Part 14

Mutta eikö hän sitten mitään voinut? Kieltäytymispäätös, joka oli ollut tuloksena hänen Monrealella vietetyn yönsä tuskallisesta omantunnontutkistelusta, perustui yhteen ainoaan kohtaan, jonka hän heti oli oikeaksi myöntänyt, siihen nimittäin, että hänelle äkkiä selvinneen isänäolon velvollisuudet lasta kohtaan olivat mahdottomat sovittaa niihin velvollisuuksiin, jotka hänen kihlausliittonsa hänelle valmisti. Hänen oli siis valitseminen. Ja hän oli valinnut ne, jotka hänestä näyttivät tuottavan vähimmän kärsimystä hänen rakkaimmilleen. Mutta eikö noita velvollisuuksia sitten voinut yhteen sovittaa? Hänen muistoonsa palasi kuva, jonka hän oli tänä iltana nähnyt: Henriette ja Adèle istumassa käsi kädessä hymyillen toisilleen. Mitä tuo heidän vaihtama hymynsä muuta merkitsi, kuin että heidät oli luotu toisiansa lempimään, toisiansa käsittämään, varttuneempi pienokaisen vakavaksi ystäväksi. Tuskin he olivat toisiinsa tutustuneet, kun heistä jo oli tullut ystävät. Tekikö hän pahasti, kun ei heti katkaissut tuota alkavaa ystävyyttä suostumalla esimerkiksi lähtemään iltamasta kesken pois heti kun Henriette sitä ehdotti? Tietysti ei. Tekikö hän pahasti, jos ei estänyt tätä ystävyyttä vakaantumasta, jos antoi sattuman jatkaa oikkuilevaa peliänsä loppuun asti? Yhteiselämä hotellissa oli kyllä antava tilaisuutta uusiinkin tapaamisiin. Henriette ja Adèle kohtaisivat toistekin toisensa. He mieltyisivät toisiinsa vieläkin enemmän. Sinä yönä, jolloin Francis'n kunniantunto oli jyrkästi kieltänyt kaiken sovittamismahdollisuuden, hän oli pitänyt velvollisuutenaan mihin hintaan tahansa estää heitä toisiinsa tutustumasta. Nyt, kun hän jo itse oli liiaksi lähestynyt lasta, hän taipui kuuntelemaan sofismin ääntä, joka aina tietää ajaa asiansa, kun emme tarkasti pysy velvollisuuden rajoissa. Tuo vaarallinen ääni, horjuvan heikkoutemme taitava rikostoveri, kuiskasi hänelle nuo hirveät sanat, joilla niin monesti koetamme tekopyhyyttämme ja kunnottomia tekojamme puolustaa: "Onko vaitiolomme valhetta?..." Hänen vain tarvitsi heretä sanattomaksi, niin lähestyminen tapahtuisi, tuo lähestyminen hänen lapsensa ja hänen morsiamensa välillä, joka tuntuisi hänestä niin suloiselta, eikä sitä koskaan voitaisi hänen syykseen laskea. Ja hän saisi lasta katsella ja lähestyä, saisi hänelle puhua, tarvitsematta piiloutua niinkuin pahantekijä. Mutta sellainen asiain tila johti toiseen välttämättömään seuraukseen. Jos Adèle jossakin määrin tutustuisi Henrietteen ja hänen äitiinsä, niin Pauline Raffrayeta ei voinut sulkea pois tästä tuttavuudesta... Minkä vastenmielisyyden tuo ajatus oli hänessä herättänyt ensi kerralla, kun hän mielessään näki avioliitonrikkojatoverinsa istumassa Henrietten ja kreivittären vieressä, näki viimeksimainitun tätä onnetonta surkuttelevan ja säälivän, kenties suutelevankin! Minkä hämmennyksen tuo Adèlen vieressä vietetty ilta olikaan Francis'n sydämessä saanut aikaan, kun hän nyt koetti povessaan tukehuttaa vastenmielisyytensä, jota hän äsken vielä oli tuntenut huomatessaan, kuinka suuresti lapsi rakasti äitiään! Mutta olihan Pauline kumminkin äitinä kunnioitettava. Eikö hänen monivuotinen hellyytensä pikku tyttöä kohtaan ollut sovittanut hänen mustia petoksiansa, eikö hän sillä ollut ansainnut anteeksiantoa? Oh, antaisihan hän hänelle anteeksikin, jos toivoisi voivansa siihen hintaan ostaa oikeuden kaukaa seurata lapsen kehittymistä. Siihen kaikki hänen omantuntonsa tinkimiset kärjistyivät. Jos Palermossa näiden perheiden välillä ystävyysliitto solmiutuisi, niin se ei tietysti katkeaisi heidän Ranskaankaan palattuansa. Kirjevaihdolla ainakin tuttavuutta ylläpidettäisiin. Ja siten hänkin, tapahtuipa mitä tahansa, pääsisi Adèlen elämää ja varttumista seuraamaan, pääsisi lieventämään hänen tuskaansa, jos hän kärsi, tarjoomaan apuansa, jos lapsi olisi avun tarpeessa. Hän luuli varmasti tietävänsä, että tämän tarkoituksen jalous Henrietten silmissä sovittaisi mitä keinoissa oli ollut kieroa, kun hän saisi tietää totuuden. Sillä Francis oli päättänyt kerran naimisiin päästyänsä ilmoittaa Henriettelle kaikki, hän oli siihen kunniansa kautta sitoutunut, ja tuossa järkähtämättömässä päätöksessä oli hänelle ikäänkuin synninpäästö. Jos hän ei olisi ollut niin hurmaantunut luomastaan mielettömästä tulevaisuuden romaanista, hän olisi huomannut ajattelevansa epärehellisen luottamusmiehen tavoin, joka hävittää tallettamastansa kassasta summan vannoen maksavansa sen takaisin samana iltana, huomenna, viikon päästä. Joka tapauksessa, olipa sitten kysymys rahoista tai tunteista, rehellisyys tunnetaan siitä, ettei se suostu sovitteluihin eikä tinkimisiin. Olihan hän itsekin myöntänyt sen silloin, tilintekoyönänsä. Mutta hänen isyydenviettiänsä oli liian, kovasti kosketeltu ja vieläpä hänen nautittuaan pitkien päivien kuluessa omien kärsimyksiensä marttyyrininnostuksesta. Hänellä ei enää ollut voimia seuraamaan rehellisyyden mutkatonta tietä, ja hän puolustautui niinkuin puolustaudumme kaikki, voiden ainakin siihen lieventävään asianhaaraan vedota, että hänen oli selviydyttävä mitä vaikeimmasta pulmasta, sukupuolirakkauden ja isänrakkauden ristiriidasta, jotka tunteet, miehen sydämen valtavimmat, voivat yhtä hehkuvina palaa toistensa rinnalla toinen toistaan poroksi polttamatta. Ja hän hyväili mielessänsä rakentamaansa tuulentupaa, joka tuntui kummallekin tarjoavan suojaa. Hän kysyi itseltään, mitä rouva Raffraye oli ajatteleva kuullessaan että Adèle oli iltamassa puhellut Henriettelle. Ja siinä määrin Hän oli tulevaisuuden unelmiensa suloudesta hurmaantunut, että hän ikäänkuin säpsähtäen heräsi, kun huomasi ajattelevansa: "Paulinehan on kieltäytynyt minulle vastaamasta. Hän on kieltänyt palvelijansa syömästä samassa pöydässä kuin rouva Scilly'n palvelijat. Hän on kieltävä lastakin vastedes meille puhumasta." -- Hän sanoi jo "meille", ajatellessaan mahdollisia suhteita Adèleen. -- "Ja sitten", lisäsi hän, "jos Pauline suostuu tutustumaan rouva Scilly'hin ja jos hän kertoo, mitään pahaa tarkoittamattakin, olleensa sisareni ystävä!..." Nämä mietteet ja tulevaisuuden unelmat, pelko että häneltä menisi hukkaan ainoa tilaisuus tutustua pikku tyttöön, halu osoittaa entiselle rakastajattarellensa, että hänen vihansa nyt oli sammunut, sanalla sanoen, nuo tuhannet sekavat tunteet, jotka hänessä riehuivat, sulivat yhteen ja tuottivat tuloksen, jota hän ei vähääkään olisi voinut aavistaa muutama tunti sitten. Hän tahtoi uudestaan koettaa, eikö hän voisi lähestyä, ei naista, joka oli hänelle niin paljon pahaa tehnyt ja jonka kostoa hän pelkäsi, vaan hellää ja levotonta äitiä, joka ei voinut heikolta, turvattomalta lapseltaan riistää vilpittömintä, rehellisintä itsekkyydestä vapainta suojelusta. Hän tahtoi panna hiukkasen tuota kaikkea Pauline Raffrayelle osoitettuun kirjeeseen, -- kirjeeseen, joka oli vielä vaikeampi sepittää kuin edellinen ja jonka hän kumminkin osasi suoraan kirjoittaa, ainoatakaan paperia palasiksi repimättä. Hän oli tällä kertaa liian voimakkaan tunteen vallassa, niin että hän heti löysi sattuvimman sanan, lauseen, joka parhaiten pystyi liikuttamaan sen mieltä, jolle hän epäjohdonmukaisuutensa houreissa kirjoitti. Ja mahtoi tuo liikutus todellakin olla pohjaton, koska hän ei epäröinyt pannessaan paperille seuraavaa:

24 p. joulukuuta.

Vieläkin uskallan Teille kirjoittaa, vaikka ensimäinen kirjeeni, jonka viikkoja sitten Teille lähetin, on yhä vastausta vailla. Olen liiankin hyvin ymmärtänyt, mitä tuo Teidän äänettömyytenne merkitsee, ja Te tiedätte, kuinka tunnollisesti olen tahtoanne kunnioittanut. Te tiedätte myöskin, ette voi olla sitä tietämättä, että, sittenkuin ensimäisen kirjelippuni kirjoitin, on yhtä ja toista tapahtunut, josta, en tahdo sitä Teiltä salata, olen ollut syvästi liikutettuna. Te olette ollut rakkaan Julie siskoni ystävä, ja tämän lempeän vainajan nimessä minä viimein vilpittömästi tarjosin Teille palvelukseni, säästääkseni Teiltä niitä lukuisia huolia, joita vieraaseen kaupunkiin perehtyminen tuottaa. Hänen nimessään minä vieläkin rukoilemalla Teitä rukoilen, niinkuin hänkin Teitä rukoilisi, päästämään minut puheillenne, hänen nimessään ja tuon herttaisen pienokaisen nimessä, jossa olen huomannut sisareni sulouden, hänen hentoutensa, hänen liiallisen herkkätunteisuutensa, jopa hänen kasvojensakin piirteet. Mitä minulla on Teille sanomista, sen olette jo epäilemättä äitinä arvannut. Kuunnelkaa sydäntänne, joka varmaankin on Teille vakuuttava, ettei niin hennon, viattoman ja liikuttavan lapsukaisen herättämiin tunteihin saa sekoittua katkeruuden ja vihan muistoja. Vilpitöntä ystävyyttä tapaa harvoin. Ettehän tahdo, kieltäytyessänne ottamasta minua vastaan, hyljätä nyt tarjona olevaa, joka ei Teiltä muuta pyydä, kuin että uskoisitte näiden sanojen alla piilevän enemmän liikutusta kuin mitä ne voivat ilmoittaa.

Kunnioittaen _Francis Nayrac_.

Nuori mies luki kerran toisensa perästä tämän kirjeen, joka olisi ollut kaikille muille käsittämätön, mutta jonka merkitys Adèlen äidille epäilemättä olisi yhtä selvä kuin jos siinä olisi suorin sanoin paljastettu arkaluontoisen aseman ongelmoita. Francis, joka ei moneen vuoteen ollut ajatellut Paulinea muuten kuin oman kiehuvan vihansa kannalta ja joka yhä oli vakuutettu siitä, että Pauline oli hänet pettänyt ja niinmuodoin ansainnut säälimätöntä kovuutta, luuli olevansa sangen jalomielinen, kun näin tarjoutui unhottamaan kaikki loukkaukset, eikä hän epäillytkään, ettei Pauline siitä heltyisi. Hän luki tuon kirjeen vielä seuraavana aamunakin, herättyänsä rauhattomasta unesta, joka oli hänelle näyttänyt pienokaisen tuhansien sekavien ja kirjavien unelmien hyörinässä. Nytkin hänestä tuntui, että äidin sydän oli sellaisesta pyynnöstä sulava, nöyrtyvä, ja kun hän pelkäsi horjuvansa kavaluutta katuvan omantuntonsa soimauksista, jos hän ei heti toiminut, niin hän kiirehti toimittamaan kirjeensä, rouva Raffrayelle osoitettuna, ovenvartialle -- ennenkuin oli nähnyt morsiantansa. Mutta ei hän silti tahtonut Henrietteltä mitään ryöstää. Hänen rakkautensa häneen ei ollut koskaan suurempana palanut kuin nyt, hänen nähtyänsä vienon lempeyden ja osanoton kuvastuvan nuoren tytön silmissä hänen lasta katsoessaan. Eivätkö nuo silmät jo edeltäpäin suoneet hänelle anteeksi mitä hän oli tuon pienokaisen hyväksi tehnyt, pienokaisen, joka ei ollut elämän lahjaa pyytänyt.

VII.

PAULINE RAFFRAYE.

Vastakerrottua, itsessään niin vähäistä, mutta ennestäänkin kiusaantuneen miehen sydämeen miltei traagillisesti vaikuttavaa kohtausta näyteltäessä hotellin pohjakerroksessa, keskellä sähkölamppujen ja joulukynttilöiden valossa kuhisevaa seuraa, Pauline Raffraye odotti vuoteessaan, tavallista sairaampana, tytärtään, aavistamatta että uusi seikka oli liittyvä siihen draamaan, joka oli hänen elämänsä murtanut ja saattanut hänet haudan partaalle. Tilapäisen sairashuoneen ulkoasussa ei mikään muistuttanut tuota kamalaa tautia, jota voittaakseen nuori nainen oli tullut liittolaisekseen pyytämään Palermon afrikalaista aurinkoa. Fyysillisen kärsimyksen ja inhottavan lääkekaluston peittelemisessä osoittautui kuolevaisen hienostunut luonne, ja sama hienous ilmeni hänen henkevissä kasvoissaankin, jotka nyt uuvuttavien haaveiden raukaisemina liikkumattomina lepäsivät pieluksella. Vaikka ei hänen luonansa muita käynyt kuin pikku Adèle ja tohtori, hän ei voinut luopua "kotisairaalansa sievistelemisestä", niinkuin hän piloillaan sanoi. Hänen vielä paksut ruskeat palmikkonsa, joihin siellä täällä pujottautui vaikeita suortuvia, olivat niin huolellisesti suoritut ja nauhoilla sidotut, batistiset tyynyliinat ja niiden läpi kuultavat silkkiset päälliset niin hienot ja heleäväriset, kiinalainen harsohuivi, jolla hän laihat olkapäänsä verhosi, niin soljuva ja tuoksuva, hihojen pitsireunukset, jotka poloisen kuihtuneita ranteita peittivät, niin sirosti laskostetut, kuin hän ei olisikaan ollut kuolemaan tuomittu, vaan entinen keimaileva, lempeä uhkuva Pauline. Ei jälkeäkään inhottavista rohtopulloista ja tahraantuneista liinavaatteista, jotka tavallisesti tekevät sairaan huoneen niin vastenmieliseksi. Sen sijasta silkkinen peitto verhosi vuoteen vieressä olevaa marmoripöytää, jonka keskellä kohosi lamppu hienoine silkkisine varjostimineen. Pöydällä oli vielä Adèlen valokuva emaljikehyksessä, vuokkoja siselöidyssä hopeamaljassa ja puoleksi tyhjennetty ruiskupullo, josta huoneessa tuntuva ambralemu nähtävästi oli kotoisin. Kaikki tuntui todistavan, että tämän huoneen haltia oli niitä arkatunteisia naisluonteita, jotka eivät suostu viehätysvoimansa valtikasta luopumaan, vaan taistelevat tuskia vastaan intohimoisella kestävyydellä ja lujuudella, kohoten siten todelliseen sankarimaisuuteen, joka käy liikuttavaksikin niinkuin ainakin heikkouden ja kauneuden taistelu elämän raakuutta vastaan. Mutta tässä ei tuo sankarimaisuus perustunut naiselliseen turhamaisuuteen vain; toiset vaikuttimet ne äidin sydäntä johtivat. Hän tahtoi kuolettavasti haavoitettuna, mieluummin lapselle jättää hillityn kärsimyksen, kalpean ja kituvan, mutta kauniina säilyneen naisen ylentävän muiston, kuin painaa hänen herkkään mielikuvitukseensa mätänemisen ilkeän ja likaisen kuvan. Ja kuinka suuri hänen äidinrakkautensa oli, sen todistivat nuo pienokaisen monet valokuvat, joita huoneessa oli viisi tai kuusi, lukuunottamatta sitä, joka aina oli hänen vieressään. Lasta hänen huolensa tänäkin jouluaattona tarkoittivat, sillä hän oli illan kuluessa viimeistellyt kaikenlaisia pieniä lahjoja, jotka olivat määrätyt pantaviksi Adèlen pikku kenkiin, kun hän ne kotiin tultuansa uunin nurkkaan asettaisi. Pauline oli valmistanut ja Catherinelle, luonansa istuvalle palvelijattarelle, uskonut koko joukon pienillä silkkinauhoilla sidottuja kääröjä. Siinä oli niin hyvin nuoren tytön kapineita, esimerkiksi matkoilla käytettävä pöytäkello, kuin pikku lapsen leluja, sellaisia kuin nuken keinutuoli. Sillä Adèle, joka oli niin erikoisissa olosuhteissa kasvanut, olikin jo vakavuutensa ja herkän tunteellisuutensa sekä monien hänelle uskottujen tehtävien takia melkein täysikasvaneeksi arvosteltava, kun hänellä samalla kertaa oli kaikki yhdeksännen ikävuoden lapselliset harrastukset. Epäilemättä nämä hellät huolet olivat avanneet äidin sydämen muistojen tulvalle, niinkuin meille joskus tapahtuu erityisinä merkkipäivinä, sillä hän oli pyytänyt Catherinelta erään lippaan, jonka hän aina kuljetti mukanansa, ja oli siitä ottanut kaksi lukittua, nahkaista kirjelaukkua. Vaikka hän vain selaili niissä olevia kirjeitä, hänen kauniit, harmaat, uupumuksen kehystämät silmänsä saivat tavallista surunvoittoisemman ilmeen, ja hän työnsi kirjekokoelmat luotaan avataksensa vuorostaan kaksi kirjaa, jotka hän piti päänaluksensa ääressä ja joista toinen oli _Uusi testamentti_, toinen _Tuomas a Kempis_. Varmaankin Francis Nayrac, joka luuli olevansa oikeutettu ajattelemaan entistä rakastajatartansa mitä suurimmalla ylenkatseella, olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt Paulinen hakevan pyhistä kirjoista ankaran lohdutuksen sanoja, jotka yksin voivat valaa lievityksen balsamia sydämen vuotaviin haavoihin. Paulinen silmät sattuivat vieläkin kerran näihin raamatunlauseihin: "Näitä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa on teillä tuska; mutta olkaat hyvässä turvassa, minä voitin maailman..." Ja hän toisti erakon sanoja: "Onnettomat! He tulevat lopulta huomaamaan, kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet..." Useasti hän oli toistanut nämä sanat, jotka kaikkien maallisten rakkaussuhteiden kuolinkelloja soittavat. Nämä luettuaan hän tänäkin iltana pani kirjansa pois. Nuo sanat olivat herättäneet äänekkään vastakaiun hänen sydämessään. Räikeään kiljuntaan yhtyivät siinä hänen niin kauheasti pettyneen nuoruutensa muistot, jotka aina heräsivät, kun hän vain katsahti noihin vanhoihin papereihin. Ja kuitenkaan hän ei voinut pakottautua niitä hävittämään, saavuttamattomiin kätkemään. Voi, nuo niin usein käsillä olleet kirjeet, jotka jo alkoivat kellastua, kuinka Francis olisi kauhistunut, jos hän olisi sattumalta saanut jonkun niistä käsiinsä. Siinä oli ensiksikin hänen, Francis'n, kirjeet, sitten muutamia Armand de Quernen kirjoittamia ja viimein François Vernantes'in laaja kirjekokoelma, -- sanalla sanoen, kaikki asiapaperit, jotka kuuluivat siihen häpeälliseen oikeudenkäyntiin, jonka Francis oli vuonna 1877 nostanut silloista Pauline Raffrayeta vastaan. Mutta tämä heidän yhteiselämänsä asiakirjavihko ei todistanutkaan sitä kavaltamista, josta Francis oli niin varma ollut, vaan siitä kävi päinvastoin selville, että onneton ja varomaton nainen ei ollut koskaan valehdellut. Niin, Francis oli ollut hänen ensimäinen rakastajansa, hän oli ollut ainoa koko heidän liittonsa kestäessä, ja heidän erottuansa ei Pauline ollut toista rakastanut. Armand de Quernen seitsemän tai kahdeksan kirjelippua todisti täydelleen, etteivät heidän välinsä muuta olleet kuin aivan viatonta seurustelututtavuutta. Vernantes'in pitkät ja lukuisat kirjeet ilmaisivat haaveellista ystävyyttä, eikä niissä ollut vähintäkään intohimon tai mielistelyn jälkeä, pelkkää kunnioitusta ja ihailevaa hellyyttä toisen, miehen, puolelta, lämmintä kiitollisuutta ja hienotunteista henkistä ohjausta toisen, hänen ystävättärensä, puolelta. Ne tuomitsivat Francis'n ja vapauttivat Paulinen ja todistivat niinmuodoin vieläkin kerran, että miehen kiduttava mustasukkaisuus ja loukatun naisen ylpeys ovat kaikkivoipia epäsovun kylväjiä ja rakkausliiton rikkojia. Sen nuo kirjeet ilmaisivat ja vieläpä senkin, että kiusaamalla tätä naista häpäisevällä luulevaisuudellaan, vainoomalla häntä nöyryyttävillä, juoruihin perustuvilla epäluuloillaan, solvaisemalla häntä panettelijain puheiden johdosta ja lopuksi hylkäämällä hänet, siksi että eräällä portilla hänen sivuitsensa vilahtanut vieras ryhdiltään ja asultaan muistutti Paulinea, Nayrac oli tehnyt itsensä syypääksi mitä kamalimpaan rikokseen, mitä auttamattomimpaan erehdykseen. Kun Pauline oli Francis'n ensimäistä kertaa kehottaessa kieltäytynyt sulkemasta ovensa de Querneltä, oli se tapahtunut siksi, ettei hän kokemattomuudessaan ymmärtänyt uhkaavaa vaaraa. Kun hän myöhemmin oli pitänyt puoliansa rakastajaansa vastaan, kun oli kysymys Vernantes'ista, niin siihen oli ollut syynä kohtuuttoman epäluulon herättämä vimmattu viha. Ja siihen, että hän oli puolustautunut ainoastaan närkästyneellä vaitiolollaan, kun Francis oli tullut suu täynnä solvauksia hänelle julistamaan, että oli nähnyt hänen astuvan, harso silmillä, tuon saman Vernantes'in ovesta sisälle, oli syynä se, että häntä oli kauhistuttanut Francis'n sokea puolueellisuus, joka ei hetkeksikään suostunut edellyttämään häntä viattomaksi. Hänen oli täytynyt sinä päivänä käydä kaupungilla, vaikka olikin voinut pahoin, ja juuri sinä päivänä joku toinen, kuka hyvänsä, joka vartaloltaan muistutti häntä ja joka niinkuin hänkin oli vuodenajan muodin mukaan puettuna, oli sattunut menemään lemmittyänsä kohtaamaan Murillo-kadun alikertaan. Sellaisen joutavan yhteensattuman ja satunnaisen yhtäläisyyden takia oli siis hänen onnensa ja kunniansa ajanut karille. Niin mitättömän seikan johdosta se, joka väitti rakastavansa häntä, oli häväissyt itsensä, häväissyt hänet, niin että oli häntä lyönyt. Hän värisi vieläkin vihasta sitä ajatellessaan ja pannessaan paikoilleen nuo kirjeet, jotka hänen vain olisi tarvinnut näyttää, puhdistuakseen syytöksestä. Miksikä hän ei ollut sitä tehnyt? Jos hän oli viaton, miksikä hän oli luotansa laskenut tuon lemmittynsä, jota hän yhä rakasti? Miksi ei hän, leskeksi jouduttuansa ja huomattuaan olevansa raskaana, kutsunut Francis'ta takaisin, kun tiesi, varmuudella tiesi hänet lapsensa isäksi? Miksikä hän ei ollut koskaan vuosien kuluessa koettanut puhdistautua lemmittynsä silmissä ja siten hankkia loukatulle kunniantunnolleen hyvitystä?

Niin, miksikä ei? Vastaus noihin kysymyksiin oli kokonaan löydettävissä Francis'n kirjeistä, joissa jokainen rivi ilmaisi hänen vihansa rajua raakuutta ja sokeata kohtuuttomuutta. Jos hän olisi nyt yhdenkään lukenut, niinkuin Pauline oli äsken tehnyt, niin hän olisi ymmärtänyt, mitä tietä tuo hänen mielettömän mustasukkaisuutensa kiduttama nainen oli joutunut siihen uppiniskaisuuden tilaan, jossa ei enää käy puolustautuminenkaan. Puuttuu voimia, puuttuu haluakin siihen. Epäluulossa on, kun se äärimäisiin yltyy ja jatkuu liian kauan, jonkinlainen murtava ja lamauttava vaikutus onnettomaan uhriinsa. Enemmän kuin yhden kerran, monta monituista kertaa Nayrac oli rakastajattarensa kuullen sanonut lauseita sellaisia kuin tämä: "Kirjeenvaihtoko? Mitä se todistaa? Onko ainoatakaan miestä, joka kieltäytyisi kirjoittamasta muutamaa kymmenkuntaa väärin päivättyä sivua, jos joku naishylkiö ne häneltä pyytää, miehelleen tai uudelle rakastajalleen näytettäviksi?..." Kun nainen katkerimpien muistojensa joukossa säilyttää sellaisten sanojen myrkkypistintä, kun hän on nähnyt epäluulon lähteen vähimmästäkin syystä yhä uudelleen aukenevan leppymättömässä sydämessä, kun hän on huomannut, ettei ole hänen vallassansa päästä tuosta epäluulosta voitolle, vaan että yhä, yhä vain on uudestaan alettava, niin hänet ääretön toivottomuus masentaa, toivottomuus, joka joskus puhkeaa vihan ja katkeruuden vimmattuun raivoon. Siinä salaisuus, miksikä Pauline oli sulkeutunut järkähtämättömään äänettömyyteen, sittenkuin tuo kamala kohtaus oli lopullisesti rikkonut aikoja sitten kireät välit. Jos hän vielä säilyttikin noita kirjeitä, jos hän niitä tänä jouluaattona selaili, niin hän sen teki ainoastaan karaistaksensa vielä kytevää vihaansa tuota kurjaa heittiötä kohtaan, jonka hän odottamattomimman ja kovimman sattuman kautta oli jälleen matkallansa kohdannut. Ja tuo mies aikoi naida, haltuunsa korjata nuoren tytön elämän, tuon suloisen neiti Scilly'n, jota vain tarvitsi sivumennen nähdä, häntä rakastaakseen. Jos tuo nuori tyttö, jos hänen äitinsä tietäisi, minkäluontoinen Francis todellakin oli, jos he tietäisivät, kuinka halpamaisesti hän oli käyttäytynyt nuoruutensa rakastettua kohtaan, kuinka hän oli hänet hyljännyt, silloin kun tuo poloinen kitui mitä kauheimmissa henkisissä tuskissa, kun hän onnettomana odotti pikku lapsensa syntymistä, mitä he ajattelisivatkaan, nuo naiset, semmoisesta sydämestä? Ja he saisivat sen tietää, jos vain Pauline näyttäisi heille nuo kirjeet. Hullu hän oli, kun oli tänä iltana niitä lukenut, ei siksi, että häntä olisi sellainen halpamainen kosto hetkeäkään houkutellut, vaan siksi, ettei hän näin monen vuodenkaan kuluttua voinut ajatella kiduttajansa kohtelua inhosta hytkähtämättä, ja hän toisti työntäessään lippaan luotaan vasta lukemansa katkeran lauseen: "Kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet!..." Hän lisäsi: "Mitä varten minä noita muistoja haudon?... Kai siksi, että tiedän tuon miehen olevan niin lähellä. Onneksi sitä nyt ei enää monta päivää kestä..."