Part 1

LUONNON LAPSIA

4-näytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MAIJU LASSILA

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1912.

HENKILÖT:

Jukka, tukkilainen. Pirkka, hänen morsiamensa. Vänni, ikämies. Rokka Leena, tukkilaisten emäntä. Jutikka, Pirkan isä. Lotta, Pirkan äiti. Ella, mustalaisvaimo. Ulla, mustalaistyttö. Junnu, Ullan isä. Feda, Ullan sulhanen. Saku, tukkilainen. Heili, Sakun morsian Hessu, Ellan sulhanen. Jorri, Niku, Häkki y.m. tukkilaisia, mustalaisia ja kylän väkeä.

Ensimäinen näytös.

Ukko Jutikan tupa. Jutikka makaa penkillä mahallaan.

LOTTA (Veisaa virsikirjasta, haikeasti):

Ma oon kuin ruusunen tai kedon kukkainen: kukoistan täällä hetken, siks' kunnes päätän retken.

JUTIKKA (Nousee istumaan. Haukottelee). Hoh-hoo-ii!... Haukottaapa tämä vielä... Eikö häntä liene tullut kylliksi asti maatuksi.

LOTTA. No mitäpä hyötyä tuota nyt sitte on eto herkusta kuin unesta... Jos tuota nyt vähä vähemmällekin jäisit... Ei sillä paljaalla unella ihminen taivaasen pääse.

JUTIKKA. Ka eipä sillä.. (Ryhtyy tupakkaa panemaan) Tupakatkin ovat tässä lopussa.

LOTTA (Jatkaa omaa puhettansa, kuin itsekseen nurkuen). Onkin tässä koko talo kuin kuollut... Kuka nukkuu ja kuka torkkuu, niin jotta ei enää elävää sielua tunnu olevan koko talossa.. (Ottaa ompeluksensa) Syntikö tuo sitte niin painostanee kaikkia, vai mikä hänessä nukuttanee...

JUTIKKA. Se tää kevät painostaa, kun ilmat alkavat lämmitä... vaikka ei olisi syntiäkään.

LOTTA (Haukottelee). Tarttuupa tuo haukotus näkyy vielä minuunkin (Pujottaa rihmaa neulan silmään) Eikä häneen tule edes ihmisiä käymään, jotta toki tuo enin uni menisi pois.

JUTIKKA. Ka pitihän sen Vännin tulla tähän tästä Pirkasta puhumaan... Vaikka eipä tuota näy tulevan... Se siellä myllymatkalla otti siitä puheeksi.

LOTTA. Se Antti Vännikö?

JUTIKKA. Se... Sen eukon kuolemasta jo tuleekin se lesken vuosi menneeksi.

LOTTA. Ihanko se sitte tosissaan siitä puhui... tästä Pirkasta?

JUTIKKA. Ka mitäpäs hän siitä muuten... Sanoi jo kevättyöt olevan tehdyt, niin sanoi jotta joutaa tästä nyt niistäkin asioista keskustelemaan. (Hetken päästä) Ja onhan sillä Vännillä hyvä talo, ja muutenkin on siivo mies... Eikä sitte hätyytä tästä konnun velasta.

LOTTA. Vai jo se Vänni puhui!... Vaikka meneppä näiden rikkaiden puheisiin luottamaan. (Vetäsee säiettä) Ja mikäpä kiire tuolla Pirkalla vielä onkaan!... On tässä hänelle työtä kotonakin.

PIRKKA (Tulee kamarista tukka hajalla, kampuupuuhissa). Kuka hän lienee kaksi piitä kammasta katkaissut!

JUTIKKA (Kuin itsekseen toistellen). Hyvä... hyvä talohan sillä on... Antti Vännillä.

LOTTA (Pirkalle). Huolisitkos sinä, Pirkka, siitä... jos se tosissaan ottaisi?

PIRKKA (Oudostuen). Kestä?

JUTIKKA. Ka siitä Vännistä.

PIRKKA. Siitä ukko Vännistäkö?

LOTTA. Ka siitä Antista.

PIRKKA. Pyh!... No johan minä nyt huolisin vanhasta ukosta!... Mokomastakin hyvästä!

JUTIKKA. Eipä sillä ole vielä täyttä kuuttakymmentäkään... Vännillä (taputtelee savuja piipustansa).

LOTTA (Kuin itsekseen nuristen). Mikähän lienee tässä velkauttannakin ihmisen silmiä ja korvia myöten... vanhoilla päivillään.

JUTIKKA. Ei... ei ole vielä kuin vähä yli viidenkymmenen Vännillä ikää!

PIRKKA (Hyräilee):

Lammen laineet leikkivät niin kuin pienet lapset

(Purasee punaisen lettirihman poikki)

ja mun ovat iloni hajallaan kuin hapset.

JUTIKKA (Jatkaa omaa puhettaan). Ja vanhempipa se tämmöiset asiat yleensäkin ymmärtää paremmin kuin nää nuoret...

PIRKKA (Kertaa, pankolle kampaamaan istahtaen, hyräillen puoliääneen):

Ja mun ovat iloni hajallaan kuin hapset.

Ah tuo tukkakin!... On vanunut, kun jäi illalla laittamatta!

JUTIKKA. Ja rikas talo on vielä... Eikä entisellekään emännälleen pahaa sanaa puhunut... Vänni.

PIRKKA (Jyrkästi). No en huolisi vain Vännistä... en vaikka hänet voissa paistaisi ja vehnäjauhoissa vierettäisi... Ennen toki ottaisin ensimäisen, joka vain ovesta tähän tupaan tulee.

JUKKA (Tulee Sakun kanssa pitkävarret lapikkaat olalla. Saku juo korvosta). Tämäkö se on lopultakin sen rikkaan Jutikan talo?

LOTTA. Ka tämä Jutikkahan tätä on vielä tässä isännöinyt.

JUTIKKA (Piippuaan selvitellen). Jutikkahan tätä on isännöinyt... taloa.

JUKKA. No mitäs siinä sitte muuta kuin kampsut penkille ja miehet taloon vieraiksi (Viskaa pieksut penkille) Ompa siinä tyttö kuin kukka!... Ja pankolla vaan istuu ja tukkaansa kampaa... Emännälläkö se näin kaunis tyttö on?

PIRKKA (Ynseäksi tekeytyen). Mitäs se sinulle kuuluu... tuntemattomalle miehelle.

JUTIKKA. Ka tämän meidän ämmän tyttöhän se on. (Itsekseen.) Tuota piipun pahennusta kun reistailee!

PIRKKA (Jatkaa omaansa kuin itsekseen). Jokainen itse kauneutensa tietää... ei siinä tarvitse ivata!

JUKKA. Kas, kas sitä emännän tyttöä, kun se on vielä ylpeä... Mutta kannattaakin se näin korean tytön ylpeä olla, kun taitaa vielä olla ainoa tytär talossa ja isän kontu on kuin kylä ja talo on kuin linna... Annas kun istun tänne pankolle jo likemmäksi ja lämmitytän tätä kylmää kuvetta (Istahtaa Pirkan lähelle.)

LOTTA. Tämäpä vasta reilu mies on! Mistä tämä näin reilu vieras oikein on?

JUKKA. Mistäkö on tämä mies?... Luusta ja lihasta, suonista ja pahoista juonista ollaan, Räyringistä tullaan ja tukkijoelle mennään.

PIRKKA (Leikillä, ynseästi). Mhyy... vielä siinä viisastelee!.. (Viskaa tukkaansa hartioilleen) Ikään kuin nyt ei olisi tuommoisia ennen nähty.

JUKKA. No jos on nähty, niin ei ole otettu...

PIRKKA. Kun ei ole huolittu... Noita nyt tuommoisia saisi tästä kylästä vaikka joka hiussuortuvalle!

JUKKA. O-hoh!

SAKU (Kintturemeliään tiukentaen). Se on ylpeä tyttö... On siinä sinulle täksi kesäksi kosimista.

JUKKA. Niinhän ne kuuluvat kaikki tämän pitäjän tytöt olevan olevinansa, mutta se on vain hampaiden tällä puolen se olevinaan olo... Hyvä niistä silti hellu tulee, kun ne kerran tukkipojan morsiameksi asti ehtivät päästä.

JUTIKKA (Suinailee Jukan pieksuja). Vai Räyringistä nämä vieraat ovat!... Kuka siellä Räyringissä näin hyviä pieksuja tekee?

SAKU. Se on koko Räyrinki yhtä suutaria... Tällä Jukallakin syntyy pieksut, kun se vain saa käsiinsä vähä pikilankaa ja naskalin tyngän.. (Kohentaa housujaan kauluksesta) Nahkastakaan ei ole paljon väliä, jos sitä on tai ei.

LOTTA. Ä-hää!... Vai Jukka tämän nimikin vielä on!

SAKU. Jukaksihan ne haukkuvat tätä.

JUTIKKA. Vai Jukaksi haukkuvat! (Suinaa pieksuja tarkemmin) Vai Jukaksi haukkuvat... Hyvä niissä on tuokin ompelus ja malli.

JUKKA. Paljaaksi Jukaksi vain haukkuvat herjat... Entäs mikäs tämän emännän tyttären nimi on?

LOTTA. Pirkkahan se on.

JUKKA (Nykäisee kyynäspäällään Pirkkaa). Kuule Pirkka! Mikä sinun nimesi on?

PIRKKA (Sysää leikillä, nyäisten kyynäspäällään). No!... Etkö kestä siivolla!... Alkaa jo siinä nykiä.

JUTIKKA (Lopettaa pieksujen suinailun). Hyvät... hyvät on pieksut siinä... Saa reittä myöten mennä veteen, eikä kastu.

HUUTO (ulkona). Jutikka hoi!... Onko se Jutikka itse siellä tuvassa?

JUTIKKA (Rientää avaamaan akkunaa. Itsekseen). Kuka siellä tiellä nyt huutaa. (Kovasti, ulos) Kuka siellä huutaa minua?

HUUTAJA. Minähän se... Oletko sinä kotona?

LOTTA. Jos se on se Varilan vävy akkoineen, niin sano jotta et ole kotona... Se tulee siihen taas kahvia vahtimaan!

JUTIKKA (Huutaa ulos). Mitäs sinulla on asiaa?

HUUTAJA. Se Vänni on hevosineen täällä tiellä. Olisi tahtonut sinun kerallasi puhua.

JUTIKKA. Ka käske tulla tupaan... Kotonahan minä olen.

HUUTAJA. Sepä puhuisi siitä Pirkan asiasta, eikä tahtoisi itsensä tytön kuullen vielä alottaa.

JUTIKKA. No sano, jotta minä tulen sinne, kun tässä vain ennätän pistää hatun päähäni! (Lotalle) Se olikin tämä Juoperin Matti, joka huusi.. (Hattuaan etsien) Missähän se minun hattuni on, niin minä menen sen Vännin puheille.. (Sakulle) Onkohan se siinä vieraan alla... se hattu.

SAKU (Nousee longottaen). On siinä näkyy hatun näköistä. Kenenkähän lienee... kun on siihen alle jäänyt.

JUTIKKA. Siihempähän on jäänyt vieraan alle.. (Oikoo hatun ja panee päähänsä) Alkaakin jo vanheta hattu... Nikulan kaupasta ostin kahdella markalla jo toissa vuonna ja sanoi Nikula sen ikänsä kestävän, mutta eipä näy senkään puheisiin olevan luottamista. (Lähtee.)

LOTTA (Lähtee jälestä). Kuulehan Jutikka, kun minä vähä sanon... ennenkun nyt päätät!

PIRKKA (Yrittää kieltää). Äiti hoi...

LOTTA (Keskeyttäen, mennessään). No mitä sinä nyt siihen vielä sotkeennut... ennen aikojaan... (Ovessa) Ikäänkuin nyt isäsi ei sitä paremmin ymmärtäisi! (Poistuu.)

JUKKA. Sulhastako ne lähtivät tälle ylpeälle tytölle haastattamaan?... Hä, Pirkka?

PIRKKA. No mitäs se sinuun kuuluu!...

JUKKA. O-hoh... sitä nuoren neidon ynseyttä... Onko se sulhanen jo oikein viisas vanhuuttansa?

PIRKKA (Hypähtää ylös). No se asia ei kuulu syrjäisille! (Akkunasta) Isä hoi!

JUTIKKA (Ulkona). No?

PIRKKA. Sano sille Vännille, jotta menköön kissan häntään koko ukko! (Menee kamariin.)

JUKKA. Saakelin nätti tyttö ja kerrassaan reilu luonnoltansa!

SAKU. Se on tämän saman Jutikan tyttö, jota ne jo siellä Patanassa kehuivat kauniiksi... tyttöä nimittäin.

JUKKA (Harmittelee). Saakurin tyttö, kun livahti pois... Tuonnekohan se kamariin nyt aikoo kätkeytyäkin? (Koputtaa ovelle) Pirkka hoi... Pirkka!... Vastaa nyt edes, Pirkka!

PIRKKA (Kamarista). No enkä vastaa... Elä huudakaan turhaa!

JUKKA. Ah kun sinä rupeat ylpeäksi! Tule pois, Pirkka, ja istu pankolla tukkipojan silmän ilona... Pirkka... Kuulehan, Pirkka, kun minä sinulle laulan. (Laulaa reilusti):

Aina mun kultani akkunalla on kukkinut punainen kukka. Kultani on niin iloinen Ja hieno on hällä tukka.

ULLA (Saapuu, kertaa lauluun tarttuen):

Kultani on niin iloinen Ja kaunis on minulla tukka.

JUKKA. He-hei!... Ulla!... No mistä viskasikin sinut mustalaisista ihanimman!... Ja minnekä sinä henttusi heitit.

ULLA (Reippaasti laulua jatkaen, tehden tanssiliikkeitä laulun tahdissa):

Koivu niin kauniisti viherjöipi ja käki se koivussa kukkuu. Vaan koivun juurella teltassaan mun armaani rauhassa nukkuu.

(Kertaa hyvin nopeasti, pyörähdellen):

Vaan koivun juurella teltassaan mun kultani rauhassa nukkuu.

Kuule Jukka kun minä sinulle supatan: Tässä talossa on tyttö, joka on iloinen kuin lintu ja kaunis kuin kukka. Anna sinä Ellan lempi nostaa, niin se lintu lentää polvellesi ja (pyörähtää reippaasti) noin on silloin iloista elämä... Mutta kuulehan kun minä sinulle supatan toiseen korvaan. (Saku vetäytyy penkille syrjälleen loikomaan.)

JUKKA. No valehtelehan nyt... Tähän oikeaan korvaan.

ULLA (Jukan korvaan). Sitä kaunista lintua rakastaa vanha Vänni, joka ei ole sitä vielä nähnytkään.

JUKKA. Elä nyt uskottele... Jotta ei ole nähnyt.

ULLA. No totta on kuin tuhman vala! Kaksi on kappaletta maailmassa, joita ei Vänni ole koskaan nähnyt, nimittäin tämän talon tyttöä ja päänsä takapuolta... Vasta talvella muutti Räyringistä tänne Vännin taloon, sai talon omakseen ja ukko Vännin nimekseen, mutta Pirkkaa ei ole ukko saanut vielä katsahtaakaan, ei silmän herkuksikaan.

SAKU. Se onkin sitte se entinen Salmelan talon ukko sieltä Räyringistä... Sehän se möi talonsa ja muutti tänne.

JUKKA (Lyö näppiä ja viheltää kuten hoksattuansa asian). No nyt minä jo!

ULLA. No mitä?

JUKKA. No nyt minä jo ymmärrän!... Nyt minä jo älyän Vännin vehkeet... Ilmanko se jo Räyringissä asuessaan itse oli tarjonnut lainaa tälle Jutikalle, kun tämä oli saanut maksaa kymmenen tuhatta sitä Kolokankaan entisen renttuherran takuuta... Ukko, joka ei olisi antanut muille viittä penniä velaksi, vaikka häneltä olisi mustalaisen voimalla ja sitkeydellä apua rukoillut!

ULLA. No ilmankos se olisi muuttanut Räyringistä tänne ihan talon aitan oven eteen!... Nyt ota, Jukka, lintu lennosta kiini ennen kun se ansaan tarttuu!

(Suinailee Pirkan huivia.)

SAKU. Vai täällä se Vänni nyt eukkoa onkii... Se jo kosi kaikki Räyringin tytöt ja lesket. Leskiltä sai rukkasia ja tytöiltä uuniluutaa. (Muuttaa sänkyyn venymään) Tuossa on pehmeämpi venyä!

JUKKA. Vai täällä tuo ukko-höperö häärää! (Jutauttuu leuvasta Ullaa. Nopeasti) Kuulehan, Ulla!

ULLA (Lyö leikillä huivilla). No!... Elä nipistä toisen omaa!

JUKKA. No elähän nyt suutu joutavasta... Ei se suu pussaten pahene, eikä tyttö likistellen... Nostiko Ella Pirkkaan lempeä... Vännille nimittäin?

ULLA. Nosti... Ja nousee... Viisikolmatta markkaa antoi Ellalle Vänni.

SAKU (Jukalle). Nostata sinäkin (Vetäytyy peiton alle) Jukka!... Tässä on hyvä maata!

ULLA (Viskaa huivin orrelle. Kuin itsekseen, hyräillen):

Koskahan mun kultaseni mulle punahuivin tuo.

(Ryhtyy tukkaansa laittelemaan asettaen hivusneulan huuliensa väliin.)

JUKKA (Miettien). Minkä hiton jutkun sille Vännille tekisi tässä (Rutosti Ullalle) Kuulehan, Ulla! Ruvetaanpas yksissä neuvoin Vänniä vastaan.

ULLA (Jatkaa itsekseen hyräilyään. Ottaa huivineulan suustaan ja asettaa sen tukkaansa):

Jos hän tuo sen punahuivin kesäksi hän talven luo.

JUKKA (Jatkaa pyyntöään). Vai mitä, Ulla?

ULLA (Kertaa iloisena, nopeasti):

Jos hän tuo sen punahuivin kesäksi hän talven luo.

JUKKA (Jatkaa). Ulla!

ULLA. No mitä nyt?

JUKKA. Jotta liitytään yhtenä Pekkana Vänniä vastaan.

ULLA. Pitäisikö Pirkan lempi sinuun nostaa?...

JUKKA. Lemmet minä itse nostan ja tyttöjä on joka sormelle jo ennestäänkin. Mutta Pirkka on Vännistä vapautettava. Siinä ei auta Vännin kukkaro, ei tuppi... No, Ulla!

ULLA (Äkkiä). Ja paljonko annat, jos liittoon rupean? (Odottaa vastausta) No?... Kaivele taskusta rahoja!

JUKKA (Kokoo rahoja liivin taskusta, kuin itsekseen). Reikä, pahennus on tainnut taskussa olla. (Näyttää) Tuossa ovat viimeiset pojan pennit.

ULLA (Lukee katseellaan). Yksi... viisikolmatta... kaksi... kaksi ja puoli. (Avaa hameensa taskun) No pistä tuonne hopearahat, niin oitis puhun Pirkan puolellesi.

JUKKA. No oli menneeksi! (Työntää kätensä hameen taskuun.)

ULLA. So, so! (Lyö leikillä poskelle.)

SAKU. Ä-häh!... Saitko.

JUKKA. Rakkautta se on vain tytön lyönti ja myöntymystä neitosen vastaan-vikinä.

ULLA. No tule nyt, niin mennään tästä Ellan luo. (Vie käsivarteen tarttuen) Ja vävy sinusta tulee tähän taloon ennen kun tukit meressä ovat heinäpielekset ahoilla. (Menevät.)

SAKU (Vetäytyy peiton alle umpikorviin). Nukuttamaan rupeaa. Sekö tuo Viitalan Heikin ruoka painostanee!

PIRKKA (Tulee koristautuneena, hämmästyen). Voi, voi!... Joko ne nyt menivät pois! (Katsoo ikkunasta, harmissaan) Sehän se äiti, kun ei pyytänyt niitä jäämään tähän asumaan!... Ihan kuin tässä ei olisi tilaa ollut! (Kääntyy pois akkunasta. Tekeytyen) No menkööt!... Oli siinä olevinaan!... Ikään kuin nyt ei olisi ennen parempiakin nähty!

LOTTA (Palaa). Joko ne tukkilaiset nyt menivät... Ja joutivatpa nuo mennäkin siitä itseään kehumasta... ja ylpeilemästä.

PIRKKA (Harmissaan). No mitäs te ette aikanaan pyytänyt taloon asumaan!

LOTTA. No kukapa nämä kaiken maailman kulkijat tietää mitä ne ovat... Vaikka heillä lie omalla puolellaan jo miten isot joukot elätettävinä!

PIRKKA (Viskaa kauniin nauhan kaulastaan pöydälle, itsekseen). Äs! Tuonkin vielä turhaan panin!

LOTTA. Olisit tuon nauhan antanut olla nyt kaulassasi... Ja panisit vaikka sen ristiruutuisen hameen päällesi... Kuka tietää mitä vieraita tähän kohta tulee!

PIRKKA (Akkunassa. Nauraa ääneensä). No, voi tokiinsa!

LOTTA. Mitä sinä nyt siinä naurat.

PIRKKA (Kuin itsekseen). Kun se on vielä niin hassun näköinen koko ukko (Nauraa) Ei... Pois minä menen ennen kun se tulee (Lähtee kiireellä) Koko kyläkin tuolla jo nauraa!

LOTTA (Pidätellen). Pirkka... Pirkka hoi... Mitä sinä nyt siitä jo pakenet... Ei tuo nyt syö.. (Yksin jäätyään) Voi, voi sitä tytön hänksäkköä!... Kun se taas rupeaa siinä sitä omaansa ajamaan.

JUTIKKA (Tulee Vännin kanssa). Tässä... tässähän sitä vain asutaan... Ka käy peremmä.

VÄNNI (Katselee tupaa ympäri seiniä). Onhan tässä sinulla iso tupa... Onko tämä monta syltä kanttiinsa?

JUTIKKA. Onhan tämä siinä puolen viidettä paikoilla.

VÄNNI (Mittaa sylillään seinää jonkun sylivälin likipitäen, ulompana seinästä). On siinä seinää yli viiden oikein roima sylen... On... on siinä jo tupaa puolessa kuudetta sylessä pienen perheen asua... sillä mitäpä sillä liialla tuvankaan koolla ihminen tekee! (Niistää nenäänsä) Tuokin nenä on taas ruvennut reistailemaan... Mikä häntä sitäkin alituiseen tukennee!

JUTIKKA. Olisihan tässä tätä puuta painaa... jalkoja lepuuttaessa.

VÄNNI (Istahtaa sängyn reunalle. Saku vetäytyy taaemma). Onpa tässä saanut istua jo, jotta jalat tahtovat jo sen istumisen paljoudesta koukkuun kangistua... (Kääntää puheen) Eipä se muutoin meidänkään talon tupa tarvitse suuruudessa tämän tuvan rinnalla punastua... Kun ei liene vielä suurempikin... Niin että mitäpäs siinä on Pirkalla sen enempää ajatteluja. Ei hän kaupassa menetä.

JUTIKKA. Ka mitäpäs se hänen ajattelustaan enää paraneekaan. Kun mikä on kerran sanottu, niin se on sanottu.

VÄNNI. Ka mitäpäs ne nää alaikäiset osaisivatkaan ajatella. (Kääntää puheen) Siinä laitetaankin siitä toisesta kammarista tapissierikamari, niin ei hänellä siinä ole mikään hätä ollessa ja eläessä.

JUTIKKA. Ka mikäpäs hänellä siinä on... rikkaassa talossa. Eikä tämä Pirkka muutenkaan niin nirpukas ole, jotta se ei oikeaan tyytyisi...

VÄNNI. Joko sillä on miten paljon sitä ikää... tällä Pirkalla?

JUTIKKA. Mitenkäs paljon sillä onkaan sitä? (Huutaa kamariin) Pirkka hoi!... Paljonko sinulla on jo sitä ikää? (Avaa kamarin oven) Pirkka hoi!... Ka eihän sitä olekaan täällä... Minnekähän tuo tyttö nyt joutui (Lotalle) Muistatkos sinä, Lotta, miten paljon sillä on jo niitä vuosia?

LOTTA. Ka saman ikäinenhän se on kuin tämä Puumalan Antin tyttö... Ja eikös sitä silläkin ole jo kahdeskymmenes menemässä?

JUTIKKA (Vännille). Ka se on sen Puumalan tytön ikäinen... Ei ole tullut kirkon kirjoista tarkemmin kysytyksi.

VÄNNI. Paras ikäpä tuo sitte on hänelläkin jo naimisiin mennä. Ja onhan siinä mulla vielä niitä rahojakin muutama parikymmentä tuhatta... Niin jotta mikäpäs hänellä on siinä emäntänä ollessa!

JUTIKKA. Ka mikäpäs siinä on...

VÄNNI. Viljelyksiä kun vielä siihen lisää ja sen Hautakosken suon ottaa viljankasvuun aina sinne Törmän Pekan rajaan asti, niin kelpaa siinä Pirkan elää leipoa. (Lähtee pankon luo) Taas tuo nenä pahuus rupeaa tukkeutumaan.. (Niistää) Ah tuo ryökäle!... Minkälaista peliään se hyväkäs siinä tänä päivänä pitää... Turisuttaa ja tärisyttää kuin ei parempaa tehtävää olisikaan kuin sitä vain selvitellä. (Menee penkille istumaan) Kun hänet nyt sattuisi näkemään, että tietäisi käyvätkö hänelle sen Anna-vainajan vaatteet.

JUTIKKA. Ka tämän äitinsä kokoinenhan se on... Vai onko sinua vähä pitempi?

LOTTA (Pankon edustaa lakasten). No eiköhän hänelle nyt tässä kokoa ole... yhdelle tytölle!

VÄNNI. No sittepä se on asia selvä siltäkin puolen!... Tottapa se silloin oli korkeudessa jo niin määrätty. (Tarkastelee Jukan pieksuja) Tottapa se oli siellä määrätty, kun se niin kävi. On siinä pitkävartiset pieksut! (Mittaa jalkaansa vasten) Reiteen asti näet ulottuu varsi... On siinä tuhlattu nahkaa!

JUTIKKA. Tukkilaisten pieksuja... Tässä poikkesivat äsken, niin liekö heiltä unehtunut... pieksut. Eihän sitä tään talollisen kannata niin pitkiä pitää.

VÄNNI. Pitkät ovat varret... Ketähän nuo tukkilaiset olivat, kun on niin pitkät pieksun varret?

JUTIKKA. Ka sanoivathan ne tässä nimensäkin... Lieköhän jäänyt tälle Lotalle muistiin...

LOTTA. Niitähän ne sanoivat olevansa tämän Vännin entisiä kotipuolelaisia... sieltä Räyringistä... Eikös sen toisen nimi ollut Jukka?... Vai mikä Jakka se oli?

VÄNNI. Se on sitte niitä Niittykosken köyhän talon poikia. (Mustasukkaisena) Ja muuten hyvin huono mies, se Jukka... huono mies ja suuri valehtelija ja kova naisiin menijä... Kaikki Räyringin tytöt on jo pahoille teille mukanaan vietellyt. Yksi tyttöjen itku vain kuuluu koko Räyringistä.

LOTTA. Vai semmoinen vehnänen se on!... Ilmankos se tässä jo kehui ja jo tuttavaksi tekeytyi.

VÄNNI. Semmoinenhan se on... Kiittää siinä luojaa isä, joka siltä tyttärensä suojelee... Tätä kunnollista maantyötä kun ei viitsi tehdä, niin tukkijoella toki juoksentelee.

JUTIKKA. Johan sen näki eleistäkin, jotta laiska se on.

POIKA (Ovelta). Vännin ruuna on päässyt irti ja juoksee maitokuorman kanssa pitkin tietä.

VÄNNI (Syöksyy kengät kädessä ulos). Ruunako!... Prtuu... prtuu... Hattu!... hattu lempo (Kääntyy hattuaan sängystä ottamaan)... Prtuu... perhana... (Viskaa kengät pois) Kaataakohan tuo sen maitokuorman... (Ulkona, kovasti) Ptruu, ruuna... Ottakaa kiini heittiö!

LOTTA (Jutikalle, hätäillen). Mene nyt sinäkin siitä apuun... Mene nyt sukkelaan ennen kun kaataa maidot!

JUTIKKA (Ulos kiirehtien). Mikä sen nyt päästikin irti...

LOTTA (Rientää perässä). Saavatkohan nuo tuon kiini ennen kun se kaataa maidot!

SAKU (Nousee, haparoi ensin hatun otsalleen, nousee seisomaan, venyttelee ja haukottelee). Pitäisi tässä lähteä ulkona pistäytymään (menee veltosti), niin näkee miten niiden Vännin maitojen kanssa on käynyt.

ELLA (Ovessa, tullen Pirkan kanssa). Pirkka-kulta!... Elä usko mitä ihmiset sanovat, vaan mitä kortit sanovat, sitä Pirkka aina usko... Tulehan kun povaan sinulle!... Kaikki haastan, niin kuin on alussa määrätty sinulle tapahtuvaksi.. (istahtaa pankolle) Vaikka tässä pankon kolkalla katsomme millainen on kohtalo sinulla... Istu siihen, kultasirkku! (Kortteja seottaen) Muu joukko jäi sinne Teerisen taloon... Kohta tulevat kaikki tänne... Nosta nyt tuosta kahdesti, Pirkka.

PIRKKA (Nostaa). No... Vain jos nyt vaan valehtelet, niin... Voi miten on huonoja värejä.

ELLA. Ensin on huonoja värejä, sitte tulee hyviä värejä... Tulee rakkauden värejä. (Huutaa) Ulla! (Ulla tulee) Ota, Ulla, tuosta emännän perunoita ja laita kattila tulelle... Pane jotta riittää lapsillekin (Ulla ryhtyy perunan keittoon) Noin on iloiset kortit sinulla... Tuossa on ruutuverinen mies... Se tulee maata myöten vetten takaa... Tuossa ovat pahat kielet välissä ensin... Mutta sitte taas selviää kaikki. (Ullalle) Ota, Ulla, suolaa emännän säiliöstä ja pane suola potaattiveteen, niin maistuvat perunat paremmilta. (Povaa) Tässä on välillä vanha ristiverinen, rikas mies... Mutta ei se ole se oikea sinulle... Sen kanssa olisi sinulla noin paljon mustaa murhetta maailmassa... noin paljon suuria suruja... Ja yhä vain mustia värejä... Hhuu! (Viheltää, ihmetellen.)

PIRKKA (Nauraa). Voi, voi kun sinä Ella puhut hullutusta!... No entäs sitte?

ELLA. Nyt ilmestyy taas se ruutuverinen... Tuossa yhtyvät tiet ja nyt on noin paljon iloista väriä... Yhtä iloa on koko elämä. (Ullalle) Hoihkase sitte, Ulla, Teerisen talolle, jotta tietävät tulla tänne murkinalle.. (Povaa) Noin se nuori ruutuverinen rakastaa sinua, Pirkka... Tässä on kihlasormus... tuossa ovat hääkortit ja herttaässä ja tässä avioliitto ja lapset... Ja tämä ruutuverinen kulkee vettä myöten airoton vene aluksena ja vene on pyöreä kaikin puolin.

PIRKKA (Huudahtaen). Ella!... Nyt minä tiedän: Jukka on käskenyt sinun povata...

ELLA. Jukka!... Ella ei puhu käskettynä. Kortit puhuvat käskemättä... Kortti ei koskaan valehtele.

PIRKKA. Elä väitä... elä väitä yhtään... Tukkilaisella on pyöreä puu aluksena ja Jukka on tukkilainen. (Viskaa Jukan pieksut) Tuossa ovat sen pieksutkin vielä jälellä... Vieläkö kiistät. (Menee kamariin.)

LOTTA (Palaa). Sinne näet kaatuivat Vännin maidot... Eikä ollut miehistä sen verran apua, että olisivat aikanaan ottaneet hevosen kiini... Potaattiako se tää Ulla keittää...

ELLA. Potaattia, hyvä emäntä... Joukko on syömättä Teerisen talossa, niin käskin Ullan keittää perunoita... Anna, hyvä emäntä, reikäleipää tästä vartaan nenästä.. (Ottaa leivän) Luoja hyvä isä siunatkoon sinulle sijaan... Ja hyvän antakoon sulhasen nuorelle tyttärelle... Hoihkase, Ulla, joukko jo tänne! Hyvät ovat sinulla leivät, emäntä.

JUTIKKA (Palaa). Se on se Vännin hevonen liika lihava, kun ei kestä huonoissa pitimissä... Tietäähän ne rikkaan syöttiläät...

ULLA (Huutaa ovelta). Ho-hoi! Tulkaa syömään! Potaatit ovat kohta kypset! (Saku palan. Nykäsee Ullaa kylestä) No (Lyö) Etkö pidä kurissa kynsiäsi! (Ryhtyy Ellan kanssa ruokaa laittamaan)