Part 8

53. Erilaisissa kivilajeissa esiintyvät melkein kaikki silmää miellyttävät värit, joiden viehätys ei sen vuoksi vähene että ne useimmiten ovat hieman himmeitä tai tummentuneita. Porfyreissä näemme kauniita, himmeänpunaisia, samaten kuin syviä purppurasävyjä; graniiteissa kalpeita punavärejä; liuskakivissä kaikenlaisia hopeaisia ja harmaansinisiä sävyjä, jotka joskus vaihtuvat punertavaan; tuliperäisissä kivilajeissa ja käärmekivissä tummanvihreitä ja kaikki harmaanvihreän vivahdukset; gneississä vehmaita oranssinkeltaisia ja kullanruskeita; kovassa kalkissa mustia, ja marmorissa kaikki nämät ja lisäksi puhtaan valkoisen värin.

Minä toivon sen ajan pian tulevan, jolloin oikein käsitetään ja ymmärtävästi käytetään tätä rikasta ja ihanaa väri-uhkeutta, jonka Luoja on meille lahjoittanut, ja jolloin julkipuoltemme värikirjavuus on estävä nimitystä "kivenvärinen" yhtä vähän synnyttämästä mitään määrättyä kuvaa arkkitehdin mielessä kuin sana "kukanvärinen" puutarhurin.

54. Valkoisten marmorilajien väri on tavattoman hienoa, mikä johtuu siitä, että puhdas kivi on osittain läpinäkyvää; ja minusta onkin aina näyttänyt ihmeelliseltä järjestelyltä -- yhdeltä niitä piirteitä, jotka luomistyössä selvimmin _osoittavat_ määrättyä tarkoitusta -- se, että kaikki kirjavat marmorilajit ovat verrattain läpinäkymättömiä, niin että ne kerrostavat värinsä pinnalleen, kun taas valkea marmori, joka, jos se olisi ollut läpikuultamatonta, olisi näyttänyt hieman karkealta (kuten on esimerkiksi laita tavallisen kalkkikiven), on juuri riittävän läpikuultavaa tehdäkseen mitä puhtaimman vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin läpinäkyvää, että se vähimmässäkään määrässä häiritsee niiden muotojen selkeytä, jotka siihen hakataan. Kirjavien marmorilajien värit ovat niinikään sangen kauniita, eritotenkin ne, joissa valkoinen yhtyy purppuraan, ambraan ja viheriään; ja ihmismielelle on jotakin erikoisen viehättävää niissä _epämääräisissä_, sokkelomaisissa suonissa, joihin niiden värit ovat järjestyneet.

55. Minulla on usein ollut tilaisuus huomauttaa siitä ilmeisestä yhteydestä, joka vallitsee kirkkaiden värien ja aineen elinvoiman ja puhtauden välillä. Näin on erikoisesti laita kivikunnassa. Täydellisyys, jolla jonkun aineen eri osaset yhtyvät kiteiksi, vastaa tässä kunnassa elimellisen luonnon elinvoimaa; ja yleisenä lakina on, että jonkun aineen kauneus tai loisto on sopusoinnussa sen puhtauden ja kiteytymisvoiman kanssa. Puhtaat maalajit ovat jauhemuodossaan valkeita; ja samat maalajit, jotka sisältyvät saveen ja hiekkaan, muodostavat kiteytyessään smaragdeja, rubineja, safireja, opaleja ja sinervikiviä.

56. Graniittikallioiden omituisuutena on, että ne murenevat mitä puhtaimmaksi saveksi ja hiekaksi. Savi on parasta, hienointa ainetta porsliinin valmistukseen; hiekka on usein mitä puhtaimman valkoista, osasiltaan aina kimaltelevaa ja kirkasta. Tästä omituisuudesta johtuu, että seudulla, jonka maaperä on tätä kivilajia, on omituisen puhdas ulkomuoto, eikä se voi tulla rämeiseksi, vesiperäiseksi tai epäterveelliseksi. Tosin voivat sen läpi juoksevat joet olla läpikuultamattomia ja sameita ja liettyneiden graniittihiekkajyvästen takia valkeita kuin kerma; mutta kun nämä jyväset ovat laskeutuneet pohjaan, muuttuu vesi hyväksi ja puhtaaksi, eivätkä joen rannat ole liejuisia tai petollisia, vaan ovat ne piikiveä tai kiinteätä, välkkyvää hiekkaa. Tyynet virrat, lähteet ja järvet ovat aina ihanan kirkkaita, ja meri, joka huuhtelee graniittirantoja, on niin selkeä kuin puhdas smaragdi.

On ihmeellistä havaita, kuinka suuressa määrin tämä maaperän erinomainen puhtaus saattaa vaikuttaa asukkaiden luonteeseen. On melkein mahdotonta rakentaa graniittiseudulle kokonaan kurjaa, surkeannäköistä majaa. Se saattaa olla vastenmielinen, huonosti hoidettu ja kylmä ja ilmaista suurta köyhyyttä ja ankaraa raadantaa, mutta se ei koskaan näytä _lahoneelta_; kuinka huolimattomasti sen asukkaat elänevätkin, ei vesi heidän oviensa edustalle koskaan muodosta rämeitä, maa heidän jalkainsa alla ei tule liejuiseksi, heidän aitaustensa puu-aine ei mätäne; heidän ei edes onnistuisi, vaikka koettaisivatkin, tahrata kasvojaan ja käsiään; vaikka he menettelisivätkin mitä huonoimmin, aina tuntevat he kuitenkin vahvan pohjan allaan ja puhtaan ilman ympärillään, ja heidän asuinpaikassaan on jotakin terveyttä-edistävää, jonka vaikutuksen vasta vuosikautinen kurjuus saattaa hävittää.

Mikäli muistan, on graniittiseutujen asukkaiden luonteessa aina jotakin tervettä ja voimakasta, luonnollisesti enemmän tai vähemmän rajoitettuna tai hillittynä, riippuen muista elämän ehdoista, mutta aina jotakin vain heille ominaista epäpuhtaampien vuoriseutujen asukkaihin verrattuina.

57. Ylämaavuorten vierteillä rehoittaa laajoja sananjalka- ja kanervaryhmiä; Alppien rinteillä taas näkee laajoja kastanja- ja kuusiryhmiä. Nämä eri lajit voivat olla yhtä lukuisia, mutta rajattomuuden tunne on jälkimäisessä tapauksessa paljoa suurempi, koska itse lajitkin ovat jalompia. Mikäli ainoastaan sen alueen suuruus, joka sisältyy näköpiiriin, on esineiden mittana, saattaa kymmenen jalkaa korkea multatöyränne, jos seisomme sen juurella, ottaa aivan yhtä suuren tilan taivaalla kuin Villeneuven koko vuorijono; niin, ja usein saattavat sen pienet rotkot ja jyrkänteet, jos niitä katselee mielikuvituksen suurennuslasilla, käydä sangen tyydyttävistä näiden mahtavain vuorten edustajista; ja kun minä yhdistän kaiken veden uurteleman ja repelemän vuorimaan vaatimattomaan yleisnimitykseen harju, tarkoitan minä sillä vain sitä rakenteen sukulaisuutta, joka vallitsee pienimmänkin kummun ja korkeimpien tunturein välillä. Mutta heti kun tulee puhe _ainemäärästä_, selviävät myös niiden erilaiset arvot. Multatöyränne elättää muutamia sammal- tai ruohotupsuja; ylämaa- tai Cumberlandin vuorilla on hunajaiset kanervansa ja tuoksuvat sananjalkansa; mutta jokaisessa Martignyn tai Villeneuven suurten vuorten kalliokainalossa leviää viini-istutuksia ja jokaisella harjanteella kohoaa kastanjalehto... Nuo niin pieniltä näyttävät kukkulat ja rotkot, joita on siroiteltu pitkin tätä suurta vuori-ulkonemaa, muuttuvat, kun kolmen tai neljän tunnin kiipeämisen jälkeen tosiaankin saapuu niiden lähettyville, itsenäisiksi kummuiksi oikeine _puistoineen_ ja laaksoihin sulkeutuneine viehättävine niittyineen, ja kastanja-, pähkinä-, kuusikuja toisensa jälkeen kiertelee niiden juuria; syvemmissä laaksonpoukamissa sitovat kirjaimellisesti kansakkaita kyliä kallioon suunnattomat viinipuut, jotka ensin keveinä liehuivat irtonaisilla kivikatoilla, mutta jotka vuosien kuluessa heittivät hedelmällisen verkkonsa yli koko kylän ja kiinnittivät sen maahan purppurapainollaan ja oikullisilla köynnöksillään, yhtä lujasti kuin ihmissydämen on milloinkaan sitonut maahan imartelijan verkko.

58. Hajoavain kidekallioiden etu-alalla näyttävät sammaleet itsepäisesti ja järjestelmällisesti ottaneen tehtäväkseen synnyttää mitä ihanimpia värisointuja. Ne eivät tahdo peittää kallion muotoja, vaan nostavat sen pinnalle pieniä ruskeahtavia kimppuja, ikäänkuin pieniä samettipieluksia, jotka on kudottu tumman rubininpunaisin silkki- ja kultalangoin, mikä taas on pyörretty yli vaaleanharmaiden, pakkasen pudottamain lehtien tavoin röyhelöreunaisten kalvojen; ja niihin on sovitettu lisäksi pieniä oranssinkeltaisia vanoja, jotka kannattavat pieniä, terävähuippuisia hytyröitä, sekä kirjavia, tummanvihreitä, kultaisia ja purppuraisia säikeitä; kaikki tuo noudattelee hennon elinidun käsittämättömällä hienoudella kallion aaltoviivoja ja hyväilee sitä niin kauvan, että se lopulta on aivan tulvillaan värejä, voimatta enää itseensä mahduttaa enempää; ja niin on se kylmän ja kolkon ja rosoisen ulkomuodon asemesta, jollaiseksi oikeastaan kiveä kuvitellaan, saanut harteilleen ikäänkuin tumman, pehmeän, purppuraisin ja hopeaisin koukerokuvioin koristetun leopardintaljan.

59. Vaeltaessamme vuorilla, joita maanjäristykset ovat halkoilleet ja täräykset lohkoneet, havaitsemme täydellisen rauhan aikojen seuraavan hävityksen aikaa. Tyynivetiset lampareet lepäävät niin kirkkaina niiden suistuneiden kallioiden välissä, vesililjat hehkuvat, ja kaislat kuiskivat niiden varjossa; pieni kylä kohoaa taas unohdetuilla haudoilla, ja sen myrskyjen kalvistama, valkoinen kirkontorni julistaa jälleen rukoilevansa suojaa Häneltä, jonka kädessä "maan perustukset ja vuorten korkeudet ovat". Eikä Alpeilla ole ainoatakaan viehättävää laaksoa, joka ei julistaisi samaa oppia. Juuri niillä paikoin, missä "suistuvat vuoret käyvät kohti tuhoansa ja kallio temmaistaan sijaltansa", juuri siellä kukoistavat vuoden läpeensä uhkeimmat nurmimatot sirpaleiden välissä, solisevat kirkkaimmat purot halkeamissa kukkain keskellä, kohoaa maja majan vieressä, kukin suojaamana sammaleisen kallion, jota ei nyt enää temmaista sijaltansa, kaitsee paimen laumaansa, pelkäämättä kotkan kynsiä tai suden hampaita; siellä ilmaisee kaikki uskoa noihin vanhoihin, yksinkertaisiin sanoihin, jotka lupaavat: "Sinä et kauhistu hävitystä, koska se tulee; sillä sinun liittosi on kedon kivien kanssa, ja maan eläimet pitävät rauhaa sinun kanssasi."

VIII. KASVIKUNTA.

Mitä loppumattomia, ihmeellisiä aarteita tarjookaan kasvikunta, kun me katselemme sitä sellaisena kuin se tosiaankin on -- välittäjänä, jonka avulla maasta tulee ihmisen toveri, ystävä ja opettaja... Syvyyksissään pysyy maa ihmiselle kuolleena ja kylmänä; mutta sen pinnalla, jonka ihminen aina näkee ja jolla hän työskentelee, seisoo kasvimaailma hänen rinnallaan, verhottuna ja omituisella tavalla elävänä, ikäänkuin jonkunlaisena välimuotona, joka hengittää, mutta jolla ei ole ääntä -- joka liikkuu, mutta joka ei pääse paikaltaan -- joka käy läpi _elämän_ ilman tajuntaa ja kuolee ilman katkeruutta -- jossa on nuoruuden viehkeys ilman sen intohimoja ja joka vaipuu vanhuudenheikkouteen ilman vanhuuden kaihoja.

Ja tähän salaperäiseen välimuotoon, yhdyssiteeseen maan ja ihmisen välillä sisältyvät useimmat ulkonaisen maailman nautinnot ja useimmat opetukset, joita me tarvitsemme; se yhdistää itseensä suloisen viehätyksen ja kaikenlaiset kehoitukset; ja kuinka ihmeellisesti onkaan se luotu noudattamaan meidän toiveitamme ja tarpeitamme ja opettamaan meitä! Kuinka ihmeellisesti jakaakaan Jumala siinä meille joka päivä elämän kauniita lahjoja! Ensin kutoo se maton, jotta maa tulisi pehmeäksi meidän kävelläksemme; sitten sovittaa se siihen värikkäitä, mielikuvitusrikkaita kuvioita; sitten levittää se korkeuksiin lehväkatoksen, suojellakseen meitä auringon paahteelta ja pidättääkseen sadevettä, jott'ei se heti haihtuisi ja kohoisi jälleen pilviin, vaan jäisi sammaleeseen ruokkimaan lähteitä. Ja näitä lehväkatoksia kannattamaan nostaa se voimakkaita puita, joita ei ole vaikea kaataa, mutta jotka kuitenkin ovat kyllin kestäviä ja samalla keveitä meidän tehdä niistä talomme ja työkalumme -- aina miten vain ihminen haluaa: peitsenvarsia tai aurankurkia -- jotka olisivat hyödyttömiä, jos ne olisivat kovempia, hyödyttömiä, jos niissä olisi vähemmän syitä, hyödyttömiä, elleivät ne olisi niin taipuisia. Talvi tulee, ja lehväkatoksen varjo katoaa, jotta aurinko pääsisi lämmittämään maata; mutta vahvat oksat jäävät paikoilleen murtamaan talvisten myrskyjen voimaa. Siemenet, joiden tulee jatkaa sukua, ovat lukemattomia, aina kutsumuksensa mukaan, kauniita ja maukkaita, vedoten ihanalla moninaisuudellaan ihmisen mielikuvitukseen tai tehden hänelle hyviä palveluksia; vilvoittavia mehuja tai kepeitä mausteita, voiteita, suitsutusta, pehmittäviä öljyjä, mädännystä ehkäisevää pihkaa, vertapuhdistavia ja kuumetta ehkäiseviä lääkkeitä tai viihdyttäviä nukutusaineita, kaikkea tätä lukemattomin lajein! Heikkoutta ja tarmoa, lienteyttä ja voimaa kaikin vivahduksin ja kaikin muodoin; pystypäistä järkähtämättömyyttä, ylvästä kuin temppelipylvään, ja uusien köynnösten säännötöntä kiemurtelua maassa; sitkeitä runkoja ja oksia uhmailemassa aikojen myrskyjä tai heikkoja korsia, jotka taipuvat kesäpuron pienimmästäkin sykähdyksestä; juuria, jotka halkovat kallioita tai sitovat lentohiekan jyväsiä; ruohotupsuja, jotka paistattavat päivää erämaassa tai kätkeytyvät valottomiin luoliin tippuvien lähteiden alle; lehviä, jotka sekavasti kietoutuneina kasoina heittäytyvät meren helmaan tai jotka kattavat poluttomia vuorenhuippuja kirjavalla, ikikestävällä matollaan tai palvelevat köyhimmässäkin majassa ihmissydämen hellimpiä tunteita ja yksinkertaisinta iloa.

61. Jos me joskus syksyllä, kuivuneiden lehtien pyöriskellessä ympärillämme, vaivumme ajatuksiimme, eikö meidän silloin toivoen ja luottaen pidä katsahtaman niiden korkeihin muistopatsaihin? Nähkääpäs vain, miten ihanina laaksojen puistokäytävät, kumpujen reunusteet leviävät pitkin kupukaarroksin ja siivin, niin juhlallisina -- niin ikikestävinä! Oltuaan ihmisen ilona, kaikkien elävien olentojen lohdutuksena, maan kunniana, -- ovat ne nyt vain niiden lehtiraukkojen hautapatsaita, jotka tuosta meidän edestämme liehuvat kuolemaansa. Älkäämme antako niiden kadota ilman, että me olisimme koettaneet ymmärtää niiden viimeistä neuvoa ja esimerkkiä: että meidänkin, välittämättä haudan muistopatsaasta, täytyy täällä maailmassa rakentaa se muistopatsas, joka opettaa ihmisiä muistamaan ei paikkaa, missä he kuolivat, vaan paikkaa, missä he elivät.

62. On tosiaan sangen kummallinen seikka se, että kuusi, joka on erikoisesti määrätty koristamaan jylhiä vuoria, on kaikista puista kokonaisuudessaan katsoen sopusuhtaisin. Viinipuu, ihmisen iloinen seuralainen, on ihmeellisen tottelevainen kasvussaan ja lähettää köynnöksensä pitkin hänen viljapeltojaan, peittää hänen puutarhansa muureja ja varjostaa kesäisin hänen majaansa. Pysyen alituisessa yhteydessä ankaransäännöllisen viljelyksen kanssa, tarjoaa se kuitenkin nähtäväksi kaikki vallattoman viehätyksen mahdollisuudet. Kuusi, joka melkein aina kasvaa yksinäisillä, autioilla paikoilla, tarjoaa taas nähtäväksi kaikki jäykän järjestyksen mahdollisuudet. Tasamaiden puut taipuvat sinne ja tänne, vaikka niitä koskettaisikin vain vieno niityiltä noussut tuulahdus ja vaikka niiden kasvua haittaisikin vain nurmimättään kaltevuus. Mutta kuusi kasvaa suorana kuin kynttilä, vaikka se tapaakin jalansijakseen vain kapean kaistaleen rotkon reunalla ja vaikka myrsky ja lumivyöryt panevat pahintansa. Istuta sen nuorimpien oksien vesa alaskäsin sen runkoon, ja se on, niin kauvan kuin puu elää, osoittava maan keskipistettä kohti.

Alankomaan puiden sopii myös rehoittaakseen ulottaa oksiaan kaikkiin suuntiin ja pukeutua kaikenlaisiin epäsäännöllisiin muotoihin. Mutta kuusi on luotu olemaan kaikkea vailla ja kestämään kaikkea. Se pyrkii lujasti itsenäisyyteen; se haluaa vain kasvaa suoraksi ja solakaksi, tyytyen täydellisyyteen määrättyjen rajojen sisällä. Olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, aina haluaa se seisoa suorana. Olkoon se sitten pieni tai suuri, aina haluaa se muotonsa pyöreäksi. Tasangon hemmoteltujen puiden sallittakoon myös koristellaida iloisin kukin ja riemuita ihanain hedelmäinsä runsaudesta. Mutta meillä kuusilla, jotka rakennamme miekan voimalla, on ankarampi tehtävä täytettävänä ihmisen hyväksi ja meidän täytyy toimittaa se suljetuin rivein: meidän tulee pysäyttää vuorilta vyöryvä lumi, joka muuten hautaisi hänet alleen; meidän tulee miekankärkinemme jakaa ja pidättää sadepisarat, jotka muutoin huuhtoisivat hänet mukaansa ja hänen runsaan satonsa; meidän tulee varjossamme suojella pisaroita, jotka putoavat neulastemme sekaan, jotta puroille riittäisi vettä kesäkuumina; meidän tulee kohottaa murtumaton kilpi talvimyrskyä vastaan, joka ulvoen läpäisee tasangon puiden paljaat oksat: -- tällaista palvelusta tulee meidän järkähtämättä suorittaa ihmiselle koko elämämme ajan. Meidän ruumiimme -- sekin on ihmiselle hyödyksi -- on pehmeämpää kuin muiden puiden, vaikka työmme onkin kovempaa. Ihminen käyttäköön sitä miten haluaa, taloikseen tai laivoikseen. Tasangon hennot puut puistelkoot kaikkia lehtiään ja nostakoot ne kirkkaan kalpeina kohti taivasta, jos vain pieninkin sadekuuro hurahtaa niiden yli, ja pudottakoot ne sitten kokonaan kuivina ja kuihtuneina. Mutta meidän kuusien on huolettomina eläminen raivoavien pilvien alla. Vain myrskyjen kamppaillessa kanssamme, ojentelemme me oksiamme sinne ja tänne, kuten ihmisetkin ojentelevat käsiään unissaan. Ja lopuksi puolustakoot tasangon heikot puut liian kiihkeästi viimeistä elonkipinäänsä ja työntäkööt ne hakattuina heikkoja vesoja juuristaan. Mutta me, jotka rakennamme miekan voimalla, kaadumme urheasti; meidän kuolemamme tulee olla täydellisen ja juhlallisen kuten meidän taistelutapammekin: me heitämme henkemme vastustelematta ja ijäksi.

Miten ihana onkaan kuusen solakka kasvu! Ihana ja kuitenkin joskus melkein peloittava! Toiset puut, jotka koristavat vuoria tai kukkuloita, muovailevat muotojansa maanpinnan muodon ja laadun mukaan, pukevat sitä ystävällisen avuliaasti ja ovat osaksi sen alamaisia, osaksi sen imartelijoita, osaksi sen lohduttajia. Mutta kuusi kohoaa lujasti itseensä luottaen; enkä minä voi koskaan kauvemmin oleskella Alppien korkeilla kukkuloilla, etäällä ihmisten asunnoista ja askareista, pelokkaan ihailevasti katsahtamatta kuusiin, jotka seisovat siinä luoksepääsemättömillä ulkonemillaan ja vaarallisilla kallioillaan suunnattoman vuoriseinän kupeella, rauhallisissa ryhmissään, kukin ikäänkuin naapurinsa varjona -- hoikkina, korkeina, kestävinä, kaameina kuin haamujen sotajoukko Hadeksen muureilla, tuntematta toisiaan, ikuisessa äänettömyydessä. Sinä et pääse niiden luo, sinä et voi niille huutaa: nämä puut eivät ole milloinkaan kuulleet ihmisen ääntä; ne ovat kaukana kaikista äänistä, paitsi tuulen ulvonnasta. Jalka ei ikänä tallaa niiden kuivuneita neulasia; ilottomina seisovat ne kahden ijankaikkisuuden välillä: tyhjän avaruuden ja alastoman kallion, mutta niin raudanlujaa tahtoa hehkuen, että kivikin niihin verrattuna näyttää taipuisalta ja särkyvältä, -- heikolta, murtuvalta, katoavalta verrattuna niiden synkkään pyrkimykseen kohti elämää ja vavahtamatonta, tenhoavaa ylpeyttä -- lukemattomina, voittamattomina!

Huomaa lisäksi niiden täydellisyys. Vaikutus, jonka ne tekevät useimpain ihmisten mieliin, johtuu epäilemättä enemmän kuusten kuvista kuin todellisista kuusista, niin takkuisena ja epäsäännöllisenä näet, mikäli minä voin arvostella, kuusta pidetään, kun sen paraina tuntomerkkeinä sen täyden voiman aikoina ovat puhdas vehreys ja säännöllinen _pyöreys_. Kuusi seisoo siinä täyteläisenä kuin sen oma käpy, hieman sivuille taipuneena, ihmeellisenä ja vanhanaikaisena kuten leikelty puu jostakin kuningatar Elisabetin aikuisesta puutarhasta; ja sen sijaan, että se vaikuttaisi jylhältä, ei ole koko metsässä niin vapaasti muodostunutta puuta kuin kuusi; sillä toiset puut näyttelevät runkojaan ja koukeroisia oksiaan; mutta kuusi, joka kasvaa joko suurissa ryhmissä tai onnellisessa yksinäisyydessä, ei paljasta oksiaan. Sen pyramidirivit nousevat tasaisesti toistensa yläpuolelle, tai viistävät sen oksat ympyränmuotoisesti ruohoa, niin ett'ei näy muuta kuin viheriät kävyt ja viheriä matto. Sen latvus ei ole sen lisäksi vain muodostunut hienommin, vaan myös, niin sanoaksemme, ystävällisemmin ja iloisemmin kuin toisten puiden lehvälatvukset, sillä se luo vain pyramidimaisen varjon. Tasangon metsät muodostavat ylä-ilmoihin kupukaarroksen ja kirjavoivat maan tummin varjoin, mutta hajanaisissa ryhmissä kasvavat kuuset jättävät väliinsä smaragdinvärisiä aukkoja. Surumielisyytensä pitävät ne kokonaan omina hyvinään; työntäessään kärkensä taivasta kohti, antavat ne auringon paistaa kasteheinään asti. Ja jos joskus taika-uskoinen tunne hiipii sieluuni kuusimetsässä, niin ei siihen milloinkaan sekaannu muinaisgermaanilaista metsänkammoa, vaan on se ainoastaan juhlallisempi muoto sitä tenhovoimaa, joka on ominaista meidän englantilaisille niittymaillemme, niin että minä olenkin aina nimittänyt Chamounin kauneinta kuusikkoa "haltijattaren luolaksi". Se kohoaa eräästä rotkosta Pont Pelissierin yläpuolelta lähtevän jyrkän rinteen alta, ja sinne pääsee pientä vuorta alaspäin kiemurtelevaa polkua pitkin, -- rotko ei itse asiassa ole niin paljon rotko kuin leveä kallionpengermä, jota peittää sammal ja turve ja joka ulkonee yli kauhistuttavan, vaikka kauniiden kuusten salaaman äkkijyrkänteen, jonka pohjassa Arve juoksee. Melkein kokonaan eristetty, monivärinen kallio-ulkonema kohoaa sen molemmissa päissä. Muita sivuja reunustavat kalliot, joita pitkin pieni vesiputous syöksyy kuusien sekaan, hajoten pelkäksi helmisateeksi auringonpaisteessa, niin ett'eivät kuuset voi eroittaa sitä sumusta, vaan kasvavat sen usvapilven peitossa sitä huomaamattakaan. Syvimmälle alaspäin uskaltaa vain hiljainen sammal, ja korkeimmalla vallitsee nimettömän huipun ikuinen lumi.

Toiset puut kohottavat taivasta kohti pahkamaisia, tölppämäisiä lehviään, mutta kuusi reunaripsujaan. Et koskaan näe teräviä kulmia, niin tavattoman hienoja ne ovat, minkä tähden kuusi onkin minun tietääkseni ainoa puu, jossa voi syttyä sellainen tulenhohde kuin se, minkä jo Shakespeare huomasi. Kun aurinko nousee jonkun kuusipeitteisen harjanteen takaa, joka on noin kahden peninkulman päässä, mutta jonka sentään selvästi näkee, niin ikäänkuin kirkastuvat kaikki puut, jotka ovat kolmen tai neljän asteen kulmassa molemmin puolin aurinkoa, ja piirtyvät kirkkain liekein tummempaa taivasta vasten, hehkuen yhtä häikäisevästi kuin aurinko itse. Ensin luulin tämän johtuvan neulasten hohteesta, mutta nyt olen sitä mieltä, että sen synnyttää pilvien kaste -- koska jokaisessa, pienimmässäkin neulasessa kimaltelee oma jalokivensä. Näyttää aivan siltä kuin olisivat puut, jotka aina elävät pilvissä, niiltä saaneet osan niiden ihanuutta, ja kuin saattaisivat ne, niin kasvikunnan tummimpia kuin ovatkin, kohottaa jopa itsensä auringonkin loistoa.