Part 23

Huolimatta noista rohkaisevista sanoista, joilla rouva Scilly oli koettanut lapsensa mieltä asettaa, ei äiti paran murheessa ollut paljonkaan enemmän toivoa kuin hänen tyttärensäkään surussa iltapäivän ja sitä seuraavan päivän kuluessa. Ensiksikin ei sairaan hermostuneessa mielentilassa tapahtunut mitään muutosta. Hän oli yhä niinkuin oli ollut koko ajan, aina tuosta ratkaisevasta kohtauksesta alkaen, syömättä, nukkumatta, itkemättä. Koko hänen elimistönsä tuntui ikäänkuin lakanneen toimimasta hirvittävän tunnustuksen liian äkillisen iskun johdosta. Tohtorin ilmeinen neuvottomuus kauhistutti rouva Scilly'tä, ja hän rupesi pelkäämään, että tuo kamala ja odottamaton kohtaus oli järkyttänyt hänen tyttärensä elinjuuria. Hänen oli itsensä ollut niin vaikea koota elämän rohkeutta oman suuren koettelemuksensa aikana, että hän tiesi surun voivan tappaa hitaasti ja varmasti kuin mikä hyvänsä myrkky. Vuodenaikakin lisäsi hänen alakuloisuuttansa. Hän kaipasi tuota onnen kirkkautta, jossa hän oli toivonut saavansa viettää vuoden loppupäivät, yhtä paljon kuin hän kaipasi aurinkoa, -- sillä ilma oli muuttunut sateiseksi ja vettä valui virtana, lakkaamatta, ehtymättä, niinkuin ainakin etelämaissa tähän aikaan vuotta. Kuinka olikaan tuo rankkasateen yksitoikkoinen kohina sopivana säestyksenä niille tuskaisille ajatuksille, joita uudenvuoden alkava onnittelukirjeiden tulva äidin mielessä herätti. Niitä tuli Parisista, heidän yhteisiltä tuttaviltaan, kirjeitä täynnä noita onnentoivotuksia, jotka tuntuvat jokapäiväisiltä vain, kun ei mikään erityinen ole sydäntämme painamassa. Mutta kun suuri suru salaa kalvaa mieltämme, niin nuo onnentoivotukset tuntuvat meistä katkeralta ivalta, jonka iskut vain lisäävät haavamme vuotoa. Nuo kirjeet puhuivat rouva Scilly'lle leppeän rauhan lääkkeestä, jota kihlattujen onni salli hänen nauttia. Nuo varomattomat rivit sanoivat kadehtivansa häntä, kun hän oli voinut antaa rakkaiden lapsiensa puhtaalle lemmelle niin valoisan ja lämpimän kehyksen. Niissä, kuten sähkösanomissakin, jotka niitä seurasivat, sana "onni" yhä uudelleen toistui. Maailma, jota ihmisvihaajat sanovat niin kohteliaan armottomaksi, ei ole milloinkaan niin armoton kuin silloin, kun se ei itse tiedä mitään armottomuudestaan. Näinä kahtena päivänä kreivitär tunsi näiden kirjeiden ja sähkösanomain ahdistavan vaikutuksen niin syvästi, ettei hän antanut niitä tyttärelleen luettaviksi, säästääkseen häneltä niiden katkeruuden. Eikä Henriette niitä pyytänytkään. Hän ei tuntunut tietävän mitään ajan kulusta, ja tuo kiinteä katse, joka yhä paloi hänen silmissään, ei sallinut hänen nähdä piirongilla olevaa rasiaakaan, jossa oli kirjaimet F. N. ja joka sisälsi hänen niin huolellisesti Francis'lle valmistamansa uudenvuodenlahjan. Vaikka tuo omituinen merkkipäivän unhottaminen jossakin määrin oli eduksikin, niin se lisäsi kreivittären pelkoa. Hän ei edes tiennyt, uskaltaako vai eikö palauttaa tytärtänsä todellisuuden tajuntaan toivottamalla hänelle onnea uudenvuodenpäivän aamuna, ja oli jo vähällä jättää hänet unhotuksen rauhaan, kun eräs asia, joka oli helposti odotettavissa, sai hänet vieläkin ryhtymään nuoren miehen puoltajaksi. Jo heti aamusella hän sai Francis'lta kirjeen, joka nähtävästi oli lähetetty erityisen asiamiehen kautta, sillä siinä ei ollut postileimaa, ja joka tietysti puhui vain surusta ja kaipauksesta. Sen mukana seurasi pitkä ja litteä rasia, missä oli sen nimi ja osoite, josta ei nuori mies enää tietänyt, oliko hän vielä hänen morsiamensa. Äiti avasi sen liikutuksesta ja uteliaisuudesta vapisevalla kädellä. Huone täyttyi kukkasten tuoksulla. Rasia oli suuria orvokkeja täynnä, ja niiden keskellä oli pieni terrakottakuva, tuollainen hieno muinaisajan taiteen mestariteos, jommoista hän muisti ihailleensa kerran nuorten kanssa Palermon museossa käydessään. Se esitti hunnutettua naista, joka sirosti, miltei kärsivän näköisenä, kallisti suuren kukkasseppeleen painaman pienoisen päänsä. Hoikan ruumiin hennot piirteet kuulsivat ohuen kankaan läpi. Kaihomielinen hymy väreili posken ja hienojen huulien ilmeessä. Kuluneen värityksen melkein sammunut hohde loi haaleat vivahduksensa vaatteen poimuihin, ja tämä ihana kuva, jossa ilmeni kaksikymmentä vuosisataa takaperin sykkimästä lakanneen sydämen kauneusunelma, näytti vielä liikuttavammalta näitten alati nuorien, synkkäväristen ja tuoksuvien kukkaskupujen kantamana, kietomana, tuudittamana. Tämä niin yksinkertaisella tavalla tarjottu, kallisarvoinen lahja muistutti niin lempeästi aikoja sitten haihtuneen rakkausonnen puhtaimpia hetkiä! Rouva Scilly'hin, joka oli ainoastaan tämän onnen heijastusta nauttinut, tuo hellyys teki syvän vaikutuksen. Kauan hän mietti, vuorotellen kirjettä lukien ja siroa sisilialaista kuvaa katsellen, kunnes vihdoin sanoi ääneen: "Täytyy koettaa..." Ottaen rasia kansineen hän meni Henrietten huoneeseen ja pani ne mitään sanomatta hänen vuoteelleen. Nuori tyttö huomasi Francis'n käsialan kannessa ja samassa hän näki kukkasvuoteellaan lepäävän kalpean terrakottakuvan. Sen hienon, nuokkuvan pään häilyvä hymy sattui hänen silmiinsä samana hetkenä kuin orvokkien tuoksu kosketti hänen sieraimiaan. Liian tuntuvaksi hänelle silloin kävi kadonneen onnen muisto ja sulhasen, jonka seurassa hän oli suloisia hetkiä nauttinut ihanan Sisilian saarella. Täysilehtiset ja raittiit orvokit puhuivat hänelle kävelymatkoista puutarhoissa, etelän talven tenhoavan lumouksen helmassa, ja hieno kuva hänelle muistutti hänen lapsellisen intelligenssinsä heräämistä, kun hän ensi kerran tässä saaressa, jossa Plato oli orjana käyskennellyt, oli tavannut antiikkisen taiteen iäti elävät aarteet, jaloimman taiteen, mikä koskaan on ihmiselämälle ihannetta tarjonnut. Kuinka olikaan hän tuota luontoa ja taidetta ihaillut, ihaillut puutarhoja, missä orvokit, sellaiset kuin nämäkin, tuoksuivat ruusujen, mimosain ja narsissien rinnalla, museosaleja kohokuvineen, pronssiveistoksineen ja temppelinjäännöksineen, tuhansine pyhine muistoineen, jotka yhä vielä uhkuvat kuolematonta kauneutta. Kuinka suuresti olikaan hän tätä valon maailmaa rakastanut! Kuinka olikaan hän sitä rakastanut, sentähden että hän siinä rakasti valitsemaansa elämän toveria! Ja nyt oli tämä onni hävinnyt. Tuo räikeä erotus hänen äskettäin vielä omistamansa onnen ja nykyisten huolien välillä vaikutti hänessä silloin sellaisen surunpurkauksen, että kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ensimäisen kerran näiden katkerien päivien kuluessa, ja näiden kyynelten läpi hän yhä näki suloisen kuvan hymyilevän ja yhä hän hengitti vienojen kukkien tuoksua, kunnes työnsi luotansa kamalan lahjan vaikeroiden:

-- "Ah, se koskee minuun liian kipeästi! Liiaksi kärsimystä se tuottaa!..."

-- "Itke, lapseni", vastasi hänelle rouva Scilly, "itke, eläkä koeta kyyneleitäsi pidättää... Itke itseäsi, itke häntä, niin voit häntä sääliä ja antaa hänelle anteeksi, ja siinä on teille pelastus..."

Äidin sanoessa nämä sanat hänen kasvoissaan välähti miltei ilon ilme. Hän tunsi, että näiden kyynelten mukana kauhu suli tuosta sydämestä, jota suru niin raskaasti painoi. Onneton palasi elämään niinkuin se, joka on pudonnut viidenkymmenen metrin korkeudesta ja alkaa tointua ensimäisen huumauksen ja pyörtymyksen valekuolemasta. Ensimäinen tuskan huuto, jonka hän päästää koettaessaan liikkua, on samalla elämään elpymisen huuto. Sattuvampaa vertausta tuskin lieneekään kuvaamaan tosimaailman vaikutusta sieluun, joka äkkiarvaamattoman tiedon johdosta lankeaa ihanteensa kukkulalta, kuin äkillinen putoaminen syvänteen pohjaan. Se Francis, jonka Henriette oli ihanteeksi kohottanut, ei ollut sama kuin se, jonka tuo törkeä tunnustus oli niin heikoksi, niin rikokselliseksi, niin raukkamaiseksi osoittanut. Väli oli pitkä toisesta toiseen, yhtä pitkä kuin väli unelmien yläilmoista, missä nuori tyttö oli liidellyt, siihen kurjuuden kuiluun, missä hän nyt siipirikkona rapisteli, yhtä pitkä kuin väli mielikuvituksesta kokemukseen, innostuksesta pettymykseen, Alppien huimaavilta huipuilta syvyyden pelottavaan kitaan. Kaikkienhan meidän tulee tuohon samaan koetukseen alistua, kun meidän on jättäminen jalojen ihanteiden avaruudet, joihin ensimäinen innostuksemme meidät kohotti, laskeutuaksemme keskinkertaisen onnen maailmaan, missä meidän tulee toimia. Mutta tämä putous tavallisesti tapahtuu vähitellen, toisesta pienestä pettymyksestä toiseen, niin ettemme kovinkaan korkealta lankea. Sitä ei sallimus suonut Henriettelle. Häntä ei mikään enne valmistanut iskua kestämään; äkkiä häneltä toiveitten häikäisevä taivaanranta pimeyteen verhoutui. Hän itki tässä, poski äitinsä kättä vasten painettuna, itki pitkään, loppumattomasti, unelman hälvenemistä, unelman, joka oli niin lapsellisen naiivi, että se Henriettenkin vilpittömässä ja valitsemalla valitussa piirissä olisi saanut hänen viimetalviset seurustelu- ja tanssiaistuttavansa hymyilemään. Mutta jos on olemassa sellaista itserakkauteen perustuvaa lapsellista naiivisuutta, joka tällaisen hymyn ansaitsee, on toisenlaistakin, joka perustuu vaatimattomaan luottamukseen, ympäristömme täydelliseen rehellisyyteen, ja jolle olisi keksittävä uusi nimi. Tätä viimeksimainittua lajia oli Henrietten unelma. -- Sellaista hän oli unelmoinut ja sellaista hän itki: avioliittoa miehen kanssa, joka ei ollut koskaan toista rakastanut, niinkuin hänkään ei ollut koskaan rakastanut eikä toiste rakastaisi ketään muuta; -- pitkien, suloisien vuosien viettoa aina kuolemaan saakka ystävän rinnalla, joka ei häneltä mitään salannut, ei nykyisyydestään eikä entisyydestään, niinkuin ei hänkään mitään salaisuutta peitellyt; -- ehdotonta antautumista toiselle, joka kykeni hänen omaatuntoansa ohjaamaan, jonka siveyskäsitteet ja kaikki ajatukset olivat hänenkin ajatuksiansa, jonka vähimmissäkin teoissa oli hänelle yhä enemmän rakkauden ja ihailun aihetta. Sellaisen unelman hän oli luullut toteutuvan, nähnyt toteutuvan, niin täydellisesti oli Francis, halusta miellyttää sekä itseään että lemmittyään, mukautunut hänen unelmiensa mukaiseksi. Tunnenautintojen tapaileminen, joka oli nuoren miehen erikoiselle luonteelle ominaista, oli saanut hänet vaistomaisesti noudattamaan sellaisia tapoja, jotka takasivat hänelle ja Henriettelle syvintä sielun hekumaa. Voi, mitä täydellisempi hän oli ollut miellyttämistaiteen harjoittajana, sitä katkerammin oli Henrietten nyt itkeminen. Sitä suuremmalta täytyi hänestä näyttää siveellisen rappion tuossa miehen luonteessa, jota hän oli luullut unelmansa mukaiseksi. Inhoon, jota nuoressa neitosessa avioliiton ja rakkausliiton rikkoja herätti, yhtyi toinenkin inhon tunne, inho arvottoman teeskentelyn johdosta, johon hän luuli entisen lemmittynsä syypääksi, tämä kun muka tekopyhyydessään oli keksinyt tämän ovelan keinon uudestaan pyrkiä hänen suosioonsa lähettämällä hänelle ihanan taideteoksen. Ja äidilleen, joka yhä koetti häntä viihdytellä lohduttavilla sääliväisyyden sanoilla, hän vastasi, purkaen ensimäisen ja ainoan kerran sanoihin ne kapinalliset tunteet, joita ensimäinen tutustuminen elämän kovuuteen aina meissä synnyttää.

-- "Ei, liiaksi minä kärsin ja sitä en ole ansainnut... Jos olisin ollut tottelematon lapsi, jos olisin tahtonut vastoin teidän tahtoanne mennä kihloihin, äiti, taikka jos olisin tahtonut mennä naimisiin hankkiakseni itselleni rikkautta tai arvoa tai oikeutta nauttia maailman huvituksia, niin olisin ansainnut rangaistuksen, eikä siinä olisi mitään vääryyttä ollut... Mutta Jumala, joka on kaikkitietäväinen, hän tietää, kuinka lujasti olin päättänyt täyttää velvollisuuteni. Jumala ei siis olekaan hyvä, koska niin kovasti minua kohtelee?..."

-- "Surkeata on minun kuulla sinun noin puhuvan", keskeytti äiti, "tai oikeammin sanoen, surkeata on minusta huomata, että tunteesi ovat sellaiset! Ja voitko sinä tietää, eikö tämä koettelemus, joka sinun nyt on kestettävä, olekin sinulle onneksi? Niinpä juuri, onneksi... Ajattele, jos olisitte, Francis ja sinä, tavanneet tuon naisen ja tuon pienen tytön naimisiin mentyänne ja jos olisit silloin saanut kuulla sen, minkä toissa päivänä kuulit? Etkö olisi ollut silloin pahoillasi, ettei sinulle tätä surkeata asiaa ilmaistu sinun vielä vapaana ollessasi, ennenkuin olit koko elinajaksesi sitoutunut?..."

-- "Olipa ennen tai jälkeenpäin", sanoi nuori tyttö, "mitä asia siitä paranee? Millä olen ansainnut, että tämä isku minua kohtaa siinä, mikä minulla on maailmassa kalleinta, tuossa rakkaudessani, joka oli ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki?..."

-- "Liiaksi kallis kai se sinulle oli, lapsi raukkani", vastasi äiti vakavalla äänellä. "Mihin olisimme joutuneet, niin sinä kuin minäkin, jos viisitoista vuotta sitten olisin onnettomuudeksemme ajatellut niinkuin sinä nyt ajattelet istuessani, tiedäthän kenen, kuolinvuoteen ääressä. Olihan hänkin minun ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki. Enemmänkin vielä hän minulle oli, koska sinä olit hänen tyttärensä ja koska olisin hänen apuansa tarvinnut sinun kasvatuksessasi... Mutta minä olen tämän epätoivon voittanut, sentähden että _uskoin_, ja missäpä olisi ero uskon ja uskottomuuden, hurskauden ja jumalattomuuden välillä, jos ei tuossa uskossa olisi meille lohdutusta ja apua suruissamme. Kun iltasella rukoilet: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mitä merkitystä on noissa sanoissa, jos et ajattele, että se, jolle näin puhut, hoitaa sinua yhtä suurella hellyydellä kuin isäsi sinua hoitaisi, jos hän olisi elossa? Kun sanot: 'Tapahtukoon sinun tahtosi...', mitä se merkitsee, jos nouset kapinaan jo ensimäisen koettelemuksen johdosta, jos julkeat jumalallisen tahdon arvostelijaksi asettua. Kun evankeliumista luet, että kaikki hiuskarvamme ovat lasketut, mitä merkitystä mielestäsi on tuossa lauseessa, ellet usko, ettei mikään tapahdu, joka ei ole sallittu, punnittu, määrätty tuolla ylhäällä?... Sanoin sinulle äsken, että antaisit kyynelten vuotaa silmistäsi; sanon sinulle nyt, että antaisit rukousten vuotaa sydämestäsi. Niin, rukoilkaamme yhdessä, ettet koskaan enää sellaisia tunteita tuntisi kuin ne, joita äsken huomasin sinun tuntevan... Rukoilkaamme, jotta oppisit ymmärtämään, että Jumalan käsi on tässäkin ohjaamassa... Kaikkiallahan se on, tiedäthän sen. Rukoilkaamme, että hän armosta soisi sinun edes muistaa sen..."

Näin turvautuessaan tyttärensä uskonnollisiin tunteihin kreivitär poikkesi monta vuotta sitten suunnittelemastaan ohjelmasta. Eroavaisuus hänen ja hänen tyttärensä luonteen välillä ei missään suhteessa ollut tuntuvampi kuin tässä sisällisestä taipumuksesta riippuvassa asiassa. Ohje, jota rouva Scilly elämässään noudatti, oli järki. Vaikka hän oli vilpittömästi uskonnollinen ja sangen harras kristitty, hän ei tuntenut sitä kuumeentapaista innostusta, joka johtaa valtaamansa uhrit marttyyrin kärsimystä tavoittelemaan. Hänelle uskonto oli ohjenuorana, siveellisenä tukena, lohduttavana ja vahvistavana toivona. Henriettessä taas, joka siinä suhteessa muistutti isäänsä, urhoollista sotilasta, urhojen suvusta lähtenyttä, innostus oli elämän vaikuttimena. Hän oli niitä sieluja, jotka panevat koko tuntemiskykynsä niiden aatteiden palvelukseen, joiden vallassa he ovat. Mystiikka on se uskonnollisuuden muoto, johon sellaiset luonteet välttämättömyydellä taipuvat, sillä mystiikka on juuri siinä, että voimme kaikesta sydämestämme rakastaa sitä, minkä lujasti koko sielustamme uskomme. Vaikkei rouva Scilly ollut niin tarkoin itselleen selvittänyt tätä henkisen suunnan eroavaisuutta, joka oli hänen ja hänen tyttärensä välillä, hän oli Henriettessä huomannut jo hänen viidennestätoista ikävuodestaan alkaen näitä yltiöpäisyyden oireita, niin tuntuvia, että hän oli säikähtänyt. Siihen aikaan Henriette oli niin itsepintaisesti pyrkinyt hunnunkantajaksi, että kreivitär oli siitä lähtien pannut kaikki voimansa liikkeelle lieventääkseen hänen liiallista hartauttansa tai paremmin sanoen kohdistaaksensa sen toisaanne. Senkin tähden hän oli niin suuresti iloinnut tyttärensä kihloihin menemisestä, sillä siihenhän hänen luostariinmenotuumansa ainiaaksi raukesivat. Lieneekö koskaan ollut äitiä, todellisesti uskovaistakaan -- Monikan kaltaisia, pyhyyteen innostuneita naisia lukuun ottamatta --, joka olisi antanut tyttärensä Jumalalle taistelutta ja tuntematta inhimillisen hellyytensä vastustamattomasti nousevan kapinaan. Mutta kuinka olisikaan kreivitär voinut noita entisiä pelkojansa muistaa kuullessaan lapsensa surunahdistamasta rinnasta kohoavan tuon epäilevän, melkeinpä Jumalaa herjaavan huokauksen. Hän ei siis epäröinyt koettaessaan ensimäisen kerran vedota tyttäressä niin mahtavasti vaikuttavaan uskonnolliseen taipumukseen. Hän ei ymmärtänyt, minkä vaarallisen voiman hän laski valloilleen, kun tällaisena hetkenä ohjasi sinnepäin tuon kymmenkuukautisesta suunnastaan syöstyn haaveilevan sielun polttavan toimintakiihkon. Puhuttuansa hän päinvastoin salaa iloitsi sanojensa vaikutuksesta. Tuo sairas sydän oli heti vastannut, hänen vedotessaan ainoaan tunteeseen, joka suo lievennystä rakkauden surulle. Äiti tahtoi yhä lisätä puheensa vaikutusta siirtymällä sanasta toimeen, ja hän polvistui tyttärensä vuoteen ääreen, niinkuin tämä oli joka ilta vuosikausia polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Vakavalla äänellä hän lausui sen rukouksen, jonka ensimäisiä sanoja hän äsken oli tyttärelleen muistuttanut, sitten _Enkelin tervehdyksen_ ja vihdoin sen litanian, jossa rukoillaan Vapahtajalta lievennystä hänen oman vaivansa ja uupumuksensa nimessä, hänen kuolemantuskansa ja kärsimyksensä nimessä, hänen ristinsä ja avuttomuutensa nimessä, ja tätä tehdessään äiti tunsi levottomaan sydämeensä hiljaa hiipivän tyttärelle toivomansa lohduttavan rauhan sitä tuntuvampana kuin tämä, rukouksen päätyttyä, hänelle sanoi:

-- "Kuinka hyvältä nyt tuntuu, äiti! Olette pelastanut minut itsestäni. Tunnen, että olette tehnyt oikein johtaessanne mieleeni sen, joka ei milloinkaan petä..."

-- "Ja minä", huudahti äiti suudellen lastansa, "minä olen jälleen löytänyt tyttäreni!..."

Tätä kreivittären iloa, joka näin puhkesi sanoihin ja suudelmaan, ei kauan kestänyt. Jo iltapuolella samana uudenvuodenpäivänä, joka oli sovinnontoivossa alkanut, hän huomasi tyttärensä katseen pohjalla jotakin läpitunkematonta, joka sai hänet uudelleen levottomana kysymään:

-- "Ethän vain ole sairaampi?..."

-- "En, äiti", vastasi Henriette ja lisäsi: "Päinvastoin, en ole pitkään aikaan voinut näin hyvin..."

Nämä oudot sanat eivät kreivitärtä rauhoittaneet; päinvastoin ne herättivät hänen epäluulonsa, niin ettei hän hetkeksikään herennyt tytärtänsä tarkastamasta, vaan piti silmällä jokaista hänen liikettänsä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä tämän iltapäivän kestäessä ja seuraavanakin päivänä, jolloin Henriette jo jaksoi nousta vuoteestaan. Vaikka lääkärin tarkastukset osoittivat kuumeen kadonneen ja vaikka nuoren tytön jokaisessa lauseessa, niinkuin koko hänen käytöksessäänkin, ilmeni jonkinlainen rauhallisuus, niin äitiä yhä pelotti tuo silmien pohjalla piilevä liekki ja tuo selittämätön ilme, joka ei sallinut hänen mennä pitemmälle, kun hän uudestaan tahtoi asiata kosketella. Yhä suuremmaksi hänen levottomuutensa kasvoi hänen tyttärensä kiertelevien vastauksien johdosta, kun hän toisen päivän iltana koetti puhua Francis'sta.

-- "Pyydän teitä, äiti", sanoi Henriette, "elkäämme koskeko siihen asiaan. Kehotittehan minua tarkoin miettimään vastaustani. Kun olen tehnyt päätökseni, sanon sen teille, mutta nyt en voi siitä puhua. Se veisi minulta kohta pois sen rauhan, jonka olen teidän avullanne jälleen saavuttanut..."

* * * * *

Rouva Scilly ei uskaltanut itselleen myöntää, että se, mikä häntä pelotti, oli juuri tuo outo levollisuus, tuo äkkikäännös tyttären käytöksessä, jota hän ei olisi voinut niin täydelliseksi toivoa eikä niin salaperäiseksi arvata. Tälläkin kertaa hänen äidinvaistonsa oli oikeassa, kun hän pelkäsi tuon kiihottuneen sielun taipuvan päätökseen, jossa ei anteeksiantoa ollut. Ja äiti olisi monesta syystä tätä anteeksiantoa toivonut. Hän oli kuullut, että rouva Raffraye oli muuttanut pois, ja Francis'lta oli hän saanut toisen kirjeen, joka puhui syvästä surusta, lämpimästä rakkaudesta Henrietteen. -- Mutta hän oli kosketellut kieltä, jonka värähdykset eivät olleet niin helposti hallittavissa kuin hän oli luullut, ja vasta liian myöhään hän sen huomasi. Elävät sanat, joilla hän oli koettanut kiusaantuneelle muistuttaa kristinopin ydinajatuksia, niinkuin esimerkiksi luottamusta taivaalliseen isään, olivat heti nuoren tytön mielessä synnyttäneet katumuksen tunteen, joka on niin luonnollinen lujauskoisille, jotka rakkauden sokaisemina ovat hetkeksi uskostaan eksyneet. Henriette oli siis koonnut kaikki voimansa yhtyäksensä äitinsä rukoukseen, ei ainoastaan huulillaan, vaan koko olennollaan. Hänen sairaloinen tunteellisuutensa oli noussut kuohuksiin hänen lausuessaan kirkon määräämät rukoukset Ihmisen Pojalle, rukoukset, joiden takaa häämöttää tuo toinen dogmi: maailman syntien lunastaminen karitsan uhrilla, virheiden ja rikoksien sovittaminen viattoman ja vapaaehtoisen teurasuhrin verellä, saastaisuuden vapahtaminen itse puhtauden marttyyrikuolemalla. Surunvoittoisen ja lohduttavan litanian sanoja lausuttaessa oli tässä murtuneessa sielussa sarastanut uuden ajatuksen päivä, joka yhä kohosi ja kirkastui, kunnes valoonsa hukutti tuon sielun. Nuorelle tytölle tuntui äkkiä selvinneen häntä kohdanneitten iskujen ylenluonnollinen merkitys. Sitäkö hän oli jumalattomassa vihassaan valittanut, että hän, vaikka olikin itse viaton, oli määrätty kärsimään toisen rikoksien rangaistusta? Niinkö hän oli tehnyt, vaikka hänelle oli aivan toista opetettu, aina siitä lähtien kuin hän alkoi omakseen saada kristinopin armolahjan? Onhan ensimäinen velvollisuutemme noudattaa tuon jalon uhrin esimerkkiä, Jumalaksi tulleen Ihmisen Pojan, ristiinnaulitun meille tarjoamaa pyhää esimerkkiä. Tämän ajatuksen johdosta oli nuoren tytön katseessa syttynyt tuo outo tuli, joka äitiä kammotti. Pimeys, jossa hän oli avutonna haparoinut, oli hälvennyt, ja häikäisevässä valossa ilmeni hänelle uusi mahdollisuus, _lunastuksen_ mahdollisuus, mahdollisuus sovittaa sen miehen synnit, joka hänen mielestään oli niin suuri rikoksentekijä -- ja jota hän rakasti!

* * * * *