Part 9

Etemmä mennessä alkoi maa yletä ja taas aleta. Korkeaa paikkaa kutsuttiin _kukkulaksi_, ja kukkulan nousema ja laskeuma oli _mäki_. Ja jos se kukkula olisi korkea ja suuri, kutsuttaisiin sitä _vaaraksi_; ja jos se olisi pitkä ja kaitainen, sanottaisiin sitä _selänne-maaksi eli särkäksi_. Laskeuttuaan mäkeä alas tulivat lapset alhaiselle paikalle kahden vaaran väliin, ja sitä kutsuttiin _laksoksi_. Mutta jos se lakso olisi pieni, kutsuttaisiin sitä _notkoksi_.

Lakson läpi tultua poikkeusivat lapset maantieltä pois ja alkoivat nousta vuoren rinnettä ylöspäin. Paikoittain oli rinne sileä, mutta paikoittain oli siinä suuria _rakoja_, juurikuin vuori olisi halkeillut. Siellä oli paljo suuria kiviä, joita kutsuttiin _kallioiksi_, mutta toisia jotka olivat pinnaltaan tasaisempia, kutsuttiin _paaseiksi_. Ja kallioiden välillä oli _halkeimia_, joihin helposti voi pudota, ja leveämpiä ja vetisiä väliä kutsuttiin _rotkoiksi_. Ylemmä tultua näkivät lapset täällä olevan useita vuoria pitkässä rivissä ja laksot ja rotkot välillä, ja sitä kutsuttiin _vuorenselänneeksi_. Jos täällä olisi niinkuin Lapissa rivi korkeita vuoria terävine huippuineen ja lunta huipuilla, kutsuttaisiin niitä _tuntureiksi_. Ja niiden välillä olisi synkkiä _louhikko-korpia_ ja autioita _vuomia_, joissa ei näkisi muuta kuin kiviä kivien vieressä ja mätästä mättään vieressä.

Tämä vuori on vissiin korkein koko maailmassa, sanoi Antti. Korkea on tämä kyllä, sanoi isä, koska tämä on paljon korkeampi puita, huoneita ja kiviä, jotka ovat tuolla alhaalla lakeudella. Mutta muutamat vuoret ovat vielä paljon korkeammat tätä. Ja niiden korkeutta vertaillessa lasketaan, kuinka korkealla näiden huiput ovat meren pinnasta. Korkeimman vuoren nimi on Teiriharju. Se on niin korkealla merestä, että jos 8 kirkontornia pantaisiin päälletysten seisomaan, tulisi kahdeksannen huippu vasta Teiriharjun huipun korkuiselle. [Muist. Kirkontornin laskemme 24 syltä eli 72 kyynärää eli 144 jalkaa korkeaksi. Teiriharjun huippu on siis 1,152 jalkaa korkealla meren pinnasta.] Kuitenkin on vielä paljon korkeampia vuoria muissa maissa. Peltoivi Lapissa on yhtä korkea kuin 13 kirkontornia ja Kimborazo Amerikassa on niin korkea kuin 180 kirkontornia päälletysten pystössä. Ja jos voisi sinne kiivetä suoraan ylös tikapuita myöten, niin pitäisi niiden tikapuut olla pitemmät 7:mää virstaa eli kolmeneljännes peninkulmaa pitkät.

Mutta jos korkeain vuorten yli kivetään, mitä siellä toisella puolella näkyy? kysyi Liisa. Tuleeko sieltä jo maailman ääri?

Ei, sieltä tulee taas toisia lakeuksia ja toisia vuoria ja laksoja ja kukkuloita ja mäkiä ja kankaita ja metsiä ja tuntureita, siksi kun pysähdytään jonkun veden tykö. Niin hyödyllisesti ja kauniisti on maa luotu, että yksi paikka ei ole toisensa näköinen. Jotka asuvat erilaisissa paikoissa, tarvitsevat alinomaa vaihettaa toisilleen sitä, jota maa antaa yhdessä paikassa ja jota puuttuu toisessa. Lakean maan asukasten täytyy tuoda metsästä hirtensä ja vuorista rautansa. Vuorimaiden asukasten täytyy tuoda eloviljan ja maidon lakeilta mailta. Ja jotka asuvat suurissa metsissä, niiden täytyy matkustaa muille tienoille saadakseen sitä, jota ei metsä anna.

Levähdämme nyt vähäisen tässä vuoren lakeella ja syömme iltasemme. Tämä puukko on taottu vuoren raudasta. Tämä leipä on leivottu lakean maan elosta. Tämä kori on nijottu metsän juurista. Ympärillämme ja tuolla alempana meitä levenee maa kesän viheriäisyydessä juurikuin kirjava taulu. Niin kauvas kuin silmä eroittaa, ovat kaikki Jumalan työt täydellisiä ja viisaita. Ja kuitenkin näemme tässä aivan pienen osan maata ja vielä paljon pienemmän osan koko luotua maailmaa. Mutta jos kulkisimme alinomaa samalle suunnalle ja kiipeisimme vuorten yli ja purjehtisimme merien ylitse, olisimmepa viimein vaeltaneet ja kulkeneet koko maan ympäri.

Niin, mennäänpä koko maan ympäri, huutivat molemmat lapset ilon innossa. Lähdetään heti kohta ja tullaan huomenna jälleen takaisin!

Heidän rakasta isäänsä nauratti, ja hän sanoi: ihmiset, joilla ovat käsissä kaikki keinot, joita koskoinkaan on keksitty päästäväksi merien ja maiden ylitse, tarvitsevat maan ympäri ennättääkseen vähintäänkin vuoden. Mutta jos me lähtisimme sille matkalle tänä päivänä, pysähtyisimme kukatiesi jo ensimäisen ojan rannalle neuvontoinna. Kukatiesi kerran, isoiksi kasvettuanne, tekin menette isoon laivaan ja purjehditte tuhansia peninkulmia maan ympäri. Mutta nyt palaamme ilta-auringon valossa takaisin pieneen majaamme. Siliä siinä on hyvä kotimme, ja tämä maa on Suomi, oma rakas isänmaamme. Ja ei yhtään muuta maata koko tämän suuren maan päällä ole meille niin rakasta ja kallista kaikkina elämämme päivinä. Sen maan edestä tahdomme me elää ja sen maan edestä saatamme kuolla. Tätä maata ymmärrämme me parhaiten. Täällä asuivat isämme. Täällä oli kätkyemme, jonka vieressä äitimme lauloi meille laulujaan. Näiden koivuin ja kuusten alla olemme kasvaneet ja leikitelleet. Täällä on meillä ollut suruja ja paljo iloa, huolia ja paljo rauhaa. Ja täällä, tässä samassa maassa, isänmaassamme, suopi Jumala meille kerran haudan koivuin varjoon.

Ja koska jalkamme polkee maata, on meidän päämme vapaasti pystössä taivaan sinistä kattoa kohti. Katso, näin tahtoo Jumala alinomaa osottaa meille, että olemme kasvaneet maan tomusta, mutta olemme aiotut ahkeroimaan olentomme kalliimman osan kanssa ylöspäin. Ja vaikka me rakastamme ja ihmettelemme tätä ihanaa maata, niin ei tämä kuitenkaan ole sielumme oikea ja ijankaikkinen koti. Se on korkeampi: se on Jumalan kaikkivaltiaan tykönä taivaan korkeudessa.

Fingalin luolasta.

Staffan saarella Skotlannin maassa on mainio luola, jossa sadut sanovat sen jalon uroon Fingalin asuneen. Siihen soudetaan veneellä merestä, jonka vesi huuhtoo luolan sisustaa. Siellä luulee olevansa kauniissa kirkossa, jossa on monia ihanoita patsaita ympäri seiniä. Ihmisten kädet eivät ole koskaan valmistaneet mitään ihanampaa. Suuri vuori on sen päällä juurikuin kattona, ja siitä tippuu alin-omaa vettä, jonka lorina sekauu meren pauhuun. Välistä kuuluu sieltä kuin hiljainen soitto. Se kuuluu niin kummalliselta, kun tuuli kulkee patsasten väliä, ja luulisipa kuulevansa muinais-aikain ihmisten ääniä, jotka luolassa etsivät suojaa raju-ilmalta.

Maan erinäisestä muodosta.

Limingassa Pohjanmaalla on niin suuri lakeus aivan niittymaata, ettei oikein voi nähdä yhdestä päästä toiseen. Isossa Kyrössä on yhtä iso lakeus pelkkää peltoa. Siksi onkin näistä vanhastaan sanottu:

Ison-Kyrön pelto ja Limingon niitty, Vertoja näille ei ole tietty.

Parolan kenttä Hämeenlinnan tykönä ja Helsingin kenttä Helsinkiä likellä ovat niin laajoja, että monta tuhatta sotamiestä saattaa niillä äkseerata samalla kertaa. Suurimpia kankaita Suomessa on Hämeenkangas, joka menee maan poikki. Siinä kasvaa hyvin suuria petäjiä ja maa on ruskea kanervista. Mutta harvassa näkyy siellä taloa, kun sitä hietikko-maata ei voida suuretta vaivatta saada pelloksi. Suomessa ei ole yhtään oikeata lakeaa aromaata, eikä sellaista aavikkoa, kuin on suuri Saharan aavikko Afrikassa. Siellä ei ole hyvä olla. Niin kauvas kuin silmä kannattaa, on siellä suunnaton lakeus polttavaa hietaa, mutta hyvin harvassa on pensasta eli puuta. Siellä kiljuu Leijona janoissaan. Siellä juoksee sukkela kameli-kurki. Ei kukaan ihminen voisi siellä kulkea, jos eivät kamelit, joilla ratsastetaan, saattaisi niin kauvan kärsiä janoa nääntymättä. Mutta jossa lähde juoksee maasta, siihen kasvaa ruoho ympärille vihoittamaan, ja siihen kasvaa puita, jotka suojaavat matkamiestä.

Maassamme ei näe tuulen ajavan _lentohietaakaan_ pelloille ja niityille, jotka siitä muuttuvat hieta-aavikoiksi. Harvoin kuulee täällä puhuttavan _maanvierimisestä_, jossa vesi kaivaa alaisinpuolin suuria maakappaleita eli kukkuloita, jotka sitten kukistuvat alas. Kuitenkin on sitäkin tapahtunut jonkunkerran, niinkuin Halikossa liki Turkua. Kerran putosi maa alas myllyn alla. Mylly kaatui syrjälleen, ja mylläri ei osannut ulos. Siinä olikin seikka osata, kun ovi oli mennyt maata vasten.

Maassamme on monta vuorta, mutta ne eivät ole hyvin korkeita. Täällä on myös useita pitkiä vuorenselänteitä ja selännemaita, joista muutamilla ovat nimet, mutta monta kutsutaan yhteisellä nimellä Maanseläksi. Monta kunnasta ja laksoa näkee myös täällä. Kunnaalla on usein tupa, ja laksossa juoksee usein puro. Sellaisissa tienoissa on monta mäkeä. Hämeessä, Savossa ja Karjalassa kulkee tie usein selänteen yli, jossa ovat korkeat mäet, niin että, selänteen harjalle tultua, näkee allaan olevan petäjäin latvat ja kirkkoin tornit. Ja siinä on niin tiheässä kukkuloita ja alangoita, että luulee näkevänsä kakkuja vieritysten, ladottuna maan suurelle pöydälle, jonka Jumala on valmistanut ihmiselle.

Maamme.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä, rantaa rakkaampaa, Kuin kotimaa tää pohjainen, Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaipaa ken. Sen kyllä vieras hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Kans salojen ja saarien Se meist' on kultainen.

Ovatpa meistä rakkahat Kohinat koskien, Ikuisten honkain huminat, Täht'-yömme, kesät kirkkahat, Kaikk', kaikki, laulain, loistaen Mi lumos sydämen.

Täss' olla meidän mieluist' on Ja kaikki suotuisaa; Vaikk' onni mikä tulkohon Meill' isänmaa on verraton. Mit' oisi maassa armaampaa, Mit' oisi kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, Sen näkee silmämme; Me kättä voimme ojentaa Ja vettä, rantaa osoittaa, Ja sanoa: kas tuoss' on se. Maa armas isäimme.

Jos loistoon meitä saatettais Vaikk' kultapilvihin, Miss' itkien ei huoattais, Vaan tähtein riemun sielu sais, Ois tähän kurjaan kotihin Halumme kuitenkin.

Vuori ja lakso.

"Maan selkänä mä seison", sanoipa vuori noin, "Mun päältäin virta syöksyy, Mä myrskyt kestää voin, Mun otsain pilviin peittyy. Mä nä'yn etäällen. Rotkoini kaiku matkii jyryä ukkosen."

Ja kaunis laakso lausui: "täss' asuu ihmiset. Minussa lähde läikkyy, ja kukkii ruususet, Ja lampaat syövät heinää ja linnut visertää, Ja kellot iltasilla kauniisti heläjää."

Ja metsä vihriäinen nyt virkkoi viimein myös: "Ihanat lajissansa on, Luoja, kaikki työs. Ihmettä meissä nostaa, mi suurt on, korkeaa, Vaan kaunistapa voimme pikemmin -- rakastaa."

Kymmenes Luku.

Wedestä.

Kerran, kun myrsky pauhasi kowasti, ja wesi hyökysi aaltoina, sanoi isä: katso Jumalan woimaa! Elementit (alku-aineet) pauhaawat.

Antti sanoi: Elementit, mitä se on?

Isä sanoi: muutamat kappaleet maan päällä pysywät lujemmasti kiinni toisissaan. Puun palasen eli kiwen saatan ottaa käteeni ja pitää kiinni, ja sellaisia kutsutaan _kowiksi aineiksi_. Mutta wettä en saata ottaa käteeni ja pitää sitä kiinni, ja sellaisia nesteitä eli märkiä aineita kutsutaan _suliksi_. Sellaisia saatan kuitenkin ottaa kauhaan eli ämpäriin, jolloin ne kuitenkin pysywät koossa. Mutta niin ei woi pitää koossa höyryä, joka kohoaa kiehuwasta padasta eli häkää, jota tulee uunista eli ilmaa, joka tuulee. Sellaiset aineet owat _ilmanmuotoisia_.

Muinais-aikoina ei tunnettu luonnon aineita niin tarkoin kuin nyt. Siksi puhuttiin tawallisesti neljästä _alku-aineesta_, joista luultiin kaikkein saaneen alkunsa. Ja näitä alku-aineita sanottiin _elementeiksi_. Ne neljä elementtiä owat: 1) _maa_, joka on kowista aineista; 2) _wesi_, joka tawallisesti on juoksewaa ainetta; 3) _ilma_, joka on ilmanmuotoista ainetta, ja 4) _tuli_, joka ei ole minkäänlaista ainetta, waan toisten ainetten häwitys.

Nyt menemme merelle. Katsotaanpa tarkemmin _wettä_. Nakkaan mereen puukappaleen. Miksi puukappale pysyy weden päällä? Siksi että on keweämpi kuin wesi. Nakkaan kiwen weteen. Miksikä kiwi uppoaa? Siksi että se on wettä raskaampi. Tuolla uipi wesilintu; tuolla soutaa poika weneessä. Miksikä ne kulkewat eteenpäin weden pinnalla. Siksi kun soutelewat wettä taaksensa, wesilintu jaloillaan ja poika airoillaan. Tuolla käypi wesimylly. Mikä panee sen rattaat liikkeelle? Wesi töyttii alinomaa rattaasen. Niin raskasta ja woimakasta on juostessaan wesi. Kyllä se on wielä woimakkaampaakin, niin että se murtaa rikki suuria laiwoja ja wiepi muassaan suuria kallioita ja jäätelejä, kun se on tullut kowaan liikkeesen.

Eilen, kun satoi, oli kartano märkänä ja suuria wesilammikoita oli kokounut maantielle. Mutta tänäpäiwänä on päiwäpaiste, ja kartano ja tie owat taas kuiwina. Miksikä niin? Onko kaikki sadewesi juossut pois? Eilen panin wesikupin lämpenemään takalle. Kun tänäpäiwänä rupesin silmiäni ja käsiäni pesemään, olipa kuppi tyhjänä. Miksi niin käwi? Ei suinkaan ollut wesi saattanut juosta pois kupin läpi. Ei, se oli _höyrynnyt_ pois ja kohonnut näkymätönnä kaasuna ilmaan. Niin käwi kartanollakin, ja niin käwi wesikupissakin. Tiedän paljo wettä olewan höyrynä ilmassa, warsinkin lämpimällä. Nämä höyryt jähtywät ja kokouwat sitten pilwiksi. Ilman wielä enemmän jähdyttyä sakeuwat höyryt pieniksi wesiherneiksi ja putoawat sateena maahan. Ja koska kesällä yö on koleampi päiwää, tiiwenewät wesihöyryt jähtyneessä ilmassa ja laskeuwat alas aiwan pienissä herneissä _kasteeksi_ ruohoon ja muihin kappaleisin ulkona. Wälistä ilman jähdyttyä märkäin paikkain ja wetten kohdalla tiiwenewät höyryt _sumuksi_. Eilen käwellessäni sumussa ajattelin itsekseni: kah, nytpä olen pilwessä aiwan maan pinnalla. Ja wettä, joka putoaa ilmasta, wetäwät kaswut ja eläwät sisäänsä: mutta suurin osa höyryää jälleen pois ja tulee sateeksi. Ja kaswut ja eläwät ja joet ja järwet ja meret höyryäwät wettä jälleen ylös. Niin on wedellä alinomainen kiertäminen maan päällä, eikä sitä ole wielä koskaan nähty, että wesi sentähden olisi wähennyt, waikka se muutamissa paikoissa saattaa wähetä muista syistä.

Wälistä tapahtuu kesällä, kun pilwet satawat, että ilma niitä alempana on hywin kylmä. Silloin jäätywät wesiherneet pudotessaan, ja tulewat _jäärakeina_ alas. Mutta jos ne jäätywät pilvissä, putoawat ne _lumena_ alas.

Talwella hyytyy weden pinta kaikissa järwissä ja jokiloissa täällä pohjoisessa jääksi, mutta alimmainen wesi ei jäädy, sillä se wesi, joka on raskainta ja painuu pohjaan, on silloin wähän lämpimämpää. Talwella jäällä ajaessamme sanoi isä: tässä pitää waroa, tässä käypi wirta, ja jää on heikkoa. Sillä wesi, joka juoksee sukkelammin koskissa ja wirroissa, ei jäädy niin helposti, ja suolainen wesi meressä ei tule niin pian jääksi. Lämpimimmissä maissa etelän puolella on harwoin eli ei koskaan niin kowa pakkanen, että wesi jäätyy. Ja ihmiset, jotka tulewat sieltä tänne pohjoiseen, eiwät woi kyllin ihmetellä nähdessään koko maan olewan peitettynä lumella, juurikuin sokerilla, ja katsellessaan, kuinka täällä käwellään ja ajetaan järwiä ja merta talwella, juuri kuin sileää walkeaa lattiaa.

Oletko nähnyt, kuinka kauniina tähtinä lumisipaleet tarttuwat akkunaruutuun? Nämä pienet lumitähdet, jotka näet nyt tässä kirjassa kuwattuina, owat rakeita. Niitä tulee weden jäätyessä, samalla lailla kuin ruokasuola ja muut aineet laskeuwat astian pohjalle. Silloin sanotaan aineen muuttuwan juoksewasta muodosta kowan muotoiseksi. Wedellä on se kummallinen luonto, että se saattaa olla kaiken muotoisena. Kun lumi ja jää sulaa, muuttu wesi kowan muotoisesta juoksewan muotoiseksi. Kun sula wesi nousee höyrynä ylös, muuttuu se ilmanmuotoiseksi. Tämä tulee aina aineen kylmyydestä eli lämpimästä.

Tuolla wuoren rinteellä ei kaukana tuwastamme on lähde, jossa on selwä kirkas wesi, jota äiti sanoo _karkkaaksi_, kun se ei ole niin _liukeaa_ kuin sade eli jokiwesi saippualla pestessä. Ei se ole _mineraali- (kiwennäis) lähde_, jonka wesi maistuu raudalta eli muilta sulaneilta aineilta. Eikä se ole sellainen _lämmin lähde_, joka muissa maissa juoksee lämpimällä wedellä. Eikä se ole _kuohulähde_, joka puhaltaa suihkuna maasta ylös. Se on parempi _kaiwoamme_, jonka isä kaiwoi sille paikalle, jossa _wesisuonet_ kulkewat maassa kartanon alate. Ensin juosta lirisee se pienenä _norona_, joka tulee suohon. Siinä kokoupi monta sellaista noroa _puroksi_, joka kiertelee metsän läpi, aina maan wiettämisen mukaan. Wähän aikaa kulkeissani puron wiertä hawaitsin sen alinomaa isonewan monien muiden puroin siihen wesineen yhdistymällä. Wiimein tuli se pieneksi _joeksi_, joka juoksi järween, ja järwen toisesta päästä jälleen siitä ulos. Joki oli saanut enemmän wettä ja paisunut _isommaksi joeksi_, jota myös kutsuttiin _wirraksi_, kun wesi käwi siinä wäkewästi. Kun aina useampia puroja ja _olkajokia_ juoksi isompaan jokeen, tuli siitä wiimein leweä ja iso _wirta_ (kymi). Ja koko maata, josta wirta ja sen olkajoet saiwat wetensä, kutsuttiin _wirran-ympäristöksi_. Jossa maa wirran juowassa oli hywin wiettäwä alaspäin ja paljo kiwiä, wesi juoksi wäkewästi, ja siinä oli _koski_. Yhdessä paikassa putosi wirta wahtoawana ja pauhuten jyrkkää kallion rinnettä, ja oli _putous_ (ämmä, köngäs). Wiimein tuli wirta niin suureksi, että laiwat purjehtiwat sen leweää juowaa. Ja sen rannoille rakensiwat ihmiset myllyjä ja sahoja ja tehtaita ja suuria kaupunkeja. Mutta wiimein juoksi wirta monia _suita_ (putaita) äärettömään _mereen_.

Pyydinpä hywää ystäwääni merimiestä päästäkseni hänen laiwaansa. Hän otti minun laiwaansa, ja me purjehdimme niin kauwas merelle, ettemme kohta enää nähneet mitään maata, waan ainoasti taiwaan päällämme ja merenweden ympäri laiwaa. Nyt wasta näin, kuinka suuri Jumalan woima oli elementeissä, ja wapisin pelosta, että me, heikot ihmiset, hukkuisimme. Mutta yhtä selwästi näin, kuinka Jumala oli luonut ihmisen tänne koko luonnon herraksi. Sukkelasti ja taitawasti rienti laiwa eteenpäin _hyökyn_ läpi myrskyn perästä, joka tätä ennen oli ajanut meren suuriin _aaltoihin_. Silloin näin meren näön muuttuwan senjälkeen kuin taiwas oli sininen eli pilwinen; mutta usein wiwahteli se wiheriäiselle. Meriwesi oli hywin suolaista, ja nyt ymmärsin miksi jokein ja lähdetten wettä sanottiin suolattomaksi, kun siinä ei ole suolaa.

Täällä, sanoi merimies, juoksee wesi alinomaa samaa suuntaa, jos tuulikin olisi wastainen, ja sitä kutsuttiin _meriwirraksi_. Warotaanpa nyt, ettemme tule _merenpyörteesen_. Siinä käypi wirta pyörien, juuri kuin wettä rattiin kaadettaissa ja wetää laiwan mukaansa, siksi että se uppoaa keskelle pyörrettä. Mutta tultuamme suuriin _waltameriin_ näemme jotakin kummallista. Kun laiwa parhaaltaan purjehtii rantawettä, wetäypi wesi takaisin, niin että kuiwa hieta näkyy laiwan pohjan alla. Sitä kutsutaan _pakowedeksi_ (luoteeksi). Ja kun kuiwin jaloin poimii simpukoita meren pohjasta, saapi tarkasti kyllä pitää ajasta waarin. Sillä kuuden tiiman perästä palaa wesi takaisin, niin että jossa juuri wasta sai käwellä kuiwin jaloin, siinä purjehtiwat jälleen suuret laiwat. Ja tätä kutsutaan _nousuwedeksi_ (wuokseksi). Mutta pakowesi ja nousuwesi tulewat useista syistä, joita on waikea ymmärtääksemme, wielä pieninä ollessamme. Kuka uskoisi kuun, joka on niin kaukana maasta, wetäwän wettä ylemmä määrättyinä aikoina? Paremmin woinet käsittää waltamerien wetten tulewan liikkeelle, kun saat tietää, että koko tämä suuri maa kääntyy ympäri, juuri kuin wesi liikkuu maljassa, kun sitä sukkelasti käännän. Ja samalla lailla tulee pakowesi ja nousuwesi meren läikkymisestä edes takasin.

Kerran sattui purjehtiessamme laiwa matalalle eikä päässyt ennen irti, kuin olimme nakanneet osan lastista mereen. Olipa onni, sanoi merimies, että satuimme hietaharjanteelle, sillä jos olisimme karahtaneet karille eli teräwäkiwiseen luotoon, olisimme warmaankin tulleet haaksirikkoon. Sillä tietänet meren pohjan olewan yhtä epätasaisen kuin maankin pinnan. Meren pohjassa on mäkiä ja wuoria ja laksoja, niin että wedellä on aiwan erilainen sywyys. Siinä on juurikuin metsiä koralleista ja korkeista wesikasweista, joissa kalat mielellään asuwat. Mutta suurissa merissä, jotka owat sywempiä kuin korkein kirkontorni on pitkä, siellä on alinomainen pimeys ja hiljaisuus sywyydessä. Sillä wesi ei ole aiwan niin läpikuultawa kuin ilma ja paitsi tätä on se raskaampi, niin että se mahtaa painaa hirweän raskaasti hywin sywissä paikoissa. Ja ihmiset, jotka taitawat sukeltaa, owat laskeuneet hywin sywään meressä. Mutta wiimein on weri puhennut niiltä suusta ja sieramista weden painamisen tähden. Ja ei kukaan ole eläwänä päässyt sywimpiin paikkoihin, eikä yksikään tunne kaikkea, jota on meren pohjassa. Sen tiedämme waan, että kaswien ja eläwäin siellä sywyydessä täytyy olla niin warustetut, että ne woiwat kestää weden suunnattoman painon joka kulmalta.

Purjehdittuamme wähän aikaa näimme merenrannan eli _rantamaan_ wieraasta maasta. Tässä saamme waroa _maininkia_, sanoi merimies; sillä tässä murtuwat aallot waahtoon kiwiä wastaan. Onneksemme emme tawanneet _jääwuoria_, jotka ajelehtawat alaspäin kylmimmistä meristä, muutoin olisimme saattaneet pian mennä kumoon niitä wastaan. Mennäänpä nyt maalle. Tämä maa ei ole _mannermaata_, joka on yhdistyksessä muiden suurten maiden kanssa. Nyt olemme tulleet _saarelle_, sillä sen ympärillä on wesi joka suunnalla. Mutta kun monta saarta on likitysten, kutsutaan niitä yhteensä _saaristoksi_. Ja jos tässä olisi kolmella kulmalla wettä, mutta neljäs siwu olisi kiinni muissa maissa, niin olisi tämä maa _niemi_. Ja kaitaista paikkaa niemen juurella kutsuttaisiin _kannakseksi_. Täällä pistää kaitainen maakaistale mereen, ja sitä kutsutaan _niemekkeeksi_. Toisella puolella pistää kaitaiselta merta maahan, ja tätä wettä kutsutaan _lahdekkeeksi_; mutta jos lahdeke olisi isompi ja laajempi, kutsuttaisiin sitä _lahdeksi_. Isoimpia pitkiä lahtia meressä kutsutaan myös _wuonoiksi_. Ja nyt purjehdimme kaitaista wettä kahden maan wälillä yhdestä wuonosta toiseen. Tätä kaitaista wettä kutsutaan _salmeksi_; mutta jos tämä olisi suurempi ja leweämpi, kutsuttaisiin sitä _raumaksi_. Ja sellaisia pienempiä meriä, jotka kaitaiset salmet yhdistäwät suuren meren kanssa, kutsutaan _sisämeriksi_.

Nyt muistin maassamme olewan paljo _maawesiä eli järwiä_ ja pyysin siis lähteä purjehtimaan maawesille. Silloin nauroi merimies ja sanoi: maawesien ympärillä on maa joka siwulla, niin ettei yksikään woi purjehtia niihin mereltä. Ja hywin pieniä järwiä sanotaan _lammiksi_. Mutta kun ihmiset mielellään tahtowat tulla wettä myöten järwestä merelle, kaiwawat he wesijuowan, niin että weneet ja alukset saattawat purjehtia tätä wäliä ja sellaista kulkujuowaa kutsutaan _kanawaksi_. Wesi juoksee aina korkeammasta paikasta alaisempaan. Ja koska useammat järwet owat merta korkeammalla, niin juoksisi järwien wesi kaikki tyyni pois kanawaa myöten, jos ei olisi keksitty pieniä kammareja eli salparakennuksia, joita kutsutaan _suluiksi_, joissa alukset nostetaan eli lasketaan wedellä, niin että kanawassa on juuri kuin portaita, joissa enin osa wettä on tyweneenä.

Nyt palaamme jälleen omaan maahamme, sanoi merimies. Mutta muistaaksesi mitä olet nähnyt annan sinulle _kartan_, jossa näet koko maan pinnan kuwattuna maineen ja wesineen. Siinä näet, kuinka maan päällä on paljo enemmän wettä kuin maata, niin että suuret meret peittäwät kahta wertaa suuremman pinnan kuin maat. Siitä saat myös oppia tuntemaan _maailman-osat_ ja koko sen hyödyttäwän opin, jota kutsutaan _maantiedoksi_ eli maanselitykseksi. Ja annan sinulle sellaisen kartan, johon maa on kuwattu wäreillä, joka onkin tarpeellisinta; tämä on _maakartta_. Mutta merimiehillä on toisia karttoja, joihin meri ja wedet owat tarkoin kuwatut kaikkine karineen, luotoineen ja mataloineen, ja sellaisia kutsutaan _merikartoiksi_.