Part 4

Hän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään ahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi punehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.

Mitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli? No niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson Smith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen mielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti palasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.

Tyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen somien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista terveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet, kiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta ja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä. Hän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti panneensa niitä merkille.

Mutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan puheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset heidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen ystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja — taaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen luottamuksen Waldon sankaruuteen.

Kului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä; varmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan. Samalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja jopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja Korthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen — perin nöyryytettynä.

Veri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti. Ja sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli, ja — kirosi.

»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton raukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö oli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi ja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä? Katsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä. — Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit tuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine, toisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön tietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin sinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia sanoja.

Waldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen. Se paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin, salatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi. Muistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei jaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi ylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista, ettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän ja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.

Se oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun, vastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka kannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan, karvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.

Nytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut suorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen rintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti hänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen — sellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä tiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.

Ja aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka lopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä. Nyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi muutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.

Kaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi kallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen tunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.

Luolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen ne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä kolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka saattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.

Korkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli neljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi aina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi sivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen suunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt ne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä rannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön häntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen karkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.

Uuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta, ja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran viikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi kerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon nousun ja laskun välisenä aikana.

Sentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin sopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin sen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä hän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.

Ajan mittaan hän kykeni samoamaan koko retken rannalle ja takaisin yhdessä ainoassa päivässä. Nyt hän ei enää milloinkaan rykinyt eikä vilkuillut pelokkaasti sivuilleen astellessaan villin alueensa metsissä ja aukeamilla.

Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat, päänsä ja hartiansa komeasti pystyssä, ja vuorilla kapuaminen oli laajentanut hänen rintaansa hämmästyttävässä määrin, mikä tuotti hänelle suurta salaista tyydytystä. Nyt hän oli kokonaan toisenlainen kuin se surkea olento oli ollut, jonka valtameri oli viskannut kaukaisen rannan hietikolle.

Ne päivät, joina Waldo ei tehnyt retkeä meren rannalle, hän vietti vaellellen kukkuloilla luolansa läheisyydessä. Hän tunsi jokaisen kiven ja puun hyvin monen kilometrin päähän asumuksestaan.

Hän tiesi, missä Nagoola piileksi päivällä ja mitä polkua myöten se hiipi laaksoon iltaisin. Eikä hän enää tutissut nähdessään tämän kookkaan, mustan kissaeläimen.

Tosin Waldo vältti sitä, mutta se johtui kylmäverisestä, tahallisesta varovaisuudesta, joka on kokonaan toista kuin järjetön pakokauhu. Waldo odotti aikaansa.

Aina hän ei karttaisi Nagoolaa. Nagoola sisältyi hänen suureen suunnitelmaansa, mutta vielä ei Waldo ollut valmis käymään siihen käsiksi.

Nuori mies piti edelleen nuijaansa muassaan ja oli sen lisäksi harjoitellut kivenheittoa, niin että hän melkein osui lähellä olevaa lintua siipeen. Näiden aseiden lisäksi Waldo valmisteli keihästä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että keihäs olisi perin näppärä ase sekä ihmisiä että petoja vastaan, ja niinpä hän oli ryhtynyt muovaamaan sellaista.

Etsittyään hyvin suoran, noin kolmen sentimetrin paksuisen ja kolmen metrin pituisen nuoren vesan hän sai teräväsärmäisellä piikivellä vuoltua sen toisen pään teräväksi. Heittoaseillaan surmaamiensa pikku eläinten taljoista liittämänsä raakanahkaisen jänteen avulla hän kantoi karkeatekoista asettaan olallaan retkeillessään ympäristöllä.

Hän harjoitteli keihäänheittoa tuntikausia joka päivä, kunnes saattoi lävistää sillä omenankokoisen hedelmän kolmella kerralla viidestä viidentoista metrin päästä ja osui kolmenkymmenen metrin päästä miehenmittaiseen maaliin melkein ilman harhaheittoja.

Oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun hän oli paennut päästäkseen kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia.

Silloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva vartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat vankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa, jotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.

Kuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata päämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän pelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.

Hänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän sittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä koettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen, että mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän vartoisi vielä vähän aikaa.

Näihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun hän oli viimeksi nähnyt Nadaran.

Hän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan kävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen olennon kanssa.

Waldo seisahtui odottamaan, mitä tapahtuisi.

Mies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään, jotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.

Vihdoin Waldo puhkesi puhumaan Nadaran kielellä.

»Kuka olet?» tiedusti hän.

»Sag Surmaaja», vastasi mies. »Kukas sinä olet?»

»Thandar», ilmoitti Waldo.

»En tunne sinua.», sanoi Sag, »mutta voin tappaa sinut».

Hän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan pässin tavoin.

Nuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa hajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta, lävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen oma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.

Vainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien suonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä irti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se ei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.

Sensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli olettanut.

Jätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan matkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän arvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua aukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät metsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.

Niitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle heitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä Waldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta oivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista ylivoimaa vastaan.

Hän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään kivikuuron suhistessa ympärillään.

Hänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut niin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen hyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän takaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti, ettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan yksin kahtakymmentä vastaan.

Ahdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan viimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja hätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes Waldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean vihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi, ja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa muuta taakkaa kuin lanneverhonsa.

Waldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa olivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen lanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja hidastamaan hänen vauhtiansa.

Jos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän epäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen oli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä niin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi kaiken loppua.

Mutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän pyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen huulillaan hymy, sillä:

Waldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää kalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä pelkuri.

Kun hän seisahtui keihäs tanassa, pysähtyi myöskin luolamies äkkiä.

Sellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä juoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet tavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä kärjestä.

Waldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset ennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että jos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa ulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.

Hän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi ketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.

Aikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä hänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia, joista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon käsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti sujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää, mutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen sydämessään törröttävään ohueen keihääseen.

Vaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo hennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen valmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään kahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri hän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa etumaisen ahdistajansa kanssa.

He iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa Waldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen he rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies pyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä käsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi sivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.

Toiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori mies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja pinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes sai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa isku riitti.

Kun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi Waldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen pakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen kimppuunsa.

Nyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt suuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi; hän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen poikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän tunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa — että hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.

Mutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean, pehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti kuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt pohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka olisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä voinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.

Hetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta reunustavalle aukealle rannalle.

Pienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen sydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut ja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.

KUUDES LUKU

Valinta

Rannalla oli merimiehiä täyttämässä vesitynnyreitään.

Heitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat he hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan, ruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia, repaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa niin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla suinkin saattoi.

Kummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs, toisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen leveille olkapäilleen.

Monet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja revolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa leveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä englanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he laskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.

Hän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven alastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo huomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi hätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.

»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin maltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte peloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»

Se ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä maahan kuulilla.

Merimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen luolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.

»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei tarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.

Waldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen kaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän ymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta seuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin hän olisi päässyt jälleen kotiin.

Waldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa, että toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.

Nyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti uskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman syrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen sydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua vuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.

Nytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä olentoja, hänen kaltaisiansa.

He olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään sukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi lähteä heidän mukaansa!

Muutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki ystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.

Mutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi sitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä lämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.

Kirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys — olivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko se, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt hänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin, tekoihin ja tunteisiin nähden?

Oli kyllä.

Waldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää riittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja kouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin kiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan maailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.

Hänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat mahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen sattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä näihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään itseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä luonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa, jollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.

Niin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja paljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita — hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.

»En ole koskaan joutunut haaksirikkoisena asumattomalle saarelle», lausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin hyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne, että vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette vankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».

»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä minua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».

Kaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella, silmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen näköpiirin alapuolelle.

Hänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi hartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää pystyssä palaamaan metsään.

Toisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat muistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman kanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen harkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä, olivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita elämänmukavuuksia.

Ainoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa, oli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän oli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot ritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä tapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien aivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.

Viimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja joka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin tarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan nuori mies hymyili.

»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan», puheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»

Laiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei myöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin epämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli täytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä asuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi ensimmäisessä laivassa Bostoniin».

Juuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että mikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi ainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että vain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen laivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt sen vuonna 1773.

Mutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan verkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja oikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi tavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta. Mutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta selitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti ainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.

Lopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin hän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli onnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan voinut ilmaista, mitä hän odotti.