Part 24

Lunastaa! -- Siitä lähtien kuin tuo sana kohosi Henrietten mielessä tietoisuuteen, se piintyi hänen tajuntaansa, ja kaikki hänen ajatuksensa rupesivat kiertämään tuota hämärää ja häilyvää käsitettä, josta uhrautumisen käsite vähitellen kohosi. Hämäränä ja häilyvänä tämäkin alussa esiintyi, mutta nopeasti se kehittyi yhä selvemmäksi, sellaisten tunteiden järkähtämättömällä johdonmukaisuudella. Alussa, kun äidin sanat vielä soivat nuoren tytön korvissa, tuo uhraus esiintyi hänen mielessään kohtaloonsatyytymisen velvollisuuden muodossa. Niin, hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa, rohkeasti kärsittävä kärsimyksensä, ja tämä kärsimyksensä hänen tuli tarjota Jumalalle Francis'n velkataakan sovitukseksi. Hetkinä, jotka lähinnä seurasivat tuota ratkaisevaa keskustelua, hän koetti harjaantua katsomaan onnettomuuttansa suoraan silmiin, kestämään kiduttavimpiakin mielikuvia, jotka hänessä sen johdosta heräsivät, kääntämättä katsettansa pois, ja joka kerta kun hänelle muistui mieleen viime päivien tapauksista joku erityisen kipeä kohta, hän sitä karttamatta pakottautui tarkastamaan sen vähimpiäkin seikkoja. Hän ikäänkuin työnsi puukon sydämeensä ja käänteli yhtämittaa sen kärkeä haavassa ajatellen: "Jumala näkee minut. Hän tietää, kuinka suuresti minä kärsin. Hän näkee, kuinka nöyrästi alistun tähän kärsimykseen, kuinka sitä siunaan, voidakseni siten sovittaa tuon onnettoman rikokset..." Silloin hän mielessään saneli jonkun rukouksen, ja niinä hetkinä hän hymyili rakkaalle äidilleen tuota marttyyrinhymyä, josta rouva Scilly aina niin säikähti. Täten hänen hermojännityksensä johonkin määrään lauhtui, ja hän saattoi nukkuakin yöllä virkistävää ja rauhallista unta, jota hän ei ollut voinut siitä lähtien, kun oli kuullut sulhasensa hirveän tunnustuksen. Kun hän tästä unestaan heräsi muistaaksensa heti, tuskasta vavahtaen, onnettoman asemansa kaikki kidutukset, niin hän toisti sen sanan, jonka oli hiljaa itselleen kuiskannut edellisenä iltana tuntiessaan vaipuvansa uneen: "Lunastaa! Minun täytyy lunastaa hänet!..." Mutta oliko hänen ajatuskykynsä hänen levätessään terottunut, niin että hän kykeni huomaamaan, mitä tämä sovittamisvelvollisuus häneltä vaati, vai johtuiko hänen mieleensä, että hänen oli piakkoin kieltävästi vastattava äidilleen; olipa miten oli, ainakaan hän ei nyt tyytynyt yhtä hämärästi käsittelemään uhrauksensa muotoa... Lunastaa. Lunastaahan hän tahtoi. Oliko kärsimisessä tarpeeksi? Hänen pakottautuessaan niinkuin edellisenäkin päivänä ajattelemaan niitä tapauksia, jotka olivat hänet tähän kurjuuteen saattaneet, hän näki selvemmin mielessään ne henkilöt, jotka siihen liittyivät, tuon rouva Raffrayen, jota Francis oli rakastanut, ja tuon lapsen, joka oli heidän lapsensa. Hän näki tuon naisen, hänen kuumeen kalvamat kasvonsa, hänen kalpeutensa, hänen taudin hivuttaman vartalonsa. Hänen kihlattunsa entinen rikostoveri oli kenties kuoleva, hyljättynä, toivottomana! Ja kuka oli tuon onnettoman tähän äärettömään kurjuuteen saattanut, ellei Francis, joka oli kiduttanut häntä niinkuin oli tunnustanut, hyljännyt hänet sitten ja kieltäytynyt uskomasta lasta omakseen. Ja lapsi, tuo hento ja herkkä pieni raukka, kuka ottaisi hänestä huoliakseen, kun hän orvoksi joutuisi. Kenen oli vastattava hänen kohtalostaan, jos hän niin onnettomaksi tuli, ellei taaskin Francis'n? Olihan hän lapsen isä. Olihan hän antanut sille elämän olosuhteissa, jotka tekivät hänen velvollisuutensa lasta kohtaan sitä sitovammiksi, koska lapsi oli niiden takia suurempien vaarojen alainen. Näitä surkeita kuvia silmäillessään Henriette vastoin tahtoansa loi katseensa toiseenkin kuvaan, tulevan kotinsa kuvaan, jos hän antaisi kihlatulleen anteeksi. Hän kuvitteli mielessään olevansa hänen vaimonsa. Tietysti ei siinä enää voinut olla sitä onnea, jota hän ennen oli siitä toivonut, mutta onneahan se kuitenkin oli, koska hän sai pitää lemmittynsä luonansa, ja lemmityn läsnäolo, olipa se kuinka kiduttava tahansa, tuo mukanaan ilon, joka voittaa pahimmatkin huolet. Lunastaa? Mitä hän lunastamisesta puhui, kun ei hän eikä hänen kihlattunsa missään suhteessa voinut korjata sitä pahaa, mihin nuori mies oli syypää? Oliko se korjattavissa? Ja miten? -- Oli vain yksi mahdollinen keino, ja kun se iski Henrietten mieleen, niin hän peräytyi kauhistuneena ja hänen tahtonsa horjui hänen huomatessaan tämän velvollisuuden suunnattomuuden, kovimman velvollisuuden, mikä ikinä voi lempivän naisen täytettäväksi asettua.

-- "Mahdotonta", vaikeroi hän. "Minä en voi! Hyvä Jumala, ethän sitä minulta vaadi?... Ethän olisi sallinut minun rakastaa häntä, niinkuin häntä rakastan, tahtoaksesi että antaisin hänet toiselle?..."

Mielikuva, jonka hän näin kauhistuen työnsi luotaan, näytti hänelle Francis'n sovittamassa mitä vielä oli sovitettavissa hänen entisten virheittensä, avioliitonrikkomis- ja hylkäämisrikoksensa turmiollisista seurauksista; -- Francis'n, hänen Francis'nsa, laillisesti valtuutettuna sanomaan pikku Adèlea tyttärekseen ja pitämään hänestä huolta isän tavalla; --- Francis'n uhraamassa koko elämänsä sen haavan parantamiseen, josta onneton Pauline Raffraye hänen tähtensä kitui, antamalla hänelle nimensä sen oikeuden nojalla, että Pauline nyt oli vapaa. Avioliiton mahdollisuus tuon naisen ja tuon miehen välillä -- naisen, jota hän vastoin tahtoansa vihasi intohimoisen rakkauden entisyyttäkin kadehtivalla mustasukkaisuudella, ja miehen, jota hän halveksimisestaan huolimatta yhä rakasti, -- oli hänestä niin luonnoton, niin kauhea ajatus, että se oli vähällä syöstä hänet uudelleen siihen mielettömään epätoivoon, jonka hänen uskonsa yksin oli voittanut. Hetkeksi nämä mietteet keskeytyivät, kun tohtori tuli ja huomasi hänet sen verran paremmaksi, että salli hänen nousta vuoteesta. Mutta kohta tohtorin mentyä nuori tyttö tarttui uudestaan niitten päästä kiinni, sillä juuri tuon mielikuvan äärettömässä kidutuksessa oli jotakin puoleensavetävää. Mystillisen kiihotuksen ensimäisiä tunnusmerkkejä on juuri tuo itsensäkiduttamishalu, taipumus luontonsa silpomiseen, joka ilmenee keskiajan erakon veristä kiihkoa uhkuvassa lauseessa: "Ristin kantamisessa on elämän tarkoitus, ja jatkuvata kuolemaa on elämä kaikki." Vaikka Henriette vain oli aivan tavallinen nuori tyttö ja vaikka hänen vain oli kestettävä ylen tavallista koettelemusta, jota tuhannet ovat kestäneet siihen hukkumatta, hän oli samassa mielentilassa kuin kuoleman tuskia tavoitteleva munkki, jonka sydämestä tuo juhlallinen huokaus kohosi.

-- "Kuinka olenkaan raukkamainen ja heikko", ajatteli hän äkkiä. "Tässähän ei tule kysymykseen minun onnettomuuteni suuruus. Minä olen valittu Francis'n vapahtamisen välikappaleeksi. Ja sen tehtävän tahdon suorittaa..." Näin oli tämä kiihottunut sielu jo kaitselmuksen ennaltamääräykseksi muuttanut äitinsä yksinkertaisen ja vakavan kehotuksen nöyrään alistumiseen, ja rohkeasti hän palasi siihen tuumaan, jota vastaan, sen ensimäistä kertaa esiintyessä, koko hänen luontonsa oli noussut kapinaan. "Jos ei minua tässä olisi", ajatteli hän, "jos Francis olisi tavannut rouva Raffrayen ja hänen tyttärensä esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikö hän itse panisi kaikkia voimiansa liikkeelle hankkiakseen itselleen isänoikeudet? Sehän olisi hänen velvollisuutensakin. Mikä häntä nyt estää tämän velvollisuuden täyttämisestä? Lupaus minulle, jota hän ei olisi koskaan antanut ja jota en minä olisi koskaan ottanut vastaan, jos olisin tietänyt sen, minkä nyt tiedän..."

Rakkaus, joka ei järjen käskyjä noudata, kohotti silloin äänensä. Henriette ajatteli: "Mutta jos nyt minä uhraudun ja tämä uhri osoittautuu hyödyttömäksi? Jos nyt minä auttamattomasti puran kihlausliittomme saadakseni hänelle tilaisuuden antautua täydellisesti velvollisuuksilleen tätä naista ja tätä lasta kohtaan, jotka hän on ihmeen kautta uudelleen tieltänsä tavannut, ja jos tuo nainen hänet hylkää niinkuin jo kerran on hänet hyljännyt?..." Tuon ajatuksen johdosta hän vasten tahtoansa tunsi sydämessään ilon kuohahtavan. Mutta tästä häntä omatunto heti alkoi soimata. Toinen mystiikan kuumetta osoittava oire on omantunnon herkkyys, joka onnettomalta kieltää toivon lohdutuksen. Vähimmänkin lievennyksen nauttiminen tuntuu kavallukselta, kun kerran on, kuten kiihkoisin pyhimysnainen on sanonut, "suostunut yksinomaan kärsimään ja kuolemaan". Henriette ei olisi pahimmankaan rikoksen kiusausta vastaan taistellut tarmokkaammin kuin hän taisteli sitä luonnollista ilon tunnetta vastaan, joka hänen sydämessään heräsi siitä ajatuksesta, että tuo tuuma voisi raueta tyhjiin voittamattoman, hänestä riippumattoman esteen tähden. "Ei", päätti hän käyttäen äitinsä äskeisiä sanoja, mutta aivan toisessa merkityksessä, "Jumalan käsi on tässä ohjaamassa, ja mahdotontahan on, että tuo uhraus, jonka hän niin selvästi minulle osoittaa, menisi hukkaan... Häneltä minun tulee pyytää apua voidakseni suorittaa sen lunastustyön, johon hän on minut kutsunut niin mahtavasti, etten voi peräytyä... Jos minulla vain olisi voimia mennä kirkkoon käydäkseni ripillä ja Herran ehtoollisella, niin olisimme kaikki pelastetut!..."

Siinäkin oli muuan rouva Scilly'n tavallisia lauseita, mutta Henrietten mielessä sekin sai aivan toisen merkityksen. Hänen halunsa lähestyä alttaria saadakseen siitä ylenluonnollista apua oli niin valtava, että kun tohtori Teresi kolmantena päivänä tuli häntä katsomaan, hän tapasi hänet ylhäällä ja täysin puettuna ulosmenoa varten. Kun Henriette pyysi häneltä lupaa mennä kirkkoon, niin tohtori heti suostui kreivittären suureksi hämmästykseksi.

-- "Hän palajaa sieltä terveenä", vastasi tohtori Teresi kreivittären vastaväitteisiin, kun he pääsivät kahdenkesken. "Hän kuvitteli olevansa sairas, nyt hän kuvittelee paranevansa. Hermotautista ei saa estää, kun hän päättää itseänsä parantaa..."

* * * * *

Fysiologian tutkijalle se hengenhätä, jossa Henriette oli järkensä menettää, ei ollut muuta kuin hermokohtaus, johon nuori tyttö oli sairastunut niinkuin hän siitä paranikin "subjektiivisen hypnotismin ilmiön" vaikutuksesta. Tämän selityksen olisi tohtori epäilemättä antanut äidille, jos hän olisi luullut tämän kykenevän uudenaikaisen tieteen oppisanastoa käsittämään. Sellaisten tieteellisten hypoteesien heikkous on siinä, etteivät ne meille selitä, mitkä sielun pohjalla toimivat vaikuttimet sellaisia ilmiöitä aikaansaavat. Miksikä muutamissa ajatuksissa on lohdutusta ja jalostamisvoimaa? Miksikä turvaudumme muutamina hetkinä niihin eikä muihin? Mikä vaikuttaa sielussa sitä sankarimaisuutta, joka marttyyriksi kehittää? Mitä rukouksessa tapahtuu ja mitä armo on, mitä tuo rauhan lahja, joka suo meille onnea ihmisluonnon perusvaistojenkin pettäessä? Tieteellä, olkoon se minkä nimellinen tahansa, joka selittää henkisenkin elämämme pelkäksi koneen toiminnaksi, on vielä nuo kysymykset vastaamattomina edessään. Se voi seurata ajatuksen jaksoja. Se voi määritellä fyysillisten olosuhteiden vaikutuksia. Mutta sen täytyy tunnustaa neuvottomuutensa sellaisten ilmiöiden sattuessa, jotka nähtävästi eivät johdu mielenvikaisuudesta eivätkä ruumiillisesta sairaudesta, koska järki niistä huolimatta tuntuu olevan täydellisessä tasapainossaan, henkinen terävyys kunnossaan ja ruumiillinen terveys täydelleen palannut, niinkuin se joskus uskovaisille palajaa heidän nauttiessaan pyhää sakramenttia. Kun Henriette oli polvillaan tuomiokirkon pienen kappelin nurkassa, otsa käsien varassa, otettuansa vastaan pyhän ehtoollisen, hän tunsi sieluunsa virtaavan valontulvan, joka johtui synninpäästön vaikutuksesta, minkä kautta hän tunsi vapautuneensa vähimmistäkin synneistä, ja nauttimansa Kristuksen ruumiin ja veren vielä valtavammasta vaikutuksesta. Ääretön hellyyden tunne täytti hänen sydämensä, ja tällä sanomattoman hartauden hetkellä, jolloin hän niinkuin ainakin ripillä käydessään tunsi täydellisesti yhtyneensä ulkoapäin häneen tulleeseen voimaan, hän kohosi aivan haltioihinsa mielikuvituksessaan syntyneen näyn johdosta, näyn, joka pian hälveni, mutta jossa oli tarpeeksi lakkauttamaan hänen sielunsa väristyksen. Hän oli näkevinänsä kentän ja sen keskellä Vapahtajan, kasvot verisinä, hartiat ristin painamina, vaeltamassa Pääkallon paikan kamalaa tietä. Herra kääntyi, ja samoin kuin pyhän evankeliumin liikuttavan kertomuksen mukaan taivaallisen Herran katse sattui Pietariin, tuntui se nyt sattuvan häneenkin, hänelle _varmuutta_ luvaten. Vaikkei sanaakaan lausuttu, puhuivat nuo katseet hänelle selvää kieltänsä. Ne sanoivat, että hänen oli sallittu lunastaa lemmittynsä sielu. Ne lupasivat hänelle, ettei mitään hukkaan menisi hänen kyynelistään, hänen rakkaudestaan, hänen uhrauksestaan. Näky katosi, mutta nuori tyttö oli tehnyt päätöksensä ja tehnyt sen niin suurella ilolla, että hän ensimäisen kerran petti äitinsä tarkkanäköisyyden. Kun Henriette palasi kirkosta, kirkasti sellainen onnenheijastus hänen kasvojansa, että kreivitär suuteli häntä sanoen:

-- "Kuinka olenkaan onnellinen! Näen että olet antanut anteeksi!..."

-- "Olen, äiti, totta on, että olen antanut anteeksi." Äiti jatkoi:

-- "Silloin kai saan hänelle kirjoittaa?"

-- "Sanoitte, että olen vapaa päättämään itse", sanoi nuori tyttö hänen kysymystänsä kierrellen. "Päätökseni on tosin tehty ja ainiaaksi. Mutta se ei ole sellainen kuin luulette... Olen antanut herra Nayrac'ille anteeksi, mutta minusta ei koskaan tule hänen vaimoansa."

-- "Mahdotonta", huudahti äiti. "Ethän toki niin ajatelle! Sinähän rakastat häntä. Hän rakastaa sinua. Teitä ei ole erottamassa muu kuin tuo hänen entisyytensä virhe, joka ei kuitenkaan voi koko teidän tulevaisuuttanne turmella..."

-- "Toistan vielä, ettei minusta tule hänen vaimoansa", sanoi Henriette, "ja se on yhtä totta, kuin ettei sydämessäni ole mitään vihaa häntä kohtaan. Näettehän, että puhun teille hourailematta, kiihottumatta, vihastumatta... Mutta päätökseni on järkähtämätön..."

Äiti ei vastannut alussa mitään. Hän ymmärsi, että tätä horjumatonta tahdonlujuutta ei käynyt sanoilla voittaminen. Hän hämmästyi sitä ja peljästyi, niinkuin ainakin se, joka törmää päätöstä vastaan, jonka hän huomaa voittamattomaksi, ymmärtämättä sen perustetta. Hän ei uskaltanut sen enempää tyttäreltään kysyä, jottei tarvitsisi kuulla hänen lausuvan vieläkin vakavampia sanoja, ja hän sanoi:

-- "Olenhan tosin antanut sinulle vapauden päättää, mutta jos vielä sinulta pyytäisin yhden viikon miettimisaikaa, ennenkuin ilmoitan päätöksesi Francis'lle?..."

-- "Viikon tai enemmänkin, niinkuin vain tahdotte", vastasi Henriette. "Minun vain on kauemmin kärsiminen, sillä tunnustan, että minusta on hirveätä jäädä Palermoon keskelle näitä muistoja. Minä vain puolestani pyytäisin teiltä kaksi asiaa, jos tahtoisitte olla hyvä nyt niinkuin ainakin..."

-- "Mitkä sitten, lapsi raukkani?" sanoi rouva Scilly. "Tiedäthän, että antaisin viimeisen verenpisaranikin sinun onnestasi..."

-- "No niin", sanoi nuori tyttö, "pyytäisin, että ensiksikin lähtisimme Sisiliasta pois tämän viikon kuluttua..."

-- "Siihen mielelläni suostun", vastasi äiti. "Olihan minun lupa valita joko Palermo tai Alger. Lähdemme täältä suoraan laivalla Tunisiin. Matkahan ei ole rasittava nyt, kun olen terve, ja käsitänhän liiaksikin hyvin, ettet voi enää täällä viihtyä, koska minunkin olisi täällä paha ollakseni... Entä toinen pyyntösi?..."

-- "Tahtoisin", sanoi Henriette, "liittää kirjeen siihen kirjeeseen, jolla aiotte ilmoittaa herra Nayrac'ille, että annan hänelle hänen sanansa takaisin..."

-- "Siinäkin asiassa lupaan noudattaa mieltäsi", vastasi kreivitär, "mutta toivon vasten tahtoasi, että saan kirjoittaa Cataneen aivan toisenlaisen kirjeen ja että kolmin saamme lähteä Algeriin..."

-- "Tiedän, ettei niin ole käyvä", vastasi nuori tyttö; ja kun hän tarttui äitinsä käteen sitä kiitollisesti suudellakseen, tämä huomasi, ettei hänellä enää ollut sormessaan kihlasormuksen sinistä safiiria.

XII.

ONNENSA RAUNIOILLA.

Kokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia samanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä kaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä Francis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu päivää sen jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen ilmoittanut. Mutta tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja nuori mies oli täysin suora vastatessaan niinkuin vastasi:

"Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän, että minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää. Voimat eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi, varsinkaan ei, kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee sellaisen lohdutuksen mahdollisuus..."

Koko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä oli toivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja kuumeentapaista levottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi hänen olisi käynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa ympäristössä kuin tässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet olivat hänet kahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella mielihyvällä pitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella alueella, joka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan välillä. Elämän ahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto vaikuttaa meihin joko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä, onko sisällinen mielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä masentavasti kuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli vaikuttanut häneen hänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien tuskiensa aikana, yhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut soveltuivat hänen nykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä harmoniassa oli hänelle, jos ei odotuksen kalvavan kuumeen lauhtumista, niin ainakin sitä tyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa yksinäisyys kaihoamme kuvaavan maiseman keskellä. Hänen oli tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja mainita joku nimi, mikä hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että, ajoipa minne tahansa, hän saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli hyvä viipyä ja unelmoida. Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos, tiesivät seudut hänen ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten tulenpurkauksien mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia, vuoren purkamia kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren rannalle asti ja joihin siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti kohisten. Siinä oli rotkoja, missä kasvoi suunnattoman suuria aloe- ja kaktuskasveja tummien kalliolohkareiden ja muinaisen tulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi hyytyneiden laineiden sekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren tammen paksuisia, mustasta tuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain hiekkaa ja laavaa, laavaa ja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren keskeytymättömästä työstä, _Mongibello-vuoren_, kuten sitä sisilialaisten puoleksi arabialaisella murteella nimitetään. Tästä maaperästä, jota syvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät maanjäristyksellä, nousee joka taholla rehevässä runsaudessa oranssi-, sitruuna- ja kastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia puutarhoja, kohoaa heleä värisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen elämän itsepintaista taistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa vastaan, jonka ilman kirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä, valkeina hohtavien lumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies näin ajeli hukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa vuosisatojen halki luonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa luomisen työtä, ja tämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä silloin hänen oman halvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta. Niinkuin näiden ruusuja kasvavien puutarhain, näiden hedelmiä kypsyttävien puistojen, näiden vaaleiksi maalattujen huvilain yli tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää hehkuvat laineensa kuivaten polttavalla hengityksellään taimet ja puistot, hukuttaen kiehuvaan kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien laavakenttien alle seudun, johon ihmistyö luuli onnekkaan ja turvallisen kotilieden rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta, josta hän oli luullut tulen ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen tulva, joka poltti ja raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo luuli löytäneensä suojan sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä jylhät, kallioiset erämaat, missä hän aikansa kuluksi harhaili, olleet autiommat kuin hänelle häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo hävitystyönsä loppuun suoritti. Tuossa melkein ylenluonnollisessa yhtäläisyydessä tämän seudun ja hänen oman onnettoman kohtalonsa välillä oli hänelle jonkinlainen katkera nautinto, jota hän yhä pyrki lisäämään etsien yhä karumpia ja yksinäisempiä paikkoja. Hän laskeutui vaunuistaan ja meni johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa saattoi nähdä vuoren ja kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi pitkälleen tulivuoren muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle, ja keskellä tätä erämaan yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin haaveiluihin.

* * * * *