Part 4

Minä panin kilpikonnan takaisin heinikkoon ja läksin menemään eteenpäin, vaan Milton ei tahtonut jättää sitä, vaan kantoi sitä hampaidensa välissä juostessaan minun perässäni. Mutta yhtäkkiä Milton vinkasi ja heitti sen suustaan. Kilpikonna oli työntänyt koiran suussa ollessaan ulos käpälänsä ja raapinut sillä koiran suuta. Milton suuttui siitä niin kilpikonnaan, että rupesi haukkumaan ja sieppasi sen uudestaan suuhunsa ja kantoi minun perässäni. Minä käskin uudestaan koiraa heittämään sitä pois, vaan se ei totellut minua. Silloin minä otin kilpikonnan siltä ja viskasin sen taas pois. Vaan Milton ei vielä sittenkään jättänyt sitä. Se rupesi kiireesti kaivamaan käpälillään kuoppaa sen viereen. Ja kun kuoppa oli valmis, niin vieritti se käpälillään kilpikonnan kuoppaan ja peitti sen mullalla.

Kilpikonnat elävät maassa ja vedessä, niinkuin käärmeet ja sammakot. Ne sikiävät munasta, ja munivat maalle, vaan eivät haudo niitä, vaan munat aukeavat itsestään, kuin kalan mäti, ja kehittyvät kilpikonniksi. Löytyy sekä pieniä kilpikonnia, jotka eivät ole suurempia, kuin teevati, että suuria, kahden meetrin pituisia, jotka painavat yli kolme sataa kilogrammaa. Isot kilpikonnat elävät merissä.

Yksi ainoa kilpikonna tekee aina keväässä satamääriä munia. Kylkiluut ovat kilpikonnalla kehittyneet kuoreksi. Ihmisellä ja muilla selkärankoisilla ovat ne erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne ovat kasvettuneet yhteen kuoreksi. Vielä suurempi eroavaisuus on se, että selkärankaisilla eläimillä on kylkiluut ruumiin sisällä, lihan alla, vaan kilpikonnilla ovat ne ulkopuolella, niin että ne peittävät ruumista.

Pulkka ja susi.

Siihen aikaan kun minä matkustin pois Kaukaasiasta, oli siellä vielä sota, ja öisin oli vaarallista olla liikkeellä ilman vartiastoa.

Minä halusin päästä lähtemään matkalle niin aikaseen kuin mahdollista aamulla enkä sen vuoksi lainkaan pannut maata.

Eräs ystäväni tuli minua saattamaan ja me istuimme yhdessä koko illan ja koko yön kylätiellä minun asuntoni edessä.

Se oli usvainen kuudanyö, mutta kuitenkin oli niin kirkasta, että voi lukea, vaikkei kuuta ollutkaan näkyvissä.

Keskellä yötä me kuulimme yhtäkkiä pienen porsaan vinkasevan vastapäätä tien toisella puolella olevan talon pihalla.

Toinen meistä huudahti silloin: "se on susi, joka koettaa tukeuttaa sian porsasta!"

Minä juoksin kiireesti huoneeseeni, sieppasin ladatun pyssyn ja riensin ulos.

Väkeä oli kerääntynyt jo sen talon portin luokse, jossa porsas oli vinkaissut. He huusivat minulle: "tänne, tänne!" Milton läksi minun perääni, varmaankin luullen minun menevän metsälle, kun näki minulla pyssyn; Pulkka nosti myöskin pystyyn lyhyet korvansa ja hypähteli edes ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kehen hänen nyt käsketään tarttumaan. Kun olin ehtinyt aidan luokse, niin näin, että sieltä päin juoksi suoraan minua kohden jokin eläin. Se oli susi ja se juoksi aidan luo ja hyppäsi sen päälle. Minä väistäysin hiukan syrjään ja pidin pyssyä varalla. Heti kun susi hyppäsi aidalta sille puolelle, jossa minä seisoin, ojensin pyssyni suun sutta kohden, joka oli melkein sen edessä ja vedin liipasimesta, mutta pyssy naksahti vaan hiukan eikä lauennut. Susi ei pysähtynyt ja juoksi tien toiselle puolelle.

Milton ja Pulkka läksivät sen jälkeen. Milton oli hyvin likellä sutta, vaan pelkäsi nähtävästi eikä uskaltanut tarttua siihen kiini, mutta Pulkka vaikka juoksi minkä jaksoi, ei voinut lyhysillä jaloillaan tavoittaa sutta. Me juoksimme, minkä voimme suden perästä, vaan susi ja koirat katosivat näkyvistämme. Ainoastaan kylän laidalta, vallihaudan luota, kuului sekanaista haukuntaa ja vinkumista ja sumuisen ilman läpi näkyi kuun valossa, että siellä nousi pöly maasta ja että koirat tappelivat suden kanssa. Kun me ehdimme vallihaudan luokse, niin ei sutta enää näkynyt ja molemmat koirat palasivat meidän luoksemme harjat pystyssä ja vihasen näkösinä. Pulkka näytti olevan kovasti pahoillaan ja tuuppi minua päällään. Se tahtoi nähtävästi kertoa jotakin, vaan ei voinut.

Me tarkastelimme koiria ja huomasimme, että Pulkalla oli pieni haava päässä. Se oli nähtävästi tavannut suden ennenkun se oli ehtinyt vallihaudan luo, vaan ei ennättänyt pureutua siihen kiini ennenkun susi jo oli ehtinyt purra sitä ja mennä tiehensä. Haava oli niin pieni, ettei ollut mitään vaaraa peljättävänä.

Me palasimme takaisin asunnolleni, istuimme ja juttelimme siitä, mitä oli tapahtunut. Minä olin suutuksissani siitä, ettei pyssyni lauvennut, ja yhä mietin sitä, että susi olisi kaatunut juuri siihen paikkaan, jos ei pyssy olisi tehnyt petosta. Ystäväni ihmetteli sitä, miten susi oli voinut päästä hyppäämään pihan sisään. Muuan vanha kasakka sanoi, ettei siinä ollut mitään ihmeteltävää ja luuli, ettei se ollutkaan susi vaan noita-akka ja hän se oli muka lumonnut pyssynikin. Niin istuimme me ja juttelimme.

Yhtäkkiä hypähtivät koirat ylös ja me näimme taas ihan keskellä tietä saman suden; mutta tällä kertaa läksi se meidän huudostamme niin pian pakoon, etteivät koirat sitä enää voineet saavuttaa.

Vanha kasakka tuli tämän jälkeen ihan täydellisesti vakuutetuksi siitä, että se ei ollut susi, vaan noitavaimo. Vaan minusta tuntui siltä, kuin tuo susi olisi ollut raivostunut, sillä en ollut koskaan nähnyt enkä kuullut, että susi olisi vielä sen jälkeen, kun se on tullut karkotetuksi, uudestaan hyökännyt väkijoukkoon.

Joka tapauksen varalle panin minä Pulkan haavaan ruutia ja sytytin sen. Ruuti syttyi ja poltti haavan kohdan.

Minä tein tämän polttaakseni pois haavasta raivostuneen suden kuolaa, jollei se jo ollut ehtinyt mennä vereen. Minä näet tiesin, että jos sellaista kuolaa olisi tullut kerran haavaan ja siten päässyt vereen painumaan, niin olisi se veren mukana levinnyt ympäri koko ruumista ja silloin olisi enää ollut mahdoton parantaa tautia.

Mitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.

Lähdettyäni mainitulta sotilasasemalta, en palannut suoraan kotiin Venäjälle, vaan matkustin ensin Pjätigorskiin ja vietin siellä kaksi kuukautta. Miltonin lahjoitin muutamalle kasakalle, joka oli metsämies, vaan Pulkan otin mukaani Pjätigorskiin.

Pjätigorski on saanut nimensä siitä, että se on Besh-tau nimisellä vuorella. Besh merkitsee tatarien kielellä viittä, ja tau vuorta. Tästä vuoresta juoksee kuumaa, harmaata vettä. Tämä vesi on yhtä kuumaa, kuin kiehuva vesi ja sen paikan yläpuolella, jossa vettä tulee vuoresta, on aina höyryä ilmassa, niinkuin samovaarin päällä. Koko se paikka, jossa kaupunki sijaitsee on hyvin ilonen. Vuoresta juoksee kuumia lähteitä ja vuoren juurella virtaa Padkumok niminen joki. Vuoren rinne on metsäinen, sen ympärystät ovat vainioina ja etäältä siintävät silmään suuret Kaukason vuoret. Näillä vuorilla ei lumi sula koskaan ja ne näyttävät aina valkosilta, kuin sokuri. Yksi korkea vuori, Elbrus, näkyy kuin valkonen sokerikeko yli koko seudun, milloin vaan on kirkas sää. Kuumille lähteille tulee paljon ihmisiä juomaan niiden vettä parantuakseen ja niiden yläpuolelle on laitettu paljon istuimia ja suojuksia ja yltympäriinsä näkyy puutarhoja ja käytäviä. Aamusilla soittelee soittokunta ja ihmiset juovat vettä tahi kylpevät ja kävelevät. Itse kaupunki on vuorella ja vuoren alapuolella on esikaupunki. Minä asuin esikaupungissa, eräässä pienessä rakennuksessa. Se oli pihan sisällä ja ikkunani edessä oli pieni puutarha, jossa oli kesyjä mehiläisiä. Niitä ei pidetty ontoissa puissa, niinkuin Venäjällä on tapana, vaan ympyriäisissä vasuissa. Mehiläiset olivat niin rauhallisia, että minä voin istuskella aina aamusilla Pulkan kanssa tässä puutarhassa ihan pesien keskellä.

Pulkka käveli pesien keskellä, ihmetteli mehiläisiä, haisteli niitä, kuunteli niiden surinaa, vaan kulki niin varovaisesti niiden lähestöllä, ettei mitenkään niitä häirinnyt, ja ne eivät sitten myöskään koskeneet siihen. Yhtenä aamuna palasin kotiin terveysveden juonnista ja istausin juomaan kahvia puutarhaan. Pulkka rupesi raaputtamaan käpälällään korvansa taustaa ja helisteli kaulapantaansa. Se häiritsi mehiläisiä ja minä otin Pulkalta pois kaulapannan. Vähän ajan kuluttua kuulin kaupungista kummallista ja kolkkoa ääntä. Koirat haukkuivat, ulvoivat ja vinkuivat, ihmiset itkivät ja kaikki tämä hälinä kuului vuorelta päin ja tuntui lähenevän lähenemistään meidän esikaupunkiamme. Pulkka herkesi raaputtamasta, pani leveän päänsä valkosine hampaineen etukäpäliensä väliin, työnsi ulos kielensä suustaan riippumaan, niinkuin luuli mukavuutensa vaativan, ja makasi rauhallisesti minun luonani. Kun se kuuli hälinän, niin se ikäänkuin olisi käsittänyt asian oikean laidan, nosti korvansa pystyyn, paljasti hampaansa, hyppeli ja rupesi ulvomaan. Hälinä läheni yhä. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki koko kaupungin koirat ulvoneet, vinkuneet ja haukkuneet yhtaikaa. Minä menin portille katsomaan ja meidän talomme emäntä tuli myöskin. Minä kysyin häneltä: "mitä tuo kaikki merkitsi?" Hän sanoi: "vangit tulevat vankilasta ja tappavat koiria. Niitä on tullut liijaksi ja kaupungin hallitus on käskenyt tappamaan kaikki koirat kaupungissa."

-- "Kuinka, ne tappavat siis Pulkankin, jos se vaan joutuu heidän käsiinsä?"

-- "Ei, ne koirat jätetään henkiin, joilla on kaulapanta."

Kun me olimme vielä parastaikaa pakinoimassa, lähestyivät vangit jo meidän taloamme.

Edellä astui sotamiehiä ja niiden takana seurasi neljä kahleissa olevaa vankia. Kahdella vangilla oli kädessä pitkät rautaset koukut ja toisilla kahdella pitkät kepit. Aivan meidän porttimme edessä iski yksi vangeista koukkunsa kärjen pieneen pihakoiraan ja veti sen keskelle katua, jossa toinen vanki alkoi lyödä sitä kepillä. Tuo pikku koira vinkui kauheasti, vaan vangit huusivat jotakin toisilleen ja nauroivat. Se vangeista, jolla oli koukku, käänteli sillä koiraa ja kun näki, että se oli kuollut, niin veti hän koukkunsa pois ja alkoi katsella, eikö vielä löytyisi koiria talossa.

Samassa karkasi Pulkka päistikkaa, niinkuin kerran sitä ennen karhun kimppuun, tämän vangin päälle. Minä muistin, että se oli ilman kaulapantaa ja huusin: "Pulkka, tule pois", ja sanoin vangeille, etteivät löisi sitä. Vaan vanki nähtyään Pulkan rupesi nauramaan ja iski koukkunsa sukkelasti Pulkan reiteen. Pulkka yritti hyppäämään pois, vaan vanki veti sitä luoksensa ja huusi toiselle: "lyö!" Kumppani nosti ylös keppinsä, ja Pulkka olisi varmaan kuollut, mutta se repäsi itsensä irti, reidestä meni nahka rikki, ja häntä jalkojen välissä ja verinen haava jalassa juoksi se suoraa päätä portista huoneeseen ja kyyristiihe minun sänkyni alle.

Se pelastui sillä, että sen nahka repesi rikki siitä paikasta, johon koukku oli tarttunut.

Pulkan ja Miltonin loppu.

Pulkka ja Milton kuolivat samaan aikaan. Tuo vanha kasakka ei osannutkaan hoitaa oikein Miltonia. Sen sijaan, että olisi pitänyt sitä mukanaan ainoastaan linnustaessaan, alkoi hän käydä sen kanssa villisikoja ajamassa. Ja samana syksynä repäsi jo nuori villisika terävillä torahampaillaan siltä mahan auki. Ei ollut ketään, joka olisi osannut neuloa kiini haavaa, ja Milton kuoli. Pulkka ei myöskään elänyt kauvan sen jälkeen, kun oli pelastunut vankien käsistä. Kohta sen perästä alkoi se käydä alakuloiseksi ja rupesi nuoleskelemaan kaikkia, mitä vaan eteen sattui. Se nuoli minun käsiäni, vaan ei niinkuin ennen, silloinkun hyväili minua. Nyt nuoli se kauvan ja innokkaasti, painoi kovasti kielellään, ja lopuksi alkoi se pureskella hampaillaan. Selvään näytti sillä olevan halu purra kättä, vaan se ei tahtonut tehdä sitä. Minä herkesin antamasta sille kättäni. Silloin rupesi se nuoleskelemaan minun saappaitani ja pöydän jalkaa ja sitten taas pureskelemaan niitä. Sitä kesti pari päivää ja kolmantena se katosi, eikä kukaan nähnyt sitä eikä kuullut siitä mitään.

Varastaa sitä oli mahdoton, ja karata minun luotani se ei voinut. Tämä tapahtui kuusi viikkoa sen perästä, kun susi oli sitä purrut. Siis oli susi todellakin ollut raivostunut. Pulkka oli saanut vesikauhun ja karannut. Sanotaan, että raivous on siinä, että raivostuneen eläimen kurkussa tapahtuu suonenvetoja. Raivostuneet eläimet tahtoisivat juoda, vaan eivät voi, sentähden että vedestä tulevat suonenvedot kovemmiksi. Silloin ne tuskista ja janosta tulevat hulluiksi ja alkavat pureskella. Nähtävästi Pulkassa oli alulla sellaiset suonenvedot, kun se alkoi nuolla, ja sitten pureskella minun kättäni ja pöydän jalkaa.

Minä kiertelin ympäri koko seudun ja kyselin Pulkkaa, vaan en saanut tietää, minne se oli kätkeytynyt ja kuinka se oli kuollut. Jos se olisi juoskennellut ja pureskellut, niinkuin raivostuneet koirat tekevät, niin olisin varmaan kuullut siitä jotakin. Mutta Pulkka juoksi varmaankin kauvaksi metsään ja kuoli sinne. Metsästäjät sanovat, että kun viisas koira saa vesikauhun, niin se juoksee kedolle tai metsään ja etsii siellä sellaista ruohoa, kuin se tarvitsee; pyörittelee ruumistaan siinä silloin, kun siinä on kaste, ja parantaa itsensä sillä tavalla. Pulkka ei varmaankaan parantunut. Se ei tullut enää takaisin, vaan katosi ainiaaksi.

Halu pahempi kuin pakko.

Oltiin karhunjahdissa. Minun kumppanini onnistui ampua karhua, niin että se haavottui, vaan ei kuolettavasti. Vähän verta jäi lumelle, vaan karhu itse pääsi pakoon.

Me kokoonnuimme sen perästä yhteen metsässä ja rupesimme tuumimaan, mitä oli tehtävä: joko menisimme paikalla etsimään karhua käsiimme, tahi odottaisimme pari kolme päivää, kunnes se taas asettuisi yhteen kohti.

Me aloimme kysyä neuvoa talonpoikaisilta karhun tappajoilta, voisimmeko nyt heti kiertää tämän karhun? Vanha karhun tappaja sanoi: -- Ei, ette voi; karhun on annettava rauhoittua; noin viiden päivän päästä voi sitä jo ruveta kiertämään, vaan jos nyt lähdetään sen jälkeen, niin se siitä pelästyy vaan eikä asetu makamaan.

Mutta muuan nuori talonpoikainen karhun ampuja väitti vastaan ukon mielipiteitä ja sanoi, että nyt on kyllä paikalla mahdollista saada karhu kierretyksi. "Kun lunta on näin paksulta", sanoi hän, "ei karhu viitsi mennä kauvaksi, se kun on lihava. Se rupeaa pian maata. Ja jollei asetu maata, niin kyllä minä sen tapaan suksillani."

Kumppanini ei myöskään ollut halukas heti lähtemään ja neuvoi meitäkin odottamaan.

Minä sanoin silloin: "mitäpä tuosta väitellään. Tehkää te niinkuin tahdotte, mutta me lähdemme Demja ja minä karhun jälkeen. Jos saamme sen kierretyksi, niin se on hyvä, jollemme, niin on se ihan yhdentekevä meille, sillä meillä ei ole nyt muutakaan tehtävää. Ainakaan ei ole vielä myöhä."

Ja niin tehtiinkin.

Kumppanit menivät rekiensä luo ja ajoivat kylään, vaan Demja ja minä otimme itsellemme leipää ja jäimme metsään.

Kun kaikki muut olivat pois menneet, tarkastimme me pyssyjämme, sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä.

Sää oli kaunis: kylmä ja tyyni. Vaan hiihtäminen oli vaikeata. Lunta oli paksulta ja enimmäkseen irtonaista. Metsässä ei hanki ollut lainkaan ehtinyt kovettua, sillä juuri päivää ennen oli satanut nuorta lunta, niin että sukset upposivat lumeen hyvin syvään. Karhun jäljet voi eroittaa pitkän matkan päähän. Näkyi, kuinka se oli astuskellut, miten oli toisin paikoin uponnut mahaansa myöten ja pölyyttänyt lunta. Me kulimme alussa niin, että karhun jäljet olivat näkyvissämme läpi isopuisen metsän, mutta sittenkun jäljet menivät viidakkoon, jossa kasvoi pieniä näreitä, pysähtyi Demja. "Nyt täytyy lähteä pois jäljillä", sanoi hän. "Se makaa luultavasti näillä tienoin. Lumesta näkyy, että se on tässä istahdellut. Poiketaanpas pois jäljiltä ja lähdetään sitä kiertämään. Mutta nyt on oltava hiljaa, emme saa huutaa emmekä rykiä, tai muutoin se pelästyy."

Me poikkesimme siis pois jäljiltä, vasemmalle. Kuljettuamme noin viisisataa askelta, näimme taas karhun jäljet edessämme. Me seurasimme taaskin näitä jälkijä, ja ne veivät meidät maantielle. Siellä me pysähdyimme ja rupesimme tarkastelemaan, minnepäin karhu oli mennyt. Siellä täällä pitkin tietä näkyi ihan täydellisiä karhun askeleita, joissa voi huomata selvästi koko käpälän ja kynsien sijat, toisin paikoin taas olivat jäljet sellaisia, kuin olisi joku ukko kuleskellut virsut jalassa pitkin tietä. Me seisahdimme tiellä ja rupesimme katselemaan, minne päin karhu oli mennyt. Nähtävästi oli se kääntynyt menemään kylään päin.

Me kävelimme pitkin tietä. Demja sanoo: "on suotta enää seurata jälkiä maantiellä. Näkyyhän se hangessa, missä jäljet erkanevat tieltä joko oikealle tai vasemmalle. Jossakin kohden sen täytyy kääntyä pois tieltä, sillä kylään se ei suinkaan voi mennä."

Siten kulimme noin virstan verran maantietä; silloin näimme edessämme jälkien poikkeavan tieltä. Me rupesimme tarkastelemaan ja mitä kummaa saimmekaan nähdä. Me näimme kyllä, että ne olivat karhun jäljet, vaan ne eivät tulleet tieltä metsään, vaan metsästä tielle. Varpaiden päät olivat tielle päin. "Se on toinen karhu", arvelin minä. Demja katseli ja mietti. "Ei, se ei ole toinen", sanoi hän, "se on kun onkin sama karhu, mutta se on vaan alkanut meitä pettää. Se on poikennut tieltä takaperin." Me seurasimme näitä jälkiä kappaleen matkaa, ja näimme, että asia todella niin olikin. Me huomasimme näet nyt, että karhu oli kulkenut vaan kymmenkunnan askelta takaperin tieltä poikettuaan, mennyt sitten muutaman petäjän taakse, kääntynyt siinä ympäri ja mennyt suoraan eteenpäin. Demja pysähtyi ja sanoi: "nyt voimme ihan varmaan saada sen kierrokseen. Sillä ei ole enää muualla sopivaa paikkaa, jossa se voisi pysähtyä makaamaan, kuin tällä suolla. Lähdetäänpäs nyt kiertämään."

Siten läksimme me tekemään kierrosta ja kulimme sakean näreikön läpi. Minä olin jo aika lailla väsynyt ja yhä vaikeammaksi kävi hiihtäminen. Väliin tartuin katajapensaaseen ja kompastuin siihen, väliin sotkeutui pieni kuusen vesa jalkoihini, väliin suljahtivat sukset pois jalan alta, tottumaton kun olin hiihtämään, väliin taas sattuivat ne lumen peitossa oleviin kantoihin tai puihin. Minua alkoi jo väsyttää. Riisuin turkin päältäni, ja hiki vuosi otsaltani. Demjalle sitä vastoin näytti hiihtäminen olevan niin huokeata, kuin olisi hän istunut veneessä. Oli ikäänkuin sukset olisivat ihan itsestään kulkeneet hänen allaan. Ei hän kompastunut missään eikä sukset suljuneet pois hänen jalkainsa alta. Hän otti vielä hartioilleen minun turkkinikin, vaan sittenkin hän vielä oli alinomaa kintereilläni. Me olimme tehneet noin kolmen virstan pituisen kierroksen ja olimme kulkeneet suon ympäri. Minä aloin jo jäädä jälkeen, sukset kääntyilivät sinne tänne jaloissani ja jalkani takertuivat vähän väliä johonkin. Yhtäkkiä pysähtyi Demja edessäni ja viittasi minulle kädellään. Minä menin hänen luoksensa. Demja kumartiihe alas, osoitti kädellään supisten korvaani: "katsokaas, harakka nauraa seipään nenässä; lintu tuntee näet kaukaa karhun hengityksen. Se on täällä."

Me jatkoimme matkaamme, hiihdimme vielä virstan verran ja löysimme uudestaan vanhat jäljet. Siis olimme kiertäneet karhun ympäri ja se oli nyt siinä kierroksessa, jonka olimme tehneet. Me seisahdimme. Minä otin pois hatun päästäni ja aukasin nuttuni napit: minulla oli kuuma, kuin saunassa ollessa ja olin ihan läpi märkä. Demjan posket punottivat myöskin ja hän pyyhki hihallaan hikeä otsastaan. "No, hyvä herra, nyt olemme saaneet jotakin aikaan, nyt sietää meidän Levätä."

Vaan iltaruskot alkoivat jo loistaa metsän läpi. Me istahdimme suksillemme lepäämään. Kaivoimme sitten pussista leipää ja suoloja. Minä söin ensin lunta ja sitten vasta leipää. Ja leipä tuntui minusta niin maukkaalta, etten eläessäni ole syönyt sellaista. Me istuimme siinä hetkisen; alkoi jo tulla hämärä. Minä kysyin Demjalta, pitkäkö matka oli kylään. "Täältä on ainakin kaksitoista virstaa. Me ehdimme kyllä sinne tänä yönä, vaan nyt on meille lepo tarpeen. Pankaa päällenne turkit, herra, muuten voitte kylmettyä."

Demja taitteli kuusen oksia, pudisti niistä pois lumen, laitteli niistä vuoteen, ja me rupesimme siihen maata rinnatusten, kädet pään alla. En muista itse kuinka nukuin. Noin kahden tunnin kuluttua heräsin. Jokin rapisi.

Olin maannut niin sikeästi, että unhotin senkin, minne olin nukkunut. Minä katsoin ympärilleni. Mitä ihmettä, missä olenkaan? Ympärilläni on jonkinlaisia valkosia telttejä, jotka ovat valkosten pylväiden nojassa ja kaikkialla loistaa timantteja. Minä luon katseeni ylöspäin -- sielläkin näen valkosia patsaita ja patsaiden välillä kirkkaan taivaan, jossa loistelee moniväriset tulet. Minä katsahdan taas ympärilleni ja muistan, että olemme metsässä, lumiset ja huurteen peittämät puut olivat näyttäneet minusta valkoselta teltiltä, ja tulet ne olivat tähtiä, jotka vilkahtelivat silmiin puiden oksien lävitse.

Yöllä oli ollut pakkanen. Puiden oksilla, minun turkillani ja Demjan koko vaatteilla oli huurretta, ja yläpuoleltamme puista satoi sitä meidän päällemme. Minä herätin Demjan. Me nousimme suksillemme ja läksimme hiihtämään. Metsässä oli hiljaista; ei kuulunut muuta, kuin meidän suksiemme karske pehmeässä lumessa, ja siellä täällä paukahtaa puu pakkasesta ja kaiku siitä kuuluu läpi koko metsän. Kerran vaan kuului jokin elävä olento liikahtavan likellämme ja juoksevan sitten pois. Minä jo ajattelin, että se oli karhu. Me menimme sinne, josta olimme kuulleet liikettä ja näimme jäniksen jäljet. Pienistä haavoista oli kuori kaluttu pois. Sen olivat syöneet jänikset.

Me hiihdimme maantielle, sidoimme sukset selkämme taakse riippumaan ja kulimme käymällä pitkin maantietä. Kävely tuntui helpolta. Sukset juoksivat ja kalkahtelivat toisiaan vasten kovaksi poljetulla maantiellä, kevyt lumi narisi saappaiden alla ja kylmä huurre takertui, kuin untuva, naamaan. Ja tähdet näyttivät ikäänkuin juoksevan meitä vastaan pitkin puiden oksia, syttyvän ja sammuvan, aivan kuin koko taivaan kaari olisi pyörinyt myllynkiven tavalla ympäriinsä.

Kumppanini tapasin kylässä makaamassa. Minä herätin hänet. Me kerroimme hänelle, kuinka olimme kiertäneet karhun, ja käskimme isännän seuraavaksi aamuksi toimittamaan meille ajomiehiä. Sitten me söimme ja panimme maata.

Minä olin niin väsynyt, että olisin nukkunut vaikka puoleen päivään, vaan toverini herätti minut. Minä hypähdin ylös ja katsoin -- kumppanini oli jo pukeutunut ja puuhaili pyssynsä kanssa.

-- "Ja missäs Demja on?" -- "Aikaa sitten meni metsään. Hän on jo tarkastanut kierroksen, tullut sieltä takaisin ja nyt vei hän ajomiehet sinne." Minä pesin silmäni, puin päälleni, latasin pyssyni; me istuimme rekeen ja läksimme ajamaan.

Pakkanen oli kova, kuten ennenkin ja ilma tyyni, vaan aurinko ei ollut näkyvissä, usvaa oli ylhäällä ilmassa ja huurretta puissa.

Ajoimme noin kolmen virstaa pitkin maantietä ja tulimme metsän reunaan.

Tuolla notkelmassa tupruaa sininen savu ja väkeä on seisomassa. Talonpoikia ja heidän vaimojaan seisoo siellä suuret kepit kädessä.

Me nousimme pois reestä ja menimme väkijoukon luo. Ukot istuivat, paistoivat perunoita ja laskivat leikkiä naisten kanssa.

Ja Demja oli heidän joukossaan. Väki nousi äkkiä ylös ja seurasi Demjaa, joka asetteli heitä pitkin kierrosta seisomaan. Miehiä ja vaimoja -- kaikkiaan noin kolmeen kymmeneen henkeen -- asettui riviin ja meni metsään. Minä ja kumppanini menimme heidän jäljestään.

Vaikka olikin syntynyt pieni polku väkijoukon kulkiessa kunkin paikalleen, niin oli sitä kuitenkin hankala kulkea; siinä ei ollut tilaa kaatua; oli ihan kuin olisi kulkenut kahden seinän välitse. Me kävelimme siten puoli virstaa; siellä hiihti jo Demja suksillaan toiselta puolelta meitä vastaan; hän viittasi kädellään meitä tulemaan luokseen. Me menimme ja hän osoitti meille paikkamme. Minä asetuin paikalleni ja vilkasin ympärilleni.

Vasemmalla puolellani oli korkeakasvuista kuusikkota; sen läpi voin nähdä pitkän matkaa, ja tuolta puiden takaa vilkahteli silmääni muutaman miehen haamu, joka seisoi minua lähinnä kierroksen piirissä. Vastapäätäni oli noin miehen korkuista sakeata näreikkötä. Lumi oli painanut näreiden oksat alaspäin ja ne olivat jäätyneet kiini toisiinsa. Läpi näreikön kävi pieni polku, jonka nyt oli tuiskuuttanut umpeen. Tämä tie tuli suoraan minua kohti. Oikealla puolellani oli myöskin tuuhea kuusikko, jonka takana oli aho. Ja tälle aholle näin Demjan asettavan toverini.