Part 23

Pinteen tiedustaminen tapahtuu tavallisesti kolme kertaa niiden kokoontuneiden ylilaamojen neuvostossa, jotka ovat koko maakunnan pääneuvostona. Kolmannella kertaa jätetään ennustajalle eli oraakelille sormen kynsi. Laama, joka tuli tätä minulta leikkaamaan, tutki tarkoin minun kättäni, levitti sormet hajallensa ja ilmaisi sitä tehdessään suurta kummastusta ja hämmästystä. Muutamassa silmänräpäyksessä kokoontui silloin laamoja ja sotamiehiä meidän ympärillemme ja toinen toisensa perästä he tutkivat minun köytettyjä käsiäni, aivan samoin kuin viilaama ja munkit Tukkerin luostarissa. Sana lähetettiin pombolle, joka kiireesti saapui ja samoin tarkkaili minun sormiani.

Muutaman viikon päästä vapaaksi päästyäni sain Tiibettiläisiltä kuulla heidän kummastuksensa syyn. Nahka sormieni välissä ulottuu tavallista pitemmälle ja tätä luonnon oikkua pidetään Tiibetissä erittäin merkillisenä. Jolla on semmoiset sormet, on Tiibettiläisten mielestä "kova" kaikkea vastaan: häntä ei mikään saa kuoliaaksi. Lyö tai lykkää, iske tai ammu häntä, vahingoittamattomana hän vaan pysyy. Mikä salainen voima minun henkeni Tiibetissä säilytti, jätän Tiibetin oppineitten laamaherrojen yhä harkittavaksi. Varma kuitenkin on, että tämä heidän taikaluuloinen käsityksensä minun käsistäni suuresti joudutti pombon päätöksentekoa meistä ja meidän kohtalostamme.

* * * * *

Pombo käski nyt, että minun henkeni säästettäisiin ja että minä vielä samana päivänä lähtisin paluumatkalle päin Intian rajaa. Hän otti minun rahoistani 120 rupia, jotka hän pisti minun taskuuni matkan varalle. Minua ja palvelioitani pitäisi kohdeltaman hyvin, vaikkakin saisimme olla yhä köysissä.

Kun kaikki oli valmisna, vietiin minä ja Mansing jalkaisin Toksemiin. Vartioinamme oli 50 ratsastajaa. Surkeasta tilastamme huolimatta täytyi meidän käydä hyvin nopeasti. Sotamiehet taluttivat minua kuin kahlekoiraa, laahasivat ja raastoivat, kun hengästyneenä ja väsyneenä en jaksanut pysyä heidän hevostensa tasalla. Matkalla kahlasimme monen kylmän ja syvän virran yli.

Toksemissa löysin suureksi ilokseni Khanden Singin vielä hengissä. Hänet oli suljettu vartiahuoneeseen, jossa hän oli saanut olla neljä päivää tolppaan köytettynä ilman palaakaan ruokaa ja tippaakaan vettä. Minut oli hänelle ilmoitettu tapetuksi. Hän oli mitä onnettomimmassa tilassa, puolikuolleena rääkkäyksestä vilusta ja nälästä.

Yöksi meidät majoitettiin vahtitaloon, jossa olimme tukehtua savuun. Huone oli täynnä meluavia peluriratsastajia. Seuraavana päivänä pääsimme Khanden Sing ja minä jaakkien selkään kuormasatulalle, mutta Mansingin täytyi kävellä ja häntä hosuttiin armottomasti, kun hän oli väsymyksestä nääntymäisillään. He sitoivat hänen kaulaansa nuoran, josta häntä laahattiin. Vartiamme käskivät joka kylässä tuoda itselleen uudet hevoset sekä virvokkeita. Kuljimme erittäin joutuisasti. Viitenä ensi päivänä taivalsimme yli puolen kolmatta sataa kilometriä. Pisimmät päivämatkat olivat 67 kilometriä. Sittemmin ne toki lyhenivät.

Paljon kärsimme näillä pitkillä päivämatkoilla, kun ratsastajat eivät antaneet meidän syödä kuin joka toinen tai joka kolmas päivä, ettemme muka vahvistuisi. Kaikki tavaramme oli viety meiltä. Vaatteemme olivat ryysyinä ja elävissä. Olimme silloin avojaloin ja muutoin melkein puoli alastoinna. Yöksi meidät aina köytettiin kovemmin ja saatettiin niin jättää yksiksemme taivasalle. Ilman mitään suojaa saimme siten virua joko lumella tai märässä maassa. Vartiat tavallisesti pystyttivät teltan ja keittivät teetä vähän matkan päässä meistä.

Molemmat palveliani olivat minulla avussa, istuen sivullani tai muuten varjostaen minua vartioittemme silmiltä, niin että minun onnistui suurella vaaralla ja varovaisuudella tehdä muistelmia matkaltamme pienelle paperille, joka oli Tiibettiläisten tarkastuksesta säilynyt takkini povitaskussa. Samoinkuin piinapölkyssä tapasin nytkin vetää oikean käteni pois käsiraudoista yöllä ja pikakirjoittaa pienellä luunsirpaleella, jota kastoin vereeni, lyhyitä muistelmia; piirsin täten myös kartan-luonnoksen paluumatkastamme.

Havainnoita ei nyt tietysti koneitten puutteessa sopinut tehdä muualta kuin ruumiini varjosta päivän paisteessa. Täten koetin saada selvää suunnastamme. Sade- ja lumipäivinä täytyi tyytyä ainoastaan edellisten päivien havaintoihin.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Vatsapuhuja. — Kauheita mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. — Torjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy Mansarovarissa.

Niinkuin lukia kartan punaisesta viivasta näkee, kuljimme ensin länteen, sitten länsiluoteeseen, luoteeseen, länteen ja taas luoteeseen, seuraten Braamaputraa etelämpänä kuin menomatkalla, ja niin saavuimme Jutsangin eli Keskimaakunnan rajalle. Vartiamme olivat sekä tylyjä että kaikin tavoin raakoja ja häijyjä meitä kohtaan. Pari ratsumiestä oli kuitenkin ystävällistä ja pitivät meistä huoltakin sekä antoivat meille vähän voita tai tsambaa, kun vaan kumppanit eivät huomanneet. Vartioita vaihdettiin niin usein, ettei meillä ollut tilaisuutta tutustua heihin eikä ystävyntyä, ja jokainen uusi joukko oli aina entistänsä pahempi.

Eräänä päivänä eräs lystillinen temppu herätti heissä kauhua. Olimme pysähtyneet erään kallion lähelle ja ratsastajat olivat asettuneet noin kahdenkymmenen askeleen päähän meistä. Kun olin kaikin keinoin turhaan koettanut herättää häissä lurjuksissa pelkoa ja kunnioitusta minua kohtaan, käytin viimeksi vatsapuhujan-taitoani, jota vanhastaan osasin. Olin puhuvinani jollekin ja saavinani vastauksen ylhäältä kallionhuipulta. Tiibettiläiset joutuivat pelosta ihan suunniltaan. Kysymykseensä kuka tuolla ylhäällä oli, vastasin, että siellä oli eräs tuttavani. "Onko se plenki?" — "On." — Silmänräpäyksessä heittivät he meidät jaakkiemme selkään, nousivat itse omille pikku hevosilleen ja lennossa sieltä lähdettiin.

Saavuttuamme eräälle paikalle, jonka tullessani olin laskenut olevan 83°6’30" i.p. ja 30°27’30" p.l., huomasin olevani oikein onnen poika. Tällä kohdalla yhtyvät Braamaputran molemmat tärkeimmät lähdehaarat yhdeksi joeksi. Toinen, jota olin menomatkallani seurannut, tulee luoteesta, toinen länsiluoteesta. Tiibettiläiset valitsivat ilokseni eteläisen tien, ja sain siis nähdä joen toisen varsinaisen alkuhaaran. Se alkaa pienestä lätäköstä tasangolla noin 82°47’ i.p. ja 30° ja 33’ p.l. Minä nimitin pohjoisen haaran oman nimeni mukaan, jota ei katsottane sopimattomaksi, koska olin ensimmäinen siellä käynyt Eurooppalainen ja koska matkanikin tapahtui näin omituisissa oloissa. Tämä osa vankeusaikaamme, vaikkakin köyhä vaiheista, oli varsin opettavainen. Matkalla sain nim. jonkun ystävällisen sotamiehen laulelemaan tiibettiläisiä laulujansa, jotka olivat hyvin shokalaisten laulujen kaltaisia. Samoin onnistui minun kyselemällä saada heiltä koko joukon tietoja Tiibetistä ja Tiibettiläisistä, joita sitten omien havaintojeni lisäksi olen tässä kirjassa kertoellut.

Me olimme tulleet Jutsangin maakuntaan pitkin Maiun-solan rinteitä, mutta nyt jätimme tämän maakunnan kulkien etelämpää alemmasta solasta.

* * * * *

Vaelsimme nyt luoteiseen suuntaan. "Pyhän" maakunnan hyvästi jätettyämme alkoi vartioitten tylyys vähitellen talttua. Saimme nyt useammin ostaa ruokaa niillä minun rahoillani, jotka pombo oli minun taskuuni pistänyt. Aterioidessamme ratsastajat irroittivat kätemme käsiraudoista ja kytkivät sen sijasta jalat. Saimme myös heiltä lainaksi astioita vähän lämmintä ruokaa keittääksemme, jota pitkään aikaan emme olleet nauttineet. Tämä oli erittäin virkistävää.

Kuljettuamme poikki sen polun, jota myöten me olimme Tiibettiin tulleet, kuljimme nyt pohjoisemmassa, yhtäsuuntaisesti erään aaltomaisen ylätasangon kanssa. Näin väistimme sen suoperäisen tasangon, jota Tiibettiin mennessä oli ollut niin vaikea kulkea. Näimme siellä täällä joukon mustia telttoja ja eräänä iltana kun leiriydyimme muutamien pikku järvien lähelle, saimme ostaa kutun. Eräs ratsastajista, kunnon mies, joka oli ollut hyvin ystävällinen meille, valitsi meille pienen, hyvinvoivan eläimen, ja me odotimme ihastuksella saavamme vankan aterian, kun suureksi mielipahaksemme huomasimme, ettei meillä ollut asetta, millä kutun teurastaisimme. Emme voineet lyödä siltä päätä poikki, kun eivät Tiibettiläiset uskoneet meille veistä tahi miekkaa, ja itse eivät teurastaneet eläintä meille. Vihdoin voitti ystävällinen ratsastajamme epäilyksensä ja saatuansa kolikon, tappoi hän kutun kuristamalla. Kuristaen eläintä toisella kädellä, pyöritti hän ahkerasti toisella kädellään rukousmyllyänsä.

Muutaman päivän kuluttua jouduimme suurelle lakeudelle, jossa oli erään tarjumin leiri, käsittäen noin parisataa telttaa. Tähän jäimme yöksi. Siellä oli suuri joukko laamoja ja sotamiehiä. Keskellä yötä meidät herätettiin ja meidän täytyi siirtyä muutaman kilometrin edemmäksi. Aamulla varhain kuljimme ison joen yli ja jatkoimme matkaamme päin lounasta, kunnes illalla saavuimme Tokhimin tarjumin leiriin. Täällä kohtasimme samoja upseereja, jotka mennessämme olivat tuoneet meille tarjumin lahjat ja jotka me ajoimme pois, kun rupesivat meitä uhkaamaan. Tällä kertaa he olivat sangen kohteliaita. Vanhin heistä lausu meille kaikenlaisia kohteliaisuuksia ja ilmaisi ihmettelevänsä meidän rohkeuttamme taistellessamme sellaista ylivaltaa vastaan. Vanhus teki parhaansa meidän hyväksemme, kutsuipa pari soittoniekkaakin meitä huvittelemaan. Toisella näistä oli omituinen, neliskulmainen karvalakki; hän hieroi kaaremmuotoisella jousella kaksikielistä soittokonetta, ja hänen seuralaisensa, pieni poika, tanssi kömpelösti ruumistaan vääntäen, ja kulki sitten kerjäämässä _tsambaa_. Tiibettiläiset ovat kerjäläisille hyvin anteliaita ja kieltäytyvät harvoin heille jotain antamasta, olkoon sitten lahja kuinka vähäinen tahansa: vähän tsambaa, voita tai ghuraa.

Hyväksyttyämme isäntiämme ja vartioitamme lähdimme seuraavana päivänä Mansarovaria kohti ja saavuimme saman päivän iltapäivällä Tukkeriu kylään ja gombaan, sekä sijoituimme samaan majataloon, jossa mennessämme olimme yöpyneet. Täällä riisuttiin meiltä kahleet ja me tunsimme itsemme verrattain vapaiksi, vaikka neljä miestä aina kulki sivullani ja yhtä monta vartioksi Khanden Singiä ja Mansingia. Minä käytin tilaisuutta kylpeäkseni Mansarovar-järvessä ja molemmat seuralaiseni lähettivät salaaminsa jumalillensa ja puhdistivat itsensä pyhässä vedessä.

Munkit jotka edellisellä kerralla olivat olleet niin ystävällisiä, olivat nyt erittäin yrmeät ja epäkohteliaat. Katseltuaan meidän tuloamme, vetäysivät he kaikin luostariin ja sulkivat portin. Koko kylänväki pysytteli myös kotosalla ja pian olimme yksinämme koko paikalla.

Oli vielä pimeä, kun meidät herätettiin ja käskettiin valmistautumaan lähtöön. Kun emme kyllin pikaisesti valmistuneet, laahattiin me majatalosta ulos. Hartaasta pyynnöstämme saimme kuitenkin vielä kerran kylpeä Mansarovarissa, jonka vesi nyt kuitenkin tuntui jääkylmältä, eikä meillä ollut mitään, niillä pyyhkisimme itseämme. Noin tuntia ennen auringonlaskua nostettiin meidät jaakkien selkään ja lähdimme matkaan kolmenkymmenen ratsastajan ympäröiminä.

NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta. — Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar. — Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa. — Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. — Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. — Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.

Kuljettuamme useita tuntia pysähdyttiin teetä juomaan. Lähellämme levähti mies nimeltä _Suna_, veljineen ja poikineen, jotka olin Garbjangissa tavannut. He kertoivat, että Intiaan oli tullut tietoja, että minä ynnä molemmat palveliani olisivat mestatut Tiibetissä ja että t:ri Wilson ja peshkari eli valtiollinen asiamies Karak Sing silloin olivat menneet rajan yli, hankkimaan asiasta selkoa sekä saamaan minun kapineeni pois. Olin hyvin iloinen kuullessani, että he vielä olivat Taklakotissa. Sain Sunan menemään ilmoittamaan tri Wilsonille missä olin ja että olin vankina.

Olin tuskin saanut tämän Sumalle ilmoitetuksi, kun jo vartiani kävivät hänen kimppuunsa, ja ajoivat heidät pois, sittenkun olivat ankarasti kieltäneet heitä olemasta missään tekemisissä minun kanssani. Kun taas olimme liikkeelle lähteneet, tuli eräs ratsastaja laukaten meidän luoksemme tuoden kiellon Jong Peniltä Taklakotista, ettemme saisi mennä Lippu-solan kautta, johon nyt olisimme kahdessa päivässä ehtineet, vaan että meidän tulisi lähteä kaukaista Lumpija-solaa kohti. Tähän vuoden aikaan on mahdotonta päästä tästä selästä. Meidän tulisi tehdä, mutka, johon menisi viisi- tai kuusitoista päivää ja suurimmaksi osaksi kulkea lumen ja jäitten läpi. Nälkiintyneinä ja heikot kun olimme olisi tämmöinen marssi ollut meidän kuolemamme. Pyysimme päästä Taklakotiin, mutta vartiamme kielsivät. Ja tällä välin oli Jong Pen lähettänyt uuden sanan ja sotamiehiä valvomaan käskyn täyttämistä sekä estämään meitä menemästä Lippu-solalle.

Vartiamme, joihin Taklakotista tulleet ratsastajat nyt olivat liittyneet, pakottivat meidän jättämään Lippu-tien ja me aloimme kulkea jäistä Lumpija-solaa kohti. Tämä oli meidän murhaamistamme, ja Tiibettiläiset, jotka tämän hyvin tiesivät, laskivat saavansa sanoa intialaisille viranomaisille, että me olimme Lumpija lumessa ja jäissä kuolleet luonnollisen kuoleman.

He ilmoittivat jättävänsä meidät sille kohdalle, jossa lumi alkaa, ja etteivät antaisi meille ruokavaroja, ei vaatteita eikä peittoja, ja että saisimme omin neuvoin tulla toimeen niin hyvin kuin taisimme. On turhaa sanoa, että edessämme olisi varma kuolema.

Päätimme ettemme enää kärsivällisesti alistuisi kohtaloomme, vaan että ryhtyisimme viimeiseen keinoomme. Kuljettuamme moniaita kilometriä Taklakotin tien länsipuolella, kieltäydyimme menemästä kauemmaksi siihen suuntaan. Sanoimme suoraan heille, että teemme vastarintaa, jos he pakottavat meitä. Meille on yhdentekevää, kuolemmeko heidän miekastaan vai palellummeko kuoliaaksi Lumpija-solassa.

Neuvottomat vartaat päättivät jäädä tänne yöksi, ehtiäksensä saada lähettilään Taklakotiin pyytämään uusia käskyjä. Yön kuluessa tuli käsky, että jatkaisimme matkaamme ja aamun tultua valmisti vartiostomme lähtöä Lumpijaa kohti. Silloin me kolme kokosimme vähät voimamme ja rupesimme äkkiä heitä kivittelemään. Kuuluu uskomattomalta, mutta ennenkuin heihin vielä oli sattunutkaan, lähtivät meidän urheat sotilaamme pakoon, minkä käpälistä lähti. Me lähdimme Taklakotia kohti ja meitä seurasi nuo pelkuri raukat nöyrimmästi rukoillen, ettemme enää heitä vastustaisi, vaan hyväntahtoisesti seuraisimme heitä sinne, mihin meidät veisivät. Muussa tapauksessa lyötäisiin heiltä pää poikki. Me emme välittäneet heitä kuunnella, vaan kivittämällä pidimme heitä etäällä.

Olimme kulkeneet vaan muutamia kilometriä, kun kohtasimme lauman sotamiehiä ja laamoja, jotka Jong Pen oli lähettänyt meitä, vangitsemaan meitä. Olimme semmoisessa tilassa, ettemme voineet ajatellakaan vastustaa tuommoista ylivoimaa. Mutta kun he näkivät, ettemme olleet kahleissa, aikoivat he ampua meitä.

Joukon johtajana oli Jong Penin ensimmäinen ministeri Lapsang ja hänen sihteerinsä. Menin heitä kättelemään. Meillä oli pitkä ja myrskyinen keskustelu, mutta he olivat taipumattomat. He vaativat, että me nyt, kun olimme vaan muutaman kivenheiton päässä rajalta, kääntyisimme takaisin ja kulkisimme suuren mutkan Lumpija-solan yli. Niin oli Jong Pen käskenyt ja sekä minun että heidän tuli häntä totella. He eivät antaneet eivätkä myyneet minulle ruokavaroja, vaatteita eikä hevosia. Me vastustimme mitä jyrkimmin ja selitimme ennen kuolevamme tässä, kuin menisimme askeltakaan kauemmaksi länteen.

Lapsang ja hänen seuralaisensa pyysivät minun nyt antamaan kirjallisen luettelon niistä Shokalaisista, jotka minua olivat Tiibettiin saattaneet; aikomus oli kaiketi anastaa heidän omaisuutensa. Sanottuani, etten osaa kirjoittaa Tiibetin enkä Hindustanin kieltä, pyysivät he, että kirjoittaisin sen Englannin kielellä. Suostuin siihen, mutta miesteni nimien ja oman allekirjoitukseni sijasta kirjoitin luetteloon, terveellisiä muistutuksia, arvatenkin Tiibettiläisten hämmästykseksi, kun saivat paperin käännettynä heidän kielellensä.

Kun kuitenkin kielsivät tappavansa meitä paikalla ja kun Lapsang oli erittäin kohtelias ja pyysi meitä ikäänkuin persoonalliseksi suosionosoitukseksi häntä itseä kohtaan menemään Lumpija-solasta, päätin ennen suostua heidän ehtoihinsa kuin suotta kuluttaa kallista aikaa.

Tämän suuren ratsujoukon vartioimana olimme tulleet lähes Kardamiin, kun ratsastaja täyttä laukkaa ja huutaen tuli vastaamme. Me pysähdyimme ja hän antoi Lapsangille kirjeen. Se sisälsi käskyn, että Lapsangin tulee viedä meidät heti Taklakotiin.

Käännyimme nyt takaisin tuon aaltomaisesti muodostuneen tasangon poikki Gakkon-virran yläpuolella ja saavuimme myöhään illalla Dogmar nimiseen kylään laaksossa kahden korkean sorasavi-kunnaan välissä. Joukkomme enin osa vaihetti täällä hevosia ja lähti ajamaan Taklakotiin, mutta meidän täytyi jäädä tähän. Vähän ajan päästä tuli Jong Peniltä uusi sanansaattaja, joka selitti että tämä oli muuttanut mieltänsä ja että meidän sitenkin täytyy mennä Himalaijan yli Lumpija-solasta.

* * * * *

Yöllä nousi kylässä aika rymäkkä. Ihmisiä juoksi edes takaisin huutaen ja hoilaten. Suuri joukko ratsumiehiä oli saapunut.

Tiibetti on jaettu lääneihin eli maakuntiin, joita korkeat virkamiehet hallitsevat; nämät ovat ikäänkuin piirikuntien pikkukuninkaat alituisessa riidassa keskenään. Tämän nyt saapuneen uuden armeijan tulon oli myös aiheuttanut kateus ja riita tienomistuksesta. »Armeijassa» oli noin puolen kolmatta sataa ratsumiestä varustettuna kivääreillä ja miekoilla. Päällikkö tuli useiden upseerien seurassa minun tyköni ja puhui ja huitoi niin tuimasti, että pelkäsin taas uusia rettelöitä syntyvän. Ja niin tapahtuikin.

Äsken tulleet olivat sotaväkeä Gyanemasta, Kardamista ja Barkasta. Heillä oli kovat ohjeet, että me emme millään ehdolla saisi kulkea tarjumin alueen lävitse emmekä mennä Lumpija-solasta. Täten ei meillä olisi avointa tietä rajan yli missään. Valliamme ja muutamat Jong Penin ratsumiehet pitivät viisaimpana vetääntyä pois pulasta, heitä kun oli luvultaan vähemmän. Päästäkseni lopultakin pois kaikkien kynsistä, suostuin innoissani kaikkiin tulioiden tuumiin ja kehotin heitä tarttumaan miekkaan, jos Jong Peniläiset vielä vaatisivat minun menemään tarjumin alueen kautta. Kun kaikki tiet nyt olivat tukossa, arvelin, että täältä emme pääse milloinkaan, ellemme ase kädessä aukaise tietämme.

Gyaneman miehet kysyivät, suostuisinko johtamaan heitä Jong Penin miehiä vastaan, jos tarve tulisi? Vaikken paljon luottanut heidän miehuuteensa, suostuin kuitenkin rupeamaan heidän "kenraaliksensa", Khanden Sing ja Mansing ajutantteinani. Enimmän osan yötä käytimme hyökkäyssuunnitelmamme tekemiseen, ja kun kaikki oli valmistettu, lahjoittivat Tiibettiläiset minulle kiitollisuutensa osoitukseksi lampaan rinnan, tsambaa ja kaksi tiiltä teetä.

Vihdoin tuli aamu. Ratsukseni sain pikku hevosen, samoin Khanden Sing ja Mansing. Uljaan tiibettiläisen joukkoni etunenässä lähdin nyt Taklakotia vastaan. Olimme saaneet tietää, että Jong Pen oli järjestänyt joukkonsa lähi paikalle, katkaistaksensa meiltä tien. Siihen kohtaan täytyi meidän rynnätä. Tiibettiläiset sanoivat vihaavansa Jong Penin miehiä ja hakkaavansa ne armotta maahan kalkki tyynni, jos he vaan yrittäisivät vastustaa.

"Ne vasta ovat pelkuria raukkoja," sanoi eräs upseerini. "Ne juoksevat käpälämäkeen, jahka ne saavat nähdä meidät."

Hän taukosi äkkiä puhumasta, sillä nyt kuului kaukaa vihollistemme hevosten tiu'ut. Koetin parhaani mukaan rohkaista sotamiehiäni, mutta turhaan: pelko ja kauhu levisi heihin. Jong Penin joukot tulivat näkyviin ja nyt sain nähdä kummia: kaksi armeijaa seisovan vastatusten ja molemmat valmiit juoksemaan toistansa pakoon. Osoittaakseen rauhalliset aikomuksensa heittivät molemmat puolueet kuumeentapaisella kiireellä pyssynsä ja miekkansa maahan. Sitten pidettiin rauhankeskustelu, jossa kumpikin puolue teki myönnytyksiä. Minusta ei kukaan välittänyt.

Tämän kestäessä saapui ratsumies tuoden Jong Peniltä meille luvan jatkaa matkaamme Taklakotiin. Armeijani lähti takaisin luoteeseen ja minä, viralta pantu kenraali, olin taas yksityishenkilö ja vanki. Vahva vartiosto vei meidät raivaamatonta tietä autioiden vuortenkukkulain yli, pitkin Gakkon-virran vartta. Me sivuutimme satoja _khokdenia_, isoja ja pieniä, useimmat punaisiksi maalatut, sekä _mani_-muureja. Jyrkkää polkua ratsastimme sitte ylängön rinnettä alas väkirikkaaseen seutuun, jossa siellä täällä näkyi kivitaloja. Vasemmalla näimme suuren _Delaling_ nimisen luostarin ja vähän matkaa siitä pienen luostarin, _Sibling_, sekä kiersimme sitten korkeata, kaunismuotoista vuorenkukkulaa, jossa Taklakotin linnoitus ja luostari kohoaa.

* * * * *

Niin kovin me pelkäsimme uusien rettelöiden syntymistä, että olimme tuskin päässeet Gakkon-virran yli vievän puusillan toiselle puolelle, kun Khanden Sing ja minä, nähdessämme suuren shokalaisleirin vuoren juurella, läimäytimme hevosiamme piiskalla ja poistuimme täyttä laukkaa vartiaimme luota. Tuiman ratsastuksen perästä pitkin vuoren rinnettä, jossa asuu sadoittain ihmisiä vuoriluolissa, olimme vihdoinkin ystävien joukossa. Shokalaiset, jotka tänne olivat tulleet tavaranvaihtoa ja kauppaa tekemään Tiibettiläisten kanssa, eivät aluksi tunteneet meitä, ja hämmästyivät suuresti meidät nähdessään.

Kysyimme tietysti heti t:ri Wilsonia ja tultuamme hänen tykönsä hän tuskin tunsi meitä, niin toisennäköiset me olimme. Hän näytti sangen liikutetulta nähdessään meidät näin surkeassa tilassa.

Kun uutinen meidän tulostamme oli ehtinyt levitä keko leiriin, osoittivat kaikki meille mitä hartainta ystävällisyyttä. Wilsonin teltassa oli eräässä nurkassa karkeata sokeria maljassa, arviolta kilon verran: sen minä nälissäni pian olin ahminut. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin shokalais-ystäväni lahjoittelivat minulle runsaasti ruokavaroja, joita Rubso, tohtorin kokki, sitten heti valmisteli.

Valtiollinen peshkari eli asiamies Karak Sing toi minulle vaatekerran; muita vaatteita sain Wilsonilta. Omat ryysyni olivat aivan elävissä. Vartiamme eivät olleet kertaakaan sallineet meidän muuttaa vaatteita, eikä myös pesua suvaittu. Ainoastaan erityisestä suosiosta ja muka pyhän järven vuoksi, saimme kylpeä Mansarovarissa.

Myöhemmin päivällä minun haavani ja muut vammani tutki t:ri Wilson, joka siitä lähetti Intian hallitukselle kertomuksen. Wilsonin ja Karak Singin hellässä hoidossa sekä saamani runsaan ja hyvän ravinnon sekä hoidon avulla toinnuin verrattain pian ja lannistunut mieleni taas virkeni. Vähitellen unohdin kärsityt vaivat, vaarat ja vastukset.

Taklakotissa viivyin kolme päivää. Tällä aikaa tuotiin minulle takaisin osa anastettuja tavaroitani. Helppo on ajatella iloani, kun näissä löysin päiväkirjani, muistikirjat, kartat ja piirustukset. Kiväärini, osa rahoja, äidiltä saamani sormus, moniaat tieteelliset koneeni, kokoelmat, yli 400 valokuva-levyä y.m. oli vielä poissa. Muutamia näistä sain kuitenkin pari kuukautta myöhemmin Englannin hallituksen välityksellä.

Eräänä päivänä tuli Wilsonin telttaan Tokhimin tarjumi ja hänen sihteerinsä Nerba, jolla oli ollut niin paljon tekemistä minun piinaamisessani, Jong Penin sihteeri ja vanha Lapsang viheliäisessä suurihihaisessa samettitakissaan. He tunnustivat kaikin tohtori Wilsonin, peshkarin, pundiitti Gobarian ynnä monien Shokalaisten kuullen ja läsnä ollessa, että minun tekemäni kertomus kärsimyksistäni oli kaikissa yksityiskohdissaan täydellisesti oikea, niinkuin sen myös olen tässä kirjassa aivan yhtäpitävästi esittänyt. Samalla he ilmoittivat ylpeilevänsä siitä, mitä olivat tehneet ja käyttivät tätä puhuessaan sanoja ja lauseita, jotka eivät suinkaan Englannin hallitusta mairinneet.