Part 13

-- "Ei teidän tarvitse jäädä tänne minun tähteni", sanoi tämä; "ovathan nuo neapelilaiset laulut minusta aina miellyttävät, mutta joka yhden tuntee, tuntee kaikki..."

-- "Nämä ovat, kumma kyllä, melkein uusia", vastasi nuori mies, "ja soittajat ovat koko taitavia, mikä on vielä kummempaa. -- Ja sitten, mikä näyttelijäkyky! Se täytyy minunkin myöntää!... Katsokaapa tuota paksua tuossa; mikä ulkokullatun roiston leveä naama! Ja entä tuo laiha, jäykkäkasvoinen veitikka, jonka liikkumattoman vakava ilme tekee niin hullunkurisen vaikutuksen!... Varmaankin he ovat samanlaisissa hotelleissa laulaneet tuhansia kertoja, ja sittenkin he tuntuvat todenteolla huvittelevan omastakin puolestaan. Ja yleisö on näyttelijäin arvoinen... Englantilaisia, jotka suvaitsevat alentua neapelilaisten juhlamenojen katsojiksi. Siinä ilmenee koko tuo ylenkatse ja koko tuo ihailu, jota pohjoismaalaiset tuntevat etelän asukkaita kohtaan... Tuo vanha myssypäinen lady tuolla oikealla, jonka poskissa on neljän portviininjuojapolven punaista pulleutta, kuinka hänen arvokkaisuutensa sulaa noitten maankiertäjäin virnistyksistä!... Oivallista kerrassaan..."

Kauan hän näin puheli vilkkautta teeskennellen todistaakseen äskeisen levottomuutensa kokonaan hävinneeksi. Innostuneella haastelullaan hän ei tahtonut pettää ainoastaan luottavaisia tovereitaan, itseään hän varsinkin tahtoi pettää, tyynnyttää hurjasti sykkivän sydämensä. Mutta lakkaamatta hänen puhellessaan hänen silmänsä palasivat pieneen tyttöön, ja äkkiä, sattumalta tämäkin katsahti häneen. Ensimäisen kerran nuo vienosti punertavat kasvot kääntyivät häneen päin ja raikkaan ruskeat silmät loivat selkeän katseensa häneen -- tarkoituksetta, rauhallisesti, niinkuin Paulinekin oli häntä sinä muistettavana aamuna katsonut. Sitten tuo katse siirtyi yhtä luontevasti, yhtä rauhallisesti katsojariviin heidän takanansa, palatakseen jälleen joulukuuseen ja soittajiin, aina yhtä levollisena, yhtä selkeänä. Tiesihän Francis liiankin hyvästi, ettei hän ollut Adèlelle sen enempää: muuan vieras vain, johon lapsi ei kiinnittänyt eikä voinutkaan kiinnittää mitään erityistä huomiota. Miksikä tuo täydellinen välinpitämättömyys niin tuskallisesti viilsi hänen sydäntänsä, miksikä se tuntui hänestä kovemmalta kaikkia muita iskuja, jotka häntä näinä surun viikkoina olivat kohdanneet? Mitä hän tuolta pikku tyttö paralta toivoi, koetettuansa pitkien vuosien kestäessä niin suurella vaivalla ja kestävyydellä pyyhkiä hänet pois elämästään? Kuvitteliko hän, että jonkunlainen hellyyden suggestioni virtaisi hänen silmistään tarpeeksi valtavana herättämään pienokaisessa veren äänen, joka tällä hetkellä, mahtavampana kuin koskaan ennen, hänen omassa sydämessään huusi? Isyyden vaisto, joka niin voimakkaasti, niin äkkiä oli hänessä herännyt, tuotti hänelle melkein fyysillistä kärsimystä. Tuskin hän koskaan saisi omalta lapseltaan edes tuota kesytetyn vieraan sympatiaa, jota tämä näkyi osoittavan neiti Scilly'lle. Henriette oli ollut oikeassa, kun kerran oli sanonut omistavansa taikakeinon, joka hänelle avasi pienokaisten sydämet. Varovaisempana tällä kertaa kuin viimein nähdessään lapsen puutarhassa hän ei nyt liian nopeasti lähestynyt, vaan antoi pikku pelkurille aikaa tointua, salaa tutkia ja arvostella, kunnes viimein kokonaan hänet voitti kauneuteen yhtyneen suloutensa vastustamattomalla ja sulattavatta viehätysvoimalla. Tuon viehätyksen toimittama valloitus kävi huomattavaksi pikku Adèlen muuttuneessa asennossa, josta pinnistys vähitellen lauhtui. Hän ei enää kyyristynyt nojatuolin nurkkaan, johon hän oli vieraat huomatessaan vetäytynyt, ikäänkuin hakeaksensa hoitajaltansa turvaa. Hänen hento vartalonsa oli taas kohonnut ja uskalsi vapaasti liikkua. Nähtävästi ujous ei enää hänen henkeänsä ahdistanut. Pari kertaa, jonkun laulajan liian hullunkurisen kujeen johdosta, hän nauroi samaan aikaan kuin vieressä istuva nuori tyttökin, ja saapui hetki, jolloin he rupesivat toisilleen puhumaan. Lapsen puolesta lähestyminen tapahtui pienen antiloopin sirolla liikkeellä, kun se varovasti suostuu lähestymään tuoresta lehtiannosta tarjoavaa kättä, jota se ensin on säikähtyneenä paennut. Kuinka hyvältä olisi Francis'sta tuntunut Henrietten salaperäinen viehätysvoima, elleivät olosuhteet olisi olleet niin tukalat. Nyt se vain lisäsi hänen kurjuuttansa, näyttäen hänelle miten olisi voinut olla ja syösten hänet vielä syvemmälle mielenliikutuksien ristiriitaan. Kun hän salli tunteittensa siinä määrin kiihottua tämän lapsen suloudesta, niin hän samalla suostui nielaisemaan uuden annoksen sitä myrkkyä, josta koko hänen ruumiinsa paloi, raiskasi siveytensä ja kunniansa, raiskasi rakkautensakin. Ainakin hän tunsi itsessään vähenevän tuon rakkauden onnelliseksi-tekemisen voiman. Ja ihastuksella, epätoivolla, uteliaisuudella ja kauhulla hän jäi kuuntelemaan noiden kahden keskustelua, joka jatkuessaan kävi yhä ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi.

-- "Oletteko koskaan nähnyt näin kaunista joulukuusta?" virkkoi neiti Scilly.

-- "Ei toki koskaan", vastasi kiireesti vanha Annette, mutta hämmästyi suuresti, kun huomasi pikku neitinsä äkkiä muuttuvan puheliaaksi vierastenkin seurassa, sillä Adèle vastasi samalla aikaa:

-- "En, en niin kaunista, mutta olen kumminkin nähnyt sangen kauniita... Viime vuonna äiti puki kuusen viidellekymmenelle pikku tytölle. Siitä minä pidin vielä enemmän kuin tästä... Ensiksikin", jatkoi hän, katse kaukana, "se oli kotona, ja oli lunta..."

-- "Ja sitten olitte pikku ystävänne seurassa...", sanoi Henriette.

-- "Niin", vastasi vilkkaasti lapsi, "olin Françoisen, Annetten sisarentyttären kanssa."

-- "Entä muut pikku tytöt?" kysyi neiti Scilly.

-- "Muutko? Nehän ovat vain leikkitovereita", vastasi pienokainen, "kun sitä vastoin Françoise, hän on niinkuin äiti ja niinkuin Annette. Hän ei voinut tulla meidän mukaamme. Hän on niin köyhä. Hänen täytyy tehdä ulkotyötä pellolla ja niityllä. Kun hän kasvaa suureksi, niin hän saa tulla kartanoon asumaan ja minä otan hänet aina mukaani matkoilleni."

Hänen silmänsä loistivat, kun hän näin hymysuin esitti lapsellisen tuumansa, missä oli sitä vilpitöntä hyväntahtoisuutta, joka jo elämän sarastaessa osoittaa laajatunteista ja jalomielistä luonnetta. Henriette kääntyi Francis'hin sanoakseen hänelle puoliääneen: "Kuinka hyvin näkee että hänellä on jalo äiti!..." ja hän sulki käteensä pikku naapurinsa käden, joka hyväily sai veren kohoamaan tämän kasvoille. Lapsi hymyili, yhä vielä hiukan hämillään, mutta sangen ystävällisesti, ja nyt Henriette jo häneltä kysyi:

-- "Toivon, ettei äitinne ole sairaampi, koska hän ei ole tullut tänne..."

Tämä kysymys sammutti heti hymyn pikku tytön huulilta. Varjo synkisti hänen henkeviä kasvojaan, joissa kaikki hänen ajatuksensa kuulsivat niinkuin veri sinisessä suoniverkossa hänen kauniilla ohimoillaan. Hän vastasi:

-- "Kiitos, hyvä rouva, äiti on voinut paremmin näinä viime päivinä. Mutta eilen hän hiukan vilustui ja tänään hän on ollut hyvin väsynyt. Hän ei tahtonut pidättää minua luonaan. Hän pelkää aina, että minun on Palermossa ikävä ja että kaipaan Molamboz'ta. Se onkin totta. Pidän paljon kotiseudustani, mutta olen mieluummin täällä hänen kanssaan..."

-- "Saatte nähdä, kuinka nopeasti tämä kaunis aurinko hänet parantaa", sanoi Henriette, joka katui että oli näin lapsen mieleen johdattanut rouva Raffrayen kuvan, vaikka näki, kuinka herkkä hän oli vähimmillekin liikutuksille. "Minunkin äitini oli hyvin sairas, kun tulimme tänne. Ja katsokaa nyt, kuinka hän voi hyvin..." Sitten, jottei uudestaan pahoittaisi pienokaisen mieltä, hän koetti siirtyä toiseen asiaan, sanoen: "Minun täytyy pyytää teitä sanomaan minua neiti Henrietteksi eikä rouvaksi. Tahdotteko?..."

Adèle ei näyttänyt kuulevan tätä loppulausetta, niin oli hän vajonnut tarkastamaan rouva Scilly'n kasvoja, joita hän tällä hetkellä tutki intohimoisella uteliaisuudella.

Oli sangen helppo arvata miksi. Lapsi vertaili kreivittären kasvoja niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle kalleimmat maan päällä. Hänen hellyytensä tuntui häntä opettaneen -- niinkuin tällä iällä joskus sattuu -- huomaamaan terveyden vaaroja, joita hänen järkensä ei kyennyt tajuamaan. Sittenkin hän oli kuullut kaikki, sillä hän jatkoi hetken aikaa vaiettuaan:

-- "Anteeksi, neiti, onko teidän äitinne ollut kauan vuoteen omana?..."

-- "Viikkomääriä", vastasi Henriette.

-- "Anteeksi vieläkin", jatkoi lapsi, "tuntuiko tästä hyvin kylmältä?..." Ja hän osoitti rintaansa.

-- "Tuntui kyllä", sanoi Henriette.

-- "Ja ryittikö paljon yöllä?"

-- "Paljon."

-- "Ja kuinka kauan hänen on täytynyt olla Palermossa parantuakseen?..."

-- "Ei ole kahtakaan kuukautta siitä kuin läksimme Parisista..."

Lapsi vaikeni uudelleen. Mitä hän mahtoikaan mielikuvituksessaan hautoa, laulajien jatkaessa kujeitaan ja heitellessä matkailijain, joutilaitten ja sairaitten jokapäiväiselle seuralle tuota hehkuvaa, elinvoimaista innostusta, joka kaikesta huolimatta kaikuu Vesuviuksen tuhkansekaisesta hiekasta puhjenneissa kansanlauluissa. Pikku tyttö tuntui kadonneen kauas tästä näytäntösalista, unhottaneen sekä yleisön että soittajat. Mutta niinkuin ainakin, kun kuulemme soittoa sitä kuuntelematta, sävelet kietoutuivat hänen unelmiinsa, lisäten niiden itsetiedotonta haaveilevaisuutta, samoin kuin ne Henriettessä lisäsivät säälin tunnetta. Nuori tyttö katui syvästi, että oli kosketellut lapsen ennen aikojansa kehittyneen herkkätunteisuuden liian arkaa kohtaa. Nuo samat sävelet saivat myöskin Francis'in liikutuksen kohoamaan äärimmilleen. Hän oli kuullut joka ainoan sanan tuosta lyhyestä keskustelusta ja kauhistuen oli hänkin huomannut lapsen sydämen aikaisen kypsyyden. Hän oli nuo tunteet omiksensa tunnustanut, ja ollen kokonaan perinnöllisyysajatusten vallassa hän ei voinut olla huomaamatta, että hän oli pienokaiselle, tämän oman suvun piirteiden lisäksi, isänperintönä luovuttanut sairaloisen herkkätunteisuuden turmiollisen lahjan. Francis ja hänen sisarensa olivat kumpikin Adèlen iällä niin paljon siitä kärsineet, sillä heidän sielunsa niinkuin hänenkin oli ikäänsä nähden liian aikaisin kypsynyt. Ja ketä lapsi sellaisella sairaloisella, äkkikypsällä hellyydellä rakasti? Äitiä, joka ansaitaksensa lapseltaan sellaisen rakkauden epäilemättä oli sen arvoinen. Francis tiesi omasta kokemuksestaan, että herkkätunteiset luonteet eivät ole helposti voitettavissa. Vähimmästäkin asiasta he loukkaantuvat ja sulkeutuvat kuoreensa. Kiivas sana, aiheeton syytös, kärsimätön kohtelu saa heidät peräytymään, ja meidän käy melkein mahdottomaksi uudelleen voittaa heidät, kun läheisyytemme heti heille palauttaa mieleen karvaan mielenahdistuksen. Adèlen jumaloitseva hellyys rouva Raffrayeta kohtaan oli uusi, tällä kertaa kieltämätön todiste äidin rakkaudesta lapseen. Eikö Francis'n olisi pitänyt olla siitä onnellinen? Eikö hänen omaatuntoansa lievittänyt tuo tieto, että lapsi oli Paulinessa uudestaan sytyttänyt velvollisuuden ja vastuunalaisuuden tunteen, joka jo näytti sammuneen. Jos Francis olisi huomannut pienokaisen kituvan rakkauden puutteesta ja värjöttävän kylmän kohtelun hyydyttävässä ilmassa, joka helläluonteisissa lapsissa turmelee sielun ainiaaksi, niin eikö hän olisi kironnut entistä rakastajatartansa tämän luonnottoman kovuuden tähden vielä enemmän kuin entisten petoksien vuoksi. Miksikä hän sitten koko tämän keskustelun ja sitä seuraavan äänettömyyden kestäessä tunsi sydämessään niin oudosti kalvavan kolotuksen, vaikka hänelle oli todistettu, että pienokainen oli onnellinen, Joka tieto yksin saattoi lohduttaa ja rauhoittaa lapsestaan iäksi erotettua isää? Ja hän kuuli tuon kiduttavan keskustelun jälleen jatkuvan.

-- "Me", sanoi Adèle, "olemme olleet täällä kohta neljä viikkoa. Helmikuussa siitä tulee kaksi kuukautta." Tuo lause merkitsi nähtävästi hänen suussaan: "Helmikuussa äiti paranee...", sillä ilo syttyi uudestaan hänen ruskeissa silmäterissään, kun Henriette häneltä kysyi:

-- "Ensi kertaako te olette matkoilla?"

-- "En", vastasi pienokainen, "olen usein käynyt tätini luona Besançonissa..."

-- "Oletteko käynyt Parisissa?..."

-- "En koskaan. Meidän piti mennä sinne, kun äiti oli niin sairas, kysymään lääkäriltä neuvoa. Mutta sitten äiti ei tahtonutkaan. Annette on sanonut minulle, ettei äiti voi sitä kaupunkia sietää, sittenkuin isä parka sinne kuoli... Onko teidän isänne Palermossa?" lisäsi hän.

-- "Minunkin isäni on kuollut", vastasi Henriette, "aikoja sitten..."

-- "Mutta te kai olette hänet nähnyt", kyseli lapsi, "te kai muistatte häntä?"

-- "Muistan kyllä", vastasi Henriette, "olin silloin yhdeksänvuotias..."

-- "Aivan niinkuin minä nyt", jatkoi lapsi. Hän katseli uudestaan neiti Scilly'tä arasti, epäröivästi, niinkuin se joka tahtoo jotakin sangen arkaluontoista asiaa esittää.

-- "Neiti...", ja kun Henrietten silmät häntä lempeästi kehottivat, hän jatkoi: "Tahtoisin kysyä teiltä jotakin...?"

-- "Mitä sitten?" sanoi nuori tyttö.

-- "Kun tapaa toisensa taivaassa, kuinka voi tuntea niitä, joita ei ole eläessään nähnyt?"

-- "Sen salaisuuden Jumala yksin tietää", vastasi Henriette. Hänen oma uskonsa oli niin viattomasti lapsellinen sekin, ettei hänen olisi johtunut mieleen hymyillä pienokaisen kysymykselle. Hän kertoi sen heti kihlatulleen, lisäten: "Mikä omituinen ja liikuttava lapsi!" Hän ei arvannut, että Adèlen lause, jonka hän näin Francis'lle toisti, tämän korvissa sai vielä paljon oudomman merkityksen. Mutta kun Henriette kääntyi jatkaakseen tätä keskustelua, joka häntä jo niin erinomaisesti miellytti, hän sai nähdä, että jos äskeinen pieni ystävä todellakin oli sangen liikuttava, oli hän myöskin sangen lapsellinen. Hänen eloisissa kasvoissaan, jotka vastikään olivat kuvastaneet liian kovaa tuskaa, päilyi nyt aivan uusi ilme. Tähän muutokseen ei tarvittu muuta kuin odottamattoman vieraan tulo. Uusi tulija oli vain ovenvartia, ennenmainittu kieliniekka, joka melkein tuntemattomaksi töhrittynä, valkea peruukki päässä ja pitkä parta harmaaksi puuteroituna, toimitti joulupukin virkaa tai pikemmin esiintyi don Ciccion anteliaisuuden edustajana kantaen kontissaan koko kasan pikku esineitä, jotka olivat määrätyt annettaviksi siellä täällä istuville, lukuisille lapsille. Jännitys, joka ilmeni Adèlen asennossa hänen odottaessaan yksinkertaisen yllätyksen iloa, osoitti jo sekin lapsen ääretöntä herkkätunteisuutta. Hänen silmäinsä loiste oli liian kirkas, hänen kätensä liikkeet liian hermostuneet. Veri juoksi liian nopeasti hänen nyt iloisista toiveista hehkuvissa poskissaan, ja kun hän otti vastaan lahjansa hotellin isännältä, joka itse esiintyi joululahjain jakajana, hänen kätensä vapisivat liian kiihkeästä innostuksesta. Lahjalla ei suurtakaan arvoa ollut; olipahan vain sisilialaiseksi talonpoikaistytöksi puettu nuken pahanen. Mutta lapsi, katsottuaan sitä ihailevin silmin, sanoi hoitajalleen, ajatellen suurta nukkeansa, lemmikkiään:

-- "Näetkös, tästä tulee toiselle Françoise."

Hän nousi lausuessaan nämät sanat, jotka lapsellisuudessaan olivat niin koomillisena vastakohtana hänen äskeisiin, ennenaikaista kypsyyttä osoittaviin puheisiinsa. Vanha hoitaja, kelloa katsottuansa, oli nimittäin hänelle viitannut, että oli aika lähteä kotiin. Hiukan ujosti Adèle kääntyi Henrietten puoleen sanoakseen hänelle hyvää yötä, ja nuoren tytön vastattua tähän liikkeeseen hivelemällä lapsen poskea, tämä kiitti häntä hymyllä, joka puhui siitä lämpimästä ystävyydestä, johon lapset kykenevät ja joka niin vähästä heidän sydämessään syntyy. Francis'n ja rouva Scilly'n ohi pienokainen kulki tavallisella sirolla arkuudellaan; sitten hän katosi nojatuolirivien taa. Soittajat, joulukontin käytyä tyhjäksi, tarttuivat uudestaan keskeyttämänsä sävelen päästä kiinni, ja neiti Scilly ilmoitti äidilleen ja sulhaselleen iltamatunnelmiensa lopputuloksen, sanoen heltyneellä äänellä:

-- "Kun ajattelee, että tuollainen helläsydäminen pikku raukka voi jäädä orvoksi ja turvattomaksi, ennenkuin vuosikaan on lopussa! On se vähän liian surkeata!..."

-- "Henriette on oikeassa", ajatteli Francis myöhemmällä. "On se vähän liian surkeata...!" Mutta nuo sanat, jotka eivät Henrietten suussa mitään erityistä tarkoittaneet, sisälsivät Francis'lle mitä hirvittävintä, tarkkapiirteisintä todellisuutta. Hän näki Paulinen kuolevan. Vaikka siitä lähtien kuin Francis oli Adèlen tavannut, hänen entinen rakastajattarensa oli ikäänkuin peräytynyt hänen ajatuksissaan ja asettunut toiselle sijalle, tuo ajatus synnytti hänessä aivan omituisen väristyksen, sellaisen, joka meidät valtaa, kun rakkauden salaperäisestä taikavoimasta vavahtava sydän lakkaa sykkimästä meidän sydäntämme vastaan. Niin, Pauline oli kuoleva, kohtakin kuoleva, arvattavasti palattuansa takaisin omaan kotiinsa ja nautittuaan noita valheellisia toipumishetkiä, joita etelän aurinko laupeudessaan suopi keuhkotautisille. Ja pikku Adèle olisi siellä ja saisi omin silmin nähdä tuon kauhean näytelmän, jonka hän itsekin aivan nuorena äitinsä kuolinvuoteen ääressä oli nähnyt. Kuinka nopeasti ne meiltä kuluvat, nuo hetket, jolloin meidän on sallittu katsella kalpeata, liikkumatonta ja mykkää naamiota, joka vastikään oli niin täynnä eloa ja hellyyttä ja johon lempivän sielun rakkaus kuvastui! Kuinka nopeasti ne kuluvat, ja kumminkin, minkä syvän jäljen ne jättävät muistoomme, kuinka niiden kaihomieliset menninkäiset sitten meitä seuraavat onnemme juhlahetkinäkin! Katkeria ne meille kuiskaavat elämäntarinasta, joka oli niin lyhyt ja joka särkyi kyyneliin, niinkuin se oli kyynelissä alkanutkin...! Adèlea ei tietysti jätettäisi yksin Annetten ja muitten palvelijain luo. Hänet vietäisiin pois, mutta minne ja kenen luo? Kenen hahmossa oli ilmaantuva tuo tuntematon, joka oli epämääräinen ja uhkaava kuin kohtalo? Arvattavasti Besançonin täti, johon pienokainen oli viitannut, ottaisi orvon luokseen. Tulisiko hänestä hyvä kasvatusäiti? Ja vaikkapa tulisikin hyvä, ymmärtäisikö hän lapsen sydäntä, jossa entinen hemmottelu oli sellaisen hellyyden tarpeen synnyttänyt ja joka oli tottunut niin lauhkeaan ja lämpimään ilmanalaan. Mutta jos ei tuosta naisesta tulisikaan hyvää äitiä, jos lapsi lankeisi äkkiä hellyyden paratiisista, missä hän oli kasvanut, pahimpaan helvettiin, lapsipuolen sulottomaan elämään?... Francis tunsi liian likeisesti, liian syvästi ne siteet, jotka hänet yhdistivät pienokaisen värähtelevään ja kiihkeätunteiseen luonteeseen; sukulaisuus heidän välillään oli liian läheinen, niin ettei Francis voinut olla heti oivaltamatta, kuinka lapsi oli kituva, jos hänet oli uuteen maaperään istutettava. Kestäisikö lapsen hento organismi sen? Eikö kaikki tuntuisi häneltä solvaukselta, loukkaukselta? Pienokainen oli harhaileva avuttomana, ruskeissa, laihtumisen suurentamissa silmissä tuo hirveä marttyyrinilme, jonka luulisi herättävän kuolleista äidin taikka isän. Eikä äiti heräisi... -- Ja isä?... -- Jos Adèle jäisi eloon, tästä kovasta onnesta huolimatta, jos hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta, kuka ottaisi hänet naittaakseen, kuka valitakseen nuorelle neitoselle hänen arvoisensa toverin? Vaikkapa tuosta tädistä tulisikin harvinaisen hyvä holhooja, pitäisi hän kuitenkin vain yhtä asiaa silmämääränänsä: kodin perustamista holhokilleen kuta pikemmin sitä parempi. Orvon kasvattaminen on liian vastuunalainen, liian raskas tehtävä, josta parhaimmatkin helpotuksen huokauksella luopuvat. Adèle siis sidottaisiin kehen tahansa, Raffrayen vertaiseen mieheen kenties, raakaan, töykeään ja kovaan, joka hänestä tekisi saman kuin tuo toinen oli hänen äidistään tehnyt... Nuo jatkuvat mielikuvat olivat Francis'lle niin kauheat, että hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki, itki tytärtään, itki itseään, -- tytärtään, joka oli näin joutunut kovan sattuman käsiin, uinaili elämän hirvittävän syvänteen reunalla, itseään, joka oli hänen isänsä, uskoi, tiesi, tunsi olevansa hänen isänsä, eikä voinut mitään hänen hyväkseen.

* * * * *