Part 7

Vedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib, salaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri tiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen ihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä. Sentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni alle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet mukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja kauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja kaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me tunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme niitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun pääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit. Olemme murheissamme kun jätät meidät.

Nämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani, että kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. — Pihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen ja naiset poskelle taputtaen sekä _niku tsa_ (käyköön hyvin)! lausuen. — Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi matkustaa.

Joukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja jyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt _Khongur_-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani nyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään peittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän etäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa, heittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa _Kahi'sta_, joka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian ukko _Junia_; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.

"Missäs Kahi nyt on?" kysyin.

"Hän on vähän matkan päässä edellä päin", sanoi äiti.

Tosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä läjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä. Kahin vieressä oli hänen setänsä _Dola_, joka oli yhtaikaa tulkki, kantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen pomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta samalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän tuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston ohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä huomaisi.

Otin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen toiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas "Alanterin vauhtia", ja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta jokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.

"Sahib", sanoi vihdoin Kahi, "minä olen toisella kymmenellä; meillä Shokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä pitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä, jos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt maailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni kylmään veteen!"

Täytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus oli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut heidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin sillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä yhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut yhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni pystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana. Menin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan pauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty ja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan raunioissa.

Palasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman puoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet. Miehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli muka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin pari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun matkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät heränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää. Heidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina jättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse palasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan levolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin päästä liikkeelle.

YHDESTOISTA LUKU.

Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava shokalaistapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken-makuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset kasvot.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua riensin maata jääneiden miesteni luo. He olivat jo liikkeelle lähteneet.

Polku oli todella kehno ja vaarallinenkin, sillä se kulki ihan syvänteen reunassa ja niin kapeana, että siinä töin tuskin oli tilaa jalkojansa muuttaa, ja yhtäkkiä sekin huono loppui. Edessämme oli nyt veden silittämä kallioseinä n. 12-15 metrin levyinen, joka aivan suorana laski Kali-jokeen.

Tätä vaarallista tietä kuljetaan harvoin, mutta kun Shokalaisilla on maata tällä puolella jokea, ovat he tämän kohdan ylimenoon keksineet seuraavan keinon. Köyteen sidottiin mies ja laskettiin kallion päältä alaspäin pitkin kallionseinää; siinä asennossa sai hän hakata vuoreen kaksi riviä pieniä koloja, n. miehen mitta kolorivien väliä. Kolot hakattiin n. metrin päähän toisistansa, alemmat jalkojen, ylemmät kulkian käsien varaksi. Kukin kolo on muutaman tuuman syvyinen.

Kiipeäminen näitä koloja myöden on vaarallista muulloinkin, mutta oli vielä enemmän nyt, kun sade oli vuoriseinän niin niljakkaaksi tehnyt. Yrittää täytyi kuitenkin, kun muuta neuvoa ollut. Riisuin jalastani ja olin olevinani rohkea kolosta koloon astuessani ja sormin yläkoloista kiinni pidellessäni; vuorotellen sai muuttaa jalkoja ja käsiä, ja koko ruumiin paino oli varpaitten ja sormien varassa. Lopultakin pääsin ylitse ja taas jatkui parin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen polkumme.

Khanden Sing tuli sitten kaikki jalustimemme selässään, minun jälestäni samaa tietä. Pelossa ja jännityksessä katselin hänen kapuamistansa, kun hän vilusta väristen varvasteli sileätä seinää myöden; lopulta hänkin pääsi onnellisesti ylitse.

Nyt oli saatava selville mihin Kahi ja Dola olivat menneet, ja suureksi iloksemme löysimmekin vähän matkan päässä polulla heidän jälkensä. Polku nousi ja laski rotkojen reunoja myöden, paikoittain kävi se myös laakoja myöden, joita oli ladeltu vuoreen höllästi iskettyjen rautatappien päälle. Paikoin täytyi kiivetä kallion huipulle asti ja kontata rangoista ja oksista kyhättyä siltaa myöden kamottavan syvän rotkon yli. Tuon hullunkurisen sillan sivussa oli valkoinen villalanka, jonka arvattavasti joku Shokalainen oli siihen sitonut, että hänen kaukaisella maalla kuolleen sukulaisensa henki pääsisi tämän vaarallisen paikan yli entisessä kodissansa käymään.

Pitkin ja poikin kuljettuamme ja holjuisella maalla välistä polulta eksyttyämme, saavuimme vihdoinkin kylään, nimeltä _Nabi_. Tavarani oli tuotu tänne ennen sillan repimistä ja olivat nyt hyvässä korjussa, täällä oli myös Kahi ja Dola meitä vastassa ja olivat toimittaneet koko kyläkunnan minua herttaisesti vastaanottamaan. Minä vietiin ikäänkuin juhlasaatossa ja sijoitettiin, kömpelöitä rappuja myöden, tasaiselle savikatolle mattojen päälle lepäämään. Sen ääreen sitten kokoontui kansaa kaiken ikäistä tuoden parhaansa mukaan minulle syötävää ja juotavaa, siinä oli riisijauhoja, _dhalia, balabia,_ maisia, maitoa, piimää, leivoksia, viiniä y.m., y.m.

Aterian aikana tarjottiin teetä, kaikenlaatuista ja muotoista: kiinalaista ja intialaista teetä, teetä keitettynä sokerin kanssa ja ilman, teetä maidon kanssa, teetä voin ja suolan kera, valkeata ja mustaa, makeata ja karvasta teetä, teetä niin paljon, että vaikka olenkin vahva teen ystävä, jo toivoin, ettei teelehtiä koskaan olisi poimittu ja pantu kuumaan veteen.

— —

Tarkastin paraikaa muuanta naista, joka oli pahasti loukannut selkärankansa, kun t:ri Wilson saapui yhtyäksensä muutamaksi päiväksi minun Tiibetin matkueeseeni. Naista autettiin mikäli mahdollista ja minä olin t:rin tulosta ja seurasta sangen mielissäni.

Lähdimme kohta matkaan samaa tietä Nabin ja Kutin välillä, josta jo on ollut puhe. Lumisillat ja lumikentät olivat nyt aivan kadonneet.

Mitä tavattomia valokuvauskoneeni saattoi vaikuttaa, sen nyt sain Tietää. Tuli nimittäin eräs sievä tiibettiläinen nuori vaimo luokseni ja kovasti nyyhkyttäen selitti, että minä olen tappanut hänen lapsensa ja nyt aion tappaa hänen miehensä. Kun vähitellen sain tolkkua siitä mitä hän tarkoitti, muistin viime matkalla valokuvanneeni hänen pikkupoikansa tämän istuessa korkean taakan päällä, jota vaimo kantoi. Hän oli kantamuksinensa luisunut melkein samalla paikalla kuin minäkin; hän itse oli pysähtynyt samoin rantakiville, mutta poikansa oli vierinyt virtaan, suistunut jääsillan alle ja jäänyt sinne ainiaaksi.

"O, sahib", sanoi hän lopuksi, "ellet olisi katsonut meitä tuon mustan laatikkosi silmillä, ei poikani olisi hukkunut!"

"Entä miehesi? Enhän tunnekaan miestäsi!"

"Sinä surmaat hänet! Hän tulee kanssasi Tiibettiin ja te kuolette sillä tiellä kaikin!"

Hän näytti erästä minun paraita miehiäni ja halukkainta seuralaistani, mutta en oivallisen vaimon kyyneleidenkään antanut luovuttaa tätä miestä joukostani. Lupasin parhaani mukaan pitää huolta hänen miehestänsä enkä valokuvata häntä.

T:ri Wilsonin kanssa viivyin Kutissa usean tunnin järjestellessämme miesten kantamuksia. Olin ostanut kaikkiastaan 476 kiloa (_14 mundia_) jauhoja, riisiä, punasokeria, punapippuria, voita, _dhalia, miseria_ sekä suuren paljouden kaurajauhoja (_satu_) ynnä paistettua maisia. Sitä paitsi oli meillä muassa ruokavaroja säilytettyinä tinalaatikoissa Lontoosta.

Etteivät kantajat saisi mitään valittamisen aihetta, saivat he itse valita itselleen jalkineet, huovat y.m. ja koetin parhaani mukaan heitä tyydyttää varsinkin kantamusten jakamisessa, jotka sittenkin tahtoivat tulla liika raskaiksi. Tosiaan havaitsinkin, että vaikka poistettiin kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista, sittenkin tarvittiin vielä pari tukevaa miestä kantamaan mitä ei enään sopinut lisätä jo jaettujen osalle. Mutta vapaaehtoisia ei ollut yhtään saatavissa ja kaikki Shokalaiset, joita oli mahdollinen saada, kuuluivat jo minun joukkooni. Hankalaksi olisi myös käynyt enempi viivytteleminen, ja aioin juuri ruveta jaottelemaan kahta jäljelle jäänyttä kantamusta miesteni niskoille, kun kaikeksi onneksi pari eksynyttä paimenta saapui leiriini. Ne olivat tuuheatukkaiset, pieni hopeakoriste rinnassa ja korallinauha kaulassa, vaan muuten aivan alasti ja näyttivät nälkääntyneiltä. Minäpä otin heidät heti miehikseni, ja vaikka toinen olikin vielä verrattain nuori ja poikamainen, otin hänet kuitenkin kaikitenkin, varsinkin kun t:ri Wilson selitti hänen olevan sitkeän ja kestävän näköisen. Näin olin minä nyt 30 miehisen joukkoni kanssa valmis matkalle lähtemään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja joro mies. — Mansing. — Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätäli tehdas. — Vaikea virta. — Jolinkan-sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettiläisiä vieraita. — Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.

Ennenkun lähdin Kutista, menin pienelle kummulle katsomaan vanhaa linnaa, joka oli lähellä kylää. Linna oli muuten aivan rauniona, paitsi neliskulmainen torni, asukkaitten kielellä _Kutiker_, mutta rakennusten suunnitelman saattoi vielä selvästi erottaa. Rakennuksesta ei tiedetty mitään muuta, kuin että se muinoin oli ollut jonkun kuninkaan lujasti linnoitettu palatsi. Tornin vieressä oli vähäinen rakennus, jota arveltiin linnansepän pajaksi, jossa kuninkaan väelle nuolia ja miekkoja valmistettiin. Torni on harmaata kiveä ja on juuresta kukin sivu lähes 2 ½ metriä. Rakennustavan ja akkunain muodosta päättäen lienee torni tiibettiläistä tekoa, sillä aivan samallaisia torneja on kaikkialla Tiibetissä. Akkunat, tai paremmin sanoen ikkunat, tornin kaikissa kerroksissa olivat neliömäisiä, kukin sivu 15 senttiin. Pajan akkunat sitä vastoin olivat paljoa suuremmat. Aukeammilla kohdilla oli ulkovarustuksia. Suuret läjät kiviä olivat arvatenkin linnan ampumavarastoa.

Leiriin palattuani oli kaikki valmista lähtöön, paitsi että jonkun aikaa sain jankata muutamien miesteni kanssa, jotka jo alussa olivat epätietoisia lähtisivätkö liikkeelle, vai palaisivatko pois. Iltapäivällä lopultakin lähdettiin. Lähtökylämme, Kuti, on korkeimmalla kohtaa Bias-maakunnassa, 3,835 metrin korkeudessa.

Polku oli verrattain lumetonta ja jäätöntä, paitsi muutamilla rinteillä oli vielä lumikenttiä. Eräällä sellaisella tapahtui ensimmäinen vastahakomme. Muuan miehemme, joka kuljetti suurta voiruukkua, nyrjähtyi liukkaalla lumella. Hän ei tosin itse liukunut liian alas, mutta raskas ruukkumme vieri virtaan ja jäi sinne. Leiriydyimme 3,875 m. korkeudessa.

Myöhään illalla, kun miehet kokoilivat polttoaineita leimuavaan rovioomme, saapui kaksi viimeksi värvättyä miestä, joiden oli määrä myöhemmin lähteä Kutista kantamuksineen. Toinen heistä oli surullinen ja jörö, toinen toimekas ja puhelias. Sanoivat kumpikin kuuluvansa raiputtien säätyyn (kastiin).

"Niinkuin näette", sanoi iloinen mies, "olen minä pikkuinen mutta pippuria. Minä en pelkää mitään. Kun tulemme Tiibettiin, käyn minä etunenässä terävä keppi kourassa ja karkoitan kaikki Tiibettiläiset. Heitä en pelkää pikkuistakaan. Tappelen vaikka koko maailman kanssa." Tuntien tuollaisten lorujen arvon, lähetin miehen hakemaan poltinaineita ja niin loppui hänen hammastarhansa tärinä. Jörö kumppani veti sen sijaan enemmän huomiota puoleensa. Hän puhui harvoin, ja kun hän joskus sanan virkkoi, ei se juuri ollut mieluista. Hän oli vain haaveissaan ja siitä tilasta oli hänen nähtävästi vaikea irtautua. Miehen ulkomuotokin osoitti tuskallista kärsimystä. Hän saattoi seisoa kauvan aikaa hiljaa ja liikkumatta kohdallaan ja tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, mutta ihossa oli tuo kamalan kiiltävä vaalea väri, joka on niin omituinen pitaalitautisilla.

Tämän kamalan taudin ensimmäiset oireet ilmestyvät sormissa. Minäkin sentähden pidin varani saadakseni tarkastaa hänen käsiänsä, joiden päällä hän istui pitääksensä ne lämpiminä. Käskin miehen tulemaan likemmäksi valkeata. Hän tulikin ja ojensi kätensä tulta kohden. Surullisen totta oli aavistukseni! Hänen kutistuneet sormensa ja ihohaavat jäsenissä olivat pettämättömiä pitaalin merkkiä. Samallaisessa surkuteltavasta tilassa havaitsin hänen jalkansakin olevan.

"Mikä sinun on nimesi?" kysyin.

"Mansing", vastasi hän lyhyesti ja vaipui entiseen synkkämielisyyteensä.

Tuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen tuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja tuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni, niin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin, että hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut oman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle rajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois luotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun palvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi kantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet mukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).

Silmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut, oli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia _Humlia_ ja _Jumlia_, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin Korealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia, Nepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi kristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja mikä kielten ja puheen-parren sekoitus!

Oli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä alkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen ja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa suojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani olin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena siitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.

Mansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa itselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt rahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli vielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa ostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme valmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä neuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne paremmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä. Jos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat ne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus niissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut nappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni miehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä oli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing oli siihen täysin tyytyväinen.

Seuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria ja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m. korkeudessa kuljimme _Bitroguare_-joen yli. Kutin toisella puolen kohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista vuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa yleni rivi sangen teräviä huippuja.

Kaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana tapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli kuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin myös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi jättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen näköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m. ylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme vuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme. Oli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä sulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme, jotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi ulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua virran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä kantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.

Muut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta oli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli, mutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana. Meidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin, kunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen, mutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että tavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin Kuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä aaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla ylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset ja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan väriloisteen.

Pienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle: toinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan yli Dholi-virralle, muutama kilom. _Khumlingin_ eteläpuolella. Tämä on tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä kaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän lunta.

Nyt oli kuljettava yli Jolinka-joen, joka alkaa Lebungeli Jolinka-solan itäpuoliselta jääkentältä. Jättiläismäinen Daku, joka aina oli valmis auttamaan, nosti minut köykäisesti kuin höyhenen selkäänsä ja kantoi minut ynnä tavarataakkansa yhtaikaa joen yli, niin ettei jääkylmä vesi ulottunut korkeammalle kuin vyötäröihin asti, mutta itse hän oli leukaan asti vedessä. Kuti tekee nyt mutkan 3300 suuntaan. Käyden pieniä alastomia kukkuloita ylös ja alas sekä pitkin korkeitten vuorten juurella, nousimme 4,450 m. korkeuteen. Täällä oli vasemmalla puolella pieni, soma järvi, noin 150 m. pitkä ja 120 m. leveä.

Tämä järvi, johon läheiset korkeat lumihuiput kuvastuvat ikäänkuin hopeaiseen peiliin, laskee vetensä lyhyen, melkein pystysuoraan syöksyvän virran kautta Kutiin. Sivuutettuamme tämän järven, jouduimme heti toiselle pienelle vedelle, jonka lähellä näimme kolmetoista kiviröykkiötä eli kivipylvästä, niitten Tiibettiläisten tai Shokalaisten rakentamia, jotka kesäisin kulkevat tätä solaa. Samallaisen röykkiön huomasimme myös eräällä korkealla kalliolla, joka kohosi isommasta järvestä.

Vaikka päivä oli laskemassa vuorten taakse lännessä, jatkoimme kuitenkin matkaamme ehtiäksemme niin kauvas kuin suinkin ikuista lunta kohti. Kuljimme yhtä mittaa aaltoilevaa maata, eikä matkamme suinkaan olisi ollut vaikea eikä raskas, jos ei meidän olisi täytynyt kahlata tiellämme sattuvien jääkylmien ja vuolaitten virtojen yli. Olimme tuskin ehtineet kahlaamisen jälestä lämmetä, kun meidän jo taas oli astuminen seuraavaan järveen, niin että me lopuksi kävimme ihan kylmänkankeiksi. Kantajat olivat pitkään päivämatkaan niin tyytymättömät, että olivat ryhtyä kapinaan, kun en sallinut heidän pysähtyä erääseen paikkaan, josta he keskenään olivat suostuneet, vaan käskin heidän mennä etiäpäin.

Joitakuita kilometriä tästä paikasta aukeni eteemme suuri tasanko, kivi- ja sorapintainen, joka nähtävästi oli vanhaa järvenpohjaa ja yli 4,500 m. korkeudessa. Tuo tavaton kivi ja sorapaljous oli arvattavasti kulkenut jäätikkö virran muassa ja kohottanut laakson pohjaa, siksi että vesi sieltä oli virrannut Kuti-jokeen. Virta oli siitä muodostanut 12 haaraisen suistamon, jotka lopulta yhtyivät yhdeksi laskiessaan Kutiin. Me menimme leveimmän haaran ylitse, sillä arvasimme sen olevan matalimman. Kerran kuitenkin sain vielä riisua ja astua jääkylmään veteen, joka tuli suoraan jääkentiltä; lämpömittari osoitti vähäsen yli 0:n. Päivä oli laskenut ja tuuli oli tuima. Alinomaisesta astumisesta kylmässä vedessä olivat jalkani niin kontassa, että töin tuskin saatoin seisoa. Yhtämittainen käyminen terävillä kivillä veden alla teki kovasti kipeätä jalkoihin ja koko ruumiiseen. Mutta hetken päästä jalat kangistuivat, niin että vaikka jalan alusta ja varpaat joka askeleella veristyivät, en kuitenkaan tuntenut varsinaista tuskaa ennenkuin olin kulkenut kuuden jokihaaran poikki. Sitten en enään pysynyt pystyssä ja päästyäni töin tuskin pois vedestä, hieroin armottomasti jalkojani, kunnes ne vähitellen ja kovasti kirvelien taas rupesivat antamaan elonmerkkiä.

On kummallista kuinka pienikin hullunkurisuus tuollaisessa tilaisuudessa saattaisi tuottaa kevennystä ja lievitystä. Jos joku itse olematta muassa olisi katsellut meidän kamalaa retkeämme tässä tavattomassa suistamossa, olisi hän saanut nähdä paljonkin hullunkurista. Meidän kaikkien kasvot olivat varmaan niin muikeat, että se tosiaan olisi naurattanut. Jalkineet selässä me kipusimme, kapusimme ja mulikoimme vihertävässä vedessä. Silloin tällöin käpertyi joku jalat palelluksissa ja itse avutonna jollekin keitaalle, kunnes kaikki olimme kokonaan kykenemättömiä. Ja nyt olimme vasta suistamon puolitiessä.