Part 22

»_Ta kossaton, ta kossaton_!» (Tapa hänet, tapa hänet!) huudettiin hurjasti ympärilläni. »Emme saa häntä pelotetuksi.» — »Tapa hänet, tapa hänet!» huusivat he ääneen.

Nyt annettiin pombolle tavattoman iso miekka, jonka hän veti tupestaan ja piteli sitä molemmin käsin.

»Tapa hänet, tapa!» huusi joukko vielä kerran pombolle, joka näytti vastahakoisesti kuuntelevan heidän yllytystään. Hänen tai-ka-uskoinen luonteensa näki varmaankin pyssyn piipun rikkumises-sa korkeamman voiman läsnäolon.

Käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni heille, että jos he tänään veisivät minulta hengen, niin varmaan kadottaisivat oman henkensä huomenna. Tämä näytti hetkeksi jäähdyttävän heidän intoansa. Mutta kansanjoukko oli jo liiaksi kiihkoissaan ja laamojen onnistui lopuksi saada pombokin raivostumaan. Hänen kasvonsa kävivät ihan tuntemattomiksi. Sillä hetkellä astui eräs laama esille ja pisti jotakin pombon suuhun, joka taas täyttyi vaahdolla. Toinen laama piti hänen miekkaansa sen ajan, kun hän kääri takkinsa hihat ylös saadakseen käsivartensa vapaiksi. Sitten hän tuli minua kohti raskain, hitain askelin, heiluttaen kirkasta, terävää säilää minun edessäni.

Nerba, joka vielä piti minua tukasta, käskettiin taivuttamaan päätäni. Minä ponnistin vastaan koko sillä vähäisellä voimalla, mikä minussa vielä oli, ja kuolemaantuomitun miehen koko hermostuneella rohkeudella, vakavasti päättäen pitää pääni pystyssä. Saisivat lyödä minut palasiin, jos tahtoisivat, mutta nämät pedot eivät saisi minua taivuttamaan päätäni heille ennenkuin olisin kadottanut viimeiset voimani. Minun täytyisi kyllä kuolla, mutta silloinkin ylenkatsoisin pomboa ja hänen laamamunkkejansa.

Pombo oli nyt ihan lähellä minua, nosti miekan korkealle päänsä yli ja laski sen kaulaani, koskettaen sitä hiljaa, ikäänkuin mitataksensa välimatkan voimakkaaseen iskuun. Sitten astui hän askeleen taaksepäin, nosti miekan uudelleen ja tähtäsi sitten koko voimallaan iskun minua kohden. Miekka suhisi ilkeästi likellä kaulaani, mutta ei koskenut siihen. Olin päättänyt olla silmiäni räpyttämättä, sekä sanaa sanomatta, ja käytökseni näytti peljästyttävän heitä. Mutta rahvaan kärsimättömyys ja melu oli noussut ylimmilleen ja lähellä seisoneet munkit hyppivät kuin hullut, kiihkeästi kehottaen pomboa.

Tätä kirjoittaessani näen selvästi heidän verenhimoiset kasvonsa edessäni ja kuulen heidän hurjat huutonsa kajahtavan vielä korvissani. Selvästi vasten tahtoaan teki pombo nyt saman tempun pääni toisellekin puolelle. Tällä kertaa suhisi säilä niin lähellä kaulaani, ettei se voinut olla enemmän kuin puolen tuuman päässä siitä.

Minulle kerrottiin sittemmin, että tuo ilkeä miekkatemppu tehdään joskus ennen oikeata mestaamista. Kolmannella iskulla tavallisesti vasta uhri tapetaan.

Laamat huusivat vieläkin vaatien päätäni. Mutta tällä kertaa oli pombo taipumaton ja kieltäytyi jatkamasta verityötä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja näyttivät hyvin vihaisilta. He huusivat, ulvoivat ja temppuroivat hurjimmalla tavalla. Mutta pombo seisoi siitä huolimatta liikkumatonna ja katseli minua taukoamatta melkein kunnioittavasti.

* * * * *

Tällä välin oli Mansing saapunut. Hän oli monasti pudonnut satulattomasta hevosestaan ja jäänyt jälkeen. Nerba päästi nyt tukastani irti ja eräs toinen mies tuuppasi minua edestä, niin että kaaduin selälleni. Mansing tuotiin esille ja sidottiin samaan jalkapuuhun kuin minä. Sanoivat aikovansa ensin mestata palveliani ja eräs laama kävi kiinni hänen kurkkuunsa. Minut nostettiin istumaan ja kasvoilleni heitettiin vaate, etten näkisi mitä tapahtui. Kuulin Mansing raukan valittavan. Sitten seurasi kuoleman hiljaisuus. Minä huusin häntä, mutta en saanut vastausta ja päätin siitä, että hän jo oli kuollut.

Tässä kamalassa epätietoisuudessa sain olla yli neljännestunnin, kunnes he vihdoin ottivat vaatteen kasvoiltani ja minä näin Mansingin makaavan edessäni jalkapuuhun sidottuna ja melkein tiedotonna, maitta kuitenkin vielä elossa. Hän kertoi sittemmin, että minun huutaessani häntä, oli eräs laama pannut kätensä hänen suullensa ja toinen oli tarttunut niin lujasti hänen kaulaansa, että hän oli tukehtumaisillaan. Hetken perästä tuli hän taas täyteen tajuntaan. Hän osoitti näinä kauheina hetkinä oikein ihmeteltävää mielen malttia.

Meille sanottiin, että mestaamisemme oli vaan lykätty seuraavaan päivään. Sillä välin meitä vielä kidutettaisiin. Joukko laamoja ja sotamiehiä seisoi ympärillämme meihin tuijottaen. Otin tilaisuudesta vaarin ja pyysin eräältä lihavalta munkilta vähän ruokaa.

"Minun on kovin nälkä. Olkaa hyvä antakaa minulle vähän riisiä, jaakinlihaa, _ghuria_, teetä ja kaurajauhoja!" pyysin parhaalla Tiibetinkielelläni.

"_Hum murr, maharaja!_ (Minä tahdon voita, teidän majesteettinne!)" tokasi nyt Mansingkin, puoleksi Hindustanin puoleksi Tiibetinkielellä.

Tämä ihan luonnollinen ruuan pyyntö näytti kovin huvittavan lähellä seisovia, niin että vedet tuli heidän silmiinsä, mutta nälkäämme he eivät tyydyttäneet.

Päivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta meille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. "Sillä te tuskin tuotatte meille mitään tuskaa," vastasin minä. "Sillä jollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään."

En tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko heihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista, niiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin kiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen kohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä tuoden tsambaa ja ison _raksang'in_ höyryävää teetä. Olen tuskin koskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin tuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani. Minä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota he suoraan raksangista kaasivat suuhuni.

Mansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten henkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan puukupista.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset koneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.

Aloimme juuri tuntea vähän helpotusta, kun siitä taas äkkiä tuli loppu.

Eräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja vasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän kimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas jalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin edellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut sidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä kyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja vetivät nuoran kahleitten läpi.

Näin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan pään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin kiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin norjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät enää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi, kiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja tuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli kidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka hetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan samaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin minä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani, ikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.

Alkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon alle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme, jotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä olimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet vartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he sitoivat paaluihin.

He näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan. Kääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman sekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi siinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.

Parin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan, hyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi pois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös Mansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi ja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni siihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun että Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme juosta hengen ja vapauden edestä.

Mansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi. Iloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki hän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään koirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa jaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan lyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.

Pimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin, ja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen. Olin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin toisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni ja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet. Samoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja löysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.

Tiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä tapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa apua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja piirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita vähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran hutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt Mansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.

Varmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja koska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se sammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat, mutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen asemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan tunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en enää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen toisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa elävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka aivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti välittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.

Päivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa suuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin lyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään tuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni. Sotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat samalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani. Minä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli varsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja kun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti heissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet, niissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät joinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani, joissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina ne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin hävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo, jolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen päivän valossa kellertyvän.

"Mikä on siihen syynä?" kysyi pombo.

"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä minulle teette ja olette tehneet."

Pombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan maahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä ei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan levyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten vasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi minun moniviikkoinen työni.

Nyt tuli värilaatikkojen vuoro. "Mitä sinä näillä teet?" parahti vimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.

"Minä maalaan tauluja." — "Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa maasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja."

Sanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos päästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin taulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.

Heidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja hopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti kenenkään kajoamasta rahoihini.

Käytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja sanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun Martin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän. Molemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas, eikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa ampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli persoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä oli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta. Silmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan niinkuin vaatetta vaihdetaan.

He olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen varovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.

"Mikä tämä on?" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli heikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä, mutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun pesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut levyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt litistynyt parin sentin paksuiseksi.

Tiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä, jota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä joku laama pelkäsi sen paukahtavan.

Kyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui pieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa vartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni osui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja soturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata kauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä ääntäni korotin.

Tiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja niin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa heistä syöksi oikopäätä tiehensä.

Hetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun kivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja käski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin ja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein kiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta, iski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla pyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä olkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama nyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä noin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja laama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu halkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin. Kivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari kertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja parkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä litistyi ja toinen silmä meni puhki.

* * * * *

Pombo oli ollut enimmän ajan iltapäivää paikalla ja tarkastellut minua, milloin säälin, milloin kunnioituksen ilme silmissään. Näkyi selvästi, että hän vain pakosta oli antanut minua rääkätä. Laama raukan kohtaloa hän aikalailla nauroi. Ja luulempa hänen siitä melkein olleen hyvillään, sillä oltuaan tähän asti kahden vaiheilla tappaako minun vai eikö, oli kuin hän nyt olisi saanut viittauksen, että tuo ei taida olla viisaasti tehty.

Ryöstettyä kultasormustani olin monta kertaa pyytänyt takaisin, mutta aina suotta, sillä siinä arveltiin asuvan taikavoiman niinkauvan kuin se minulla olisi, ja senvuoksi se tarkoin kätkettiin, etten sen avulla katkoisi köysiäni ja pääsisi heidän käsistänsä. Pombo neuvotteli uudestaan laamainsa ja upseeriensa kanssa. Sen perästä tuli auringon laskussa sotamiehiä minun luokseni, päästivät jalkani jalkapuusta ja laskivat köyden, jolla käteni oli kiristetty tolppaan takanani. Nuorat olivat painuneet nilkkoihin syvälle, niin että niistä lohkesi nahkaakin nyt kun köydet irroitettiin. Näin loppuivat ne kamalimmat neljäkolmatta tuntia mitä milloinkaan olen viettänyt.

En ensimmältä tuntenut sanottavaa huojennusta, kun siinä olin pitkänäni maassa, sillä koko ruumiini tuntui kuin kuolleelta. Tunti toisen perästä kului eikä elon virtausta tuntunut. Pelkäsin jo, että olisin kokonaan halvattu ja että iäksi olisin menettänyt jalkojeni liikkumiskyvyn. Vasta kolmen tunnin päästä tunsin verenkulun oikeassa jalassani. Tuntui kuin olisi veitsen nirkolla pistelty pitkin säärtä. Käteni olivat samoin puuduksissa, mutta antaantuivat pikemmin.

Sillä välin oli pombo tuottanut paikalle joko minua huvittaaksensa tai rikkauksillaan komediaksensa, sata hevosta, muutamat niistä uhkeissa taanneissa. Pombo istui kauniimman selkään ja ajoi, tuo hirveä _tarami_-ase kädessään, kerran laamatalon ympäri. Palattuaan komensi hän miehiänsä, ja erä sotaisia leikkejä alkoi. Ensin ammuskeltiin ja tähtäiltiin minun kunnon jaakkejani mutta suureksi mielihyväkseni jaakit eivät edes haavoittuneet. Toinen sarja oli ratsuleikkejä, joissa Tiibettiläiset saivat näyttää mestariuttansa ratsastuksessa ja erinkaltaisten urheilutemppujen tekemisessä huimaavimmalla vauhdilla kiitäessään niinkuin kasakat.

Näytelmä huvitti minua sangen suuresti ja kun ilmaisin ihmettelyäni hevosten kauneudesta, antoi pombo tuoda upeimmat lähelleni ja paremmin nähdäkseni nostatti minun istumaan. Pombo näytti sangen vakavalta.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. — Epätietoisina, kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on säästettävä. — Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. — Pitkiä ja raskaita marssia. — Verellä piirretty kartta.

Tilani kävi nyt keveämmäksi, sillä nöyryyttävä asentoni vaivasi minua yhtä paljon kuin itse rääkkääminen. Pombo kehotti minua katsomaan telttaan, johon päin hän nyt itse lähti. Teltan aukko oli avara. Sotamiehet laahasivat minut sinne, jotenka hyvin saatoin nähdä, mitä sisällä tapahtui.

Kaksi vahvaa laamaa tuli telttaan, pombo keskessään. Kaikki muut käskettiin ulos. Teltta suljettiin, mutta avattiin muutaman minuutin päästä. Sillä aikaa oli jymykello kutsunut luostariveljet kokoon ja kohta tuli joukko heitä pombon telttaan.

Pombo istui korkeaselkäisellä tuolilla teltan keskellä keltaisessa kauhtanassaan, neliskulmainen hattu päässään ja nuo kaksi saattaja-laamaa hänen sivuillaan. Pombo oli epäilemättä tietäjähuumeessa. Hän istui liikkumatonna, kädet polvilla ja pää pystyssä. Jonkun minuutin hän istui niin. Sotamiehet ja kokoontunut kansa teltan ulkopuolella laski polvillensa, paljain päin ja rukouksiansa mumisten. Toinen saattaja-laama, joka nähtävästi oli hyvä hypnotiseeraaja eli nukuttaja, laski kätensä pombon olkapäille. Tämä nosti nyt hitaasti molemmat kätensä ylös ja istui ison aikaa tuossa asennossa jäsentänsä järkähtämättä ikäänkuin kivettyneenä. Laama peukaloksi nyt Pombon kaulaa, jolloin pää alkoi äkkiä kääntyä vasemmalta oikealle. Nukuttaja lausui sitten taikojansa, ja pombo alkoi heti kummallisesti kiemurrella ruumistansa, väännellen samalla kertaa päätä, käsiä, vartaloa ja jalkoja. Hän laittautui tai paremmin laitettiin raivoon, joka kesti pienen aikaa. Sillä aikaa hartaat kuuliat ja katsojat tunkeutuivat yhä likemmäksi pomboa, jupisivat rukouksiansa, huokailivat raskaasti, huudahtelivat hämmästyksestä ja pelosta, nähdessään pombon rajuja ruumiin vääntelemisiä. Välistäin nämät suonenvedon tapaiset nykäykset päättyivät eriskummallisella tenällä. Pombo kiertyi ihan kahden kerran, niin että pää uloni jalkain välistä ja korkea töröhattu hiveli pitkin pituuttaan maata.

Vihdoin tarttui nukuttaja käsin pombon päähän, katsoi häntä terävästi silmiin, hieroi hänen otsaansa ja herätti hänen. Kalpeana ja väsyneenä istui pombo tuolillaan nojossansa. Hattu oli pudonnut sileäksi ajellusta päästä, josta siis selvisi että hänkin oli laama, ja niinkuin olemme nähneet, korkea-arvoinen sekä luultavasti Dalai-laaman lähin.

Näiden uskonnollisten menojen perästä annettiin kullekin läsnäolialle _kata_, joka sitten pistettiin ja kätkettiin takin helmuksiin.

Kun pombo tuli koreasta teltastaan, onnittelin minä häntä onnistuneesta karkelosta, mutta ilmoitin samalla, että minun on kovin nälkä ja että liha ja tee maistuisi mainiosti. Vähän päästä tuotiin minulle erittäin hienoa jaakin-paistia sekä runsaasti tsambaa. Mutta vaikka olinkin nälkäinen, oli kuitenkin sangen vaikeata niellä pieniäkään paloja, arvattavasti ruumiin rääkkäyksen ja puutumisen tähden, kun olin kokonaan runneltu.

Kun pombo oli poistunut ja ilta tuli, sidottiin minä taas jalkapuuhun, mutta ei niin hajasäärin kuin tätä ennen. Käteni myös kytkettiin tolppaan, mutta ei niin kiristykseen kuin edellisellä kertaa.

Myöhään illalla tuli luostarista viisi kuusi laamaa tuoden muassaan soihdun ja suuren messinkimaljan, jossa he sanoivat olevan teetä. Yksi laamoista oli äskeinen ampuja, pää käärössä. Kun hän niin sangen innokkaasti tahtoi, että minä joisin lämmintä teetä kylmän yön varalta, heräsi epäluuloni. He panivat maljan huulilleni, mutta minä kastoin vaan huuliani sekä kielsin maistavani enempää ja syljin pois suustani, mitä sinne olivat kaataneet. Joku tippa kuitenkin meni alas ja muutaman minuutin päästä sain niin pahan vatsanpurun, että siitä monta päivää kärsin. Juomassa oli varmaan myrkkyä.

Seuraavana aamuna oltiin yhä vielä epätietoisia, mitä meille tehtäisiin. Muutamat laamat kiivaasti vaativat meidän mestaustamme, mutta pombo ja toiset laamat olivat yöllä päättäneet, että meidät on lähetettävä takaisin rajalle. Pahaksi onneksi oli pombo myöhemmin yöllä nähnyt unennäön, jossa henki oli käskenyt hänen tappamaan meidät, jos tahtoisi pidättää maastansa onnettomuutta, joka muussa tapauksessa tuhoa tuottaisi. "Plenkin saat huoleti tappaa," oli henki sanonut, "ei kukaan sinulle siitä mitään tee. Plenkit pelkäävät taistella Tiibettiläisten kanssa."

Ei kukaan laama ryhdy mihinkään tärkeään toimeen, kysymättä sitä ennen neuvoa ennustajilta sekä loihtutemppuja tekemättä. Pombokin käski erään laaman leikata suortuvan tukastani, jonka tämä tekikin tylsällä veitsellään. Sitten meni pombo hiussuortuva kädessä luostariin neuvoa kysymään. Suortuvaa tarkastettiin, loihtimisia toimitettiin ja vastaukseksi saatiin, että jos ei maahan tahdota tuoda suurta vaaraa, pitää minut mestattaman.(Laaman oman kertomuksen mukaan Englannin valtiolliselle asiamiehelle _Karak Singille_ Intian rajalla.)

Pombo ratsasti takaisin nähtävästi tyytymätönnä ja käski nyt leikata kynnen minun varpaastani. Niin tehtiinkin samalla tylsiköllä ja taas kysyttiin luostarin tietäjiä, mutta saatiin valitettavasti sama vastaus.