Part 5

Yhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi matkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa kokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla Lättäjalkaa ja Korthia.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä — sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä synkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden palata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan Lättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään soi ylistys.

Waldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä hätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai mennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita oli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta usein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin seikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen varuksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki räikeän selväksi.

Kahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos hänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet olleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.

Toinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän voinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten perin helposti lävistää heidät.

Tämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa toteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että miekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa ja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo laskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen laidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo ihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.

Hän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka vei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää tummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo, jonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.

Se oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän polun keskikohdan.

»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi mitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta olisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa. Siirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä. Mutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika ilkeältä.

Hän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa epäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä Waldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä rinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän jalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja tekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.

Sensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan tuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen kohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.

Kuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen kiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se, ettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan paennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää, uhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman otuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.

Hän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä sentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi hänen kimppuunsa.

Raskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja Nagoola meni hänen muassaan.

Kynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien kalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun runkoa vasten.

Ärinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat. Pian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli pientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta painautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.

SEITSEMÄS LUKU

Etsivä Thandar

Pitkään aikaan ei näkynyt elonmerkkiä tuossa oudossa kasassa, jossa oli sekaisin lihaa, luita, jänteitä, kiiltävän mustia karvoja, pitkiä, keltaisia hiuksia ja verta. Mutta aamun sarastaessa alkoi läjän alaosa hieman liikahdella, vähäistä myöhemmin kuului voihkaisu, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaista useita minuutteja.

Äkkiä se liikahti uudelleen, tällä kertaa tarmokkaammin, ja useiden ponnistusten jälkeen työntyi kasan alta näkyviin keltainen, veren tahraama, takkuinen pää. Huumautunut ja silvottu Waldo tarvitsi lähes kokonaisen tunnin selviytyäkseen Nagoolan sekavasta syleilystä.

Kompuroituaan vihdoin pystyyn hän näki ison kissaeläimen viruvan kuolleena edessään. Sen sileästä, mustasta rinnasta törrötti keihään katkennut varsi.

Peto oli ilmeisesti elänyt vain minuutin murto-osan syöksyttyään miehen kimppuun, mutta silläkin vähällä ajalla se oli tehnyt kauheata jälkeä valtavilla kynsillään, vaikka Waldon onneksi vankat leukapielet eivät olleet osuneet häneen.

Miehen ruskeaan ihoon oli uurrettu kammottavia, rinnasta polviin saakka ulottuvia haavoja. Ne olivat pedon voimakkaiden takakäpälien piirtämiä.

Hän sai kiittää hengestänsä sitä, että ottelu sattui jyrkällä rinteellä eikä tasaisella maalla; se näytti ihan varmalta, sillä heidän kieriessään vierua alaspäin ei Nagoola ollut voinut raapia häntä lainkaan tehokkaasti.

Kun Waldo katsahti itseensä, säikähti hän aluksi hirveännäköisiä haavojaan. Mutta kun hän lähemmin tarkastettuaan näki niiden kaikkien olevan vain pintanaarmuja, käsitti hän, etteivät ne olisi lainkaan vaarallisia, jolleivät ne ärtyisi. Hänen kaikki luunsa ja lihaksensa olivat helliä murjomisesta ja putoamisesta, ja itse haavat olivat kipeät, miltei sietämättömät, kun joku liike venytti tai raotti niitä. Mutta tuskistansa huolimatta hän hymyili silmäillessään jo kauan sitten kehnoiksi kuluneiden housujensa jätteitä.

Hänen aikoinaan upean muodikkaista housuistaan ei ollut jälellä riekalettakaan — pantterin terävät kynnet olivat täydentäneet ajan ja okaisten pensaiden niin hyvin aloittaman työn. Ja niiden liinaisesta kumppanista — valkeasta matkailupaidasta — oli jälellä ainoastaan kaulus ja kämmenenkokoinen, takana riippuva repale.

»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti kammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua todenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.

Kivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta kokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.

Jätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa virtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa. Sitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.

Ponnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi pantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle hän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.

Seuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä kivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.

Hän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei sietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen oli tullut hänelle niin kalliiksi.

Kaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa ja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan ruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat melkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja seikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista voitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.

Aina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen valmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla silmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan häntä, ja se toinen oli Nadara.

Useita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli nähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran seurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla. Vihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen suunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.

Hän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen muodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan vyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan tekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän veti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois hänen yläruumiinsa yltä.

Hyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili kunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta, karkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä ominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut ylhäisen halveksivasti.

Sitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä. Kaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat valmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä pantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean olan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi aluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä kekseliäisyyttään.

Pienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen aherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin pituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän verhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla. Kilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa käsivarressaan.

Sen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit, joita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti kivittäisivät.

Vihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa, kävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa viileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi pois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin lyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.

Sitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle, käänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten laskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja Korthin kallioiden editse.

Kun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä toiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro kohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen ruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat kokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.

Kookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät silmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki jyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen ja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.

Sen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli tukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen lopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan olisi yksin voinut kehittää.

Kolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa olevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti puulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata mehiläiskennomaista seinämää.

Siellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina ja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla ollut elon merkkiäkään.

Hän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt hänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi syöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia hän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että se oli tapahtunut jo joku aika sitten.

Hän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai saman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli tyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli viety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä osoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.

Waldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili kallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.

Mikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella tytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa keskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara ei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma, että tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin Back-lahden seurustelusalissa.

Kuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui. Hän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä, koska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä hänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen luottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina hän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen seikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.

Sinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna jälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa, mutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.

Sitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon. Viikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes näkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.

Eräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen laelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan, karvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen muljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.

»Minä voin tappaa sinut», ärisi villi.

Waldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja. Mutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman tervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä kertaa rannikolla.

Se luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja liukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden rotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa sillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot anglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.

»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan ystävyksiä.»

»Sinua peloittaa», herjasi karvainen olento.

Waldo osoitti mustaa talja-asuaan.

»Kysy Nagoolalta», kehoitti hän.

Mies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta miehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi tarkastaakseen sitä huolellisemmin.

»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole tautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»

»Miten sinä surmasit Nagoolan?» tiedusti hän sitten äkkiä.

Waldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti ruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.

»Kohtasimme toisemme pimeässä kallion laella. Peto oli yläpuolellani. Saavuttuamme rotkon pohjaan Nagoola oli kuollut. Mutta se oli mitätön tapaus Thandarille. Minä olen Thandar.»

Waldolla oli oikeaanosunut aavistus, että vähäisellä kerskauksella olisi hyvä vaikutus kehittymättömän olennon älyyn, eikä hän erehtynyt.

»Mitä tekemistä sinulla on täällä minun maassani?» kysyi mies, mutta hänen sävynsä ei ollut niin röyhkeä kuin aikaisemmin.

»Etsin Lättäjalkaa ja Korthia — ja Nadaraa», ilmoitti Waldo.

Toisen silmät soukkenivat.

»Mitä heistä tahdot?» tiedusti hän.

»Nadara oli hyvä minua kohtaan — tahdon palkita häntä.»

»Entä Lättäjalka ja Korth — mitä heistä?» tiukkasi mies.

»Minulla on heille asiaa. Heidät tavattuani järjestän sen», vastasi Waldo vältellen, sillä hän oli huomannut miehen silmissä kavalan ilmeen, josta hän ei pitänyt. »Osaatko opastaa minut heidän luokseen?»

»Osaan kyllä neuvoa sinulle, missä he ovat, mutta en itse ole matkalla sinne», virkkoi mies. »Edettyäsi kolme päivää auringon laskuun päin joudut Lättäjalan kylälle. Siellä tapaat myöskin Korthin — ja Nadaran.» Sen pitemmittä puheitta raakalainen kääntyi lönkyttämään itään päin.

KAHDEKSAS LUKU

Nadara jälleen

Waldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen jälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut täysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo ei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut epämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.

Waldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen kukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa troopillista viidakkoa.

Tunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui leveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata liejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten kauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä vuorilla että laaksoissa.

Waldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa. Jyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten hän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä vaaratta maihin vastaisella rannalla.

Parin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle, hän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli syöpynyt samanlainen polku.

Tässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen kääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon — sekä ihmisten että eläinten.

Waldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli Nagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain pieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita ihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.

Joukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä sekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen jälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.

Ne oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva. Kuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet veivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden painaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä oli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat tuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin, kahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.

Jälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja niiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.

Vain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin joelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua pitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja suuntautui kiemurrellen niiden harjalle.

Hän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan muutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli kohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta nähdessään Waldon.

Nuori mies erotti, missä villin jäljet erosivat polusta, ja seurasi niitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon kanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten äkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.

Waldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois muukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti juoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon riennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.

Miksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta mahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa hänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä Waldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä. Se oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta yhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt luolatyttö — Nadara.

Kaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen oli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen vainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa ympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.

Hän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa polku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän hätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen kiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.

Waldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä aukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.

Kammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka raahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies, joka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta naista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.

Kukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin hän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti tulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt hänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.

Samassa hän myöskin näki, että tyttö oli Nadara.

Sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo Emerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä rippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka muodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui ensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien takaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.

Punainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi tavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin kourin oli tarttunut Nadaraan.

Hänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen kauan käyttämättä olleet torahampaansa.

Hän unohti miekan, kilven ja keihään.

Enää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus, joka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.

Mutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon mielipuolisen vimmaista hyökkäystä.

Vähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen sinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.

Kieriskellen, repien, ja purren he tappelivat kummankin koettaessa saada toisesta murhaavaa otetta.

Kerran toisensa jälkeen upposivat ennen turhan tarkasti hienostelleen bostonilaisen hampaat hänen vastustajansa rintaan ja olkapäihin, mutta alkuperäisen vaistonsa kannustamana hän tavoitteli toisen kurkkua.

Tyttö ja vanhus olivat vetäytyneet sivuun katselemaan kamppailua turvaisesta paikasta. Nadaran silmät olivat levällään ihastuksesta.

Hänen hennot, ruskettuneet kätensä olivat tiukasti painetut kiivaasti huohottavaa rintaa vasten hänen seisoessaan hieman etukumarassa huulet raollaan tarkkaillen ottelun kaikkia yksityiskohtia.

Niin, mutta taisteliko keltatukkainen jättiläinen tosiaankin saadaksensa hänet omakseen vai ainoastaanko suojellaksensa häntä, koska hän oli nainen?

Sikäli kuin hän Waldoa tunsi, saattoi hän helposti kuvitella Waldon kiihokkeena olevan yksinomaan jonkun omituisen velvollisuuden tunteen, jota mies kyllä saattoi tuntea, sen hän käsitti, vaikka ei itse jaksanutkaan sitä ymmärtää.