Part 9

Eniten hurmasivat minua kuitenkin kuusen tavattoman hienot piirteet hieman ulohtaammalla keskeistuntureista, Emmenthalin laidunkummuilla tai Bernin alamaa-alueilla, missä näitä puita kasvaa ryhmissä majojen välissä, joiden syvän sinisenharmaat liuskakivikatot -- nekin kuusta -- ja keveästi veistetyt julkipuolet kimaltelevat syysauringon valossa kultaa ja oranssinkeltaista siinä töyränteillään ja nurmirinteillään -- loputtomilla rinteillään, joille on järjestelmällisesti siroiteltu korkealle kaartuvia heinärukoja, tummanvihreiden jalokivikoristusten kaltaisia, sillä runsaslähteisten vuoriniittyjen heinä pysyy koko päivän, niittämisen jälkeenkin, harvinaisen viheriänä ja tuoreena. Ja keskellä tätä jaloa majojen ja niittyjen kimallusta seisovat nuoret kuuset, kauneimpina kaikesta, ikäänkuin hyvänhajuisen suitsutuksen täyttäminä. Niiden solakat rungot, suorat kuin nuolet ja valkoiset kuin kristalli, näyttävät aivan siltä kuin voisi ne katkaista yhdellä otteella kuin neulan; ja niiden tummat, arabeskimaiset lehvät, jotka täydelleen läpäisee taivaan kirkkaansininen hohde, ovat opalinsinisiä siinä kiemurrellessaan toinen toistaan seuraten ylös ja alas vienosti aaltomaisia selänteitä pitkin. Minä huomioin niitä näissä seuduissa lähemmin ja uteliaammin, koska ne kaikista puista ovat tähän asti eniten vaikuttaneet ihmisluonteeseen. Kuinka suuri muiden kasvien vaikutus lieneekin ollut, on se aina jakautunut lukuisille lajeille; jalavalla ja tammella Englannissa, poppelilla Ranskassa, koivulla Skotlannissa, öljypuulla Italiassa ja Espanjassa on kilpailijoinaan useita alempia puita ja vaihtelua tarjoavan maanviljelyksen viehättävä moninaisuus. Mutta kuusen kauhistuttava yksinäisyys muokkaa ja muovailee kokonaisen kansanheimon elämän. Kuusen varjot syöpyvät kokonaiseen kansakuntaan. Pohjoismaalaiset ovat vuosisatoja eläneet kahden suurmahdin vaikutuksen alaisina: kuusen ja meren -- molemmat ovat rajattomia. Samoin kuin pohjoismaalaiset asuivat metsissä, samoin olivat he kuin kotonaan vesillä, eivätkä he nähneet muuta rajaa tai muunlaista taivaanrantaa kuin puiden ikihimmeän vehreyden tai tummanvihreän veden, kuusten tai meren vaahdon reunustaman aamuruskon. Ja mitä uusia mielikuvitusaineksia, sotaista voimaa tai kotoisen oikeuden peri-aatteita norjalaiset ja gootit toivatkaan mukanaan ja asettivatkaan Etelä-Europan mädännäisyyttä ja turmelusta vastaan, niin olivat he oppineet ne kuusten viheriän katoksen alla ja niiden jylhässä pyhäkössä.

63. Kukat näyttävät määrätyiltä lohdutukseksi ja virvoitukseksi tavallisille ihmisille: lapset pitävät niistä; tyyni, tyytyväinen, teeskentelemätön kansa pitää niistä sellaisinaan, kasvavina; ylelliset ja rauhattomat ihmiset nauttivat niiden poimimisesta; ne ovat halvimmankin majan aarre; ja täyteenahdetussa kaupungissa koristavat ne ikäänkuin pienenä sateenkaaren palasena työläisten akkunoita, työläisten, joiden sydämessä asuu rauhan liitto.

64. Mutta sittenkin välittää oikeastaan harva kukista. Tosin on moni hyvin mielissään löytäessään uusia kukkamuotoja, ja hän nauttii niistä kuten lapset nauttivat kaunotähystimestä. Monet pitävät myös paljon kauniista kukkalaitelmasta ansarissa aivan samalla tavoin kuin he pitävät kauniista pöytäkalustosta. Toiset taas kiinnittävät niihin tieteellistä huomiota, vaikkakin enemmän nimityksen kuin itse kukan takia; ja muutamat nauttivat puutarhoistaan... Sillä vaikka vuoden kukkimisaika onkin etupäässä kevät, näen minä kuitenkin useimpain ihmisten viipyvän silloin kaupungeissa. Parisen vuotta sitten matkusti muuan terävänäköinen, eriskummallisuuksiin taipuvainen ystäväni, joka oli saanut päähänsä loukata tätä kansallista tapaa ja lähteä keväällä Tyroliin, erään Landeckin lähellä sijaitsevan laakson läpi useiden yhtä kapinallisten toverien seurassa. Etäältä häämöitti omituinen vuori, joka povellaan kantoi sinistä nauhaa kuten Englannin kuningatar. Oliko se sininen pilvi, sininen, vaakasuora kerrostuma sitä ilmaa, jota Titian hengitti nuoruudessaan, mutta jota nyt oli katseleminen kaukaa, koska kukaan kuolevainen ei ole enää koskaan saava sitä hengittää? Oliko se kangastus -- tai meteoori? Pysähtyisikö se, niin että sitä voisi lähestyä? -- kymmenen peninkulmaa kiemurtelevaa tietä oli vielä heidän ja vuoren juuren välillä -- näin kyselivät he toisiltaan. Terävänäköinen ystäväni yksin väitti sen olevan jotakin aineellista; -- mitä se lieneekin, niin ei se ole ilmaa, eikä se ole katoava. Kuljettuaan nuo kymmenen peninkulmaa, astuivat he vaunuista ja alkoivat nousta vuorelle. Se pysyi kärsivällisesti paikallaan ja levitteli yhä komeammaksi ja taivaisen loistavammaksi -- katkeronauhaansa. Moista voi tosiaankin nähdä Alpeilla keväällä, mutta vain keväällä; ja vaikka näin on asian laita, huomaan minä useimpain ihmisten pitävän parempana matkustaa sinne syksyllä.

65. Harvat ihmiset ovat todennäköisesti kysyneet itseltään, miksi he ihailevat ruusuja niin paljon enemmän kuin muita kukkia. Jos he ajattelisivat asiaa tarkemmin, huomaisivat he ensiksikin, että punainen erilaisine hienoine vivahduksineen on viehättävin kaikista puhtaista väreistä, ja toiseksi, että ruusussa ei ole _vähintäkään varjoa_, paitsi sitä, minkä itse väri muodostaa. Kaikki sen varjostukset ovat täyteläisempiä väriltään kuin sen kirkkaat pinnat, mikä johtuu terälehtien läpikuultavuudesta ja kyvystä heijastaa valoa.

66. Onko lukija koskaan ajatellut äärettömän keveiden aineiden tavallisimpien muotojen olemusta. Miten pieniä, miten moninaisia ovatkaan ne näkymättömät hiukkaset, jotka aiheuttavat ruusun tuoksun, ja kuinka runsaasti lennähtääkään niitä ilmaan joka hetki!

67. Kun toukokuun alussa kuljeskelee matalammilla Alpeilla ja astelee pitkin lumikentän reunaa, niin huomaa melkein varmasti siihen puhkaistuksi pari, kolme pyöreätä aukkoa; näiden keskeltä ojentuu hento, nuokkuva, heikko pikku kukkanen, joka riiputtaa pientä, tummin ja purppuraisin ripsein koristettua kelloansa. Se näyttää niin paleltuneelta, tirkistellessään siinä jäähän avaamastaan halkeamasta, ikäänkuin täytyisi sen kummastellen katsella äskeistä hautaansa ja hengellään maksaa se voitto, jonka se on vaivoin kamppaillut itselleen. Tämä kukka herättää -- tai sen pitäisi herättää -- meissä aivan toisenlaisesti suloisen tunteen kuin kuollut jää tai valju taivas; siinä on jotakin, joka puhuu meidän sydämellemme, tässä tarjoutuu meille kuva siveellisestä kamppailusta ja saavutuksesta. Miten itsetiedoton, miten tunteeton se pieni kukka lieneekin, joka siten lausuu meille kehoituksen sanoja, kuka on sittenkään sulkeva sydämensä sen puheelta, kuka on katseleva sitä ilman syvää ihailua, jos vain mieli on turmeltumaton ja katse kirkas ja selkeä?

68. Tri Herbert on selvästi osoittanut, että useita villejä kasveja tavataan ainoastaan määrätyssä maanlaadussa tai määrätyllä maaperällä, ei siksi, että tämä maanlaatu tai tämä maaperä olisi niille erikoisen suotuisa, vaan siksi, että ne vain siinä voivat menestyä, koska sen karuus karkoittaa kaikki vaaralliset kilpailijat. Jos me nyt irroitamme kasvin tältä paikalta, missä se vain vaivoin voi elää, ja annamme sille tarpeeksi multaa ja hankimme sen ympärille lämpötilan, josta se pitää, ja samalla karkoitamme kaikki kilpailijat, jotka luonto näissä olosuhteissa sille lähettäisi, saamme me tosiaankin syntymään loistavasti kehittyneen kappaleen tätä kasvia, jättiläissuuren ja ihanasti muodostuneen, mutta me kadotamme siinä kokonaan sen siveellisen ihanteen, joka riippuu siitä, että se täydellisesti suoritti kaikki sille määrätyt tehtävät. Jumala tarkoitti ja loi sen peittämään sellaisia yksinäisiä paikkoja, joilla ei mikään muu kasvi voinut elää. Siksi annettiin sille rohkeutta ja voimaa ja kestävyyttä; sen luonteena ja kunniana ei siis ole ahnaasti ja laiskotellen ruokkia omaa rehevyyttään toisten olentojen kustannuksella, olentojen, jotka kokonaan häviävät ja kuihtuvat vain tämän yhden ainoan eduksi; vaan on sen kunniana täyttää kunnollisesti vaikea velvollisuutensa ja urhoollisesti kiivetä noille toivottomille alueille, missä se yksin voi todistaa sen kaikkivaltiaan hengen hyvyyttä ja läsnä-oloa, joka juoksuttaa joet vuorista ja täyttää laaksot viljalla; ja tällä autiolla ja hyljätyllä paikalla ja vain täällä, missä se ei keneltäkään mitään ryöstä eikä vahingoita ketään ja missä ei mikään voi jakaa sen kunniaa tai anastaa sen valtaa, siellä voivat vasta sen väkevyys ja kauneus ja erinomaisuus ja hyvyys päästä täyteen arvoonsa Jumalan kasvojen edessä. Kun minä ensi kerran näin alppikellon, _Soldanella Alpinan_, kasvoi se rehevän suurena aurinkoisella alppiniityllä määkivien lampaiden ja ammuvien lehmien keskellä, yhdessä tavattoman runsaasti esiintyvän _Geum montanumin_ ja _Ranunculus pyrenaeuksen_ kanssa. Minä huomasin sen vain siksi, että se oli minulle outo -- mutta minä en keksinyt mitään erinomaista kauneutta sen halkonaisissa kukissa. Muutamia päiviä myöhemmin näin minä sen yksinään kallioiden keskellä ylhäällä pilvissä, ulvovien jäätikkötuulten tuivertamana: se kasvoi erään lumivieremän reunalla, joka takaisin vetäytyessään oli jättänyt ruskean maan paljaaksi ja autioksi ja ikäänkuin tulen polttamaksi. Kasvi oli pieni ja heikko ja ilmeisesti väsähtänyt ponnistuksistaan -- mutta vasta nyt ymmärsin minä sen ihanteellisen luonteen ja näin sen jalon tehtävän ja sen erikoisen kunnian kaiken maan ihanuuden seassa.

69. Ruohot. -- Pieniä siemenkoteloita, hienojyväisiä, sulka- tai untuvamaisia, jotka läheisille kukoistaville kedoille lähettävät ruskeahtavia, omituisesti väräjäviä ja tanssivia pölyhiukkasia ja jotka ovat pitkin pintojaan vetäneet hopeanharmaita juovia kuin seittiä ja haituvamaista utua, mikä on yhtä salaperäistä aamun kasteessa kuin keskipäivän auringon paahteessa ja minkä tekee vielä salaperäisemmäksi noiden hienojen, rihmamaisten muotojen värinä, joista jokainen on pieni alituisesti soivien siemenkellojen torni.

70. Poimi ruohonkorsi ja tarkastele hetkinen rauhassa tuota pientä, miekkamaista, viheriätä kortta. Mikään siinä ei herätä huomiotamme erikoisella kauneudellaan tai oivallisuudellaan. Sen voima on ylen pieni, sen koko mitätön. Muutamat viivat päättyvät kärkeen, joka ei sekään ole täydellinen, vaan tylppä ja ikäänkuin keskeneräinen: korsi ei tosiaankaan ole mikään ylistettävä ja luonnon suuressa pajassa huolellisesti muovaeltu mestariteos, vaan on se ilmeisesti olemassa vain tänään tallattavaksi ja huomenna pätsiin heitettäväksi; kalpeasta, ontosta varresta roikkuu heikkoja, himmeänruskeita juuririhmoja. Mutta kuitenkin, ajattelehan hiukan ja päätä sitten, onko kaikista komeista kukista, jotka loistavat kesän hohteessa, kaikista vahvoista ja kauneista puista, jotka ilahuttavat silmää tai kantavat maukkaita hedelmiä -- uljaista palmuista tai kuusista, vahvoista jalavista tai tammista, tuoksuvista sitruunoista ja rypäleittensä notkistamista viinipuista -- yhtäkään, jota ihminen niin syvästi rakastaisi ja jolle Jumala olisi runsaammin lahjojansa jakanut, kuin tuolle pienelle, heikolle ruohonkorrelle. Ja kuinka hyvin täyttääkään se tehtävänsä! Ajattelehan vain, mistä kaikesta meidän on kiittäminen niittyjen ruohoa, tuota ihanaa värihehkua, joka peittää mustan maan suloisilla, lukemattomilla, rauhallisilla keihäillä. Keto! Mieti hetkinenkin, mitä kaikkea tämä sana tuo mieleemme. Siihen sisältyy kevään ja kesän koko ihanuus -- vaellukset hiljaisilla, tuoksuvilla poluilla -- levähdyshetket puolipäivän kuumuudessa -- karjalaumojen ja lintuparvien ilot -- paimenelämän ja mietiskelyn viehätys -- auringonvalo, joka täällä alhaalla alkaa elää, langeten smaragditäplille ja hajoten hienoiksi sinivarjoiksi siellä, missä se muutoin olisi tavannut vain mustan maan tai kuivan tomun. Laitumia solisevien purojen partailla, vienoja rinteitä ja matalia harjuja, ajuruohotuoksuisia hiekkakumpuja, joiden takaa meren sininen viiva pilkistää, nurmimattoja, joita aamukaste himmentää tai joita verhoutuneen auringon iltalämpö sulostuttaa, niiden säilyttäessä onnellisten jalkojen jälkiä ja vaimentaessa rakastavain äänten loppukuiskauksia -- kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin ilmaisee tämä yksinkertainen sana. Meidän ei tule mitata kaikkien näiden jumalallisten lahjojen ylenpalttisuutta yksinomaan kotimaamme mukaan, vaikkakin, mitä enemmän niitä tarkastelemme, sitä enemmän avautuu meille tämä loppumattomien niittyjen lumous, joka oli jo Shakespearen erikoisena ilona; mutta vain pientä osaa siitä voimme sanoa omaksemme. Mene keväällä niille nurmikentille, jotka leviävät sveitsiläisten järvien rantamilla ja etenevät aina matalampien vuorten juurelle asti. Siellä kasvaa vapaata rehevää ruohoa, johon sekoittuu korkeita katkeroita ja valkeita narsisseja, ja seuraa vuoripolkuja, jotka kiemurtelevat ylläsi kaartuvien, kokonaan kukkien verhoamain oksien alla -- polkuja, jotka lakkaamatta nousevat ja laskevat viheriäin töyränteiden ja mäkien yli, vilvakkaita aaltoviivoja, jotka jyrkkinä ulottuvat aina siniseen veteen asti ja joita siellä, täällä peittää vastaniitetty, ilman vienolla tuoksullaan täyttävä heinä; -- katsahda sitten korkeammille vuorille, missä nuo ikivihreät aallot pitkine lahdelmineen sulavat kuusten varjoalueisiin; ja lopulta on ehkä selviävä meille näiden 147 psalmin yksinkertaisten sanojen ajatus: "Hän antaa ruohon kasvaa vuorilla."

Jos me nyt yhteisesti tarkastamme edellä esittämiämme kuvia ja liitämme niihin kaikkein yksinkertaisimman Jesajan 40:n luvun 6:sta säkeestä, niin havaitsemme, että ruoho ja kukat katoavaisuudessaan ovat ihmiselämän katoavaisuuden esikuvia ja ihanuudessaan ihmiselämän ihanuuden esikuvia, kahdella tavalla: ensiksi hyödyllisyytensä ja toiseksi kestävyytensä kautta -- maan ruoho antamalla meille siementä ja kauniina kaatuessaan jalan poljennan ja viikatteen iskun tieltä; ja veden ruoho vilvoittamalla meidän lepoamme ja taipumalla aallon sysäyksestä. Mutta jos me katselemme asiaa avarammassa inhimillisessä ja jumalallisessa mielessä, sisältää "_ruoho_, joka antaa siemenen" -- vastakohtana puulle, joka kantaa hedelmän -- kolmannenkin kasviheimon ja täyttää kolmannenkin tehtävän ihmiskunnan palveluksessa. Se sisältää sen suuren heimon, johon pumpuli ja pellava kuuluvat, ja se suorittaa siis nuo kolme tehtävää: antaa ravintoa, vaatteita ja lepoa. Ajattele, mitä tämä suoritus merkitsee; ajattele yhteyttä liinavaatteiden ja liinakirjauksen toiselta puolen ja papillisen toimen ja tabernaakkelin varustusten välillä toiselta puolen, ja muista, että kaisla on kaikkina aikoina ollut ensimäinen matto, jonka luonto asetti ihmisen jalan alle. Huomaa sitten ne kolme hyvettä, joita niin selvästi esittää nuo kolme kasviheimoa -- joita ei vain sattumalta tai mielikuvituksen ajamana niihin liitetä, vaan jotka kaikissa kolmessa tapauksessa meille osoittavat raamatun sanat, nimittäin 1) Iloisuus ja hilpeä tyyneys vastaa ruohoilla ravintoa ja kauneutta: -- "Katsokaat liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat; eivät ne tee työtä eivätkä kehrää"; 2) Nöyryys; vastaa ruohon rauhallista lepoa: -- "Muserrettua ruokoa ei hän ole katkaiseva"; 3) Rakkaus; vastaa ruohoilla vaatetusta (niiden nopean syttymisen takia): -- "Suitsuavaa pellavaa ei hän ole sammuttava". Huomaa lopuksi vahvistus näihin kahteen viimeiseen kuvaan minun mielestäni tärkeimmässä Vanhassa Testamentissa esiintyvistä ennustuksista kristillisen kirkon tulevasta tilasta, nimittäin siinä, joka sisältyy Hesekielin viimeisiin lukuihin. Mitta on otettava Jumalan temppelistä; ja koska nämä mitat on otettava ei vain laupeudessa vaan myös nöyryydessä, on enkelillä "kädessään _pellavainen_ nuora ja ruoko mitatakseen". Nuoraa käytettiin maan mittauksessa ja ruokoa rakennusten suuruutta määrätessä; ja siksi on kirkon rakennuksia eli töitä mitattava nöyryydessä ja sen alueita eli maata rakkaudessa.

71. Liikkumattomien lehvien yläpuolella huojuvat suuret kuuset, ja niiden juurella värisevät ruohon hennot korret, mutta kirkkaiden tähtien tuike leviää yli maan taivaallisena rauhana, ja kaukana raudankovien vuoriharjanteiden kupeilla punoittavat, yhtä liikkumattomina kuin nekin, alppiruusujen rubininhehkuvat kukat aamu-auringon heikoissa ensi säteissä.

72. _Sammaleet_. -- Nöyriä olentoja! Maan ensimäinen armolahja, joka hellin hyväilyin verhoaa sen alastomia kallioita; säälin täyttämiä olentoja, jotka eriskummallisen kunnioittavasti peittävät rappeutumisen ja hävityksen häpeällisiä arpia ja jotka hiljaa kietovat sormensa irtonaisten kivien ympärille, opettaakseen niille lepoa. Minulta puuttuu sanoja ilmaistakseni, mitä sammaleet oikeastaan ovat, sillä mikään sana ei ole kylliksi nöyrä, kylliksi täydellinen, kylliksi avara. Miten kuvailisin noita pieniä, pyöristyneitä, taljamaisia patjoja ja niiden hohtavaa vehreyttä, -- niiden sädehtiviä, tähtimäisiä, rubininpunaisia kukkalehtiä, jotka ovat niin hienosäikeisiä kuin osaisivat kivimaailman henget kehrätä samoin porfyria kuin me lasia -- niiden hienosti kietoutuneita hopearihmoja, joiden reunat ovat kuin ambraa, jotka kiiltelevät, jotka ovat kuin puita ja joiden jokainen säije kimaltelee oikullista hehkua ja silkinlienteitä värejä, mutta kuitenkin on kaikki niin vaatimatonta ja nöyrää, luotua vain yksinkertaisimpaan, hellimpään rakkaudenpalvelukseen? Niitä ei voi kukkien tavoin poimia seppeleiksi eikä lemmenmerkeiksi; mutta taivaan lintu tekee niistä pesänsä ja väsynyt lapsi valitsee ne päänalusekseen.

Ja niinkuin sammaleet ovat maan ensimäinen lahja, tuovat ne myös meille sen viimeisen antimen. Kun toiset kasvit ja puut eivät enää meitä hyödytä, ryhtyvät pehmeät sammalet ja harmaat jäkälät pitämään vartiota meidän hautakiviemme ympärillä. Metsät, kukat, anteliaat ruohot ovat aikansa tehneet parastaan, mutta sammalten palvelus on ikuinen. Puu kirvesmiehen työhuoneeseen, kukat morsiuskammioon, vilja aittaan, mutta sammal haudalle.

73. _Jäkälät_. -- Kuten nämä erinäisessä mielessä ovat nöyrimpiä, niin ovat ne taas toisessa mielessä kunnioitetuimpia maan lapsista. Ne ovat hievahtamattomia, katoamattomia: niitä ei kalva mato, eikä niitä hävitä syksy. Ne ovat aina viehättäviä: niitä ei vaalenna kuumuus, eikä niitä kuihduta kylmyys. Niiden sormet ovat hitaat, mutta niiden sydän on luja, ja niiden tehtäväksi on annettu kutoa kukkuloiden mustaa, ikuista kangasta; näitä hitaita piirrostaiteilijoita on käsketty valmistamaan luonnokset niihin moninaisiin kuviin, jotka sitten upeilevat sateenkaaren kaikissa väreissä. Ne yhtyvät intohimottoman kallion tyyneen rauhaan, mutta niillä on myös sen ikikestävyys; ja kun pakenevan kevään tuulet pyörittävät edellään orapihlajan valkeita kukkia kuin lunta, ja kun kesä polttaa nääntyvältä niityltä esikkojen kuihtuvan kullan, upeilee korkealla vuorikallioiden kupeella tähtimäisiä hopeajäkälä-alueita, ja noiden läntisten huippujen oranssinkeltaiset täplät heijastavat laskevan auringon säteitä tuhannet vuodet.

IX. MAISEMAN SIVEELLINEN VAIKUTUS.

Siellä, minne rakkaus luontoon on koteutunut, on se ollut uskoa lisäävänä, pyhänä aineksena ihmismielessä... Sitä, joka rakastaa luontoa, elähyttää aina helpommin kuin muita korkea _usko_ Jumalaan... Rakkaus luontoon tuo mukanaan voimakkaamman tunteen korkeamman hengen läsnä-olosta ja kaikkivallasta, kuin mikään todistelu tai perustelu; ja kun tätä luonnonpalvelua viattomasti harjoitetaan muuten ottamalla huomioon ajan, tunteen ja muiden pyrkimysten vaatimukset ja yhdistämällä sen uskonnon korkeampiin peri-aatteisiin -- voi se avata meille erinäisiä pyhiä totuuksia, joista emme muutoin pääsisi selville. Otaksumatta, että tämä rakkaus luontoon olisi välttämättä yhteydessä ajan epä-uskon kanssa, olen minä sitä mieltä, että se liittyy suorastaan ajan kauneimpiin pyrkimyksiin ja vapauteen ja että se on nyky-ajan tervein aines, joka on sille erikoisesti ominaista; ja ell'ei tätä luonnonrakkautta viljellä enää kevytmielisesti eikä taitamattomasti, vaan jos sitä hoidellaan ankarana velvollisuutena, aiheuttaisi se ehkä tähän asti aavistamatonta edistystä; se selvittäisi ehkä ensi kertaa ihmiskunnan historiassa ihmiselle hänen elämänsä oikean olemuksen, hänen toiminta-alueensa ja hänen oikean suhteensa Luojaansa...

Yksinkertaisimpiakin luonnon esineitä elähyttää eriskummallisesti tunne jumalaisesta läsnä-olosta. Puut ja kukat näyttävät kaikki jollakin tavoin olevan Jumalan lapsia; ja me itsekin, niiden toverit, jotka olemme luodut samasta tomusta kuin nekin, mutta jotka olemme suurempia kuin ne vain siitä syystä, että meidän ruumiillemme on annettu suurempi osallisuus jumalaiseen voimaan ja että meidän mieltämme vähemmän kiinnittää esineiden yleinen käytäntö, käsin koetettavat, silmin nähtävät muodot kuin niiden sisäinen ihanuus: tuo salaperäinen kieli, jolla ne puhuvat meille Jumalasta, ja ne vaihtelevat pysyvät näyt, jotka todistavat meille pyhästä totuudesta ja täyttävät meidät tottelevaisella, iloisella ja kiitollisella liikutuksella.

Tieteellisiä harrastuksia on ylistettävä etupäässä sikäli, kuin ne johtavat meidät toimettoman haaveilun ensimäiseltä askelmalta tarkoituksenmukaisen ajattelun lähimmälle askelmalle. Mutta niitä on moitittava ja peljättävä, jos ne tälle toiselle askelmalle kokevat pysäyttää meidät ja tukahuttaa pyrkimystä yhä korkeampaan mietiskelyyn. Vain silloin tällöin onnistunee jonkun ainoan saattaa ne sopusointuun tämän mietiskelyn kanssa; mutta se tapahtuu vain vaivoin ja ponnistuksin -- sisäiseltä olemukseltaan ovat ne sille vihollisia, koska niillä on taipumusta halveksimaan ja tukahuttamaan tunteita ja hajoittamaan kaikki atomeihin ja lukuihin. Useimmille ihmisille on ilo, joka johtuu tietämättömyydestä parempi kuin oppinut ilo. On parempi kuvitella taivasta sinikuvuksi kuin synkäksi ilmattomaksi avaruudeksi ja pilviä kultaisiksi valta-istuimiksi kuin kylmiksi usviksi... Me emme voi saada selkoa yhdenkään ainoan kukan salaisuuksista, eikä se ole tarkoituskaan; mutta tarkoitus on sitä vastoin, että tieteellisiä harrastuksia on aina kauneudenrakkauden ja tiedontäsmällisyyttä herkkätunteisuuden tukeminen.