Part 3

Meistä ne olivat hyvin rumia, emmekä me viitsineet enää käydä niitä katsomassakaan, ainoastaan joskus juoksimme vilkasemassa, mitä ne siellä tekivät. Niiden äiti lensi usein ruokaa hakemaan, ja kun se palasi, niin avasivat varpusen pojat vikisten keltaiset nokkansa, ja emä repi matosia kappaleiksi ja jakoi niitä niille.

Viikon kuluessa olivat jo nuo pienet varpusen pojat kasvaneet isommiksi, saaneet untuvapeitteen ja tulleet kauniimmiksi, ja sen perästä me taas rupesimme usein käymään niitä katsomassa.

Eräänä aamuna menimme taas katsomaan varpusen poikiamme ja näimme, että niiden äiti, naarasvarpunen oli kuolleena akkunalaudan vieressä. Me arvasimme, että varpunen oli yöksi asettunut akkunalaudalle ja nukkunut siihen, ja litistynyt kuolleeksi akkunaa sulettaessa.

Me otimme sen siitä ylös ja viskasimme heinikkoon. Pienokaiset vikisivät, ojensivat ulos päänsä ja avasivat suunsa, mutta ei ollut ketään enää, joka olisi niitä ruokkinut.

Silloin sanoi vanhin siskoni: "nyt niillä ei ole enää äitiä, joka niitä ruokkisi; mutta kuulkaas: ruvetaanpas me niitä hoitamaan!"

Tuokos oli meistä hauskaa, me otimme korin, panimme siihen puuvillavanuketta, asetimme siihen pesän poikineen ja veimme sitten sen sellaisena kammariimme. Sitten me kaivoimme maasta matosia, murensimme leipää maitoon ja aloimme ruokkia linnun poikia. Ne söivät hyvin, pudistelivat päitään, puhdistivat pieniä nokkiaan hiomalla niitä vasun laitoja vastaan ja olivat kaikki hyvin ilosia.

Siten ruokimme me niitä koko päivän ja iloitsimme niiden ympärillä. Seuraavana aamuna, kun menimme niitä katsomaan, niin näimme, että pienin varpusen poika oli kuollut ja sen jalat tarttuneet puuvillavanukkeeseen. Me veimme sen pois ja otimme koko puuvillavanukkeen myöskin pois, jottei enää joku varpusen poika takertuisi siihen, ja panimme vasuun heiniä ja sammalia. Mutta iltapuoleen kävi taas kahden varpusen pojan höyhenet pörhöön, niiden suut aukenivat ja silmät menivät kiini ja nekin kuolivat.

Kahden päivän perästä kuoli vielä neljäskin varpusen poika. Nyt saimme kuulla, että olimme syöttäneet niitä liijan paljon.

Siskoni itki varpusiaan ja rupesi yksin ruokkimaan viimeistä varpusta ja me muut saimme ainoastaan olla katsomassa. Viimeinen -- viides varpusen poika, oli ilonen, terve ja elävän näkönen. Me rupesimme nimittämään sitä Virkuksi.

Virkku eli niin kauvan, että jo pääsi lentoon ja alkoi tuntea nimensä.

Sisareni oli tapana huutaa: "Virkku, Virkku!" Silloin lensi se aina hänen luokseen, istui hänen olkapäälleen, päähänsä tahi kädelleen ja hän ruokki sitä.

Sitten kasvoi se vielä isommaksi ja alkoi itse hakea ruokansa. Se asui meidän kammarissamme ja lensi silloin tällöin ulos ikkunasta, mutta palasi aina yöksi kotiin, ja asettui asuinpaikkaansa, vasuun.

Eräänä aamuna ei se lentänytkään mihinkään vasustaan. Sen höyhenet tulivat kosteiksi ja nousivat pörrölleen, aivan niinkuin muidenkin varpusten oli käynyt, kun ne rupesivat kuolemaan.

Siskoni ei lähtenyt pois Virkun luota, vaan kulki sen perässä. Mutta se ei syönyt eikä juonut mitään.

Kolme päivää se sairasti ja neljäntenä se kuoli. Kun me näimme sen kuolleena, selällään, pikku kyntöset kokoon puristuneina, niin rupesimme me kolme sisarta kaikki itkemään. Äiti riensi paikalle saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Kun hän tuli meidän kammariimme, niin näki hän pöydällä kuolleen varpusen, ja käsitti oitis meidän surumme. Sisko ei syönyt mitään muutamaan päivään eikä leikkinyt muiden kanssa, vaan itki aina.

Me käärimme Virkun sievimpiin vaatepalasiimme, panimme sen pieneen puuarkkuun ja hautasimme sen pieneen kuoppaan puutarhassa. Sitten teimme me pienen kumpareen mullasta sen haudan päälle ja panimme siihen pieniä kiviä.

Omenapuut.

Minä istutin kaksi sataa nuorta omenapuuta ja kaivoin syksyin, keväin kolmena vuonna kuopat niiden ympärille ja peitin ne talveksi aina oljilla, etteivät jänikset niitä vahingoittaisi. Neljäntenä vuonna menin lumen lähdettyä katsomaan omenapuitani. Ne olivat talven aikana tulleet paksummiksi, niiden kuori käynyt sileäksi ja tuoreeksi, kaikki oksat olivat eheitä ja niiden kärissä ja lehtihangoissa näkyi pyöreitä, herneen tapaisia, kukan urpuja. Siellä täällä oli jo nuo paisuneet urvut auvenneet, niin että kukkalehtien ruusunpunaset reunat jo pistivät näkyviin. Minä tiesin, että kaikista urvuista tulee kukat ja sitten hedelmät, ja olin ilonen katsellessani omenapuitani. Mutta kun minä otin oljet pois ensimäisen omenapuun päältä, niin näinkin, että alhaalta, ihan maan rajasta, oli omenapuun kuori syöty yltympäriinsä puuhun saakka, niin että puun juuren ympärille oli muodostunut valkonen rengas. Sen olivat hiiret tehneet. Minä paljastin toisen omenapuun ja sen laita oli ihan samallainen. Minun kahdesta sadasta omenapuustani ei ainoakaan ollut jäänyt ehjäksi. Minä täytin hiirten kalvamat kohdat pihkalla ja vaksilla. Mutta niinpian kuin omenapuut olivat hiukan ruvenneet lehtimään, niin putosivat kukat niistä heti pois. Sitten ilmaantui pieniä lehtiä, vaan nekin alkoivat oitis kuihtua ja kuivaa. Kuori kurtistui ja kävi mustaksi. Kahdesta sadasta omenapuusta oli enää yhdeksän jäljellä. Näissä yhdeksässä ei ollut kuori ihan ympäri syöty, vaan oli tuohon valkoseen renkaaseen jäänyt pieni koskematon kohta. Näistä tällaisista ehjistä paikoista läksi kasvamaan uusia oksia, ja vaikka nämäkin puut näyttivät sairastavan, niin ne virkosivat kuitenkin. Kaikki muut hävisivät. Ainoastaan rikkonaisten kohtien alta lähti vielä kasvamaan oksia, vaan ne olivat kaikki villiä.

Kuori on puulle samasta arvosta, kuin suonet ihmisruumiille: suonien kautta juoksee veri läpi ruumiin, ja kuorta myöten nousee neste puuhun, sen oksiin, lehtiin ja kukkiin. Voidaan ottaa puusta pois koko sisus, niinkuin se onkin hävinnyt vanhoista halavoista, jos kuori vaan säilyy ehjänä, niin elää puu, mutta jos kuori rikkoontuu, niin puukin kuolee. Jos ihmiseltä leikataan suonet poikki niin hän kuolee, ensiksikin siitä syystä, että veri vuotaa pois, ja toiseksi sentähden, ettei verelle jää enää kulkutietä ruumiissa.

Niin kuivaa koivukin, kun lapset tekevät reijän sen kylkeen, saadakseen mahalata, ja kaikki mahala pääsee siten juoksemaan pois.

Sillä tavalla kuolivat omenapuutkin siitä, että hiiret kalvoivat niiden juurelta kuoren pois ympäri puuta ja nesteelle ei enää jäänytkään tietä juurista oksiin, lehtiin ja kukkiin.

Vanha poppeli.

Meidän puutarhamme oli viisi vuotta huonolla hoidolla. Minä palkkasin kirvesmiehiä ja toisia lapiolla työskentelemään puutarhaani ja rupesin itsekin heidän kanssaan työhön. Me hakkasimme ja leikkasimme pois kuivaneet ja villit oksat ja liijat puut ja pensaat. Suurimmiksi kaikista olivat kasvaneet poppeli ja tuomi. Ne estivät muita puita kasvamasta. Poppeli kasvaa juurista ja sitä on mahdoton saada juurineen maasta kaivetuksi, vaan ne ovat hakattavat poikki. Puron takana oli tavattoman suuri poppeli, joka oli kahta syltä ympäri mitaten. Sen ympärillä oli nurmikko, jossa kasvoi yltyleensä pieniä poppelin vesoja. Minä käskin hakkaamaan ne pois. Halusin näet saada paikkaa iloisemman näköiseksi, mutta ennen kaikkia tahdoin säästää vanhaa poppelia, sillä otaksuin, että kaikki nuo vesat lähtivät siitä ja imivät siitä voimaa. Kun me hakkasimme pois näitä nuoria poppelin vesoja, kävi minun säälikseni joskus, kun näin niiden meheviä juuria maassa poikki hakattavan. Ja vaikka meitä oli neljä miestä repimässä maasta yhtä ainoata sellaista poikki hakattua poppelia, niin emme sittenkään saaneet sitä lähtemään. Se koki pysyä kiini maassa kaikista voimistaan eikä tahtonut kuolla. Minä ajattelin: nähtävästi niiden on välttämättä saatava elää, koska ne niin kovasti pitävät kiini elämästään. Mutta puutarhan raivaaminen oli välttämätön ja minä raivasin. Sittenkun jo oli myöhä havaitsin, ettei olisikaan tarvinnut niitä hävittää.

Minä ajattelin, että vesat imevät mehun vanhasta poppelista, mutta kävikin päin vastoin. Kun minä hakkasin vesoja, niin vanha poppeli jo oli kuolemaisillaan. Se oli kaksihaarainen, ja kun lehdet siihen olivat puhenneet, niin huomasin, että toinen haara oli paljas; samana kesänä kuivui koko poppelikin. Se oli jo aikoja sitten alkanut kuivaa ja tietäen pian kuolevansa, tahtoi se siirtää elinvoimansa vesoihinsa.

Sen vuoksi kasvoivat ne niin pian isoiksi, ja kun minä tahdoin säästää sitä itseään, niin tuhosin sen lapsetkin.

Tuomi.

Tuomi kasvoi pähkinäpuiden joukossa ja varjosi pähkinäpuupensaita. Minä olin kauvan epätietoinen, hakkaisinko vai en, sen pois. Minun tuli sitä sääli. Se ei muodostanut eri pensasta, vaan kasvoi yksinään, ja oli likipitäin neljäätoista sentimetriä läpimitaten ja noin kahdeksan ja puoli metriä korkea, hyvin haarakas, tuuhea ja yltyleensä täynnä valkeita, hyvänhajuisia kukkia. Kauvaksi jo lemusi niiden tuoksu. Minä en olisikaan hakannut sitä, mutta muuan työmies, jonka minä olin sitä ennen käskenyt hakkaamaan koko tuomen, oli minulle mitään virkkamatta alkanut sitä hakata. Kun minä tulin paikalle, oli hän jo ehtinyt hakata noin kuutta sentimetriä syvän lastuuksen, ja mahalaa tirskahti ulos kirveen alitse, joka kerta kun se sattui samaan paikkaan: "Nyt sitä ei voi enää auttaa, menköön nyt sitten", ajattelin minä ja otin itsekin kirveen käteeni ja aloin hakata sitä yhdessä työmiehen kanssa.

Kaikki työ on hauskaa ja niinpä hakkaaminenkin. On hupaista lyödä kirveen syvälle puuhun, ensin viistoon ja sitten poikittain niin, että lastu lähtee pois ja hakata siten yhä syvemmälle ja syvemmälle lastuusta puuhun.

Minä unhotin kokonaan tuomen ja ajattelin ainoastaan sitä, miten saisin sen pikemmin kaatumaan. Kun hengästyin, niin panin pois kirveen ja me, työmies ja minä nojasimme puuta vastaan ja koetimme saada sitä kaatumaan. Me työnsimme, puun lehdet alkoivat väristä ja meidän päällemme putoili kastepisaroita ja valkosia hyvänhajuisia kukkalehtiä.

Samaan aikaan tuntui kuin olisi jokin parkaissut: puun sisuksesta kuului rusketta; me nojasimme vieläkin kovemmin, ja puun sisuksessa taittui jotakin ja se tuntui ihan siltä, kuin puu olisi itkenyt, ja puu kaatui. Se oli taittunut hakkuuksen kohdalta, huojui ja kaatui oksineen ja kukkineen nurmelle. Pienet oksat ja kukat värisivät vähän aikaa vielä puun kaaduttua, sitten ne herkesivät liikkumasta.

"No niin, siinä tapahtui suuri asia", sanoi talonpoika. "Sääli on aina elävätä!" Mutta minun tuli niin säälini puuta, että menin mitä pikemmin pois sen luota toisten työmiesten luo.

Tammi ja pähkinäpuu.

Vanha tammi pudotti yhden terhonsa pähkinäpuupensaan juurelle. Pähkinäpuu sanoi tammelle: "Onko sinun oksiesi alla liijan vähän tilaa? Olisit pudottanut terhosi tyhjään paikkaan. Tässä on jo kyllä ahdasta minun vesoillanikin, enkä minä salli edes omien pähkinöitteni pudota maahan, vaan annan ne ihmisille."

"Minä elän kaksisataa vuotta", vastasi siihen tammi, "ja se tammi, joka on kasvava terhostani, tulee elämään yhtä kauvan."

Silloin suuttui pähkinäpuu ja sanoi: "Niinpä minä sitten peitänkin varjollani sinun pienen vesasi ja tukehutan sen, eikä se tule elämään kolmea päivääkään." Tammi ei virkkanut siihen mitään, vaan käski pienen poikansa kasvamaan terhosta.

Terho kastui, turposi, aukeni ja tarttui pienellä juurellaan kiini maahan ja läksi urvusta kasvamaan ylöspäin.

Pähkinäpuu koetti tukehuttaa tuota nuorta puun alkua eikä antanut päivän paistaa sille. Mutta pikku tammi kasvoi vaan yhä korkeammaksi ja voimistui yhä enemmän pähkinäpuun varjossa.

Kului sitten sata vuotta. Silloin oli pähkinäpuu aikoja kuivettunut, vaan tammi, joka oli lähtenyt terhosta kasvamaan, kohosi mahtavana taivasta kohden ja levitti oksiaan joka suunnalle.

Rikkaus Jumalalta.

Eräs mies, joka oli tyytymätön kohtaloonsa, nurisi Jumalaa vastaan.

Tuo hyvä Jumala antaa muille rikkautta, sanoi hän, vaan minulle ei hän tee mitään. Kuinka minä nyt tulen elämässä toimeen, kun ei minulla ole mitään?

Muuan ukko kuuli nämä sanat ja sanoi:

-- Oletko sinä niin köyhä kuin luulet? Eikö Jumala ole sinulle antanut nuoruuden ja terveyden?

-- Sitä en kyllä voi kieltää, voinpa vielä olla ylpeäkin nuoruudestani ja voimistani, vastasi mies.

Ukko tarttui miehen oikeaan käteen ja sanoi: Antaisitko hakata tämän kätesi pois tuhannesta ruplasta?

-- En suinkaan.

-- No entäs vasemman?

-- En, en sitäkään.

-- Suostuisitko sinä siihen, että silmiesi valo sammutettaisiin, jos saisit kymmenen tuhatta ruplaa?

-- Jumala minua sellaisesta varjelkoon. Minä en tahtoisi kadottaa silmääni, vaikka saisin kaikki maailman rikkaudet.

-- Näetkös nyt, sanoi ukko, mitä rikkauksia Jumala on sinulle lahjoittanut ja kuitenkin nuriset.

Sokea ja maito.

Muuan, joka oli syntymästään saakka sokea, kysyi näkevältä:

-- Minkä näköistä on maito?

Näkevä sanoi: -- maidon väri on samallainen, kuin valkosen paperin.

Sokea kysyi: -- onko se totta, että tämä väri kahisee käsissä niinkuin paperi?

Näkevä sanoi: -- ei, se on valkea, kuin valkoset jauhot.

Sokea kysyi: -- no onko se siis niin pehmeätä, ja kuivaa, kuin jauhot?

Näkevä sanoi: -- ei, se on ilman muuta valkonen, niinkuin valkonen jänis.

Sokea kysyi: -- onko se siis yhtä karvanen ja pehmeä, kuin jänis?

Näkevä vastasi: -- ei, valkonen väri on juuri samallainen, kuin lumi.

Sokea kysyi: -- se on sitten kylmä, kuin lumi.

Ja kuinka monta vertausta näkevä sanoikaan, niin ei sokea voinut käsittää, millainen on maidon valkonen väri.

Tunto ja näkö.

Pane etusormesi ja keskisormesi ristiin toistensa päälle ja kosketa siten ristiin pannuilla sormillasi pientä palloa niin, että se vierähtää molempien näiden sormien väliin ja sulje itse silmäsi. Silloin tuntuu sinusta siltä, kuin siinä olisikin kaksi kuulaa. Kun avaat silmäsi, niin näet, ettei niitä olekaan kuin yksi. Sormesi pettivät, vaan silmäsi oikaisivat erehdyksen.

Katso -- mieluimmin sivusta -- hyvään puhtaaseen peiliin, niin sinusta näyttää siltä kuin se olisi akkuna eli ovi ja että sen takana vielä olisi jotakin. Kun jälleen koetat sitä sormellasi, niin tunnet, että se onkin peili. Silmäsi siis pettivät tässä tapauksessa, mutta sormet oikaisivat erehdyksen.

Haistin aisti.

Ihminen näkee silmillään, kuulee korvillaan, haistaa nenällään, maistaa kielellään ja tuntee kädellään. Toiset näkevät silmillään paremmin, toiset huonommin. Toinen kuulee kaukaa, toinen on taas huonokuulonen. Toisella on parempi haistamiskyky ja hän tuntee jo kaukaa, miltä jokin haisee, vaan toinen taas ei tunne vaikka haistaisi mädännyttä munaa. Toiset tuntevat joka esineen pelkällä koittamisella, vaan toiset eivät taas pääse sillä keinoin mistään selville, eivätkä voi eroittaa puuta paperista. Joku on tuskin pistänyt jotakin suuhunsa, kun jo tuntee, mikä on makeata, mutta toinen nielee tuntematta, oliko se, mitä nieli, kitkerätä vai makeata.

Niinpä eläimilläkin on toisilla aistimet enemmän kehittyneet, kuin toisilla. Mutta kaikilla niillä on parempi haistamiskyky, kuin ihmisellä.

Ihminen, kun hän tahtoo saada selkoa jostakin esineestä, katselee sitä, kuuntelee, minkälaisia ääniä se antaa, joskus haistaa ja maistaa; mutta tunteakseen oikein esineen täytyy hänen sitä ennen kaikkia koetella.

Sitä vastoin tarvitsee melkein kaikkien eläinten ennen kaikkia haistaa esinettä. Hevonen, susi, koira, lehmä, karhu eivät tunne esinettä, jolleivät saa sitä haistaa.

Kun hevonen pelkää jotakin, niin se päristää sieramiaan, voidakseen paremmin haistaa, eikä herkene ennen pelkäämästä, kun on saanut nuuskia pelättyä esinettä.

Koira juoksee usein isäntänsä jälkiä, mutta kun näkee hänen, niin pelästyy, ei tunne häntä ja alkaa haukkua, kunnes pääsee häntä haistamaan ja tuntee, että se, mikä hänen silmissään näytti niin peloittavalta, onkin hänen oma isäntänsä.

Sattuu usein, että härät näkevät, kun toisia härkiä teurastetaan, kuulevat kuinka ne mölisevät teurastuspaikalla, vaan eivät kuitenkaan, käsitä, mitä siellä tehdään. Mutta kun lehmä tai härkä vaan tulevat paikalle, missä on härän verta, ja saavat haistaa sitä, niin ne heti käsittävät asian laidan, alkavat mölistä, polkea jaloillaan maata, ja niitä on vaikea saada pois siltä paikalta.

Kerran sairastui muuan eukko; hänen miehensä meni silloin lypsämään lehmää. Lehmä haisti ja tunsi, ettei lypsäjä ollutkaan hänen emäntänsä eikä antanut maitoaan. Vaimo käski silloin miehensä panemaan päällensä hänen turkkinsa ja hänen huivinsa päähänsä. Mies teki niin ja lehmä antoi maitonsa. Mutta ukko sattui aukasemaan turkkinsa, lehmä haistoi, ettei asian laita ollutkaan, niinkuin piti ja kätki taas maitonsa.

Kun jahtikoirat ajavat otusta, niin eivät ne juokse aivan jälkiä pitkin, vaan hiukan syrjässä niistä, noin kahdenkymmenen askeleen päässä. Kun kokematon metsästäjä tahtoo johtaa koiraa saaliin jälille painamalla sen turpaa juuri siihen kohtaan josta otus on juossut, niin hyppää koira aina hiukan sivuun. Sen nenään haisee jäljet niin väkevästi, ettei se voi eroittaa mitään kulkiessaan itse jälkiä myöten eikä tiedä, onko otus mennyt eteen vaiko taaksepäin. Se juoksee siitä ensin syrjään ja sitten vasta tuntee, miltä suunnalta tulee voimakkaampi haju, ja lähtee sitten vasta ajamaan saalista. Se tekee samalla tavalla, kuin me teemme silloin, kun joku puhuu liijan kovaa korvaamme. Me väistymme hiukan syrjään ja sitten vasta kauvempaa voimme eroittaa, mitä meille sanotaan. Eli jos se, jota katsomme, on liijan likellä, niin me samoin väistymme siitä hiukan etemmäksi ja voimme sitten vasta nähdä sen paremmin.

Koirat tuntevat toisensa hajusta ja antavat sen avulla merkkiä toisilleen.

Hyönteisillä on vieläkin hienompi hajuaisti. Mehiläinen lentää suoraan siihen kukkaan, jota se tarvitsee. Pieni matonen matelee ylös sitä lehteä syömään, joka on sen ruoka. Lude, kirppu ja itikka tuntevat hajusta ihmisen sadan tuhannen kirpun askeleen päähän.

Jos jo nekin osat, jotka erkanevat kappaleesta ja tulevat meidän nenäämme, ovat jo tavattoman pieniä, niin kuinka pieniä mahtanevatkaan olla ne osaset, jotka tulevat hyönteisten haistimiin.

Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiassa.

Minulla oli pieni verikoira, jonka nimi oli Pulkka. Se oli ihan musta, ainoastaan etukäpälien päät olivat valkoset. Kaikilla verikoirilla on alaleuka pitempi, kuin yläleuka, niin että ylähampaat jäävät alahampaiden taakse. Mutta Pulkan alaleuka ulottui niin pitkälle eteenpäin, että sormi mahtui ala- ja ylä hammasten väliin. Kuono oli sillä leveä ja silmät olivat mustat ja kirkkaat valkoset hampaat ja erittäinkin torahampaat olivat aina näkyvillä. Se oli ihan kuin neekeri. Pulkka oli rauhallinen eikä se pakkainnut pureksimaan mitään, vaikka se oli hyvin voimakas ja itsepäinen. Kun se kerran oli käynyt johonkin kiini, niin puri se hampaansa yhteen ja jäi sitten riippumaan siihen niinkuin jokin vaateriekale; ja sitä oli yhtä vaikea saada siitä irti, kuin iilimatoa.

Kerran päästettiin se karhun kimppuun ja se puri hampaansa karhun korvaan ja riippui siinä kuin iilimato. Karhu löi sitä käpälillään, puristi itseään vasten ja heilutti sinne tänne, vaan ei saanut sitä irti itsestään. Lopuksi heittäysi se maahan, tukehduttaakseen sen painamalla päällään sitä maata vasten. Mutta Pulkka ei hellittänyt ennenkun sen päälle alettiin heittää kylmää vettä.

Minä otin sen jo pentuna ja ruokin sitä itse. Kun minä sitten matkustin Kaukaasiaan, niin en olisi halunnut ottaa sitä mukaani ja läksin sen huomaamatta kotoani ja käskin panemaan sen kiini siksi aikaa. Mutta tuskin olin ehtinyt seuraavaan majataloon ja olin juuri muuttamaisillani toisiin kärryihin, kun yhtäkkiä huomasin jotakin mustaa ja loistavata. Se oli Pulkka messinkinen kaulapanta kaulassaan. Se juoksi minkä käpälistä lähti majataloa kohden. Oitis hyppäsi se minua vasten, nuoleskeli kättäni ja asettausi sitten kulkemaan syrjään kärryjen varjoon. Sen kieli riippui vaaksan pituudelta suusta ulkona. Väliin veti se sen takaisin ja nieleskeli kuolaansa, väliin taas pisti ulos yhtä pitkälle kuin ennenkin. Yhä oli sillä kiire, se ei tahtonut ennättää hengittää, ja kyljet oikein vapisivat. Se muutteli sivulta toiselle ja löi hännällään maahan.

Sittemmin sain tietää, että se oli minun pois lähtöni jälkeen särkenyt akkunan ruudun ja hypännyt siitä ulos ja sitten juossut suoraa päätä minun jälkeeni ja sillä tavalla kulkenut kahdenkymmen kilometrin matkan pahimmassa kuumuudessa.

Milton ja Pulkka.

Fasaanien ampumista varten olin minä hankkinut itselleni lintukoiran. Sen nimi oli Milton. Se oli korkeakasvuinen, laiha, harmaantäplikäs ja pitkä karvanen; hyvin vankka ja viisas. Se ja Pulkka eivät tapelleet koskaan. Ei ainoakaan koira ollut koskaan tapellut Pulkan kanssa. Sen ei tarvinnut muuta, kuin kerran näyttää hampaitaan, niin toiset koirat menivät pois sen luota häntä koipien välissä.

Kerran läksin sitten fasaania ampumaan ja otin Miltonin mukaani. Yhtäkkiä juoksi Pulkka luokseni metsään. Minä olisin ajanut mielelläni sen pois, vaan en saanut sitä lähtemään ja kotiin oli niin pitkältä, etten viitsenyt lähteä varta vasten sitä sinne viemään. Minä ajattelin, ettei se ehkä tulisi olemaan häiriöksi minulle ja jatkoin matkaani eteenpäin. Mutta juuri kun Milton ehti saada heinikossa vainun fasaanista ja alkoi etsiä sitä, niin juoksi Pulkka sen eteen ja rupesi haukkumaan joka suunnalle. Se koetti löytää fasaania ennenkun Milton, oli kuuntelevinaan jotakin heinikossa, hyppeli ja käänteliihe edes takaisin. Mutta sillä oli huono vainu eikä se voinut yksin löytää jälkiä, vaan katsoi aina Miltoniin ja juoksi sinne, minne sekin. Tuskin oli Milton löytänyt fasaanin jäljet, kun Pulkka jo hyppää sen tielle. Minä kutsuin pois Pulkkaa ja löinkin sitä, vaan en voinut sille mitään. Joka kerta kun Milton löysi jäljet, niin tuli Pulkka sitä häiritsemään.

Olin jo aikeessa lähteä pois ja luulin koko metsästysmatkani menneen hukkaan, mutta silloin keksikin Milton paremman keinon kuin minä pettää Pulkan. Se teki näin: heti kun Pulkka tuli sen tielle, niin läksi Milton pois jäljiltä, kääntyi toiselle suunnalle ja oli yhä etsivinään. Pulkka juoksi silloin taas sinne, minne Miltonin näki menevän, ja Milton katsoi minuun, huiskutti häntäänsä ja juoksi taas oikeille jälille. Pulkka juoksi taas Miltonin luo ja asettui sen eteen etsimään, ja taas hyppäsi Milton nopeasti kymmenen askelta syrjään, petti Pulkan ja vei minut uudestaan oikeille jälille. Sillä tavalla petti se Pulkan koko jahdin aikana eikä sallinut sen tulla enää häiritsemään itseään.

Kilpikonna.

Kerran läksin taas Miltonin kanssa metsälle. Lähellä metsää se alkoi hakea, huiskutti häntäänsä, nosti korvansa ja rupesi nuuskimaan. Minä laitoin pyssyni ampumakuntoon ja menin sen perässä. Minä luulin sen etsivän metsäkanaa, fasaania tai jänistä.

Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan jäi aukealle. Minä seurasin edelleen sen perässä ja katselin huolellisesti eteeni. Yhtäkkiä näin, mitä se etsi. Sen edellä juoksi pieni kilpikonna, joka oli noin hatun kokonen. Paljas, mustanharmaa pää riippui pitkän kaulan nenässä, niinkuin naaran koukku. Kun se liikkui eteenpäin, niin työnsi se pitkälle ulospäin paljaat jalkansa, vaan selkänsä piti se kuoren peitossa.

Kun se huomasi koiran, niin kätki se jalkansa ja päänsä ja heittäysi heinikkoon, niin että ainoastaan kuori jäi näkymään. Milton kävi siihen kiini ja rupesi sitä pureksimaan, vaan ei voinut sitä kuitenkaan purra rikki, sillä kilpikonnalla on vatsansa päällä yhtä vahva kuori kuin selkäpuolellakin, ainoastaan etu- ja takapuolella sekä sivuilla löytyy siinä aukkoja, joista se pistää ulos päänsä, jalkansa ja häntänsä.

Minä otin kilpikonnan pois Miltonilta ja katselin sen pilkukasta selkää ja kuorta ja miten se sinne kätkeytyi. Kun pitää sellaista kilpikonnaa käsissään ja vilkasee kuoren alle, niin voi ainoastaan sisäpuolella niinkuin kellarissa nähdä liikkuvan jotakin mustaa.