Part 8
»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään, mutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin sinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt mielestäni.»
Waldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä niin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä ajatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai tietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet muutamissa kuukausissa?
Waldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi puheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin seikkoihin.
»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä voimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»
»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa seuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»
»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi, halusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen hänelle.»
Nadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi selville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle antamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin sen Waldolta.
»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei olekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»
»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata jälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»
Hänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta huomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut Thandaria niin tylysti.
He löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne he majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä tyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.
Mies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät pikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö kestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.
Seuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla tuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva sananvaihtonsa ei uusiintunut.
Heidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa metsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen kohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.
Hän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä liikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän ravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.
Kuinka kaunis Nadara olikaan! Oli uskomatonta, että tytön ulkomuoto oli kauniimpi ja ryhti kuninkaallisempi kuin sivistysmaailman kuningattarien ja kaunottarien, mutta sittenkin Waldon oli itselleen tunnustettava, ettei hän ollut uneksinutkaan niin ehdottomasta ruumiillisesta kauneudesta, saatikka sitten nähnyt sellaista.
Hän olisi toivonut voivansa sanoa yhtä paljon tytön luonteesta. Mutta se oli kauhean tyly. Tuntui mahdottomalta uskoa, että niin ihanan ulkomuodon alla piili niin paljon kiittämättömyyttä ja kylmyyttä.
Pian he saapuivat puiden keskelle, joiden oksilla nuokkui kypsiä hedelmiä, ja kun Waldo ketterästi kiipesi puihin ja viskeli Nadaralle herkullisimpia, tarkkaili tyttö vuorostaan häntä.
Nyt hän pani tarkemmin merkille, kuinka tavaton muutos oli muutamien kuukausien aikana miehessä tapahtunut. Hän oli ennenkin pitänyt Waldoa ihmeellisenä, mutta nyt mies näytti suorastaan jumalalta. Hän ei ajatellut ihan sillä tavoin, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan jumalista — muista kuin pahoista hengistä, joiden otaksuttiin majoittuvan sairaiden ruumiisiin. Mutta hän piti Waldoa ylempänä olentona, eikä hän sitten enää ollut loukkaantunut siitä, että Waldo välitti hänestä niin vähän.
Thandar ei ollut mies — hän oli enemmän kuin mies, ja hän, Nadara, oli menetellyt hyvin ilkeästi kohdellessansa häntä niin häpeällisesti.
Niinpä hän senjälkeen koettikin esiintyä ystävällisemmin, vaikka hänessä vieläkin oli eristäytymisen tuntu.
Yhdessä he istuutuivat mättäälle syömään hedelmiään ja puhelivat samalla vähän, sillä kahden nuoren ihmisen on vaikea kantaa kaunaa kauan aikaa, etenkin jos heillä ei ole ketään muuta, jolle voisivat jutella.
»Mihin aiot lähteä, Thandar», tiedusti tyttö, »saatettuasi minut takaisin isäni luokse?»
»Palaan meren rannalle tähyilläkseni laivaa, joka veisi minut takaisin omaan maahani», vastasi mies.
»Minä olen nähnyt yhden ainoan laivan eläissäni», virkkoi Nadara, »ja siitä on jo monta vuotta. Asustimme silloin suuren veden lähellä, ja laiva pysähtyi kauas rannasta ja lähetti maihin suuren joukon pienempiä veneitä.
— Veneissä oli miehiä, ja niiden astuttua rannalle veivät isäni ja äitini minut syvälle metsään, etäälle merestä, ja siellä viivyimme useita päiviä, kunnes muukalaiset olivat poistuneet. He harhailivat edestakaisin rannikolla ja etenivät metsään ja viidakkoon muutamia kilometrejä.
— Äitini sanoi, että he etsivät minua ja että he veisivät minut pois, jos löytäisivät minut. Minä olin niin kovin peloissani.»
Nadaran mainitessa äitiänsä Waldo muisti tytön isältä tyttöä varten säilytettäväksi saamansa pienen käärön. Hän irroitti sen vyöllään olevasta hihnasta, jossa se oli riippunut hänen pantterintaljaisen verhonsa alla.
»Isäsi pyysi minua tuomaan tämän sinulle», ilmoitti hän, ojentaen käärön Nadaralle.
Tyttö otti sen ja tarkasteli sitä ikäänkuin tyyten outoa esinettä.:
»Mikä se on?» kysyi hän.
»Isäsi ei maininnut muuta kuin sen, että se sisältää esineitä, jotka äidilläsi oli hänen kuollessaan», vastasi Waldo lempeästi, sillä hänen sydämessään heräsi voimakas sääli äiditöntä tyttö-poloista kohtaan.
»Jotka äidilläni oli», kertasi Nadara, rypistäen otsaansa miettivän näköisenä. »Kun äitini kuoli, ei hänen yllään ollut mitään muuta kuin yksi ainoa monista pienistä nahoista kyhätty verho — hyvin vanha ja kulunut — ja se haudattiin hänen kanssaan. En käsitä tätä.»
Yrittämättäkään aukaista kääröä hän istui paikallaan, katsellen kauas valtamerelle, joka parhaiksi näkyi puiden lomitse. Hän oli syventynyt Waldon sanojen herättämiin aatoksiin.
»Saattoikohan vanhan naisen kertoma tarina olla tosi?» jupisi hän puoliääneen. »Olisikohan äiti juuri sen tähden, että se oli totta, karannut kynsin ja hampain hänen kimppuunsa, melkein tappaen hänet? Olisikohan —»
Tässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen katseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.
Hänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä, ja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine merkitsi hänelle.
Hän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa, tarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli salvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.
Vihdoin hän teki aukon aitaan.
»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen liiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan muuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»
Tyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen kuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava, surkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä ja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen murheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen suojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.
Nadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän tunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin tähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.
Kun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti hän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi tyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.
»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui polvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.
Hetkisen kuluttua hän hypähti jälleen pystyyn.
»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä pääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se merkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»
Puhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin. Nadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun itkun puistattamana.
Waldo meni hänen viereensä, polvistui ja laski kätensä hänen olalleen.
«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?» Mutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.
Mies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen hartioittensa ympärille.
»Kerro minulle, Nadara, mikä sinua surettaa?» pyysi hän.
Mutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Waldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä rintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli, joka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus haihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä silmiä.
»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä lähden pois?»
Mutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä leimusivat kyynelten lävitse.
»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin, ettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän pyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen mytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.
Edes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen jälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin pahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän puolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.
»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan kotiisi!»
Waldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta. Nyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska olen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»
Hän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar, luolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella, sillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa tytön suulle.
Kului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen ajatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja rantakaistaleen.
Useita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa metsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.
»Nyt lähdemme yhdessä takaisin», virkkoi Thandar.
»Minua peloittaa», valitti Nadara.
Vähän aikaa mies silmäili siroa purtta ja näki kaukana sen takana sivistyksen, jota se edusti, miellyttäviä miehiä ja virnisteleviä naisia ja heidän joukossaan hennon, ruskettuneen kaunottaren, joka kaihtoi naisten julmia katseita — ja Waldo kärsi siitä ja tyttöä arvostelevien miellyttävien miesten himokkaista katseista — ja häntäkin peloitti.
»Tule!» kehoitti hän, tarttuen Nadaran käteen. »Kiiruhdetaan takaisin vuoristoon, ennenkuin he huomaavat meidät!»
Samassa kun purresta tulleet miehet — purren oli John Alden Smith-Jones lähettänyt Etelämerelle etsimään kadonnutta poikaansa — astuivat metsästä ja näkivät laakson ja kallioseinämän, kiipesi viimemainitun harjan ylitse luolamies puolisoineen, kadoten taempana kohoavia kukkuloita kohti.
Purresta lähetettyjen etsijöiden palatessa rannalle alkoi pimeä olla käsissä.
He eivät olleet löytäneet merkkiäkään ihmisasutuksesta pienessä laaksossa eikä koko rannikolla, jota he olivat tarkastaneet huolellisesti.
Etunenässä marssi retkikunnan päällikkö, palveluksesta eronnut meriväen upseeri kapteeni Cecil Burlinghame.
Heidän saavuttuaan metsän lävitse lähelle rantaa osui hänen jalkaansa kääröön, joka oli kiedottu pienten nakertajain nahkoihin.
Hän kumartui ja otti sen käteensä.
»Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että tällä saarella on joskus ollut muitakin ihmisiä kuin me», virkkoi hän leikatessaan suolipaulat auki taskuveitsellään.
Ulomman kääreen sisällä oli säämiskänahkainen kukkaro, jollaisissa naiset joskus pitävät jalokiviä kuljettaessansa niitä muassansa.
Siitä hän kaatoi kämmenelleen kymmenkunta harvinaisen kallisarvoista sormusta, muutamia vanhanmallisia rintaneuloja, rannerenkaita ja medaljonkeja.
Eräässä viimemainituista oli norsunluuhun maalattu pienoiskuva — hyvin kauniin naisen kuva.
Medaljongin toiseen puoleen oli kaiverrettu: »Eugénie Marie Céleste de la Valoisille, Crecyn kreivittärelle, hänen puolisoltaan Henriltä. Tammikuun 17 päivänä 18 —»
»Hyvä Jumala!» huudahti vanha kapteeni. »Mitä arvelette tästä?
— Crecyn kreivi ja kreivitär olivat palaamassa Pariisiin kuherrusaikanansa maapallon ympäri höyrypursi Dolphinilla tekemältään retkeltä lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta heidän lähdettyään Australiasta ei heistä enää koskaan kuultu mitään.
— Minkälaisista murhenäytelmistä ja salaperäisistä, romanttisista tapauksista osaisivatkaan nämä säihkyvät jalokivet kertoa, jos niillä vain olisi kieli!»
TOINEN OSA
ENSIMMÄINEN LUKU
Kuningas Isonyrkki
Waldo Emerson Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin ylimyksellisen perheen vesa, kapusi äkkijyrkän vuoren kalliorinteellä ketterästi kuin apina.
Oikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia, ruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien ylitse.
Kallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle. Metsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän valtameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui soma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta katsottuna.
Ensimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin, silloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen välitse näkynyt vain osittain.
Nyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen tutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.
Äkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen huudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen kasvoihinsa.
»Mitä nyt, Thandar?» tiedusti hän. »Mitä näet?»
»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua etsimässä.»
»Entä haluatko sinä mennä?»
Vähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään seisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä sivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan sanattoman surkeuden ilme.
Nopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien editse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa oli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen kehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista, itsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli pyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen saaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.
Mutta hänen vanhempainsa harhautuneet ponnistukset olivat sittenkin johtuneet rakkaudesta, huolekkaasta ja hellästä. Hän oli heidän ainoa poikansa. Epäilemättä he murehtivat häntä. He eivät enää olleet nuoria, ja hänestä oli liikuttavaa, että he elämänsä loppuvuosina menettäisivät sen onnen, jonka hän saattaisi heille tuottaa palaamalla entiseen elämäänsä.
Mutta saattoiko hän koskaan palata kirjatoukan elämään, joka aikoinaan oli tuntunut niin viehättävältä?
Eikö tämä lyhyt vuosi, johon oli mahtunut niin paljon villiä, alkuperäistä elämää, tehnyt hänelle mahdottomaksi palata suppeaan, omakeskiseen olemassaoloon? Eikö se ollut opettanut hänelle, että elämässä oli äärettömän paljon enemmän sisältöä kuin ikinä oli kirjoitettu kirjojen kuiville, ummehtuneille sivuille?
Se oli opettanut hänet kaipaamaan elämää suoranaisesti — ei enää painetun sanan välityksellä. Se oli antanut hänelle sen ja — Nadaran. Hän vilkaisi tyttöön.
Saattaisiko hän luopua Nadarasta? Ei! Tuhat kertaa, ei!
Hän näki tytön kasvoista, että hänen sydämessään väijyi pelko. Niin, hän ei voinut luopua Nadarasta. Hän sai kiittää tätä tyttöä kaikista niistä ominaisuuksistaan, joista hän eniten ylpeili — voimakkaasta ruumiistaan, vastasaamastaan rohkeudesta, erämiestaidostaan, kyvystään tulla alkeellisin välinein toimeen alkeellisessa maailmassa, Nadaran villissä maailmassa, jota hän oli oppinut rakastamaan.
Niin, hän ei voinut hylätä tyttöä; mutta — mitä? Hänen katseensa oli suunnattu Nadaran viehkeisiin kasvoihin. Hitaasti hänen ajatuksiinsa syöpyi osittainen käsitys, minkätähden hän rakasti tätä villiä, puoliraakaa luolatyttöä, tuntien häntä kohtaan muutakin kuin sukupuolien välistä alkuvoimaista intohimoa.
Nyt hän ei nähnyt ainoastaan Nadaran ruumiillista kauneutta, vartalon ja kasvojen kauneutta, vaan myöskin hänen tyttömäisen suloisen, puhtaan viattomuutensa ja ennen kaikkea Nadaran häntä kohtaan tunteman hellän rakkauden, joka kuvastui hänen silmistään.
Jos hän jäisi tänne ja ottaisi tytön puolisokseen tämän villin kansan noudattamien menojen ja tapojen mukaisesti, ei se tuottaisi häpeätä heille kummallekaan. Mutta eikö Nadara ansainnut korkeinta kunnianosoitusta, joka olisi hänen vallassaan tarjota rakkautensa alttarilla?
Hänen — hänen ihanan, ihmeellisen Nadaransa — täytyi tulla hänen omakseen, mutta se liitto oli vahvistettava juhlallisimmilla, arvokkaimmilla menoilla, mitä sivistyneet ihmiset olivat keksineet. Kaikki se, mitä hänen entisen elämänsä nuoret naiset olivat vaatineet, ei suinkaan ollut liian hyvää Nadaralle.
Taaskin tyttö lausui kysymyksensä.
»Haluatko lähteä?»
»Kyllä, Nadara», vastasi hän. »Minun on palattava omaisteni pariin ja sinun on tultava mukaani.»
Kun tyttö kuuli viimeiset sanat, kirkastuivat hänen kasvonsa mielihyvästä ja onnesta. Mutta sitä ilmettä seurasi pian epäilyksen ja pelon varjo.
»Minua peloittaa», kuiskasi hän, »mutta jos sinä haluat, tulen».
»Sinun ei tarvitse pelätä, Nadara. Kukaan ei häiritse sinua sanoilla eikä teoilla, kun Thandar on luonasi. Tule! Palataan rannalle ja purren luokse, ennenkuin se ehtii poistua.»
Käsi kädessä he lähtivät samaa tietä takaisin, jyrkkää kalliota alas ja pienen laakson halki metsää ja rantaa kohti.
Nadara käveli hyvin likellä Thandaria käsi pistettynä hänen käteensä ja olka tiukasti painettuna hänen kylkeensä, sillä häntä peloitti uusi elämä outojen sivistysolentojen parissa.
Laakson toisella laidalla, metsän liepeellä, kasvaa sankka bambuviidakko — oikeastaan vain kapea kaistale, leveimmältä kohdaltaan korkeintaan kolmenkymmenen metrin laajuinen, mutta niin tiheä, että se täydelleen piilottaa kaikki otukset muutamankin metrin päässä sen ahtailla, pimentoisilla poluilla.
Tähän tiheikköön pari työntyi, Thandar edellä, Nadara hänen kintereillään, astuen tarkoin hänen jalanjälkiinsä — vaistomaisesti noudattaen tottumustaan, sillä tässä tapauksessa ei ollut tarpeen pettää takaa-ajajia eikä käyttää toisen jälkiä hyväkseen etenemisen helpottamiseksi. Polku oli selvä, ja monet käpälät olivat polkeneet sen sileäksi.
Se koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus oli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen poikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko tuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.
Pari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun Thandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan, karhumaisen miehen kanssa.
Miehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen toisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta muutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena syvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.
Hänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet silmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan kajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.
Tavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen ihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä loukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.
»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja sitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen esi-isiensä mahdolliseen syntyperään.
»Ilkeitä ihmisiä», kuiskasi Nadara.
Nämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä sattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli kääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista Nadaran pakotien.
Hän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen huulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu murtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.
»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti, osoittaen rujomuotoista kyynärvartta.
Silloin Thurgin punareunaisiin silmiin tuli muistamisen ilme, ja päästäen uuden raivoisan karjaisun hän syöksyi vanhan vammansa aiheuttajan kimppuun.
Thandar torjui hyökkäyksen kovasta puusta muovaamallansa lyhyellä, teroitetulla kepillä — »miekakseen» hän sitä nimitti. Se upposi Thurgin rintalihaksiin, puristaen hätyyttäjän huulilta tuskaisen ulvahduksen ja jättäen jälkeensä tulipunaisena virtaavan veriviirun.
Thurg peräytyi. Tämä ei ollut mitään taistelua. Häntä oli häpäisty.
Useita minuutteja hän seisoi paikallaan, mulkoillen vastustajaansa ja kiljuen hänelle kamalia uhkauksia ja herjauksia. Sitten hän hyökkäsi toistamiseen.
Uudelleen tunkeutui repivä kärki hänen ruumiiseensa, mutta tällä kertaa hän työntyi eteenpäin rajusti huitoen koettaessaan tavoittaa piikkiä ja Thandaria.
Viimemainittu piti häntä käsivarren matkan päässä ja pisteli häntä puumiekkansa terävällä kärjellä.
Pieniaivoinen luolamies kummasteli tämän saman muukalaisen kuntoa ja uljuutta, joka monta kuukautta sitten oli sivaltanut häntä yhden ainoan kerran nuijalla ja sitten paennut kuin jänis välttääkseen hänen vihaansa.
Minkähän tähden mies ei nyt juossut pakoon? Mikä kummallinen muutos oli hänessä tapahtunut? Tunnettuaan vihdoin vihollisensa hän oli otaksunut saavansa helpon uhrin, mutta sensijaan hän olikin kohdannut yhtä jäntevän ja hurjan olennon kuin hän itsekin oli, ja lisäksi muukalainen käytti outoa asetta, jonka kaltaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Nyt Thandar sohi häntä kiivaasti, ja Thurg kirkui raivosta ja tuskasta. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää. Äkkiä hän kiskaisihe irti ja katosi juoksujalkaa viidakkoon, ulvoen mennessään.
Thandar ei lähtenyt ajamaan takaa. Hän tyytyi siihen, että oli päässyt eroon hätyyttäjästään, ja kääntyi hymyillen Nadaran puoleen.
»Bostonissa meistä tuntuu elämä hyvin laimealta», huomautti hän, mutta vaikka tyttö hymyilikin vastaukseksi, ei hän ymmärtänyt, sillä hänestä Boston oli vain toinen maa, jossa oli aarniometsiä ja tiheitä viidakoita, karvaisia, kamppailevia ihmisiä ja raivokkaita petoja.
Metsän laidassa he kohtasivat Thurgin uudelleen, mutta tällä kertaa hänen ympärillään oli parikymmentä tanakkaa heimoveljeä. Thandar oli liian viisas yrittääkseen vastustaa niin useita ahdistajia.
Thurg riensi heidän kimppuunsa kumppaninsa kintereillään. Äänekkäästi hän taaskin karjui taisteluhaastettaan, ja hänen takanaan seuraavat raakalaiset säestivät häntä, niin että metsä kajahteli heidän kamalasta mylvinästään.
Otellessansa Thandarin kanssa hän oli nähnyt Nadaran ja tuntenut hänet samaksi tytöksi, jota hän vuosi sitten oli halunnut omakseen ja jonka tämä muukalainen oli häneltä riistänyt.
Nyt hän oli päättänyt kostaa miehelle ja samalla anastaa tytön.