Part 2

Vihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet kokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle ja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen tuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä ja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.

Hän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä oli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä kyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä sanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?

Äkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen kimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli taistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten murhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä vastaan.

Olento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon, viuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.

Waldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki, kun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu kyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään.

»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että täällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»

Joko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui hymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.

Hänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin polttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti rykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä maisemaa.

Pian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö oli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.

»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen — tyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle — hm — pukeutumaan?»

Tyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen kääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.

Waldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt — hän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut millänsäkään.

Hän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta sellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään muistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon Waldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän perehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.

Senjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen varmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin tärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen hyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset heistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen puolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta palasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.

Hänellä oli tavattoman iso huhmar, johon hän oli pistänyt survimen ja useita pienempiä kivenkappaleita. Ne hän työnsi kielekettä myöten Waldolle.

Aluksi mies ei käsittänyt hänen tarkoitustaan. Pian tyttö oli ottavinaan käteensä kuvitellun kiven ja heittävinään sillä alhaalla hyöriviä otuksia, sitten osoittaen tuomiansa esineitä ja Waldoa.

Nyt Waldo ymmärsi. Tyttö oli siis hänen puolellaan. Hän ei käsittänyt sen syytä, mutta oli siitä hyvillään.

Noudattaen toisen kehoitusta hän otti pari pienehköä kivenkappaletta ja sinkosi niillä hyökkääjiä.

Mutta he nousivat yhä ylemmäksi — Waldo ei suinkaan ollut mainio tähtääjä. Nyt tyttö uutterasti kokosi niitä luolamiesten heittämiä kiviä, jotka olivat jääneet kielekkeelle, ja kantoi ne kasaan Waldon viereen.

Silloin tällöin nuoren miehen heitot sattumalta osuivat, ja silloin tytöltä pääsi pieni riemun kirkaisu — hän taputti käsiään ja hyppi ilosta.

Ennen pitkää Waldo kummastuksekseen tunsi, että nämä suosionosoitukset hivelivät suloisesti hänen korvaansa. Ja sitten hän alkoi tähdätä paremmin.

Kesken kaiken välähti hänen mieleensä kuva häneen hartaasti kiintyneestä äidistä ja valitusta joukosta älykkäitä nuoria ihmisiä, joita äiti aina oli koonnut hänen ympärillensä.

Waldo tunsi uuden kauhun pistoksen koettaessaan kuvitella, mitä he tuntisivat, jos olisivat katselemassa häntä nyt, kun hän seisoi huimaavalla kallionkielekkeellä melkein alastoman tytön vierellä ja viskeli kivillä alapuolellaan hääriviä ja raivosta kirkuvia karvaisia ihmisiä.

Se oli kammottavaa. Hänen rinnassaan kohahti voimakas harmin ja nöyryytyksen aalto.

Hän kääntyi moittivasti katsahtamaan takanaan olevaan häpeämättömään nuoreen naiseen — nainen ei saisi luulla, että hän suosi niin raakoja ja rahvaanomaisia menettelytapoja. Heidän katseensa osuivat vastakkain — tytön silmissä Waldo näki säihkyvän innostusta, elämäniloa ja sellaista toverihenkeä, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ainoankaan kuolevaisen silmissä.

Sitten tyttö kiihtyneenä osoitti kielekkeen reunaa.

Waldo vilkaisi sinne.

Kookas luolaotus oli hänen huomaamattansa kavunnut melkein heidän turvapaikkaansa.

Hän oli vain vähän toista metriä heitä alempana, ja hänen katsoessaan ylöspäin Waldo pudotti kahdenkymmenen kilon painoisen kivihuhmaren suoraan hänen kasvoihinsa.

Nuori nainen päästi pienen, riemuisan huudahduksen, ja kasvot jakaantuneina leveään virnistyksen kääntyi Waldo Emerson Smith-Jones hänen puoleensa.

KOLMAS LUKU

Pikku Eden

Huhmar lopetti taistelun — ainakin toistaiseksi. Mutta luolamiehet vetelehtivät koko iltapäivän kallioseinämän juurella, silloin tällöin kiljuen herjauksia ylhäällä olevalle parille.

Niihin tyttö vastasi ilmeisesti samalla mitalla. Joskus hän osoitti Waldoa ja elehti hurjasti epäilemättä kuvaten, kuinka hirveän verilöylyn Waldo heille valmistaisi, jolleivät he menisi tiehensä ja jättäisi parempiansa rauhaan. Kun nuori mies tajusi tytön eleitten merkityksen, pullistui hänen rintansa tunteesta, jonka hän pelkäsi olevan raa'an, alkeellisen, rahvaanomaisen ruumiillisen kunnon nostattamaa ylpeyttä.

Päivän jatkuessa Waldon tiili sekä hyvin nälkä että hyvin jano. Alhaalla laaksossa hän erotti vähäisen puron, joka kirkkaana ja kauniina virrata solisi etelää kohti. Sen ja metsän reunassa vilkkuvien, kypsien, syötävien hedelmien näkeminen teki hänet melkein mielipuoliseksi.

Merkeillä hän kysyi, oliko tytönkin nälkä, sillä nyt hän jo saattoi katsella tyttöä ilman ulkoisia pahastumisen merkkejä. Tyttö nyökkäsi, osoitti laskevaa aurinkoa ja selvitti hänelle, että he pimeän tultua laskeutuisivat syömään.

Illan pimetessä eivät luolamiehet olleet poistuneet, ja Waldosta tuntui kovin huimapäiseltä uskaltautua maahan niin kauan kuin heitä saattoi olla lähistöllä. Mutta tyttö osoitti niin ilmeisesti pitävänsä häntä voittamattomana taistelijana, että hänen mieltään repivät ristiriitaiset tunteet, arkuus ja selittämätön halu esiintyä tytölle edullisessa valossa, teoillaan todistaa tytön luottamus oikeaksi.

Waldosta oli perin ihmeellistä, että kukaan saattoi pitää häntä voimaolentona ja vankkana turvana. Ja häntä itseään kalvoi hieno epäilys, että se arviointi saattaisi valmistaa hänelle mitä kiusallisimpia ja nolaavimpia tilanteita. Samalla hän aprikoi, olikohan tyttö hyvä juoksija; hän toivoi niin.

Keskiyö alkoi varmaankin olla käsillä, kun hänen kumppaninsa selitti, että heidän oli aika lähteä aterioimaan. Waldo olisi toivonut tytön menevän edellä, mutta toinen painautui pelokkaana hänen lähelleen ja pysytteli taempana.

Hänellä ei senvuoksi ollut muuta keinoa kuin antautua yritykseen, mutta jos aurinko olisi paistanut, olisi se paljastanut hyvin kalpean sankarin, joka silmät levällään varovasti lipui kielekkeen reunalta varpaillansa hapuilemaan jalansijaa.

Heidän ehdittyään laskeutua seinämän puoliväliin nousi metsän yläpuolelle kuu — iso troopillinen täysikuu, joka valaisi kalliota melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Se paistoi sillä kielekkeellä olevan luolan suuhun, jolle Waldo oli juuri saapunut, ja kauhistunut nuori mies näki kookkaan karvaisen olennon nukkumassa vajaan metrin päässä hänestä.

Hänen katsoessaan avautuivat pienet, ilkeät silmät ja suuntautuivat suoraan häneen.

Waldo sai vaivoin tukahdutetuksi säikähdyksen huudahduksen kääntyessänsä suinpäin syöksymään äkkijyrkkää kallionkuvetta alas. Tyttö ei vielä ollut laskeutunut lähinnä ylempänä olevalta kielekkeeltä.

Hän oli varmaankin vaistonnut, mitä oli tapahtunut, sillä Waldon pyörtäessä pakoon hän huudahti hiljaa pelosta. Ja samassa ponnahti luolamies pystyyn. Mutta tytön ääni oli värähdyttänyt Waldon rinnassa sellaista kieltä, joka oli melkein surkastunut oltuaan miespolvia käyttämättömänä, ja ensimmäisen kerran eläissään hän teki uljaan ja rohkean teon.

Hän olisi helposti päässyt luolamiehen kynsistä laaksoon — yksin; mutta heti tytön äänen kuultuaan hän kääntyi kapuamaan takaisin kielekkeelle uhmaamaan tukevaa alku-ihmistä, joka olisi voinut rusentaa hänet yhdellä iskulla.

Enää ei Waldo Emerson vapissut. Hänen hermonsa ja lihaksensa olivat vakavat, kun hän heilautti nuijaa kaaressa ja iskeä täräytti sillä luolamiehen kohotettua, torjuvaa kättä.

Luu räsähti iskusta poikki, kajahti tuskainen parahdus, — mies horjahti taaksepäin, tyttö hypähti Waldon viereen ylemmältä kielekkeeltä, ja käsi kädessä he lähtivät kiitämään kallionkuvetta alas.

Kymmenkunnasta luolanaukosta ilmestyi yhtä monta päätä, mutta pakeneva pari oli ennättänyt puoliväliin aukeamaa, ennenkuin näille hidasälyisille olennoille oikein selvisi, mitä oli tapahtunut. Ja heidän aloittaessaan takaa-ajon olivat Waldo ja tyttö jo kadonneet metsään.

Muutamia metrejä ohjasi viimemainittu miestä suoraan puiden varjoihin, mutta kääntyi sitten oikealle, poiketen suorakulmaisesti heidän siihenastisesta suunnastaan.

Tyttö yhäti puristi nuoren miehen kättä eikä vähääkään hidastanut vauhtiaan heidän jouduttuaan puiden alla vallitsevaan pimentoon. Hän juoksi erehtymättömän varmasti sysipimeässä metsässä ikäänkuin tie olisi ollut kaarilamppujen valaisema. Mutta Waldo kompasteli ja kaatuili yhtenään.

Pian alkoi takaa-ajon häly hiljetä; luolamiehet olivat nähtävästi edenneet suoraan metsään. Mutta tyttö kiidätti huohottavaa Waldoa yhä eteenpäin niin kauan, että se tuntui henkeä haukkovasta nuoresta miehestä ikuisuudelta. Kohta he kuitenkin saapuivat luolilta näkyneen pienen puron partaalle. Siellä tyttö alkoi kävellä ja veti vähän ajan kuluttua bostonilaisen viettävää äyrästä myöten veteen, joka nousi hänen polviensa yläpuolelle. Tyttö vei häntä ylöspäin pitkin puron uomaa, jossa oli joskus niin syviä kuoppia, että he joutuivat kokonaan veden valtaan.

Waldo ei ollut koskaan opetellut uimisen raakaa taitoa, ja niinpä hän olisi hukkunut, jollei hänen kumppaninsa voimakas, ruskettunut käsi olisi aina kiskonut häntä pärskyvänä ja yskivänä kammottavista syvennyksistä ja vihdoin vetänyt häntä, kun hän jo oli melkein tukehtunut ja kuolemaisillaan kauhusta, turvaan matalalle, ruohoiselle rannalle jyrkän kallion juurelle. Kallio muodosti toisen seinämän rotkossa, jonka lävitse joki virtasi kuohuvana koskena.

Ei suinkaan pidä luulla, että Waldo Emerson palatessansa ottelemaan karvaisen raakalaisen kanssa, joka uhkasi erottaa hänet uudesta kumppanistaan, olisi ihmeellisellä tavoin muuttunut jäniksestä leijonaksi — kaukana siitä.

Nyt, jolloin hän sai virua ihan hiljaa ja miettiä viimeksi kuluneen tunnin seikkailuja, tuli vastavaikutus, ja Waldo Emerson oli kiitollinen ystävälliselle yölle, joka salasi tytön katseilta hänen surkean näköiset, herpaantuneet jäsenensä ja vapisevat huulensa.

Taaskin hän oli silmittömän kauhun vallassa, ja hänen ärtyneet hermonsa vaativat häntä äänekkäästi voivottelemaan sietämättömästä pelosta.

Kosteassa rotkossa, jossa tuuli puhalsi kylmän vedenpinnan ylitse, ei ollut lämmin, joten Waldon sielulliseen tuskaan lisääntyi kylmän ja kosteuden aiheuttama ruumiillinen epämukavuus. Hän oli todellakin säälittävän surkea viruessaan kokoon sykertyneenä ruohikossa, rukoillen, että aurinko pian nousisi, mutta kuitenkin peläten päivänvaloa, joka saattaisi paljastaa hänet vainoojille.

Mutta vihdoin aamu koitti, ja katkonaisen unen jälkeen Waldo heräsi, huomaten olevansa viettävällä ruohoisella rannalla, hauskassa ja kauniissa pikku paratiisissa, jonka erottivat muusta maailmasta jokea reunustavat korkeat kalliot ja johon ei nähnyt muualta kuin joen vastakkaisella rannalla kohoavan kallion laelta.

Tyttö, lepäsi vähän matkan päässä.

Hän nukkui vielä. Hänen päänsä nojasi toiseen lujaan, ruskeaan käsivarteen. Pehmeä, musta tukka valui sekavana toisen posken ja käsivarren ylitse, viehättävästi leviten vihreälle ruohikolle.

Katseleva Waldo pani merkille, että tyttö oli sangen sievä. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt samanlaista tyttöä. Hänen nuoret naistuttavansa olivat olleet aika koreilevia ja keskinkertaisen näköisiä; heillä oli ollut pitkät, kalpeat kasvot ja ohuet huulet, joiden he tuskin milloinkaan rohkenivat sallia kaartua hymyyn, ja alhaisontapaista naurua he halveksivat.

Tämän tytön huulet näyttivät olevan tehdyt nauramaan — ja jotakin muuta varten, vaikka oikeudenmukaisuus vaatii myöntämään, ettei Waldo silloin tajunnut, mitä kaikkia mahdollisuuksia niissä piili.

Waldon katseen lipuessa pitkin tytön nuoren vartalon viivoja nostatti hänen puritaaninen kasvatuksensa kuuman häpeänpunan hänen kasvoilleen, ja hän kääntyi kylmäkiskoisesti selin tyttöön päin.

Liioittelematta puhuen Waldo Emersonista olikin todentotta kauheata ajatella, kuinka tavattomaan ja sopimattomaan asemaan kohtalo oli hänet pakottanut. Kuta enemmän hän sitä pohti, sitä punaisemmaksi hän tuli. Se oli hirveätä — mitähän hänen äitinsä sanoisi siitä kuullessaan?

Mitä sanoisi tämän tytön äiti? Mutta tärkeämpää olisi — kammottava ajatus — mitä tytön isä tai veljet tekisivät Waldolle, jos löytäisivät heidät yhdessä tällä tavoin — tytöllä vain vyötäisillään kovin vähäinen nahankappale, joka tuskin missään kohdassa ulottui polven alapuolelle, mutta toisin paikoin loppui jo paljoa ylempänä.

Waldo oli kovasti harmissaan. Hän ei jaksanut käsittää, mitä tyttö oikein ajatteli, sillä muissa suhteissa hän näytti sangen kiltiltä, ja hänen suurista silmistään ei varmasti kuvastunut muuta kuin hyvyyttä ja viattomuutta.

Hänen istuessaan sellaisissa mietteissä tyttö heräsi ja tervehti häntä hilpeästi nauraen.

»Hyvää huomenta», sanoi Waldo hyvin totisena.

Hän olisi toivonut osaavansa tytön kieltä, jotta olisi voinut huomauttaa, kuinka paheksuttavana hän piti moista asua.

Hän oli aloittamaisillaan selvittää sitä merkeillä, kun tyttö nousi pystyyn joustavana ja viehkeänä kuin naarastiikeri ja meni puron partaalle. Näppärällä sormiliikkeellä hän irroitti ainoata pukukappalettaan pitelevän hihnan, ja sen pudotessa maahan kääntyi Waldo kauhusta ähkäisten kasvoilleen, painaen kätensä tiukasti ummistetuille silmillensä.

Sitten tyttö sukelsi vilpoiseen veteen ottamaan aamukylpyään.

Hän kutsui useita kertoja Waldoa mukaansa, mutta Waldo ei voinut edes katsoakaan sinnepäin; hänen sielunsa oli loukkaantunut.

Tytön noustua vedestä kului vähän aikaa, ennenkuin Waldo rohkeni empivästi vilkaista sinnepäin. Hän huoahti helpotuksesta nähdessään tytön pukeneen ylleen ainoan vaatetuskappaleensa, ja senjälkeen hän saattoi häpeilemättä katsella tyttöä, kun tämä oli sillä tavoin puettu. Alastomuuteen verrattuna se oli hänestä tuiki säädyllinen asu.

He kävelivät yhdessä puron rantamalla, poimien sellaisia hedelmiä ja juuria, joiden tyttö tiesi olevan syötäviä. Waldo Emerson noukki niitä tytön neuvojen mukaan — kaikesta opistaan huolimatta hänen oli pakko turvautua tämän pienen, kehittymättömän villitytön ohjaukseen.

Sitten tyttö opetti häntä pyydystämään kaloja, käyttäen satimeenaan taivutettua oksaa ja tehden salamannopean liikkeen ruskeilla käsillään — tai pikemminkin koetti opettaa häntä, sillä hän oli ihan liian hidas ja kömpelö kyetäkseen siihen.

Myöhemmin he istuutuivat pehmeään ruohikkoon villin viikunapuun varjoon syömään tytön pyydystämiä kaloja. Waldo aprikoi, miten ihmeellä tyttö saisi tulen viritetyksi ilman tulitikkuja, sillä hän oli ihan varma, ettei toisella niitä ollut. Ja vaikka hän saisikin tulen sytytetyksi, ei siitä olisi mitään hyötyä, koska hänellä ei ollut keittovehkeitä eikä uunia.

Mutta kauan hänen ei tarvinnut ihmetellä.

Tyttö järjesti kalat pieneen kasaan heidän väliinsä ja suloisesti hymyillen kehoitti häntä aterioimaan kanssansa valiten sitten kalan itselleen ja upottaen vankat, valkeat hampaat sen raakaan lihaan Waldo Emersonin katsellessa kauhistuneena.

Waldo kääntyi toisaalle ellottavan inhon vallassa.

Tyttö näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta, kun mies ei syönyt. Tavantakaa hän koetti merkeillä houkutella häntä nauttimaan kalaa, mutta hän ei voinut edes katsoa toisen aterioimista. Vastenmielisyyden ensimmäisen puuskan vaimennuttua hän oli yrittänyt, mutta nähtyään tytön syövän kalan kokonaan ja sellaisenaan vaivautumatta sitä siivoamaan tai suomustamaan, alkoi häntä kuvottaa niin, ettei hän voinut ajatellakaan ruokaa.

Seuraavan viikon aikana he uskaltautuivat useita kertoja pois piilopaikastaan, ja tällöin kävi tytön menettelystä ilmeisen selväksi, että hän tahtoi karttaa heidän vainoojiaan ja pyrkiä johonkin toiseen turvalliseen paikkaan. Mutta heidän yrittäessään sitä varoittivat hänen valppaat korvansa tai herkät sieraimensa joka kerta häntä vaaran läheisyydestä, ja heidän oli pakko rientää takaisin pieneen Edeniinsä.

Tällä ajalla hän opetti Waldolle useita sanoja äidinkieltään, joten he täyttäen merkeillä aukot kykenivät keskustelemaan aika tyydyttävästi. Waldon kielitaito edistyi ripeästi.

Kymmenentenä päivänä tyttö sai hänet ymmärtämään haluavansa paeta hänen kanssaan oman kansansa pariin. Ne ihmiset, joiden keskuudesta Waldo oli hänet tavannut, olivat hänen heimonsa vihollisia, ja hän oli piileskellyt heitä Waldon osuessa hänen luolansa kohdalle.

»Minä karkasin», kertoi hän. »Äitini surmattiin. Isäni otti toisen puolison, joka aina kohteli minua julmasti. Mutta vaellettuani näiden vihollisten maahan alkoi minua peloittaa, ja olisin palannut isäni luolalle. Mutta olin edennyt liian kauas.

— Minun olisi pitänyt juosta hyvin nopeasti voidakseni välttää heitä. Kerran juoksin kapeata polkua pitkin meren rannalle. Oli pimeä.

— Harhaillessani metsässä, jouduin äkkiä lakealle rantakaistaleelle ja näin hietikolla oudon olennon. Se olit sinä. Halusin tietää, mimmoinen mies olit. Mutta olin kovin peloissani, joten en uskaltanut tarkkailla sinua muuta kuin kaukaa.

— Viidesti kävin sinua siellä katsomassa. Sinä et minua huomannut ennenkuin viimeisellä kerralla. Silloin lähdit minun jälkeeni kiljuen kauheasti.

— Minua peloitti hyvin kovasti, sillä olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea, koska oleskelit yksin metsän äärellä ilman minkäänlaista suojaa, eikä sinulla ollut edes kiveäkään, jolla olisit heittänyt Nagoolaa, jos se olisi tullut metsästä hätyyttämään sinua.»

Waldo Emersonia puistatti.

»Kuka ja mikä on Nagoola?» tiedusti hän.

»Etkö tunne Nagoolaa!» huudahti tyttö ällistyneenä.

»En siltä nimeltä», vastasi Waldo.

»Se on yhtä iso», alkoi tyttö kuvailla, »kuin kaksi miestä ja musta, ja sillä on välkkyvän sileä turkki. Sillä on kaksi keltaista silmää, jotka näkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Sen vankoissa käpälissä on valtavat kynnet. Se —» Vastapäistä kallionlakea reunustavista pensaista kuuluva kahina sai hänet pyörähtämään sinnepäin ja tähyämään valppaasti.

»Kas tuolla», kuiskasi hän, »on Nagoola nyt».

Waldo katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.

Olipa hyvä, ettei tyttö nähnyt hänen kalpeita kasvojaan ja pullottavia silmiään, kun hän katseli ilkeännäköistä, isoa, mustaa pantteria, joka kyyrötti joen vastaisella rannalla ja silmäili heitä.

Waldon valtasi voimakas pakokauhu. Vain se, että hänen pelonlamauttamat lihaksensa eivät totelleet tahdon määräyksiä, esti häntä kirkuen syöksymästä pois tuon hurjan otuksen näkyvistä.

Sitten hän raukkamaisesti pelätessään taaskin kuuli ikäänkuin sumun lävitse tytön suloisen äänen: »Olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea oleskellaksesi ihan yksin sen kamalan metsän liepeellä.»

Ensimmäisen kerran Waldo Emersonin eläessä tulvahti häpeän aalto hänen mieleensä.

Tyttö huuteli ärsyttävästi pantterille ja kääntyi sitten hymyillen Waldon puoleen.

»Kuinka rohkea nyt olenkaan!» puhui hän nauraen. »Enää en pelkää Nagoolaa. Olethan sinä seurassani.»

»Niin», sanoi Waldo ääni hyvin heikkona, »sinun ei tarvitse pelätä, kun minä olen luonasi».

»Oi!» intoili tyttö. »Tapa se! Kuinka ylpeä olisinkaan palatessani omaisteni luokse sellaisen miehen saattamana, joka on voittanut Nagoolan ja jonka lanteita verhoisi sen talja merkkinä urotyöstä!»

»Ni-iin», myönsi Waldo hiljaa.

»Mutta», jatkoi tyttö, »sinähän olet surmannut monta Nagoolan veljeä ja sisarta. Sinusta ei sentapaisten surmaaminen ole kiihoittavaa huvia.»

»Niin — kyllä», huudahti Waldo. »Niin, siinäpä se — olen kyllästynyt panttereihin.»

»Oi!» Tyttö taputti hurmaantuneena käsiään. »Kuinka monta olet niitä tappanut?»

»Hm — kas niin, annahan, kun mietin», väitteli nuori mies. »Asia on niin, etten koskaan ole koettanutkaan pitää muistissani kaatamieni pantterien lukumäärää.»

Waldo alkoi raivostua. Hän ei ollut ennen kertaakaan valehdellut koko elämänsä aikana. Hän vihasi valhetta ja kammosi valehtelijaa. Nyt hän aprikoi, minkä tähden hän itse oli valehdellut.

Eipä totisesti kannattaisi kerskua, jos olisikin surmannut Jumalan luomia olentoja — ja suorastaan kauheata oli väittää tappaneensa niitä niin paljon, ettei edes jaksanut muistaa niiden lukumäärää. Mutta sittenkin hän tunsi vihlovaa mielipahaa sen tähden, ettei ollut tappanut tuhatkuntaa pantteria ja säilyttänyt niiden kaikkien taljoja miehuutensa merkiksi.

Pantteri tähyili heitä yhäti joen vastaiselta rannalta. Tyttö painautui ihan likelle Waldoa, sukupuolensa tavoin etsien turvaa. Laskien arkailevasti kätensä miehen laihalle käsivarrelle hän suuntasi suuret luottavat silmänsä hänen kasvoihinsa kunnioittavan ja ihailevan näköisenä.

»Miten sinä niitä tapat?» supatti hän. »Kerrohan!»

Silloin Waldo päätti selittää kaikki ja tunnustaa, ettei hän ollut ennen kertaakaan nähnyt elävää pantteria. Mutta avattuaan suunsa aloittaakseen nöyryyttävän, tunnustuksensa hän ihan äkkiä tajusi, minkä tähden hän oli valehdellut — hän tahtoi antaa itsestään hyvän käsityksen tälle villille, puolialastomalle tytölle.

Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, kaipasi raakalaisen hyväksymistä ja kehumista, ja saavuttaaksensa sen hän oli teeskennellyt ruumiillista kuntoa, jota Smith-Jonesit olivat miespolvien aikana arvostelleet etäältä katsoen, paheksuen ja moittien.

Tyttö toisti pyyntönsä.

»Niin», äänsi Waldo, »se käy tosiaankin perin yksinkertaisesti. Päästyäni niihin käsiksi isken niitä rajusti kepillä.»

Tyttö huoahti.

»Kuinka ihastuttavaa!» kehui hän.

Waldoa raastoivat monenlaiset epämieluiset tunteet — hänet äkkiä vallanneen siveellisen turmeluksen aiheuttama masentava häpeä, pelokkaat aavistukset, että tyttö tuonnempana näkisi hänet oikeassa karvassaan, ja pelko, jäytävä, hirveä pelko, että tyttö vaatisi häntä heti menemään ja surmaamaan Nagoolan.

Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan mitään siihen suuntaan, ja pian pantteri väsyi väijymään heitä ja luikki takaisin sen takana alkavaan tiheään pensaikkoon.

Waldo huokaisi helpotuksesta nähdessään sen katoavan.

NELJÄS LUKU

Kuoleman kynnyksellä

Myöhään saman päivän iltapuolella tyttö ehdotti, että he sinä iltana lähtisivät taivaltamaan hänen kotikyläänsä kohti.

»Ilkeät ihmiset eivät ole liikkeellä pimeän tultua», selitti hän, »ja kun sinä olet turvanani, en pelkää Nagoolaa».

»Kuinka pitkä matka kylääsi on?» kysyi Waldo.

»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän pysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan ilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»

»En», myönsi Waldo, »otaksuttavasti en».