Part 9

Thandar ja Nadara kääntyivät takaisin viidakkoon, jonka kapeilla poluilla heitä saattoi ahdistaa ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan. Siellä heidän onnistui välttää vainoojiaan useita tunteja, ja he menivät jälleen metsään noin puolentoista kilometrin päässä siitä poukamasta, jossa Priscilla oli ollut ankkurissa.

Thurg kumppaneineen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta — heitä ei ollut vähään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Nyt pari kiiruhti eteenpäin metsässä päästäkseen rannalle purren kohdalle.

Vihdoin he saapuivat lahden näkyviin. Thandar seisahtui. Kauhun ja pettymyksen ilme tuli hänen piirteitään valaisseen iloisen odotuksen ilmeen sijalle — pursi oli poissa.

He erottivat sen vielä puolentoista kilometrin päässä nopeasti mennä höyryttämässä pohjoiseen.

Thandar juoksi rannalle. Kiskaistuansa mustan pantterintaljan hartioiltaan hän heilutti sitä vimmatusti päänsä yläpuolella ja samalla kiljui, turhaan koettaen kiinnittää loittonevalla aluksella olevien ihmisten huomiota itseensä.

Äkkiä hän sitten vaipui hietikolle ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Pian Nadara hiipi hänen luokseen ja kiersi pehmeät käsivartensa hänen hartioittensa ympärille, vetäen hänen poskensa omaa poskeansa vasten koettaessaan lohduttaa häntä.

»Onko sinusta niin hirveätä», kysyi hän, »jäädä tänne kahden kesken Nadarasi kanssa?»

»Ei se sitä ole», vastasi Waldo. »Jos olisit minun, en välittäisi siitä niin paljoa, mutta sinä et voi tulla omakseni, ennenkuin pääsemme sivistysmaailmaan ja sinusta on tehty puolisoni sivistyneiden ihmisten lakien ja tapojen mukaisesti. Ja kukapa nyt tietää, milloin tänne saapuu uusi laiva — jos saapuu enää koskaan?»

»Mutta minähän olen sinun, Thandar», intti tyttö. »Sinä olet mieheni — olet sanonut rakastavasi minua, ja minä olen vastannut tahtovani olla puolisosi — kukapa voisi antaa meidät toisillemme paremmin kuin itse voimme?»

Waldo koetti parhaansa mukaan selittää tytölle oman maailmansa avioliittotapoja ja -menoja, mutta Nadaran oli vaikea käsittää, miten outo ihminen, jota kumpikaan heistä ei mahdollisesti ollut milloinkaan nähnyt, saattoi antaa hänelle oikeuden rakastaa hänen omaa Thandariaan ja miten hän voisi menetellä väärin rakastaessaan Thandaria ilman oudon ihmisen lupaa.

Thandarista näytti tulevaisuus perin synkältä ja toivottomalta. Samalla kun hän äkkiä oli päättänyt viedä Nadaran oman kansansa keskuuteen, oli hänet vallannut jäytävä koti-ikävä.

Nyt hän oivalsi, että hänen entinen haluttomuutensa, kun hän ajatteli Bostoniin palaamista, oli johtunut yksinomaan siitä, että hän muisteli Bostonia sellaisena kuin hän oli sen tuntenut — Bostonia ilman Nadaraa. Mutta kun Nadaran nyt piti lähteä hänen mukaansa, tuntui Boston koko maailman viehättävimmältä paikalta. Istuessaan miettimässä onnettomia tapahtumia, jotka olivat viivyttäneet heitä siinä määrin, että pursi oli ennättänyt poistua, ennenkuin he ennättivät rannalle, hän myöskin pohti suunnitelmia lievittääksensä heidän pettymystään.

Jäädä iäksi asumaan tälle raakalais-saarelle ei tuntunut niin kammottavalta kuin vuosi takaperin — mutta silloin hän ei ollutkaan tajunnut rakastavansa vierellänsä olevaa nuorta, villiä olentoa. Jospa tyttö vain voisi tulla hänen vaimokseen, niin hänen maanpakonsa täällä olisi pikemminkin onnellinen kuin murheellinen kohtalo.

Entäpä jos hän itsekin olisi syntynyt täällä? Se ajatus herätti toisen, joka näytti tarjoavan hänelle keinon selviytyä pulmasta. Jos hänkin olisi ollut tämän saaren syntyperäinen asukas, niin miten hän olisi ottanut Nadaran puolisokseen?

Niin, noudattamalla oman kansansa menoja tietenkin. Ja jos kerran miehet ja naiset menivät täällä avioliittoon sillä tavoin ja elivät uskollisina toisilleen koko elämänsä, niin voisiko sivistysmaailma tarjota sen pyhempää liittoa?

Hän ponnahti pystyyn.

»Tule, Nadara!» huudahti hän. »Palaamme sinun kansasi pariin, ja siellä sinusta tulee vaimoni.»

Nadara oli ymmällä, mutta ei huomauttanut mitään, tyytyen yksinkertaisesti jättämään tulevaisuuden järjestämisen herransa ja isäntänsä huoleksi, noudattamaan sellaista menettelyä, joka tekisi Thandarin onnellisemmaksi.

Nadaran heimon asuinsijoille palaaminen vaati kolme unohtumatonta päivää.

Kuinka toisenlainen oli tämä matka kuin heidän vuosi sitten taivaltamansa? Silloin oli luolatyttö opastanut kauhun painamaa Waldo Emersonia pakenemaan ilkeän kansan luota hänestä yhtä kammottavaa kohtaloa kohti, Korthin ja Lättäjalan käsiin.

Silloin olivat metsän aukeamat kumahdelleet raivoisten petojen käpälistä ja alastomien, inhimillisten hirmuolentojen hiipivistä askelista. Jokainen risahtanut oksa oli ennustanut pikaista ja hirveätä kuolemaa.

Nyt Korth ja Lättäjalka olivat saaneet surmansa muuttuneen Waldon kädestä. Kiusaava yskä oli poissa. Hän oli otellut ilkeiden miesten ja muiden heidän vertaistensa kanssa sekä selviytynyt kamppailusta kunniakkaasti. Ei edes Nagoola, kamalien öiden kiiltävän sileä, musta hornankissa, enää vähääkään värisyttänyt hänen vahvistuneita hermojaan.

Eikö Thandarin olkapäitä ja lanteita verhonnut Nagoolan talja, jonka hän oli hankkinut ottelemalla käsikähmässä pelätyn pedon kanssa?

Verkkaisesti he astelivat jättiläispuiden varjossa, miellyttävien purojen partailla tai lakeissa laaksoissa, joissa kasvoi polvenkorkuista ruohoa ja heidän paljaat jalkansa avasivat polun lukemattomien, tuoksuavien, villien kukkien keskelle.

Yöt he nukkuivat siellä, missä ilta heidät yllätti, milloin jonkun eläimen hyljätyssä luolassa, milloin rehevän puun oksilla kyhättyään karkeatekoisen lavan samansuuntaisten oksien varaan.

Ja perin huolekkaasti Thandar aina varasi Nadaran vuoteeseen mitä pehmeimpiä heiniä ja sijoitti omansa vähän matkan päähän siitä, sellaiseen asemaan, että hän parhaiten voi suojella tyttöä saalistavilta pedoilta.

Taaskin Nadara oli ymmällä, mutta vieläkään hän ei virkkanut mitään. Vihdoin he saapuivat kylään.

Useita nuoria miehiä tuli heitä vastaan, mutta kun he tunsivat miehen Korthin surmaajaksi, hillitsivät he röyhkeyttään, kaikki muut paitsi Isonyrkki, joka oli ruvennut kuninkaaksi Lättäjalan poistuttua.

»Minä saatan tappaa sinut», ilmoitti hän tervehdykseksi, »sillä olen Isonyrkki ja kuningas Lättäjalan paluuseen saakka — ja kenties myöhemminkin, sillä kerran vielä surmaan Lättäjalan».

»En halua tapella kanssasi», vastasi Thandar. »Olen jo tappanut Korthin, eikä Lättäjalka enää palaa, sillä hänetkin olen tappanut. Ja pystyn surmaamaan Isonyrkinkin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Minkä tähden meidän pitäisi otella? Olkaamme ystävyksiä, sillä meidän on elettävä yhdessä, ja jollemme surmaa toisiamme, on meitä enemmän torjumassa ja tappamassa ilkeitä miehiä, jos he tulisivat meitä hätyyttämään.»

Kuultuansa, että Lättäjalka oli saanut surmansa tämän muukalaisen kädestä, ei Isonyrkki enää niin kovasti himoinnut päästä mittelemään voimiansa tulokkaan kanssa. Hän huomasi toisen tarjoaman peräytymistien ja koetti kerkeästi vetäytyä takaisin, mutta kunniakkaasti.

»No niin», virkkoi hän, »minä en tapa sinua — sinun ei tarvitse pelätä. Mutta sinun on tiedettävä, että minä olen kuningas, ja tehtävä niinkuin minä käsken.»

»'Pelätä'», kertasi Thandar nauraen. »Saat olla kuningas, mutta mitä tulee siihen, että tottelisin käskyjäsi —» Taaskin hän naurahti.

Waldo Emerson Smith-Jones oli nyt kokonaan toisenlainen kuin se olento, jonka meri oli heittänyt helmastaan kaksitoista kuukautta aikaisemmin.

TOINEN LUKU

Kuningas Thandar

Kylään saavuttuaan Thandar ensi töikseen etsi käsiinsä Nadaran isän.

He tapasivat vanhuksen kallioseinämän kehnoimmassa ja huonoimmin suojatussa luolassa alttiina kaikkien saalistavien raatelijain ja hiipiväin vihollisten hyökkäyksille.

Hän oli sairas, eikä häntä hoivaamassa ollut ketään, mutta hän ei valittanut. Sellainen oli hänen kansansa tapa. Kun ihminen tuli liian vanhaksi kyetäkseen hyödyttämään yhdyskuntaa, oli hänen paras kuolla, eikä välttämätöntä lopputulosta senvuoksi pyritty millään tavoin hidastuttamaan. Kun joku muuttui kokonaan heimolaistensa taakaksi, oli tapana jouduttaa loppua — tarkasti tähdätty, raskaalla kivellä sivallettu isku oli omiaan nopeasti huojentamaan yhdyskunnan taakkaa ja toimintakyvyttömän yksilön kärsimyksiä.

Thandar ja Nadara astuivat sisälle ja istuutuivat hänen viereensä. Ukko näytti ilostuvan heidät nähdessään.

»Minä olen Thandar», alkoi nuori mies puhua. »Tahtoisin ottaa tyttäresi puolisokseni.»

Vanhus silmäili häntä kysyvästi vähän aikaa.

»Olet surmannut Korthin ja Lättäjalan — kukapa voisi estää sinua ottamasta Nadaraa?»

»Tahtoisin solmita hänen kanssaan avioliiton sinun suostumuksellasi, noudattaen kansanne avioliittomenoja”, sanoi Thandar.

Vanhus ravisti päätään.

»En ymmärrä sinua», virkkoi hän vihdoin. »Täällä on useita mainioita luolia, joissa ei ole asukkaita — jos haluat vielä paremman, on sinun vain surmattava sen nykyiset asukkaat, jolleivät he laittaudu sieltä pois sinun käskystäsi — mutta luultavasti he lähtevät, kun Korthin ja Lättäjalan surmaaja käskee.»

»Luola ei minua huoleta», vastasi Thandar. »Mutta selitähän, miten teidän keskuudessanne miehet ottavat vaimon itselleen!»

»Jollei nainen tule mielisuosiolla, tartumme hänen tukkaansa ja kiskomme hänet mukaamme», selitti Nadaran isä. »Minun puolisoni ei tahtonut tulla», jatkoi hän, »ja vielä sittenkin, kun olin ottanut hänet kiinni ja raahannut hänet luolaani, riistäytyi hän irti ja karkasi luotani. Mutta saavutin hänet uudelleen, sillä silloin kun olin nuori, ei kukaan jaksanut juosta nopeammin kuin minä. Ja sitten tein, kuten minun olisi pitänyt tehdä jo ensi kerralla — löin häntä päähän, kunnes hän vaipui uneen. Herätessään hän oli luolassani, ja oli yö, eikä hän enää senjälkeen yrittänytkään karata.»

Kauan aikaa Thandar istui aatoksissaan. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan, kääntyen Nadaran puoleen.

»Minun maassani ei vaimoja oteta sillä tavoin, enkä minäkään ota sinua siten. Meidän on mentävä oikeaan avioliittoon sivistyskansojen tapojen ja lakien mukaisesti.»

Nadara ei vastannut mitään. Hänestä tuntui, että Thandar piti hänestä kovin vähän — muulla tavoin hänen oli miltei mahdoton selittää miehen kummallista käytöstä. Se teki hänet murheelliseksi. Ja sitten toiset naiset nauraisivat — siitä hän oli ihan varma, ja sekin tuntui hänestä varsin ilkeältä — he näkisivät, ettei Thandar haluaisi häntä omakseen.

Takkuisesta, likaisesta ruohosta kyhätyllä, kurjalla vuoteellaan viruva vanhus oli kuullut keskustelun. Hän oli yhtä ymmällä kuin Nadarakin. Vihdoin hän alkoi puhua — nyt hänen äänensä oli hyvin heikko, sillä kuolema lähestyi nopein askelin.

»Olen hyvin vanha mies», sanoi hän Thandarille. »Minulla ei ole kauan elonaikaa jälellä. Ennen kuolemaani tahtoisin mielelläni tietää, että Nadaralla on puoliso, joka suojelee häntä. Rakastan häntä, vaikka —» Hän epäröi.

»Vaikka mitä?» kehoitti Thandar.

»En ole koskaan hiiskunut siitä kenellekään», supatti ukko. »Puolisoni ei sitä sallinut, mutta kun nyt olen kuolemaisillani, ei siitä voi koitua mitään pahaa. Nadara ei ole minun tyttäreni.»

Tyttö ponnahti pystyyn.

»Enkö sinun tyttäresi? Kuka sitten olen?»

»En tiedä, kuka olet; sen vain tiedän, ettet ole edes meidän kansaamme. Kerron teille kaikki tietoni nyt ennen kuolemaani. Tulkaa likelleni, sillä ääneni heikkenee nopeammin kuin ruumiini!»

Nuori mies ja tyttö siirtyivät lähemmäksi häntä ja kyyköttivät kumartuneina hänen puoleensa erottaakseen jokaisen hiljaa lausutun tavun.

»Puolisoni ja minä», alkoi ukko, »olimme lapsettomia, vaikka kuu oli kiertänyt monta kertaa, senjälkeen kun otin hänet luolaani. Hän kaipasi pienokaista, sillä vain siten saavat naiset jonkun, jolle voivat tuhlata rakkauttaan.

— Olimme olleet kahden kesken useita päiviä metsästämässä kaukana kylästä, sillä nuorena ollessani olin suuri metsästäjä — kansamme keskuudessa ei ole milloinkaan elänyt minua suurempaa.

— Ja eräänä päivänä saavuimme laajan veden äärelle ja vähän matkan päässä rannasta näimme kummallisen, veden pinnalla kelluvan esineen, ja kun tuuli ajoi sen lähemmäksi, näimme, että se oli ontto ja että siinä oli kaksi ihmistä — mies ja nainen. Molemmat näyttivät kuolleilta.

— Vihdoin kahlasin esineen luokse ja vedin sen rantaan, ja totisesti siinä oli mies ja nainen, ja mies oli kuollut — ihan kuollut. Hän oli varmaankin kuollut jo aikoja sitten; mutta nainen ei ollut kuollut.

— Hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen silmänsä ja hiuksensa olivat mustat. Kannoimme hänet maihin, ja sinä yönä syntyi hänelle pieni tyttö, mutta nainen itse kuoli ennen aamua.

—- Panimme hänet takaisin kummalliseen esineeseen, joka hänet oli tuonut — hänet ja hänen kanssansa tulleen kuolleen miehen — ja sysäsimme sen laajan veden pinnalle, jossa yöllä kääntynyt tuuli ja kahdesti vuorokaudessa maalta päin virtaava vesi veivät sen pois näkyvistä, emmekä sitten enää koskaan heitä nähneet.

— Mutta ennenkuin työnsimme heidät ulapalle, otti vaimoni naisen omituiset verhot ja pienen, nahkaisen pussin. Siinä oli useita erivärisiä, säihkyviä kiviä ja keltaisesta ja valkoisesta metallista muovattuja esineitä, joiden tarkoitusta emme osanneet arvata.

— Ilmeisesti nainen oli tullut jostakin oudosta maasta, sillä hän ja kaikki hänen vehkeensä olivat kokonaan toisenlaisia kuin kaikki, mitä milloinkaan olimme nähneet. Hän itse oli toisenlainen, kuten Nadarakin on toisenlainen — Nadara on äitinsä näköinen, sillä Nadara on se lapsi, joka sinä yönä syntyi.

— Toimme hänet kuukauden kuluttua oman kansamme pariin, väittäen häntä puolisoni lapseksi. Mutta eräs nainen tunsi asian oikean laidan, sillä nähtävästi hän oli tähyillyt meitä, kun löysimme veneen, ollessansa pakoilemassa miestä, joka tahtoi häntä puolisokseen.

— Mutta puolisoni ei suvainnut kenenkään sanovan, että Nadara ei ollut hänen lapsensa, siliä lapsettomuus on, kuten tiedätte, suuri häpeä naiselle, ja niinpä hän oli useita kertoja vähällä tappaa sen naisen, joka tiesi asian, estääkseen hänet ilmaisemasta totuutta koko kylälle.

— Mutta minä rakastan Nadaraa, ikäänkuin hän olisi oma lapseni, ja sen vuoksi toivoisin näkeväni, että hänellä on hyvä puoliso, ennenkuin kuolen.»

Thandar oli käynyt kalpeaksi kuunnellessaan kertomusta Nadaran syntymästä. Hän jaksoi hädintuskin hillitä haluaan laskeutua polvilleen ja kiittää Jumalaa siitä, että oli kuunnellut sivistysolojen mukaisen koulutuksensa ääntä eikä ollut noudattanut helpompaa menettelytapaa, joka tämän alkeellisen, eläimellisen heimon parissa oli käytännössä. Sallimus, ajatteli hän, oli varmastikin lähettänyt hänet tänne tytön pelastajaksi.

Vanhus kääntyi karkealla vuoteellaan ja suuntasi kuoppaanpainuneet silmänsä kysyvästi Thandariin. Myöskin Nadara odotti huulet raollaan, että hän alkaisi puhua.

Ukko haukkoi henkeään — hänen kurkustaan lähti omituinen, koriseva ääni.

Thandar kumartui hänen puoleensa ja kohotti hieman hänen päätään ja hartioitaan. Nuori mies ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, mutta nyt sen kuullessaan hän ei tarvinnut selitystä.

Hankaamalla jaloillaan siipiänsä heinäsirkka saattaa säikäyttää kokemattoman henkilön luulemaan, että polulla väijyy piilossa oleva kalkkarokäärme. Mutta kun iso mustaselkä antaa varoituksensa kuulua, ei kukaan erehdy luuleman sitä heinäsirkan ääneksi.

Samanlainen on kuoleman korina ihmisen kurkussa.

Thandar tunsi, että loppu oli käsissä. Hän näki, kuinka ankarasti vanhus ponnisteli koettaessaan torjua luotaan heltymätöntä niittomiestä voidakseen vielä puhua. Kuolevan silmissä oli kysyvä ja vetoava ilme. Thandar ei voinut ymmärtää sitä väärin.

Hän ojensi kätensä ja tarttui Nadaran käteen.

»Minun maassani tulee meistä aviopuolisot», lausui hän. »Kukaan muu ei saa Nadaraa omakseen, ja merkiksi siitä, että hän on Thandarin, on hänen aina pidettävä tätä sormessaan.» Hän irroitti sormestaan uhkean timanttisormuksen ja pujotti sen Nadaran vasemman käden nimettömään sormeen.

Vanhus näki sen. Hänen kasvoilleen levisi hymyilyä muistuttava huojennuksen ja tyytyväisyyden ilme, kun hän ähkäisten huoahti ja vaipui hervottomana Thandarin käsivarsille — kuolleena.

Saman päivän iltapuolella kantoivat nuoret miehet Nadaran kasvatusisän ruumiin kallion laelle lähes kilometrin päähän luolista. Mitään juhlallisia menoja ei ollut. Silloin Waldo Emerson kuitenkin näki ihmisten alkuperäisen hautajaissaattueen — yksinkertaisen, järjen ja tarpeen vaatimusten mukaisen —- josta ihmisrotu on taantunut käyttämään nykyisten sivistyskansojen komeilevia, naurettavia, tartuntaa levittäviä hautajaisia.

Isonyrkin määräyksen mukaan nuoret miehet veivät arvottoman ruumiin sopivan välimatkan päähän luolista ja jättivät sen sinne, missä petoeläimet ja -linnut pitivät huolta sen nopeasta hajoamisesta.

Nadara itki hiljaa. Vanhahko nainen, jonka suussa oli yksi ainoa hammas, huomasi hänet ja alkoi valittaa myötätunnosta. Valittelun houkuttelemina liittyi heidän seuraansa pian muita naisia, joihin tarttui naissukupuolen perinnöllinen, kummallinen hysteria, niin että he alkoivat säestää hampaattoman voivotuksia.

Omien ääniensä kiihdyttäminä he pian kirkuivat ja parkuivat kamalana kuorona. Sitten saapui Isonyrkki ja hänen seurassansa muita miehiä. Melu kiusasi heitä, ja he kävivät murehtijain kimppuun nyrkkeineen ja hampaineen, hajoittaen heidät eri suunnille. Siten päättyi juhlatilaisuus.

Tai se olisi päättynyt, jollei Isonyrkki olisi tehnyt kovaonnista virhettä ja tähdännyt iskua Nadaraan. Thandar oli seisonut läheisyydessä, kummissaan katsellen omituista näkyä.

Hän oli pannut merkille nuoren tytön hiljaisen surun — se oli todellista surua — ja »murehtijain» monenlaiset hysterian ilmaisut. Nekään eivät olleet valhesurua, koska he eivät olleetkaan murehtivinaan, vaan pyrkivät ainoastaan aiheuttamaan hälyä. Ja koska hornamainen pauhu oli ärsyttänyt Waldon omia hermoja, ei häntä lainkaan ihmetyttänyt, että Isonyrkki ja muut miehet ryhtyivät meteliä vaimentamaan.

Naispuoliset puolieläimet olivat heidän, ja Waldo Emerson oli siksi suuressa määrin sopeutunut alkeelliseen ympäristöönsä, ettei hän lainkaan tuntenut halua sekautua toisten asioihin. Mutta Nadara ei ollut heidän — Nadara ei ollut heidän heimoaan, ja vaikka tyttö ei olisikaan ollut hänen omansa, olisi amerikkalainen tuntenut velvollisuudekseen astua hänen ja noiden villien olentojen väliin, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Mutta kun tyttö oli hänen, valtasi hänet surmaajan kuuma verenhimo, kun hän syöksähti estämään tytön kimppuun karkaavaa Isonyrkkiä.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut oppinut miehekkään itsepuolustustaidon aakkosiakaan aikaisemman, kaikelta karkealta ja raa'alta visusti varjellun elämänsä aikana. Se oli onneton seikka, koska se taito olisi tarjonnut hänelle paljon etua hänen otellessaan raakalaista vastaan. Yksi ainoa, hyvin tähdätty sivallus suojattomaan leukaan olisi lopettanut tappelun heti; mutta Thandarilla ei ollut aavistustakaan iskuista, ei sivalluksista eikä muista nyrkkeilytempuista.

Tosin hän käytti karkeatekoisia aseitaan, mutta muutoin hän taisteli samaan alkeelliseen tapaan kuin hänen alkuperäinen ihmisenkaltainen esi-isänsä ja unohti hyvin usein kokonaan miekkansa, puukkonsa, jousensa ja nuolensa sekä keihäänsä kyyristyessään puolittain kumaraan asemaan ottamaan vastaan vihollisensa hyökkäystä.

Nyt hän karkasi tavoittamaan Isonyrkin karvaista kurkkua. Kuului kumea tömähdys, kun miehet törmäsivät yhteen, ja kieriskellen, purren ja repien he rimpuilivat sinne tänne kivisellä maaperällä kallion juurella.

Muut miehet herkesivät ahdistamasta naisia. Naiset keskeyttivät äänekkään murehtimisensa. Kaikki sijoittuivat kamppailijain ympärille pieneen piiriin, joka siirtyi sinne tänne ottelijain liikkuessa, niin että he aina olivat sen keskellä.

Nadara tunkeutui katselijain välitse etualalle. Hän tahtoi olla likellä Thandaria. Hänen kädessään oli rosoinen graniittikappale — olihan mahdoton etukäteen arvata, miten kävisi.

Isonyrkki oli vanttera — tukeva kuin vuori — mutta Thandar oli voimakaslihaksinen kuin Nagoola, musta pantteri. Hänen kaikki liikkeensä olivat sulavia ja nopeita, mutta niin vastustamattomia. Äkillinen, odottamaton isku Isonyrkin ohimoon keikautti hänen pallomaista päätänsä sivullepäin niin rajusti, että kaula oli vähällä nyrjähtää sijoiltaan.

Isonyrkki parkaisi sen tuottamasta kivusta. Riemuissaan sattumalta sivaltamansa iskun tuloksesta Thandar uudisti sen. Isonyrkki mylvi tuskissaan. Viimeisen kerran hän pinnisti voimiaan äärimmilleen ja yritti päästä käsiksi ketterään vastustajaansa, ja se onnistui. Hänen hampaansa tavoittivat Thandarin kurkkua, mutta samalla hänen oma henkitorvensa joutui likelle Thandarin leukapieliä.

Waldo Emerson Smith-Jonesin vahvat, valkeat hampaat puristuivat siihen niin luonnollisesti kuin ei olisikaan vierinyt lukemattomia hitaita ajanjaksoja sen jälkeen kun joku hänen esi-isänsä oli viimeksi upottanut torahampaansa vastustajansa pehmeään lihaan.

Hukkaan kuluneet ajanjaksot! Alkeellisesta ja eläimellisestä on niiden vieriessä pyritty nykyaikaiseen ja inhimilliseen — mutta lyhyessä hetkisessä raukeaa kaikki se työ tyhjiin, aikakausien silaus rapisee pois jonkun alkuaikaisen intohimon kuumuudessa, ja alkeellinen ja eläimellinen tulee jälleen näkyviin alastomana ja kainostelemattomana.

Kalpeana uhkaavan kuoleman herättämästä kauhusta koetti Isonyrkki nyt kiskoutua irti. Thandar puri hampaansa sitäkin syvemmälle. Äkkiä purskahti hänen kasvoilleen verta, joka salpasi hänen hengityksensä. Isonyrkki herpaantui ja jäi virumaan hievahtamatta.

Hurmeen punaamana Thandar nousi pystyyn. Hänen edessänsä maassa viruva kookas ruho vavahti suonenvedontapaisesti kerran tai pari elinnesteen tulviessa katkenneesta kaulavaltimosta. Silmät pyörähtivät ylöspäin ja jäykistyivät, ruumis värähti viimeisen kerran, ja Isonyrkki oli kuollut.

Thandar kääntyi viehättyneiden katselijain puoleen ja valitsi heidän joukostaan neljä vankkaa miestä.

»Viekää Isonyrkki kallion laelle!» komensi hän. »Teidän palattuanne valitsemme kuninkaan.»

Miehet tottelivat. He eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä Thandar tarkoitti kuninkaan valitsemisella. Surmattuaan Isonyrkin Thandar oli kuningas, jollei joku kunnianhimoinen mies halunnut vastustaa hänen hallitusoikeuttansa. Mutta kaikki olivat nähneet hänen surmaavan Isonyrkin ja tiesivät hänen tappaneen Korthin ja Lättäjalan, ja kukapa sitten olisi rohjennut käydä kiistelemään hänen kanssaan kuninkuudesta?

Ruumiin viejien palattua kylään Thandar kokosi heimon miehet lähellä kallion juurta kasvavan ison puun juurelle. Sinne he sijoittuivat kyykkysilleen karkeapiirteiseen ympyrään. Heidän takanaan seisoivat naiset ja lapset silmät levällään uteliaisuudesta.

»Valitkaamme kuningas!» ehdotti Thandar, kun kaikki olivat ehtineet saapuville.

Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten puhkesi muuan vanhemmista miehistä puhumaan.

»Olen iäkäs mies. Olen nähnyt monta kuningasta. He tulevat surmaamalla. He poistuvat surmaamalla. Thandar on surmannut kaksi kuningasta. Nyt hän on kuningas Kuka haluaa surmata Thandarin, ja tulla kuninkaaksi?»

Vastausta ei kuulunut.

Vanhus nousi pystyyn.

»Oli typerää tulla tänne valitsemaan kuningasta», lausui hän, »koska meillä jo on kuningas».

»Malttakaahan!» komensi Thandar. »Valitkaamme kuningas oikein kunnollisesti. Se, että olen tappanut Lättäjalan ja Isonyrkin, ei todista, että minusta tulee hyvä kuningas. Oliko Lättäjalka hyvä kuningas?»

»Hän oli paha mies», vastasi ukko.

»Onko teillä koskaan ollut hyvää miestä kuninkaana?» tiedusti Thandar.

Vanhus rypisti miettivästi otsaansa.

»Ei pitkään aikaan», myönsi hän.

»Syynä on se, että aina sallitte öykkärin ja raakalaisen hallita itseänne», selitti Thandar. »Se ei ole oikea tapa kuningasta valitessa. Teidän pitäisi mieluummin kokoontua yhteen, kuten nyt olemme tehneet, pohtimaan heimon tarpeita, ja sitten kun olette saaneet selville, mitkä toimenpiteet ovat parhaat heimon jäsenten menestykseksi, pitäisi teidän valita kuninkaaksenne mies, joka parhaiten pystyy toteuttamaan suunnitelmianne. Se on parempi kuninkaan valitsemisen tapa.»

Vanhus purskahti nauramaan.