Part 17
Mutta olisiko se jo tullut herrojenkin korville? Hän tunsi jotain kuristavaa kurkussaan.
Merkki annettiin, franseesi alkoi.
Hän jäi seisomaan.
Tuska täytti hänen povensa. Oliko se mahdollista? Hänkö pyytämättömänä jäi franseesista pois? Tämmöistä ei hänelle vielä koskaan ollut tapahtunut.
Kaikki himmeni hänen silmissään, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä. Eri tunteet hänessä taistelivat: loukattu ylpeys, harmi, suru, häpeä, ja viimein aavistava pelko viehätysvoimansa ainaisesta menettämisestä. Ja kaikki nämä eri tunteet yhtyivät yhdeksi ainoaksi suureksi ahdistukseksi. Hän oli pakahtua.
Kun parit huimaavassa menossa kiidättivät hänen ohitsensa, kävi hän äkkiä niin voimattomaksi, että pelkäsi kaatuvansa. Rouvien luona oli tyhjä tuoli. Hän yritti sinne, mutta tapasi samassa heidän vahingoniloiset silmänsä ja ilkkuilevan hymynsä. Kavahti ja kääntyi eteisen ovea kohti. Pois hänen täytyi päästä, pois, ulos raittiisen ilmaan.
Hän oli saanut päällysvaatteet yllensä, oli kävellyt koko pitkän matkan kotiin, ei tiennyt miten. Omassa kammarissaan hän vasta tointui sen verran, että kykeni hiukkasen selvittämään ajatuksiaan.
Mitä hän nyt oli tehnyt sitten? Hiukan kurittanut nenäkästä tyttöä--ei muuta. Olivathan he olleet hänelle ensin hävyttömiä, mutta sitä tietysti eivät kenellekään kertoneet.
Miksi uskoivat kaikki heitä? Miksi ei kukaan tullut kysymään häneltä asian oikeata laitaa? Ooh, ihmiset olivat niin pahoja, niin hirveän pahoja.
Hän puhkesi itkuun ja tunsi helpoitusta.
Vieläkin hän näki selvästi edessään noiden rouvien inhottavat kasvot. He olivat kaiken aikaa häntä kadehtineet, sen vuoksi nyt riemuitsivat. Mutta eikö hänellä sitten ollut yhtään ystävää? Eikö ketään, joka olisi hänen puoliaan pitänyt?
Missä olivat hänen ihailijansa, hänen entiset ritarinsa kaikki? Missä ne, jotka olivat häneen silmittömästi rakastuneet, jotka hänen pienimpiä oikkujaan aina palvelivat? Ooh, ne olivat katalia pettureita joka ikinen. Ei yhtä ainoata rehellistä sielua heissä löytynyt.
Mutta hän kostaisi heille. Ei menisi enää milloinkaan mihinkään tilaisuuksiin, välttäisi heitä, ei katsoisi heihin päinkään, jos kadulla sattuisivat vastaan tulemaan. Vielä he muistaisivat tämän illan.
Saara riisui silkkiharso-leningin pois päältään ja viskasi sen sohvalle. Sieltä jouti palvelija korjaamaan huomeispäivänä. Hän ei sitä tuon koomin enää käyttäisi, ei kärsinyt nähdäkään mokomata, joka niin huonon onnen hänelle toi.
Hän pysytteli uskollisesti kotona pitkät ajat sen jälkeen. Monet tanssiaiset olivat menneet sivu; joka kerran hän odotti kuulevansa, että siellä olisi kaivattu häntä, mutta turhaan. Ei tullut kukaan käymään hänen luonaan, ja jos sattui milloin tapaamaan entisiä tuttujaan, kohtelivat he häntä huomattavan välttelevästi ja vieraasti. Eikä hänkään puolestaan lähennellyt ketään.
Mutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi. Hän kärsi, eikä tiennyt, millä lieventää sydämmensä kipua. Äiti puuhaili päivät päätään taloudessa; siihen ei Saara voinut yhtyä, se oli hänestä kuivaa, jokapäiväistä, proosallista. Ennemmin hän istui kammarissaan yksikseen ja antaantui omille mielikuvilleen ja haaveiluilleen.
Ainoa, mikä ajoittain sai hänet unohtamaan elämän tukaluudet ja rumuudet, oli jännittävien, seikkailuilla täytettyjen romaanien luku. Silloin hän vielä sai uskoa ja varmaa toivoa tulevaisuudestaan. Ellei suuriruhtinas häntä enää muistaisikaan, ilmestyisi paikkakunnalle joskus kenties joku rikas, mahtava matkustelija, joka sattumalta näkisi hänet ja heti silmänräpäyksessä häneen rakastuisi. He vihittäisiin tuota pikaa ja tuo rikas herra veisi hänet kauvas pois. Eivätköhän silloin oman kaupungin herrat kuitenkin hieman nolostuisi?
Heidän kesä-asuntonsa lähellä oli eräs kallioinen niemeke, jonka ohitse laivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa puvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä. Kalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame laskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat kiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean valkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät siihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle päin.
Näin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos hän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta. Huomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin suinkin ennätti.
Laivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin häntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon sinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas vetten yli.
Täsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa oli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut, odottanut.
Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului, syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät eivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta laiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja pelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän tarkasteli jok'ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän jo vihdoinkin ilmestyisi?
Turha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi huvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli vastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja, uusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus! Nyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää kuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan. Eikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut--ei millään ehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok'ainoan vieraan ihmisen silmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä. Maailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia!
Hän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen elämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen edessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä, naisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: »vanha piika». Ja se vaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto.
Vuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden toiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata. Ei mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään iloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat toisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei enää mitään toivonut.
Ja kuitenkin oli hänellä vielä säästössä kovan onnen viimeinen isku. Hänen äitinsä kuoli. Pois temmattiin häneltä ainoa tuki ja ystävä. Nyt hän oli viskattu ypö yksin kylmän maailman hartioille. Ei ollut hänellä ketään, jolle olisi edes suruaan vuodattanut, ei yksikään ihminen hänestä välittänyt, ei kukaan kysynyt, oliko häntä vai ei.
Hän itki ja huusi. Ei huolinut ruokaa eikä juomaa. Hän kirosi maailmaa, joka häntä vihasi ja vainosi, hän soimasi Jumalaa, jolla oli armoa kaikille muille, paitsi hänelle ei. Mutta äiti makasi kylmänä ja kankeana, silmät sammuneina, suu sinisenä ja kalman karva kasvoilla. Ei vironnut eloon hänen hyväilyistään eikä kuullut hänen valituksiaan. Ei niitä kukaan kuullut, ei kuullut eikä huolinut lohduttamaan tulla. Hyljättynä ja onnettomana hän sai itkeä kyynelensä kuiviin ja tyhjentää surujensa maljan sakkoja myöten.
Voimat viimein raukenivat. Ei hän jaksanut enää tuntea, ei murhetta eikä huolta. Tyhjyys täytti poven, pimeätä tyhjyyttä ammotti tulevaisuus hänelle vastaan ja tyhjäksi oli myrsky lakaissut hänen aivonsa.
Tunnottomana hän istui ja katseli eteensä. Ei pitänyt lukua siitä, että velkojat tulivat ja möivät häneltä huonekalut ja vaatteet. Tapahtui ympärillä mitä hyvänsä, ei se hänen huomiotaan herättänyt eikä mieltä kirvelemään saanut. Autioksi hänen huoneensa pantiin, ja sekin oli hänestä yhden tekevää. Mutta sitten sanottiin, että hänen tuli muuttaa pois. Hän ei sitä ensin tajunnut. Sanottiin toinen ja kolmas kerta. Silloin hän räjähti nauramaan. Herkesi äkkiä, katsoi heihin, ja nauroi uudelleen.
Siitä asti häntä sanottiin »hurjaksi neidiksi». Ja siitä asti lapset häntä pelkäsivät.
Hänelle toimitettiin asunto ensin rännikadun varrelle. Sinne nostettiin hänelle sänky ja pöytä ja vanha piironki, jonka laatikkoon oli jätetty rutistuneita vaatekukkia, nauhasolmukkeita, konvehtideviisiä, tuo kuva nuoruuden ajoilta ja kirjeet, jotka hän sitten aikojen perästä kokosi ja sitoi yhteen. Ne tavarat hän otti mukaansa, kun muutti tänne Seilaisen mäelle. Niitä katsellessaan hän eli elämänsä lyhyen ilon silloin tällöin vielä uudelleen, unohtaen hetkeksi, että hän nyt oli »vanha piika» ja »hurja neiti».
Kuopiossa v. 1891. ["Nuori Suomi" 1891. Novelleja II.]
KODISTA POIS.
Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet yltään.
Salia siistittiin. Äiti siellä puuhaili yhdessä palvelustytön kanssa. Avonaisesta ovesta Fanny sinne katsahti pikipäin ja ihmetteli itsekseen, miksi tuohon työhön juuri näin puolisten aikaan oli ryhdytty. Mahtoi olla joku erikoisempi syy.
Hän ei välittänyt sitä tiedustella, vaan otti kirjansa ja aikoi juuri mennä omaan pieneen suojaansa vasemmalla etehisestä, kun äiti hänet samalla älysi.
--Kuule, Wanny--!
Fanny seisahtui.
--Etpäs usko, no, tulehan tänne likemmäksi, eläkä seiso siellä virstan päässä, kuka sinne saakka jaksaa huutaa. Niin, etpäs usko, ketä vieraita meille tänäpäivänä tulee. Koeta arvata.
--Enhän minä voi.
--Ajattele pääsi ympäri.
--»Sulhasia teille tulee», sanoi Riikka ja nauroi.
Fanny loi häneen vaivaantuneen katseen.
--Niin, niin!
Äidin silmät loistivat ylpeydestä.
--Niin, niin, kah, mitä sinä haikailet. Sulhasiahan tänne tulee tänä iltana ja oikein tohtoris-miehiä. Etkös nytkään vielä arvaa? No, sinuapa vasta--! Tohtori Sprooper tänne tulee.
--Tohtori Broberg! huudahti Fanny hämmästyneenä. Kuinka hän--? Mistä äiti sen tietää?
--Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä jo opi sanomaan mammaksi? Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, eikä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut vihon viimeisetkin, ja lukenut ranskat, saksat--niin pitäisihän tuota nyt kielen kääntymän sen verran, että mamman saisi sanotuksi. Jos silloin ennen, kun oltiin köyhiä vielä.--Niin, mistäkö sen tiedän? hän keskeytti oman puheensa ja väistyi jonkun verran matkaa ikkunasta, nähdäkseen oliko hän onnistunut asettamaan uutimet samanlaisiin laskoksiin, kuin kauppaneuvoksen ikkunoissakin olivat, kadun toisella puolen.
--Niin, mistäkö sen tiedän? Kun papalle oli luvannut eilen illalla Wellmannissa.
Fannyn sydän puristui kokoon.
--Kutsuiko pappa häntä sitten tulemaan?
--No, totta kai.
--Mutta minkätähden? Voi, minkätähden?
--Ja sitä vielä kysyt? Käsketäänhän vieraita muuannekin, niin miksikä ei sitten meille?
--Hänpä kun ei ole lainkaan tuttu. Eikä ole meillä milloinkaan käynyt.
--Entä sitten? Kerta ensimmäinen. Ja illallahan pappa häneen juuri tutustui.
--Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.
--Itsestään? Ole vaiti! Kuka sen on sanonut, että hän itsestään olisi tullut sitten? Siinä nyt näet, Riikka,--mitä minä jo sanoin? Eihän tämä taaskaan ole sille mieleen. Kumma tyttö! Ei ymmärrä omaa etuaan.
--Hupsuhan te olette, Wanny neiti, sanoi Riikka ja nauroi sieltä uunin nurkasta, jossa ryömyllään lattiata pyyhki. Pappanne teille kosijoita hommaa ja te--
Fanny ei kuullut enempää, sillä hän kiiruhti pois kammariinsa.
Ei tahtonut luku luistaa sinä päivänä. Kolmeen neljään kertaan hän meni läpi saman sivun, eikä tiennyt sittenkään, mitä se sisälsi.
Lopulta hän pudotti kirjan helmaansa ja antoi katseen siirtyä ikkunasta ulos. Tavaroita vedettiin pihaan, isä seisoi makasiinin ovella ja otti niitä vastaan. Miehet köyristyivät syvälle raskaita jauhosäkkiä kantaessaan.
Fanny tunsi poltteen rinnassaan, tuon saman, jonka tuskissa hän lapsuudesta saakka oli yhtä mittaa kiemuroillut aivan kuin liero ongenkoukussa. Koulun ensi luokalla jo, silloin kun huomasi toverien salaa tirskuvan sille, että äiti sanoi häntä »Wannyksi» taikka pilkkaavan hänen naurettavasti pyntättyjä vaatteitaan.
Äiti tuli sisään, kovasta touhusta hikisenä.
--Kello on kuus. Ala pukeutua. Pane se vaaleanpunainen mekkosi.
--Enhän minä sitä näin kotona, mamma.
--Ja miks ei, jos saan luvan kysyä?
--Semmoista pukua käytetään vaan tanssiaisissa taikka muissa suuremmissa tilaisuuksissa.
--Ihme paikka! Jos minä mitä tahdon, sinä aina olet vastaan. Oikein se pistää vihaksi.
--Hyvä mamma--
--Tanssiaisissa, suuremmissa tilaisuuksissa! Eikö nämä kestit vielä ole mielestäsi tarpeeksi suuret? Vaprikööri Wellmaninkin tänne tulee, en tainnut sitä vielä mainitakaan. Ja kauppias Ahlholmin herrasväkeä lähetin myöskin käskemään. Ja sitä paitsi ne kaikki, jotka sinulle ruokapöydässä jo luettelin: maalari Saksmanin, kultaseppä Lintemanin.
--Niin, kyllähän minä ne muistan, keskeytti Fanny. Mutta harmaa pukuni olisi sopivampi, se kun ei ole niin koristeltu eikä laiteltu.
--Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan ja komeampi. Ei haittaisi vaikka olisi vielä enemmän särryttimiä.-- Eläkä nyt sitä vastaan, ei se siitä parane kumminkaan. Vaaleanpunaisen panet päällesi, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Kun pappa tänne varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. Eläkä nyt enää kuhnaile, saattavat olla täällä tuossa paikassa.
Hän sulki oven ja meni yhtä kiireesti pois kuin oli tullutkin.
Syvä huokaus nousi Fannyn rinnasta. Hän painoi päänsä käsivartta vasten pöydän nojaan ja puhkesi itkuun.
Mutta se ei ollut viisasta ollenkaan. Asia ei siitä parantunut, silmät vaan turposivat ja alkoivat veristää. Ja samalla hän kauhistuksekseen kuuli vieraita tulevan etehiseen. Kiireesti hän juoksi pesuvadin luokse, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja muutti sitten pukua, niinkuin äiti oli määrännyt.
Salissa oli koko joukko vieraita koolla, kun hän sisään astui. Rouva Ahlholm istui leveänä sohvassa täydessä tällingissään: päässä valkoinen myssy, josta leveät silkkinauhat riippuivat alas hartioille, ja korvissa kultarenkaat ja niissä pitkät helluttimet, jotka somasti pyörivät ja keikkuivat kaulalla, joka kerran kuin hän päätään käännähti. Se muuten tapahtuikin tihka tiheään, arvattavasti siitä syystä, että hän tahtoi niitä pitää alituisessa liikkeessä, sillä muuten eivät kenties olisi tulleet niin huomatuiksi.
Rouva Ahlholm ehdottomasti oli seuran etevin henkilö, sen heti ensi silmäykseltä saattoi nähdä siitä vaateliaisuudesta ja tyytyväisestä itsetietoisuudesta, jolla hän katseli ympärilleen. Ja yhtä kerskailevaa oli kaikki, mikä hänelle kuului. Esimerkiksi hänen harmaa, silkinsekaisesta villakankaasta tehty leninkinsä ja tuo musta harso hänen olkapäillään, kuinka nekin rehentelivät ja levittelivät itseään, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: katsokaa meitä. Mitä te muut olette meidän rinnallamme.
Hän oli lihava, pullea nainen, lyhyenläntä, noin puolivälissä viidettäkymmentä, ei ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Hiviö oli nyt vanhemmiten ruskean kehnäinen, mutta nuorena hän ehkä oli ollut valkoisen verevä, koska hiukset vieläkin olivat liinankarvaiset, ja samaa väriä nuo harvat pystyssä seisovat silmäripsien tyngätkin näyttivät olevan, sen verran kuin niitä saattoi erottaa. Ulostuvat pyöreät, haalakan siniset silmät loistivat itsetietoisuudesta ja suu oli alituisessa mielihyvän hymyssä, joten pienet hampaat sieltä sisästä kiiluivat ja ikenetkin jonkun verran tulivat esille, sivuilta varsinkin. Toisessa poskessa oli luoma tai käsnä, jonka päässä oli muutamia pitkiä karvoja, ja se sattui olemaan juuri sillä kohdalla, joka suun nauruun vetääntyessä pullistui ulos. Muuten, niinkuin sanottu, hän ei ollut ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan.
Rouva Saksman, maalarin vaimo, kelmeä ja laiha, istui häntä lähinnä, hypisteli alituiseen toisen käden etusormella huuliaan ja kuunteli kumarahartioisena kunnioittavalla tarkkuudella rouva Ahlholmin puhetta, johon hän vähän väliä myöttelevästi äännähti. Poikkeavaa ajatusta hän ei ihmeenkään vuoksi milloinkaan lausunut, eikä hän ylipäätään uskaltanut monta sanaa kerrallaan suustaan päästääkään.
Siihen sijaan toinen, nuorempi nainen, joka istui pöydän toisella puolen, sohvaa vastapäätä, tuon tuostakin pyrki valloittamaan puhevuoroa, vaikka rouva Ahlholm ne yritykset teki turhaksi, korottamalla äänensä vieläkin leveämmäksi, ja lisäämällä sanoihinsa yhäkin suurempaa painoa. Se oli rouva Lindeman, jota yleisesti takanapäin nimitettiin kalenteriksi, syystä että hän tarkkaan tiesi kaikkien ihmisten kaikki asiat, niin, tarkempaan paljon kuin he ne itse tiesivätkään. Hänellä oli mahdottoman terävä pää. Täsmälleen hän muisti kuinka monta leninkiä, hattua, nuttua ja muuta vaatekappaletta oli itsekullakin hänen tuttavistaan, tuntemattomain vaatevarastosta hän ei niin selvillä ollut. Ja sitten hän vielä osasi pennin päälle sanoa, kuinka paljon ne olivat maksaneet, tiesi milloin ne olivat tehdyt, ja kuka ompelija ne oli neulonut, mistä puolista vaate oli ostettu ynnä senkin seitsemän seikkaa, jotka kaikki olivat tämän tärkeän asian kanssa jossain yhteydessä.
Yhtä tarkalla huomiolla hän myöskin keksi ihmisten pienimmätkin heikkoudet, veti ne esiin, suurensi ja väritti ne semmoisella taidolla, ettei siitä poloisesta, joka kulloinkin sattui esineenä olemaan, jäänyt näkyviin enää mitään muuta kuin nämä hänen huonot puolensa.
Eikä tuntenut kukaan kaupungin roska-juttuja niin hyvin kuin rouva Lindeman, joka oikein nautti, kun pääsi niitä kertomaan. Ja kuuntelijat nauttivat myöskin, tiettyä se. Mikäs meistä, maan matosista, hauskempaa on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?
Rouva Ahlholm oli siinä vähää ennen Fannyn sisääntuloa kerskaillut pojastaan, joka suurella vaivalla, istuttuaan kaksi vuotta kullakin luokalla, oli kavunnut ylös aina neljännelle lyseossa.
Kuvernöörin pojan kanssa ne ovat niin tavattoman hyviä ystäviä, aivan joka päivä kuvernöörin poika käy siellä Alfredin luona.
--Oletteko kuullut, mitä kuvernöörska on sanonut--koetti rouva Lindeman keskeyttää.
Mutta rouva Ahlholm korotti äänensä.
--Ja tässä tuonoin kun oli kipeänä, niin kohta laittoi hakemaan Alfredia sinne leikkimään kanssaan, Plewnaa, vai mitä he pelanneet--
--Mitä kuvernöörska on sanonut--pisti taaskin rouva Lindeman väliin.
Routa Ahlholm korotti ääntään vielä enemmän:
--Ja siellä piti pojan sitten olla koko päivä, iltaan saakka, syödäkin sai samassa pöydässä, kuin kuvernööri itse, kuvernöörska hänet oli esitellyt ja sitten hänet oli pantu kuvernöörin viereen istumaan.
Rouva Lindeman vetäisi äkäpäissään tuolinsa syrjään, lähemmäksi muita rouvia, ja alkoi niille supattaa:
--Siltä ei vaan pidä saaman suunvuoroa milloinkaan.--Fellmanin pidoista, tiedättekö, kun kuvernöörska oli sanonut, ettei siellä ollut hienoa ollenkaan, tavattoman paljon ruokia, mutta kaikki huonosti laitettuna. Sisäpiika kävi siellä meillä ja kertoi.--Kas niin, tuossapa tulee Fanny.--Hän hiljensi äänensä.--Kylläpä on tällätty ja laitettu. Ukko Penttinen kuuluu kutsuneen tänne tohtori Brobergin--taikka Sprooperkin niinkuin tämän talon emäntä sanoo, hi, hi, hi, toivoo näet vävyä hänestä. Mutta minä luulen, että se on turhaa.--Hyvää iltaa, hyvää iltaa, neiti Fanny! Te vaan kaunistutte päivä päivältä.
--Minä en ole nähnyt Fannya pitkään aikaan, sanoi rouva Ahlholm, sopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä, mutta onhan siihen sijaan poikia ja pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös niin? No, tunnustapa vaan pois, eivätkös ole suolana rokassa?
Hän nauroi leveästi, muutkin tirskuivat ja syntyi siten yleinen naurukööri, johon pappa ja mammakin yhtyivät.
Fanny vetääntyi ujostellen nurkkaan.
--Eihän se tämä meijän Wanny, alkoi rouva Penttinen kertoa, Fannyn rukoilevista silmistä välittämättä, eihän se tämä meijän Wanny välitä nuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi!
--Vai vanhaksi piiaksi, huusivat vieraat yhteen suuhun. Ei ne herrat anna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä.
Äiti siihen myhäili; tuota vastaväitettä hän juuri oli pyytänytkin. Mutta Fanny huomasi, kuinka rouva Lindeman kyynäspäällään nykäisi naapuriaan ja kumartui hänelle supattamaan. Naapuri sille nauroi, kertoi samat sanat vierustoverilleen ja sitä kallistuivat kuuntelemaan muutkin, jotka istuivat lähellä. Yleinen kitkatus syntyi ja niistä vähän arkamaisista silmäyksistä, joita he aina välillä heittivät äitiin, tiesi Fanny varsin hyvin, että tämä ilo kävi hänen kustannuksellaan.
Äiti ei pahaksi onneksi mitään aavistanut.
--Ihme kumma, ettei kuulu vielä Wellmannin herrskaapia tulevaksi eikä tohtori Sprooperkiä--
Nauru yltyi siellä rouva Lindemanin ympärillä. Mutta äiti katsoi heihin vaan viattomasti ja jatkoi:
--Tässä saamme nyt istua kuivin suin niin kauvan.
--Elkää nyt suinkaan siitä välittäkö, rouva Penttinen. Jaksammehan me toki odottaa siksi kuin tohtori Sprooperki tulee.
Rouva Lindeman lausui tämän hyvin totisena, muut vaan eivät tahtoneet voida pidättää nauruaan.
Klaffin päällä huomasi Fanny kauhukseen viinakarahviinin ja kaksi lasia. Aikovatko taaskin alkaa kestit tarjoomalla viinaryyppyjä--?
Hän ajatteli mennä isälle siitä hiljaa puhumaan, mutta samalla juuri tulivat, sekä Fellmanin että tohtori Broberg etehiseen ja vanhemmat riensivät molemmat heitä vastaanottamaan.
Sydän kourassa odotti Fanny siksi, että nämä uudet tulokkaat olivat tervehtineet. Sitten pujahti hän isän luokse ja tarttui hänen käsivarteensa.
--Pappa, hyvä pappa, ei viinaa. Ei sitä missään tarjota, ei missään herrasväessä. Hyvä pappa, elkää tekään--
Hänellä oli kyyneleet silmissä ja kädet aivan vapisivat.
Mutta Penttinen katsahti mielihyvällä tyttäreensä, joka seisoi siinä hänen rinnallaan, hempeänä ja ihanana kuin ruusun kukka.
--Ole vai, niinkuin minä en sitä ymmärtäisi.
--Uskokaa minua, pappa--
--No niin, eihän sitä tietysti sinulle tarjota eikä muillekaan nuorille naisille, sen kyllä arvaan.
--Ei herroille liioin, hyvä, rakas pappa, elkää tarjotko--
--Mene nyt tiehesi siitä, ja anna minun hoitaa näitä asioita.
Penttinen otti tarjottimen ja kaasi molemmat lasit täyteen karahviinista. Fanny siirtyi takaisin tuolilleen.
Sieltä nurkasta hän sitten katseli, kuinka isä tarjottimineen meni jokaisen luokse vuoron perään, vaati ja pakoitti heitä maistamaan ja jos mahdollista ryyppäämään pohjaan asti.
--Ei pidä kenenkään päästä sanomaan että meillä on pitkät ryypyn välit, hän puheli, taikka ettemme raski vieraitamme juottaa, silloin kuin olemme heitä kestiin pyytäneet.
Nyt hän läheni tohtori Brobergia. Fanny tuskin uskalsi häntä enää seurata. Seurasi kuitenkin, kuunteli ja katseli hengittämättä, mitä siellä puheltiin ja tehtiin.
Broberg hymyili, hypisteli huulipartaansa ja pudisteli päätään.
--Ottakaa nyt vaan, ottakaa pois, ei sitä Wanny näe, ja jos näkeekin, niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ryypätään yhdessä, minä otan toisesta lasista. No niin, no kippis, vävypojan malja!
--Ei, ei, kiitoksia paljon, minä en nauti viinaa, intti Broberg ja väistyi taaksepäin.
--No mitä sitä nyt tyhjää kursastelee--
--Ei, kiitoksia, minä en tosiaankaan.
Ja siihen täytyi Penttisen hänet viimeinkin jättää.
Mutta hän tuli takaisin niin pian kuin oli saanut ryypyt annetuiksi kaikille muille, iski silmää salaperäisesti ja nykäisi sormellaan Brobergiä rintapielestä.