmalla enää mitään puhumista: he olivat tyyten masentuneita.

Vanhurskaassa vihassa läksi Tyyra pois, jättäen heidät tarkemmin miettimään tekoaan.

Siinä he nyt istuivat kahden äänettöminä, raskas paino sydämmellä. Eivät voineet kumpikaan rohkaista omaa mieltään, eikä lohduttaa toista.

Heitä käskettiin ruualle.

--Ei minulla ole nälkä, kuiskasi Hilma.

--Ei minulla liioin, toisti Aina.

Hiljaa, mitään puhumatta he alkoivat riisua päältään ja kiiruhtivat kumpikin vuoteesensa. Sinne kääriytyivät huppuun peitteen alle. Ja heti alkoi molemmilla pidätetyt kyyneleet vieriä silmistä, Ei niistä tahtonut loppua tulla. Tyynyt kastuivat märiksi ja kuuma oli, että vallan tukehutti.

Aina viskasi pois peitteen ja lakanan kasvoiltaan. Kuuli silloin nyyhkytyksiä Hilman tilalta. Hän, raukka, siellä oli yhtä murheellinen. Jospa kuitenkin koettaisi vaihtaa pari sanaa.

--Hilma--vieläkö sinä--valvot?

--Vielä.

--Mitä--arvelet? Emmekö ole hirveästi--onnettomia?

--Olemme. Lieneekö yhtään ihmistä maailmassa, joka olisi--yhyy--joka olisi--yh, yh--näin, näin kauheasti onneton.

--Me--meidän mai-maineemme--

--Ja meidän ku-kunniamme--!

--Ei--ei kukaan ta-tahdo enää me-meidän kanssamme olla--yhyy--!

--Yh--yh--yh--yhhyy--!

Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä. Mutta sitten alkoi Hilma puhetta.

--Kuule, Aina?

--Mitä?

--Minun täytyy lähteä kotiin huomenna. Minulla on niin hirveästi ikävä mammaa.

--Etkö voi viipyä?

--En voi.

--Pitihän sinun olla koko kesä.

--Vaikka.

Uusi itkun puuska molemmissa vuoteissa. Ja sitä kesti aina siksi kuin vihdoin viimein, toinen sekä toinen, vaipui uneen. Nukuttuaankin he vielä vähän väliä nyyhkyttelivät.

* * * * *

Päivä oli korkealla, kun Aina avasi silmänsä. Ei hän ensin muistanut mitään, vaan kun katsoi ympärilleen, huomasi hän Hilman tyhjän vuoteen ja nousi istumaan. Siellä oli Hilma toisella puolen huonetta täydessä touhussa matkalaukkunsa kanssa. Äkkiä selveni Ainalle illallinen tapaus ja koko surkeus.

Nyt läksi Hilma pois! Siinä oli ja meni tämän kesän ilo, jota hän niin oli odottanut ja toivonut talvesta saakka! Yksinään hän sai jäädä tänne kantamaan surua ja häpeätä.

Hän istui siinä kädet ristissä, hiukset pörrössä ja kyynelten jäljet poskilla. Mutta ei hän enää itkenyt, sillä vesi oli vuotanut kuiviin silmistä. Ei huokaillutkaan, katseli vaan, kuinka Hilma laitteli vaatteitaan laukkuun. Katseli, ja oli toivoton.

[Kuopiossa v. 1891. Novelleja II.]

"VANHA PIIKA"

Häntä kutsuttiin »hurjaksi neidiksi» ja hän asui kaukana kaupungin syrjässä, aina Seilaisen mäellä, vanhan hautausmaan takana. Siellä olivat hyyryt huokeammat, sen vuoksi hän sinne alkuaan oli muuttanut. Täytyi elää säästävästi, sillä hänellä ei ollut paljon tuloja, ei kun kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa eläkerahaa ja sen lisäksi ne pienet ansiot, joita hän silloin tällöin käsitöillään sai. Yhdestä huoneesta laskettiin kaupungilla vuokraa tavallisesti kymmenen markkaa kuussa, mutta hän maksoi pienestä kammaristaan vaan seitsemän markkaa. Tosin se oli ränstynyt ja huono, uuni hajanainen, seinät mustat ja ikkuna hatara. Ovikin puhalsi kylmää talven aikana, ettei tiennyt missä istua, kun veto kävi joka paikkaan. Mutta toimeenhan siinä tuli yhtäkaikki, eikä hän nyt enää halunnut muuttaa, sillä kymmenkunta vuotta hän oli jo asunut tässä samassa huoneessa; se tuntui melkein omalta, nuo muuttuneet seinät, tuo rosopintainen, muuraria kaipaava uuni, karkeat lattiapalkit ja kaikille sateenkaaren värille vivahtavat, pienet ikkunaruudut olivat vähitellen tulleet hänelle rakkaiksi, ne ikäänkuin ottivat osaa hänen yksinäisen elämänsä iloon ja suruun. Ei hänellä ollut ketään, jolle olisi sydämmensä avannut tai kertonut, mitä mielessä milloinkin liikkui; mutta kun hän istui siellä kammarissaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja katse kiintyi yhteen kohti, joko sitten seinään, uuniin, kattoon tai lattiaan, niin alkoi se paikka heti kohta elää hänen silmissään, se ymmärsi häntä, puhui hänelle sanatonta kieltä ja rauhoitti häntä. Ei hän enää muuta puhetoveria kaivannutkaan. Ja niin hän oli kammarissaan kuin ainoan uskollisen ystävänsä turvissa, eikä hän sieltä mielellään liikkeelle lähtenyt, ainoastaan silloin kuin asiat välttämättä vaativat. Mutta heti, kun ne olivatkin toimitetut, hän kiirein askelin palasi takaisin ja sulki nopsasti oven jälkeensä, aivan kuin olisi peljännyt jonkun vihollisen ajavan häntä perästä.

Ei hän muuttaa tahtonut, ei luopua ystävästään, vaikka kohta kylmä viima tunki sisään ja pakkanen pääsi kiristämään joskus. Suojeli se häntä niin hyvin kuin voi, mutta minkä mahtoi, raukka, vanhalla ijällään enää tuulen tuimille iskuille ja talven koville kourille. Kestämistä siinä oli itselläänkin.

Ei häntä aina oltu sanottu »hurjaksi neidiksi». Oli aika, jolloin hän tunnettiin omalla nimellään: Saara Salin. Ja oli semmoinenkin aika, jolloin se nimi sai sydämmet sykkimään ja mielet innostumaan. Mutta siitä oli jo kauvan. Monen talven lumet olivat sen jälkeen peittäneet maan, monen kesän helle uutta eloa luonut. Hän oli nyt laiha, kuihtunut »vanha piika». Lapset, jotka leikkivät kadulla, säikähtivät häntä nähdessään, mutta kun hän oli päässyt sivu, huusivat he hänen jälkeensä: »hurja neiti, hurja neiti!» Herrat kulkivat ylpeästi ohitse häntä näkemättä, ja rouvat, joille hän ompeli korutöitä, antoivat hänen seisoa ovensuussa ja nyökkäsivät armollisesti päätään, kun hän palkan saatuaan syvään notkisti heille polviaan. Kuka muisti enää hänen ihanaa kukoistus-aikaansa, kuka ajatteli sitä, että hänkin oli kerran maailmassa ollut nuori ja kaunis? Ei kukaan! Sillä harvoja enää löytyi niistä, jotka hänet silloin tunsivat, ja nämäkin harvat olivat sen elämän hyörinässä aikoja sitten unhottaneet.

Mutta itse hän sen kyllä muisti. Ja hänellä oli vanhan kuluneen piironkinsa laatikossa todistuskappaleita muistonsa varmuudesta. Siellä ensinnäkin oli hänen kuvansa niiltä ajoilta, nuojainen ja haalistunut, että kasvonpiirteitä tuskin eroitti. Mutta näki siitä kumminkin vielä, minkälainen hän silloin oli ollut valkoisessa, komeassa tanssipuvussaan, pitkine kiharoineen, paljaine käsivarsineen ja atlassi-liivi syvään uurrettuna rinnalta.

Tuon puvun hän uudisti kerran elämänsä merkillisimpänä, voittoriemuisimpana päivänä. Hän oli silloin Haminassa äitinsä kanssa. Keisarillinen laiva purjehteli samaan aikaan Suomen lahdella, Haminan läheisyydessä, ja eräänä aamuna se laski ankkurin Hattarin saaren kohdalla. Kerrottiin nuoren suuriruhtinaan olevan laivalla ja aikovan nousta maalle korkean seurueensa kanssa. Haminassa syntyi hälinää. Kaupunkia kaunistettiin lipuilla, köynnöksillä ja kukilla. Ja illaksi valmistettiin tanssiaiset raastuvan saliin.

Niissä tanssiaisissa tapahtui Saaralle suuri, ikimuistettava kunnia: nuori suuriruhtinas kiinnitti huomionsa häneen ja tanssi hänen kanssaan! Yhden tanssin hän ainoastaan tanssi ja sen hänen kanssaan; ei kenenkään muun kanssa askeltakaan.

Sen illan ihanuutta ei sanoin voinut kertoa. Vielä nytkin, kun Saara tätä kuvaansa katseli, hän tunsi heijastuksen silloisesta onnestaan. Ensin hän oli kuin huumaantunut, ei tahtonut käsittää mitään. Mutta kun suuriruhtinas pian sen jälkeen poistui pidoista ja kaikki riensivät häntä onnittelemaan, silloin täyttyi hänen rintansa ilolla ja ylpeydellä.

Häntä liehiteltiin, häntä sanottiin illan ruhtinattareksi, ja hänen ympärillään seisoi aina koko liuta herroja, jotka kilvoittelivat hänen pienimmästäkin suosion osoituksestaan.

Sen kesän jälkeen hän varsinkin hallitsi miesten sydämmet. Eräs luutnantti tuli hulluksi hänen tähtensä, eräs maisteri heittäytyi Imatraan ja muuan runoilija ampui itsensä, molemmat, niinkuin sanottiin, onnettomasta rakkaudesta häneen.

Siellä oli hänen muistojensa seassa myöskin suuri pakka vanhoja kirjeitä, punaisella villalangalla yhteensidottuna. Ne olivat kaikki hänen entisiltä ihailijoiltaan ja sisälsivät, mitkä ujompia, mitkä rohkeampia rakkauden tunnustuksia. Käänteistä oli paperi useimmissa jo kulunut rikki ja muste oli käynyt keltaiseksi, paikoittain vaalennut aivan näkymättömäksi, että töin tuskin hän enää olisi niistä selkoa saanut, ellei olisi osannut niitä ulkoa.

Siihen aikaan hän näille kirjeille ei suurta arvoa antanut, pani ne kumminkin säilyyn voittojensa merkiksi. Ei yksikään näistä voinut hänen sydäntään lämmittää, ei tuntenut hän edes sääliä heitä kohtaan.

--Mitä sinä oikeastaan ajattelet? sanoi usein hänen äitinsä, tee jo vihdoinkin vaalisi.

Mutta Saara muisti suuriruhtinasta ja ajatteli: onhan vielä aikaa. Hän ei saanut sitä päästään, ettei hän olisi tehnyt syvempää vaikutusta suuriruhtinaasen. Mitä varten hän olisi tanssinut ainoastaan hänen kanssaan eikä kenenkään muun? Kuka voi taata, ettei suuriruhtinas vielä ilmestyisi jonakuna kauniina päivänä ja vaatisi häntä omakseen? Semmoisia ihmeitä oli tapahtunut ennenkin. Millä ylpeydellä hän, Saara, silloin kertoisi uskollisesta rakkaudestaan, ja antaisi hänen lukea kaikki nuo ihailijansa kirjeet, näyttääkseen, kuinka paljon kiusauksia hänellä oli ollut torjuttavana.

Vuosi vuodelta kului, mutta suuriruhtinas ei vaan tullut. Saara luki »Monte Kriston kreiviä», »Pariisin mysterioita», »Vaeltavaa juutalaista» ja muita jännittäviä ranskalaisia romaania, luki ja odotteli kärsivällisesti. Hän oli melkein varma siitä, että suuriruhtinas kyllä olisi tullut, jos olisi vaan saanut seurata omaa mieltään. Mutta häntä tahdottiin tietystikin estää, sen vuoksi hän viipyi.

Eikä Saara ollut millänsäkään, vaikka äiti jo alkoi käydä kärsimättömäksi. Äiti ei tietänyt, mitä suuria toiveita hän povessaan hautoi. Sitä iloisemmaksi hän kävisi, jahka tulisi näkemään niiden toteutuvan.

Kerran kuitenkin äiti sanoi jotakin, joka tunki kuin tikarin pisto sydämmeen. Hän oli silloin juuri antanut rukkaset eräälle hyvin rikkaalle ja arvossa pidetylle tukkukauppiaalle, josta äiti oli kovin harmissaan.

--Saadaanpas nähdä, hän sanoi, sinä jäät vielä ilman miestä.

Ensin hän noille sanoille nauroi ylenkatseellisesti, mutta sitten ne häntä harmittivat ja lopulta hän tunsi, että ne tekivät kipeätä. Sillä hänelle juohtui samalla mieleen, etteivät herrat viime aikoina enää yksinomaan seisoneet hänen ympärillään. Sinne oli ilmestynyt muutamia tyttöhuitukoita, joita sanottiin sievän näköisiksi, mutta jotka hänen mielestään eivät olleet, ei kerrassa mitään. Kehittymättömiä, puolikasvaneita präisköjä vaan, ilman ryhtiä, ilman käytöstapaa. Ja heitäkö nyt todella pidettiin sievinä? Ei voinut ymmärtää senlaista makua.

Mahdotonta se oli, kun sitä tarkemmin ajatteli. Pilkoillaan varmaan herrat heitä liehittelivät, vaikka tytöt tyhmyydessään ottivat sen täydeksi todeksi. Ei hänellä ainakaan ollut mitään pelättävää heidän suhteensa, sehän olisi ollut naurettavaa.

Hän päätti ottaa siitä loistavan todistuksen seuraavissa tanssiaisissa. Siinä tarkoituksessa hän toimitti itselleen uuden, viimeisten muotilehtien mukaan tehdyn puvun valkoisesta silkkiharsosta, ilman hihoja ja liivi leikattu syvälle alas edestä ja takaa, että hänen täyteläinen rintansa, pyöreät käsivartensa ja hohtavan valkoiset hartiansa hyvin tulivat näkyviin.

Tyytyväisellä mielellä ja voitosta varmana hän astui lattian poikki valoisassa salissa. Vieläkö uskaltaisivat pienet tyttörievut hänen rinnalleen pyrkiä? Eikös mitä! Siellä ne pysyttelivät salin kaukaisimmassa nurkassa. Kuiskuttelivat keskenään, heittivät häneen syrjäkatseita ja nauraa tirskuivat salavihkaa kämmenensä takana, niinkuin semmoisten seuraelämään tottumattomain tapa on. Saattoiko ajatella, että noista yksikään pystyisi sydämmiä valloittamaan? Ei ikipäivinä, niin kauvan kuin hän mailla oli!

Heidän naurunsa pisti häntä vihaksi, hänen teki mielensä hiukan näsäyttää heitä, jo illan alussa hän sai siihen tilaisuutta, kun valssin jäljestä meni toaletti-huoneesen korjaamaan otsakiharoitaan. Parhaiksi juuri sattuivat hekin olemaan siellä kikattamassa. Hän astui suoraan pöydän luokse ja sanoi käskevästi:

--Pois, pikku tytöt, peilin edestä!

Ei heitä mikään niin harmittanut, kuin tuo »pikku tytöt», sen hän hyvin tiesi. Mutta minkäpä he voivat, täytyi väistyä vaan kiltisti ja antaa sijaa.

Peilistä hän saattoi nähdä, kuinka he nyrpistivät huuliaan ja katsoivat häneen vihaisesti. Siitä hän ei välittänyt, mutta hän näki siellä jotain muuta, joka pahasti vihlasi hänen sydäntään. Näki kellertävän kutripään, siniset, sulavat silmät ja nuorekkaat kasvot--tuo mahtoi olla se, jota erityisesti oli huomioon otettu. Saara kääntyi, tarkastaakseen häntä lähemmin. Ja toden totta--hän ei ollut hullumpi.-- Siinä saattoi sittenkin kasvaa hänelle vaarallinen kilpailija, hänellä kun oli, mitä Saara ei enää milloinkaan maailmassa takaisin saanut: ensimmäisen nuoruuden hempeyttä. Tuskallinen tunne tahtoi hänet vallata, hän ei kärsinyt katsella noita kasvoja kauvemmin. Mitä ne seisoskelivat siellä oven suussa, miksi eivät jättäneet häntä rauhaan. Vai täytyikö heitä muistuttaa?

--Tämä huone on oikeastaan täysikasvaneita varten, hän sanoi ja käänsi heille selkänsä.

Tytöt ymmärsivät ja aukasivat oven lähteäkseen pois. Mutta he mutisivat jotain mennessään ja Saaran korviin sattuivat nämä sanat:

--Tuo se vasta on olevinaan! Mokomakin »vanha piika».

Kuin salama hän iski heihin kiinni. Ja ennenkuin hän tiesi asiastakaan, oli hän sivaltanut tuota keltakutrista korvalle, että lämähti. Hämmästyksen huuto kuului samassa toisesta huoneesta, jossa oli koko joukko naisia koolla.

Keltakutrinen hyrähti itkuun. Hän työnsi hänet kynnyksen toiselle puolelle ja sulki oven.

--»Vanha piika!» He olivat uskaltaneet sanoa häntä »vanhaksi piiaksi»!

Veri kuohahti ylös aivoihin, jänteret jäykkenivät, kädet kouristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin. Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat. Ei hänellä ollut käsitystä mistään, ei saanut selvää ajatusta päähänsä. Mutta korvissa kaikui yhäti nuo onnettomat sanat: »vanha piika».

Koneellisesti hän palasi takaisin peilin ääreen.

Voi kauhistus, minkä näköinen hän oli! Kasvot harmaan kalvakat, silmät pyöreät, katse raivo, niska tumman punertavana. Tuo näky sai hänet jälleen tajuntaan. Semmoisena hän ei voinut mennä salonkiin.

Hän koetti rauhoittua; joi vettä ja käveli edes takaisin huoneessa. Soittoa kuului musiikkilehteriltä.

--»Vanha piika»? Sitä nimeä eivät hänelle toista kertaa antaisi.

Olipa hänen viimeinen kosijansa, tukkukauppias saapuvilla. Hän teki äkkiä päätöksensä. Joi vielä kerran vettä, tarkasti kuvaansa peilissä, ja kun näki että kasvot alkoivat olla entisellään, sieppasi hän viuhkansa pöydältä ja lähti kiirein askelin suoraa päätä salonkiin. Sillä nyt soitettiin juuri franseesiin eikä häntä oltu vielä pyydetty.

Hän seisahtui salongin ovelle ja antoi katseensa luisua yli huoneen. Tuolla seisoi tukkukauppias. Saara viittasi häntä luokseen.

--Tahtoisin tanssia tämän franseesin kanssanne, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

Hän hymyili, varmana siitä, että nuo sanat tekisivät ihastuttavan vaikutuksen. Siinä hän kumminkin suuresti pettyi.

Tukkukauppias kumarsi kohteliaasti, mutta kylmänä kuin jää:

--Valitettavasti minun täytyy kieltää. Olen ehtinyt jo pyytää toista.

Ja tukkukauppias vetääntyi pois.

Parit asettuivat riviin. Moni herra näytti vielä olevan daamia vailla, mutta häntä ei lähestynyt kukaan. Mitä se merkitsi?

Pahaa aavistaen hän katsoi ympärilleen. Ja totta tosiaan, nyt hän sen huomasi! Rouvat mittailivat häntä silmillään ja supattelivat toisilleen. Äskeinen tapaus toalettihuoneessa heillä selvästi oli puheen aineena.