Part 16
Luostariveljet jättivät hyvästi mitä syvimmillä salaam-tervehdyksillä, kun luostarista lähdin läheistä kylää katselemaan. Pitkin rantaa kylän itäpuolella oli useita hajonneita pyhäkköpatsaita (khokden). Ne olivat savesta ja kivestä, alaosa neliskulmanen, yläosa pylväsmäinen, ja niiden sanottiin sisältävän luita, kangasta, metallia, kirjoja y.m. mitä joskus oli kuulunut jollekin kuuluisalle tai pyhälle miehelle. Joskus on niissä myös saviastioita, joissa on poltetun ruumiin tuhkaa. Tuhka ja savi on tällöin tehty taikinaksi, johon on painettu tai piirretty Budhan kuva.
Kylän huoneet olivat sisältä yhtä ikäviä kuin ulkoa. Joka asumuksessa oli muurilla ympäröitty piha, ja muurilla ynnä katoilla oli tamariski-varpuja kuivumassa. Lampaat ja vuohet pidettiin aina yötä pihassa; asukkaat ja heidän huoneensa olivat äärettömän likaisia. Ylhäällä liehui kaikkialla rukouslippuja, ja ihmiset katoilla seisoen nauroivat, löpisivät ja tarkastelivat meitä uteliaasti.
Samoillessamme kylässä, ilmestyi äkkiä viisi- tahi kuusikymmentä taulakivääreillä varustettua miestä. Epäilin petosta, mutta Kahi vakuutti, etteivät nämät olleet sotilaita, vaan mahtavia ryöväreitä, jotka olivat leiriytyneet muutaman kilometrin päässä tältä paikalta ja olivat ystävällisissä suhteissa munkkeihin. Varmuuden vuoksi latasin kuitenkin kiväärini, mutta muuta ei tarvittukaan ajamaan heidät kaikki pakoon, ja heidän pelkonsa tarttui muuhunkin kansajoukkoon. Ryövärit olivat tukevarakenteista väkeä, mutta samoin kuin Tiibettiläiset yleensä olivat nämätkin surkean pelkureita.
Heti aamulla olin tiedustellut ruokavaroja sekä ostanut kaksi lihavaa lammasta ynnä noin 200 kiloa jauhoja, riisiä, tsambaa, ghuria, sokuria, suolaa ja voita, ja monet Tiibettiläiset olivat lujasti sanoneet, että he hankkisivat minulle kuinka paljon vaan haluaisin. Eräskin kauppias Budhista, Darley Baran veli, oli luvannut hankkia minulle tarpeeksi ruokavaroja 10:lle miehelle 25 päiväksi.
Kun Tiibettiläiset menivät, näin kaksi Shokalaisistani juoksevan heidän perässään ja innokkaasti heidän kanssaan keskustelevan. Kaksi tahi kolme tuntia tämän jälestä palasivat kauppiaat ja selittivät, ettei mistään hinnasta ollut ruokavaroja saatavissa paikkakunnalta. Tämä oli tietysti hävytöntä valhetta. Minä epäilin petosta ja annoin aika nuhteet Shokalaisilleni sekä uhkasin heitä kovasti rangaista, jos epäilyksissäni olisi perää. Mutta he niskoittelivat taas ja pelkäsivät niin Tiibettiläisiä, että olivat ihan suunniltaan. Oli mahdotonta pidättää heitä väkisin ja minä päätin laskea heidät luotani.
Siitä hetkestä alkaen kun astuin jalkani Tiibetin maalle, olin saanut suojella itseäni yhtä paljon heitä kuin Tiibettiläisiä vastaan. Kun nyt päätin erota heistä, en unohtanut, että nämät miehet minun tähteni olivat kestäneet sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, joita harva ihminen kestäisi. Maksoin heille sentähden runsaan palkan ja he lupasivat kuljettaa vuorten yli osan tavaroitani, joissa oli valokuvia, kansatieteellisiä kokoelmia y.m. Suurella vaivalla sain nyt ostaa ruokaa viidelle miehelle kymmeneksi päiväksi.
Koko joukko seurasi nyt minua jonkun matkaa, kunnes me raunioissa Panku gornban lähellä pysähdyimme, saadaksemme Tiibettiläisten näkemättä valmistella eroamme. Minä tein pituus- ja leveyshavainnoita. Vesi hypsometrillisessä koneessa kiehui 82° C. 14,80 metrin korkeudella järven yli, ilman ollen kello 10 a.p. 26° C. Etelässä oli korkea lumiharjanne ulettuen _Nimo Namgil'ista_ lounaasta koilliseen suuntaan.
Kun kaikki oli selvillä, lähtivät nuo viisi Shokalaista, joihin kuului myös Kahi ja Dola, vannottuaan auringon ja kaikkien pyhimpiensä kautta, etteivät ilmaisisi minua Tiibettiläisille, jotka tähän asti eivät olleet aavistaneetkaan, kuka minä olin.
Joharin mies Bijesing ja Kutin mies Bura Nattu suostuivat saattamaan minut Maiun-solalle, ja nyt oli meitä kaikkiaan ainoastaan viisi miestä.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Tiedustelun. — Luonnollinen linnoitus. — Liuko. — Tiibettiläis-leiri — Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus — Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.
Kaikki näytti lupaavalta, kun minä tuntuvasti vähentyneen seurani kanssa lähdin koillista kohti kulkemaan. Matkamme kävi ensin pitkin järven rantaa, sitten kaukana siintäviä alastomia rinteitä kohden. Ei tapahtunut mitään erinomaista ja neljä miestäni olivat parhaimmalla tuulella. Me laskeuduimme alangolle, jossa oli vettä ja ruohoa ja poikkesimme yöksi tiibettiläiseen leirimajaan. Täällä oli muuten hyvä olla, paitsi että raesadekuuro kulki seudun yli ja siitä mekin ihoon asti tuntuvan osan saimme. Lämpömittari laski yöllä +1° C.
Auringonnousussa kiipesin korkealle vuoren pättärälle, josta oli sangen laaja näköala yli koko lähiseudun. Oli erittäin tärkeätä löytää mukavimman tien noiden vuorien ja kukkuloitten lomitse, jotka monisokkeloisina kohosivat edessämme; samoin oli tarpeellista tuntea sen suuren virran suunta, joka meidän pohjoispuoleltamme laski Mansarovariin, mutta jonka nimestä emme keneltäkään tietoa saaneet. Huipulle oli leiristämme noin viisi kilometriä ja sen korkeus oli 4,894 m. Sieltä sainkin tietää kaikki mitä nyt tarvittiin. Lähdimme suuntaan 73°30’, kuljimme solasta, joka oli melkein yhtä korkealla kuin äsken mainittu huippu ja jouduimme vihdoin erään kunnaan juurelle, jonka huippu näytti linnoitukselta ja jossa rukouslippuja liehui. Lähellä oli joitakuita pikkuhevosia laitumella.
Kaukosimella havaitsin kuitenkin pian, että linnannäköinen vuoren huippu olikin luonnontekoa, eikä siellä myös ketään ihmistä ollut. Mutta hevosista päättäen oli arvattavasti ihmisiä lähellä ja meidän täytyi siis liikkua varovasti. Tuskin olimmekaan sivuuttaneet seuraavan kukkulan, kun ruoholaaksossa alhaalla näimme useita mustia telttoja, parisataa jaakkia ja ehkä tuhatkunta lammasta. Me pysyimme hyvin piilossa kukkulan takana ja kiersimme sieltä vihdoin alas laaksoon, jossa äsken mainittu virta juoksee puoliympyrässä ison matkaa eteläisen vuoriharjun juurella ja jossa se myös yhtyy erääseen kaakosta tulevaan virtaan. Tätä jälkimäistä ensin luulinkin päävirraksi ja jo jonkun matkaa kuljimmekin sen suuntaa, kunnes täytyi kääntyä takaisin.
Matkalla kohtasimme kaksi tiibettiläistä vaimoa. Pitkien keskustelujen jälkeen saimme ostaa heidän laumastansa lampaan. Heillä oli nuoralingot kädessä ja aivan kummastuttavaa oli, kuinka taitavasti he osasivat pitkänkin matkan päästä lingottaa kiven sinne, minne tähtäsivät. Muutamasta kolikosta he näyttivät meille taitavuuttaan ja uskomattoman varmasti he osasivat laumasta mihin lampaaseen vaan näytin. Minä koetin saada heiltä joitakuita tietoja maasta, mutta he sanoivat etteivät tiedä siitä mitään. "Me olemme vaan palvelioita, emmekä tiedä mitään, mutta meidän herramme, jonka orjia me olemme, tietää kaikki. Hän tietää, mistä joet tulevat ja osaa tien kaikkiin gombiin (luostareihin). Hän on suuri kuningas."
"Missä hän asuu?" kysyin minä.
"Vähän matkan päässä tästä, siellä mistä savu näkyy."
Minulla oli suuri halu käydä tuon suuren kuninkaan luona, joka niin paljon tiesi. Ehkä saisimme ostaa häneltä vähän ruokavarojakin, joita meillä ei suinkaan liiaksi ollut. Kaikissa tapauksissa olisi tuosta käynnistä yhtä ja toista huviakin ja minä päätin uskaltaa panna tuumani toimeen.
Kuljimme edessämme nousevia savupylväitä kohti ja lähestyimme vihdoin muutamia mustia telttoja. Meidän tulomme herätti suurta mylläkkää, ja miehiä ja naisia hyökkäsi sikin sokin telttoihin ja sieltä pois.
"Jogpalaisia, jogpalaisia!" huusi joku leirissä. Tuossa tuokiossa otettiin kiväärit alas ja ulkopuolelle jääneet vetivät miekkansa, mutta pitelivät niitä käsissään niin veltosti, ettei se juuri näyttänyt pelottavalta.
Että meitä luultaisiin ryöväreiksi, oli ihka uutta meille, ja nuo sotaiset aseet olivat kummallisena vastakohtana heidän peljästyneisiin naamoihinsa. Kun sentähden Khanden Sing ja minä astuimme esille ja kehotimme heitä laskemaan aseensa pois, tottelivat he heti ja levittivät mattoja meidän istuaksemme. Voitettuansa näin pelkonsa, tekivät he parastansa osoittaakseen meille kohteliaisuutta.
"_Kiula gunge gotsai deva labodu_!" (sinulla on kauniit vaatteet!) aloin minä puhelun, saadakseni vähän imartelulla päällikön hyvälle tuulelle.
"_Lasso, leh_" (niin on, herra), vastasi Tiibettiläinen ihmeissään ja katseli hieman ylpeästi pukuaan.
Hänen vastauksensa ilmaisi, että hän piti minua korkeampana säätyläisenä kuin itseänsä. Kun Tiibetinkielellä annetaan myöntävä vastaus jollekin vertaiselle tahi alamaiselle, käytetään ainoastaan sana _lasso_, ja jätetään pois _leh_-sana.
"_Kiula tuku taka tsando_ (montako lasta sinulla on)?" — "_Ni_ (kaksi)."
"_Khuven bogpe, tsamba, khon won i_ (tahdotko myydä minulle jauhoja tahi tsambaa)?" — "_Middu_ (ei ole)," vastasi hän ja näytti tyhjää kättään.
"_Keran ga naddoung_ (mihin aiot)?" kysyi hän uteliaasti. — "_Nhgarang ne koroun_ (olen pyhiinvaeltaja). _Lungba kuorghen neh jelghen_ (aion käydä pyhissä paikoissa)."
"_Gopria tsaldo. Khaktsal wortsie. Tsamba middu. Bogpe middu, ghuram middu, die middu, kassur middu_" (Olen hyvin köyhä. Ole hyvä, kuule minua. Minulla ei ole tsambaa, ei jauhoja, ei makeata taikinaa, ei riisiä, eikä kuivatuita hedelmiä).
Tämä oli tietysti valetta ja minä sanoin ihan levollisesti, että aioin istua siinä, kunnes olin saanut ostaa ruokavaroja ja otin samalla taskustani pari hopearahaa. Rahan näyttäminen ahneille Tiibettiläisille on aina varmin keino kiirehtimään kaupantekoa heidän kanssaan. Pienin erin sain vihdoin ostaa keiltä kahdeksan kiloa, kun he joka kerta olivat pyhästi vannoneet ettei heillä ole enää muruistakaan jäljellä. Olin tuskin maksanut heille pienestä erästä, kun he jo riitelivät rahasta ja joutuivat melkein tukkanuottasille. Ahneus ja voitonhimo ovatkin Tiibettiläisten helmasyntejä. Olkoon Tiibettiläinen kuinka korkea-arvoinen hyvänsä, hän ei häpeä mitä matelevimmalla tavalla kerjätä itselleen pienintäkin hopearahaa, ja kun hän on jotakin myynyt ja saanut siitä makson, niin kerjää hän aina kaupanpäällistä.
* * * * *
Nämät ihmiset, pitkä tukka hartioilla, hopearahoilla ja punaisilla vaatekappaleilla koristettuine hiuspalmikkoineen, näyttivät sangen viehättäviltä. Melkein kaikilla oli tuo tavallinen kauhtana eli mekko, jossa oli leveät ja pitkät hihat sekä tilaa ruokakupille, nuuskarasialle y.m. Useimmat heistä olivat punaisissa vaatteissa ja kaikilla oli jalokivi-kahvaiset miekat.
Useimmilla miehillä leirissä oli litteät leveät nenät, terävät silmät puoleksi ummessa, ulkonevat poskipäät ja runsaasta hikoilemisesta öljyinen iho.
He seisoivat kunnioittavasti kaukana ja katselivat meitä huomattavalla mielenkiinnolla. Suurempia pelkureita en ole koskaan nähnyt. Eurooppalaiselle olisi tämmöinen pelkurimaisuus kokonaan käsittämätöntä. Minun tarvitsi vaan nostaa silmäni saadakseni heidät sanomattomalla kauhulla pakoon pötkimään. Päällikkö koetti kyllä näyttää urhoolliselta, mutta todellisuudessa hän vapisi yhtä paljon kuin muutkin.
Kovin levottomiksi ja peljästyneiksi kävivät he silloinkin, kun menin heidän luokseen lähemmin katselemaan heidän vaatteitaan ja kaulassa kantamiaan koristeita, varsinkin taikakalurasioita, jotka riippuivat heidän rinnoillaan. Suuremmissa rasioissa oli Budhan kuva, muut olivat tyhjät.
Tiibettiläisten taitavuus nahkateollisuuden alalla herätti tässä samoinkuin muissakin leireissä kummastustani. Itse he parkitsevat ja valmistavat vuodat sekä värjäävät usein nahat punaisiksi tai sinisiksi. Tavallisesti pidetään kuitenkin nahan luonnollinen väri, varsinkin silloin kun siitä tehdään vöitä, kuulakukkaroita sekä rasioita tulusten säilyttämiseksi. Karvat poistetaan vuodasta nyppimällä ja hankaamisella. Jaakkien, antilooppien ja kiang-eläinten nahkoja käytetään enimmän. Sittenkun nahka on pois nyljetty, jossa toimessa Tiibettiläiset ovat oikeita mestareita, nuijitaan ja poljetaan se pehmeäksi. Muutamissa nahoissa oli yksinkertaisia temppelikoristeita, mutta useimmissa koristeet olivat metallista tahi erivärisistä nahoista. Hopeahaat tahi hopealla koristetut rautaiset haat olivat kukkaroissa ja vöissä tavallisimmat koristeet.
Näitä metalleja löytyy Tiibetissä, ja kun vaan on tarpeeksi polttoaineita, sulattavat ja valavat Tiibettiläiset itse malmin. Sulattaminen tapahtuu suurissa saviruukuissa ja valaminen savivormuissa. Silaamisessa ovat Tiibettiläiset hyvin taitavia ja siihen käyttävät he vasaraa ja talttaa. Miekkojen tupissa näkee usein silatuita koristeita. Tavallisimpia ovat lehtikoristeet ja erinkaltaiset yhdistetyt mittausopilliset kuviot. Tiibettiläiset eivät osaa juuri nimeksikään karaista metallia. Heidän miekkansa ovat takorautaa eikä terästä. He osaavat kuitenkin tehdä ne tavattoman teräviksi, vaikka ne tietysti eivät ole niin norjia kuin teräksiset miekat. Puukkomiekkoihin tehdään uurteita ja uomia, joita myöden ilma pääsee haavaan ja tekee minimuodoin haavat parantumattomiksi. Tavalliset miekat ovat aivan sileät ja yksiteräiset. Todellista sota-asetta ne eivät vastaa eikä niissä kädensijakaan ole tukeva ja on sitä paitsi vailla suojustinta. Kalliimpien miekkojen tupet ja hankkilukset ovat täyttä hopeata, johon on upotettu turkoosia, korallia tai kultakoristeita. Kassassa ja Sigatsissa koristellaan puukkomiekat hopealanka-verkokkeilla. Muualla Tiibetissä ei tätä taitoa osatakaan.
Tiibetissä tapaa kuitenkin paljon myös teräsmiekkoja ja sangen oivallisia laadultaan, mutta ne ovat kiinalaista tekoa ja mainiota Kiinan terästä. Varsinkin virkamiehillä ja muilla pomoilla on näitä aseita. Kiinalaisia ovat myös ne suuret kaksiteräiset miekat, joita Tiibetin pyövelit tarvitsevat.
Satulat eivät ole tosin mukavia, vaan sen sijaan hyvin tehtyjä. Runko on lujaa (ulkomaalaista) puuta, jota raudalla on varustettu ja usein hopealla tai kullalla koristettu, ja tavallisesti hyvin korkea edestä ja takaa. Sisiliskon nahkaa tai muuta värjättyä nahkaa käytetään sen koristamiseksi; istuimen päällä on tyyny ja sen yli aina matto. Jalustimet ovat verrattain lyhyet, jonka tähden ratsastajan täytyy istua sääret koukussa ylöspäin, mikä ei ensinkään ole epämukava asento kun siihen tottuu. Muut osat ovat nahkaa sekä metallikoristeita. Haarapussi tsambaa, voita y.m. varten sidotaan satulan taakse, samoinkuin tuo välttämätön pola ja köysi hevosen liekään panemista varten öisin.
Jaakkien kuormasatulat ovat muutoin ratsastussatulan kaltaisia, mutta yksinkertaisempia. Kuorma köytetään satulaan ja sen tasapainossa pysymiseksi sekä selän hankaamisen estämiseksi pannaan tyynyjä ja mattoja satulan alle eläimen selkään. Kun jaakki on erittäin paksukarvainen, on ymmärrettävissä, kuinka se vähintäkään loukkaantumatta jaksaa kantaa raskaat kuormansa.
* * * * *
Tiibettiläisten läheisyydessä oloamme en katsonut turvalliseksi, kun ilta rupesi lähestymään. Lähdimme siis liikkeelle, jaakit matkueen etupäässä, lampaat perässä. Kuljettuamme n. 4 kilom. pysähdyimme eräässä notkossa 4,764 m., jossa oli tuulen suojaa. Meidän oikealla puolellamme kohosi pohjoisessa ja etelässä jono jotenkin korkeita vuoria ja niitten välisestä laaksosta virtasi suuri joki.
Ei ollut ajattelemistakaan mennä joen yli näin iltamyöhässä, vasta aamulla, kun taas olisi vähän jäätynyt, saattaisimme koettaa. Oli satanut pitkin päivää ja auringon laskiessa tuli vettä oikein kaatamalla. Olimme pystyttäneet pienen suojateittamme, mutta muutaman tunnin perästä täytyi meidän taas muuttaa paikkaa, kun pieni notko, johon olimme leiriytyneet, oli lammeksi muuttunut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä avonaiselle kentälle, mutta täällä tuuli niin tuimasti ja maa oli niin kosteata, että ainoastaan suurella vaivalla saimme teltan pysymään pystyssä, kun paalut alinomaa myötäilivät. Yön hetket tuntuivat sangen pitkiltä, kun tuossa istuimme sadetakkeihin käärittyinä, palelevin käsin, jaloin ja korvin sekä päät ja hartiat vettä vuotaen.
Päivän valjetessa ei myrsky vieläkään näyttänyt taukoavan. Illalla emme olleet saaneet sytyttää tulta, eikä se vielä nytkään käynyt päinsä, olimme sentähden surkeita, vilussa ja nälässä. Lämpömittari osoitti +2° C. Puolenpäivän aikaan satoi kuin saavista kaataen ja kun ei ilma vieläkään seljennyt, kuormitettiin jaakit ja me tunkeuduimme lumivuorten rotkoon. Töin tuskin pääsimme sen syrjäjoen ylitse, jota tähän asti olimme seuranneet, ja jatkoimme sitten matkaamme pitkin päävirran oikeata rantaa.
Illalla saavuimme tavattoman suuren kallion juurelle, jonka seinään laamataituri oli jättiläiskirjaimilla hakannut tuon iänikuisen: _Omne mani padme hun_; tässä me pysähdyimme väsyneinä ja läpimärkinä, ja löysimmekin kuivan paikan erään kallionlohkareen alla. Mutta kun emme kaikki viisi miestä mahtuneet sinne, meni Nattu ja Bijesing vähän edemmäksi samallaisen lohkareen alle maata. Tässä ei ollut mielestäni mitään epäiltävää, sillä minulla oli muassani aseet, tieteelliset koneet ja säilykkeet. Heillä taas kaikki muut ruokavarat. Satoi ja myrskysi kovin koko yön, niin ettei saatu tulta syttymään ja lämpömittari osoitti +3° C. Meidän oli kuitenkin kovin vilu, märkiä kun olimme, emmekä hytistyneinä jaksaneet mitään syödäkään. Ja niin nukuimme.
Ensi kerran siitä kun Tiibettiin olin tullut, olin nyt hyvin nukkunut. Oli jo iso päivä kun heräsin, mutta nyt kohtasi uusi odottamaton yllätys. Shokalaiset Nattu ja Bijesing olivat yöllä karanneet kantamuksinensa. Löysin heidän puoliksi näkyvät jälkensä, jotka kävivät sille suunnalle, mistä eilen olimme tulleet. Paitsi ruokavaroja olivat he vieneet köysikimpun, vöitä y.m. meille aivan välttämättömiä ja korvaamattomia kapineita. Kolmestakymmenestä valitusta seuralaisestani, joiden kanssa Garbjangista lähdin, oli kahdeksankolmatta jättänyt minun ja jäljellä oli vain kaksi uskollista: Khanden Sing ja pitaalinen Mansing.
Raju-ilmaa kesti yhä eikä meillä ollut ruokaa eikä poltinaineita. Ehdotin, että mieheni lähtisivät takaisin niinkuin kaikki muutkin ja minä jatkaisin matkaa yksin, ja puhuin suoraan, mitä vaaroja ja vastuksia lie saisivat kohdata.
"Sahib," sanoivat Khanden Sing ja Mansing, "me emme ole Shokalaisia. Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme. Emme pelkää vaaroja ja kuolemaa. Mielemme on paha, kun näemme sinun kärsivän; mutta älä ajattele meidän hätäämme! Me olemme köyhiä miehiä, mutta me emme jätä sinua."
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. — Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin varastetut jaakkimme.
Luulisi, että tämä viimeinen onnettomuus olisi kokonaan pelottanut meitä matkaamme jatkamasta, mutta niin kummalta kuin se kuuluneekin, vahvisti se vaan päätökseni mennä eteenpäin.
Ei ollut minulle juuri mieluista, että sain itse juosta hakemassa jaakkejani, jotka laajalti samoilivat laidunta etsimässä. Saimpa vielä ajaa niitä leiripaikkaamme, köyttää tavarasatulat niitten selkään sekä näihin kiinnittää raskaat laatikot, valokuvauskoneet y.m. Ja kuitenkin oli tämä työ vaan osa päivän kaikista toimista, joihin vielä kuului päiväkirjaan kirjoittaminen, luettelojen ja havaintojen tekeminen, piirtäminen, valokuvaaminen, aseitten puhdistaminen y.m. Raskaitten laatikkojen nostaminen tavarasatuloihin oli meidän huonontuneille voimillemme sangen vaivalloista, ja kun jaakit eivät mitenkään tahtoneet seisoa alallaan heitä kuormitettaessa, saimme tehdä saman työn monta kertaa ennenkuin onnistui saada tavarat pysymään paikoillaan. Sitä paitsi olivat Shokalaiset vieneet parhaat köytemme ja nahka hihnamme ja jäljelle jäänyt ainoa köysipätkämme ei ollut tarpeeksi pitkä ulottuakseen erään vyön viimeiseen solmuun. Kun ei Khanden Sing eikä Mansing jaksanut sitä vetää, annoin heidän pitää jaakin sarvista, että se seisoisi paikallaan ja vedin itse, minkä jaksoin. Tämä lopulta onnistuikin ja olin juuri nousemassa ylös, kun sain kauhean täräyksen jaakin sarvista päähäni oikean korvan taakse, joten menin kuperkeikkaa maahan. Olin hetken aikaa ihan pökellyksissä ja takaraivo oli tavattoman hellä ja paisuksissa. Vielä tänäpäivänä näkyy siinä merkkejä täräyksestä.
Jatkoimme matkaamme suuntaan 85° kumpujen ja luoteeseen sekä itäkaakkoiseen menevien korkeitten lumivuorten välissä, joita silloin tällöin, sateen tauottua, saatoimme nähdä. Kun tuon tuostakin aina satoi, kävi kulku hyvin vaikeaksi, ja joka askeleella vaivuimme mutaan.
Illan suussa näimme äkkiä noin 150 ratsastajaa tulevan täyttä laukkaa jokilaakson halki; heti meille selvisi, että ne hakivat meitä. Kiirehdimme kääntymään erään kukkulan juurella, että pääsisimme pois heidän näkyvistään. Nyt kipusimme kiiruimman kautta vuorijonon harjulle. Molemmat, mieheni menivät jaakkineen vastakkaiselle rinteelle, jossa he olivat hyvässä piilossa, mutta minä paneuduin alassuin harjulle ja tähystelin kaukoputkella vainoojiemme liikkeitä. He ratsastivat eteenpäin aavistamatta meidän läsnäoloamme. Hevosten tiu’ut helisivät iloisesti autiossa seudussa, ja hauskaa oli katsella joenrantaa myöden ratsastavaa pitkää jonoa. Luullen meidän kulkeneen suoraan eteenpäin, ajoivat he sen paikan ohi, josta olimme polulta poikenneet, eivätkä huomanneet rinnettä ylös johtavia askeleita.
Alkoi taas kovin satamaan. Mutta me vaan jäimme tuonne ylös kaikkine kapineinemme valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Istuin valveilla koko yön, kivääri kourassa, ja iloinen olin, kun päivä alkoi valjeta. Sade oli laannut, mutta meitä peitti kylmä valkoinen sumu. Olin hyvin väsynyt ja menin levolle käskettyäni Khanden Singin tarkasti vartioimaan.
"_Hatsur, hatsur! Jaldi apka banduk_ (herra, herra, pian pyssysi!)" kuiskasi henkivartiani, herättäen minut. "Kuuletkos tiukujen helinän?"
Tiu’ut kuuluivat ihan selvästi. Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävää. Näytti mahdottomalta päästä vainoojiltamme pakoon. Aioin sentähden mieluummin mennä heitä vastaan. Khanden Singillä ja minulla oli pyssyt, Mansingilla gurkha-kukrinsa ja niin me heidän tuloansa odotimme.
Sumusta esiintyi nyt pitkä jono harmaita aaveentapaisia olentoja, jokainen taluttaen hevosta. Etujoukko pysähtyi alinomaa tutkien maata. Pian he löysivätkin jälkemme ja seurasivat niitä rinnettä ylös. Kun he lopuksi näkivät meidät ylhäällä harjalla, pysähtyivät he ja keskustelivat kiihkoisesti keskenään. Toiset kiskoivat pyssyn olaitaan, toiset vetivät miekkansa ja me, istuen kallionlohkareella korkeudessa, tarkkasimme kaikkia heidän liikkeitään.
* * * * *
Hetken epäiltyään viittasi neljä heistä meille, että tahtoivat keskustella kanssamme.
"Sinä olet suuri kuningas," huusi eräs heistä minkä jaksoi, "ja me tahdomme laskea nämät lahjat jalkaisi juureen." Samalla osoitti hän muutamia pieniä pusseja, joita ne muut kolme kantoivat. "_Gelbo, khaktsal, khaktsal_ (me tervehdimme sinua, kuningas, kuningas)!"
Olin kaikkea muuta kuin kuninkaallinen semmoisen yön perästä kuin viime yö oli, mutta tahdoin kuitenkin nyt niinkuin ainakin kohdella alkuasukkaita ystävällisesti ja huomaavaisesta.
Vastasin, että neljä saisi tulla, mutta muiden tulee vetääntyä 200 askelta takaperin. Empä vähää hämmästynyt, kun he tuon tekivätkin, vaikka ensin olivat niin sotaisesti esiytyneet. Varsin nöyrinä he laskivat pyssynsä maahan ja pistivät miekat tuppeen. Neljä upseeria lähestyi sitten, ja kun olivat aivan lähellämme, heittivät kolme pussia maahan ja aukasivat ne. Niissä oli tsambaa, jauhoja, juustoa, varitaikinaa (_guram_), voita ja kuivattuja hedelmiä. Upseerit olivat erittäin kohteliaita ja tervehtimisestä ei tahtonut loppua tulla. He olivat ottaneet lakit päästänsä ja pitäneet kielensä suusta ulkona, siksi kun minä käskin heidän ne taas vetämään suuhunsa.